Tunnustus - ainoa mitä voin ajatella

Ismo Kajanderin Pyhä(taide)kirja, jonka kuvasin

Rikhardinkadun kirjastossa pari kuukautta sitten

monesta kulmasta ja yhdistin kuvat kollaasiksi

( klikkaa kuva isommaksi)

Olen ikävä ihminen, ainoa mitä voin ajatella on kirja, kieli ja kirjoittaminen. Onko vaiettava siitä mistä ei voi puhua vai voiko siitä kirjoittaa? Tekeillä oleva kirja on mielessä päivisin ja unessa öisin. Semmoista on rakkaus, se sulkee ulkopuolelleen kaiken muun.

Tässä yksittäiskappaleena Kajanderin kirja,

josta koostin ylläolevan kollaasin.

Valokuvatorstain 166.haaste on ainoa mitä voin ajatella.

Kansainvälisenä kirjan ja ruusun päivänä

Mitähän tänään lukisi? tuumii Ninni ja pudottaa

hyllystä Jouni Tossavaisen Kuusikirjan.

Kuusikirja avautuu sivulta 118, jolla lukee näin:

Että on kevyt, levätä

aikansa tässä

puun juuressa.

Ei kaadu päälle maailman reunat,

ihmepuu kantaa selässään

meidän kattoa.

Että voimapuulla

on kevyt

hyvä varjo. Tappaa se

itäpuu

pahan auringon silmän.

PS. Allekirjoitin äsken Dalkey Archive Pressin kustannussopimuksen. Lähden nyt viemään sitä postiin. Toivottavasti postilennot USAan ovat jo käynnissä.

Lisäys myöhemmin

Kansainvälistä kirjallisuutta mm. näissä blogeissa:

Särön Maailmankirjat

Teemu Helteen Kroonikko

Kirjallinen puutarha

Richardinkadun kirjastoon on pystytetty puutarha ( sponsorit Plantagen ja Teos), jossa kirjailijat viljelevät sanataidetta tällä viikolla. Kuvassa Karo Hämäläinen naputtelee tekstiä. Sitä mukaa kun tekstiä syntyy, yleisö voi lukea sitä isolta näyttöruudulta.

Kirjailijan tekstistä voi antaa palautetta joko kirjallisesti tai hänen kanssaan voi keskustellla kirjoitussession jälkeen henk.koht. klo 17-18. Tapahtuman muut kirjailijat ovat: Riikka Pulkkinen ( 23.3.) Jaana Kapari-Jatta (24.3.) Tom Erik Arnkil (25.3.) Harri Istvan Mäki ja Jukka Lemmetty (26.3.) Leena Parkkinen (27.3) Hannu Luntiala (28.3.)

Mitenkä mieleeni tuleekaan Franz Kafkan Nälkätaiteilija, joka istui häkissä harjoittamassa taidettaan! Viime kesänä Pariisissa järjestettiin kirjallisuustapahtuma Paris en toutes lettres. Oulipolainen kirjailija Jacques Jouet istui neljä päivää Place de Stalingradille pystytetyssä teltassa ja kirjoitti romaania Agathe de Paris, jonka syntyprosessia yleisö saattoi seurata teltan ulkopuolelta olevilta näyttöruuduilta. ( Kuvia tapahtumassa mm. täällä). Idea ei ole uusi. Georges Simenon kirjoitti uransa alkuaikoina romaania lasikopissa yleisön silmien edessä.

Silmät seuraavat sinua!

Richardinkadun kirjastossa muutakin kivaa kuin kirjoja ja kirjailijoita. Siellä kannattaa käydä katsomassa pientä näyttelyä kuvataiteilijoiden tekemistä kirjoista. Ihastuin Ismo Kajanderin teokseen Pyhä(taide)kirja. Valokuvasin sitä lasin lävitse monesta kulmasta ja tein kuvista ylläolevan kollaasin.

Linkkilisäys myöhemmin:

Helsinki tekee kirjaa -tapahtuman blogi

Haaskio

Graffiti Pispalassa.

"Me sanomme yhden sanan ja tuhoamme yhden ihmisen, mutta sillä hetkellä kun tuhoava sana lausutaan, tuo meidän tuhoamamme ei ole selvillä tästä kuolettavasta tosiasiasta, ajattelin. Tuollaisella kuolettavalla sanalla, kuolettavalla käsitteellä kuolettavasti haavoitettu ihminen ei vielä aavista sen kuolettavaa vaikutusta, " pohtii   kertoja  Thomas Bernhardin romaanissa Haaskio (  suom. Tarja Roinila 2009). 

Kertoja on palaamassa itsemurhan tehneen  ystävänsä Wertheimerin hautajaisista ja hänen  ajatuksensa  kiertävät    syitä    mitkä    saivat   Werthaimerin  hirttäytymään  sisarensa talon edessä  olevaan puuhun.   Sisar  jota  Wetheimer tyrannisoi  vuosikausia, on  kertojan mielestä   vähiten  syypää itsemurhaan.  

 Kertojan  mieleen  palaa yhä  uudestaan   sana  Haaskio, tuhoava sana jonka Glenn  Gould    sanoi  28 vuotta sitten   Wetheimerille, kun  kolmikko  opiskelI  Vladimir Horowitzin  kurssilla Salzburgissa.   Wertheimer halusi pianovirtuoosiksi, mutta lakkasi  soittamasta, kun ei  voinut  sietää Glenn Gouldin  paremmuutta.  Glenn Gould  näki  yhdellä silmäyksellä, että Wertheimer oli    umpikujaihminen ja "hoksasi sanoa häntä Haaskioksi,"  kuten  kertoja toteaa.  Hän itse  hoksasi sanoa Wertheimeria vasta vuosien yhdessäolon jälkeen Umpikujaihmiseksi. " Ihminen joutuu yhä uudelleen tekemisiin tuollaisten haaskioiden ja umpikujaihmisten kanssa, sanoin itselleni harppoessani vastatuuleen.  Vain  suurella työllä ja vaivalla voi onnistua pelastautumana haaskioiden ja umpikujaihmisten kynsistä, sillä nämä [...]  tekevät kaikkensa tyrannisoidakseen ympäridstöään ja tukahduttaakseen kanssaihmiset, sanoin itselleni."

Olen  lukenut  Haaskiota kaksi  kuukautta.  Nyt on pakko  palauttaa se kirjastoon, joku on  tilannut sen ja   kirjasakkoni kohoaa päivä päivältä.  Haaskio  on kirja jota ei  ahmaista parissa kolmessa yössä.  Se  ei ole ajanvietettä, siksi sen lukeminen  vaatii aikaa. Tarja Roinila siteeraa jälkipuheessaan dramaturgi Juha-Pekka Hotista: Taide ei voi olla ajanvietettä [...] Taide on  määritelmänsä mukaan jonkin ( teoksen tai teon) kokemista. Kokeminen edellyttää kestoa, siis aikaa. Ajanvieteen käsitteeseen puolestaan kuuluu, että aikaa yritetään viettää; aikaa yritetään olla kokematta..."

Haaskiosta  enemmän  täällä  ja  täällä.

Median keskustelupalstoja ja blogeja  puhuttaa  tällä hetkellä  tunnetun  suomalaisen umpikujaihmisen itsemurha.   Erään näkökulman  asiaan   antaa   Finnsanity  blog.

Jätepaperikellarin ajattelija

Banksyn katutaidetta.

Harvoin  enää  tässä  iässä rakastun   romaanin  henkilöön, mutta  nyt kävi niin, kun  luin  Bohumil Hrabalin   pienen kirjan ( 114 s.)    Liian meluisa  yksinäisyys ( suom. Eero Balk 2008). 

Rakastuin  Haňt'aan, joka  on  työskennellyt  jätepaperiasemalla 35 vuotta.  Hän  paalaa  kirjoja ja paperia hydraulisella  puristimella.  Jokaisen   paperipaalun sydämeen  hän  laskee  jonkin  maailman kirjallisuuden merkkiteoksen "kuin pappi laskisi uhrin alttarille" ja  koristelee  sitten paalujen  kyljet   taideteosten paperijäljennöksillä, Gaugeinilla, van Gogheilla  ynnä muilla taiteilijoilla, joita  painolaitokset  asemalle  kuskaavat. Haňt'a haaveilee, että  sitten kun hän  viiden vuoden kuluttua pääsee eläkkeelle, hän ostaa jäteaseman  hydraulisen puristimen omakseen ja  jatkaa paalaamista  enonsa pihamaalla, eikä  hänen   tarvitse enää koskaan  luopua   jätepaperipaaluista, taideteoksistaan. 

Haňt'a lukee  töissä ja kotona puristimesta  pelastamiaan  kirjoja,    filosofiaa, klassikoita, ja nykykirjallisuuden  merkkiteoksia.   Hän lukee, jotta saa tietoa omasta itsestään, jotain mitä  ei vielä tiedä.  "Minut  on sivistetty vastentahtoani, enkä oikeastaan tiedä mikä ajatukset ovat minun ja mitkä olen lukenut," hän toteaa. Hän sanoo  eläneensä ja kokeneensa Sisyfos-kompeleksia   joka päivä  kolmekymmentäviisi vuotta sellaisena kuin herra Sartre on  sen hänelle  niin kauniisti kirjoittanut ja vielä paremmin  herra Camus.  Häntä liikuttaaa Immanuel   Kantin lause: Kaksi asiaa täyttää mieleni aina uudella ja kasvavalla ihailulla...tähtitaivas ylläni ja moraalilaki sisimmässäni.   Se lause liikutti muuten minuakin nuorena kun vielä  urheasti yritin lukea ja ymmärtää Kantia. 

Eräänä  yönä  Haňt'a   paalaa  paperia    ja  juo olutta,  lukee  Kantin Taivaan teoriaa, 'ottaa sen jokaisen lauseen suuhunsa ja imeskelee kuin yskänpalstillia',   kiipeää   välillä  valokuiluun katselemaaan  tähtitaivasta yllään ja  palaa viskelemään altaaseen jätepaperia ja sen mukana  hiiriperheitä, jotka elävät syömällä  Goethen ja Schillerin marokiinikansiin sidottuja sanoja.  Hän joutuu ihmetyksen valtaan, kun  ajattelee että  hänellä on riittänyt  rohkeutta olla menettämättä järkeään kaikesta mitä oli tuossa liian meluisssa yksinäisyydessään nähnyt  ruumiillaan ja sielullaan nahoissaan kokenut ja kärsinyt. Viimeisen  paalin sydämeen hän sijoittaa Taivaan teorian ja  istuu  portaille lepäämään.  Silloin hiiri    syöksyy   puremaan hänen  kengänpohjaansa.  Se tekee monta  hyökkäystä, kunnes väsyy  ja  jää nurkkaan katsomaan Haňt'aa  silmiin:" ja minä aloin vapista, näin, että noissa hiirensilmissä oli tuolla hetkellä jotain enemmän kuin tähtitaivas ylläni, enemmän kuin moraalilaki sisimmässäni. Salamaniskuna minulle ilmestyi Arthur Schopenhauer, joka ilmoitti että kaikkein korkein laki on rakkaus ja rakkaus on myötätuntoa..."  

Haňt'assa on  jotain  Bohumi Hrabalista niin kuin lapsessa on aina jotain isästään:  nenä, suu tai korvat.  Hrabal  itse työskenteli   paparinkeräyksessä ennen kuin  ryhtyi ammattikirjailijaksi   kypässsä viidenkymmenen vuoden iässä. Hänellä oli tapana  luoda  paaluista ympäristötaideteoksia.  Hän  kertoo ajastaan paparinkeräysasemalla: "Niinä neljänä vuona, jotka olin siellä töissä, tuhosin varmasti  enemmän kuin puolitoista tonnia Goethea. Mutta jotta  absurdius olisi täydellinen, sinne  ajattiin myöhemmin kaksi tonnia Stalinin  kirjoituksia."

Haňt'an haave  että hän pääsisi  eläkepäiville   puristimensa kanssa,  ei toteudu.    Uusi aika koittaa ja jäteasemalle tulee  uudet  työntekijät, kaksi  sosialistisen työn prikaatin jäsentä sinissä haalareissaan, oransseissa  hanskoissaan ja  amerikkalasimallisissa lippalakeissaan.   Haňt'a syrjäytetään.   Viimeisenä   työnään  hän asettuu jätepaperialtaaseen Novaliksen kirja käsissään, painaa vihreätä nappia ja  puristimen seinämä alkaa  painaa hänen jalkojaan  leukaa  kohti.

 Kirjan loppu  jää avoimmeksi.   Ilmestyykö kellariin viime  hetkellä kaksi mustalaisnaista, joilla on  ollut tapana  käydä siellä, vai ovatko  mustalaisnaiset Haňt'an  harhanäky?   Loppu on yhtä arvoituksellinen kuin  Hrabalin  kuolema.  Valitsiko  Hrabal itse kuolemansa vai putosiko hän vahingossa prahalaisen sairaalan ikkunasta kyyhkysiä ruokkiessaan?

Linkki:

Itsemurhan sanakirja

Fasaani on iso lintu

Fasaanikukko Puotilan palstalla 

 Luin viime  yönä loppuun  Herta Müllerin  romaanin Fasaani  on  iso lintu (suom. Raija Jänicke). Se on  tiivis pieni kirja, luvut ja  lauseet ovat   lyhyitä:   kolme, neljä  sanaa, ei  sivulauseita,  ei pitkää (pitkästyttävää) kuvailua, vaan   tarkkasilmäistä    havannointia  kuin lapsella, joka näkee ja   toteaa, mutta ei selittele.   Lukijalle  jää lauseiden   ja lukujen väliin tilaa   elää    Ceauşescun ajan pienen  kylän arkea.  

 Suurin osa kylän saksalaisista on  lähtenyt.  Mylläri   Windischin perhe odottaa muuttolupaa Saksaan,  mutta sitä ei vain kuulu, vaikka hän kantaa jauhosäkkejä  kylän  miliisille.  "Windisch tuntee kauhun painavan  takintaskussa kuin kivi." Windischin vaimo on  ollut  viisi vuotta   Siperiassa   työleirillä ja   selvinnyt  ankarista oloista "huoraamalla," kuten Windish sanoo. Hän keskustelee yövartijan kanssa naisista:  Luoja tietää, sanoo Windisch, " mitä varten  ne ovat olemassa, ne naiset." Yövartija  kohauttaa hartioitaan:"Eivät meitä varten", hän sanoo. "Eivät minua varten, eivät sinua. En minä tiedä ketä varten." Yövartija silittää koiraansa. "Ja tyttäret", sanoo Windisch, "luoja paratkoon, niistäkin tulee naisia."

Ajan oloon Windischille kyllä selviää  ketä ja mitä varten naiset ovat.  Hänellä on  tytär Amalie, lastentarhanopettaja joka  opettaa  univormuihin puetuille lapsille, että toveri Nicolae Ceauşescu on kaikkien lasten isä ja toveri Elena  Ceauşescu kaikkien lasten äiti.  Perhe  pääsee muuttamaan, kun Amelie käy hakemassa syntymätodistukset  papin sängyn kautta ja  passit miliisin  sängyn kautta.   Kaikki kylässä tietävät  että näin  pitää menetellä, jos  perheessä nuori tytär tai  kaunis   vaimo, muuten  Saksaan   ei pääse  lähtemään.  Tällaisia asioita  Müller ei  olisi saanut kertoa  entisestä kotimaastaan.  Siksi   romanialaiset ovat sitä mieltä että   nobelpalkinto meni  väärälle henkilölle. 

PS. Teemalta tulee perjantaisin  ja sunnuntaisin kolmiosainen  dokumenttisarja, jossa kerrotaan millaista oli  elää DDR:ssa, Tsekkoslovaikassa ja  Romaniassa ennen  Berliinin muurin kaatumista.  Lisätietoja: Kommunismin kadonnut maailma.   Mutta   vielä tarkemman kuvan siitä maailmasta saa lukemalla Herta Müllerin romaaneja.   Kolme on  suomennettu ja lisää on kuuelma tulossa.   Nyt  minun  pitää lähteä kirjastoon  palauttamaan  viikon pikalaina, että muutkin saavat Mülleriä luettavakseen. 

  

  

Berliinin muurin murtuminen ja vapaus pelosta

Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus, 13. artikla:

1. Jokaisella on oikeus liikkua vapaasti ja valita asuinpaikkansa

 kunkin valtion sisällä.

2. Jokaisella on oikeus lähteä maastaan, myös omasta maastaan,

ja  palata  maahansa.

Se   toteutui  marraskuun 9. päivänä Berliinissä  20 vuotta  sitten, kun  Berliinin muuri murtui.  

Millaista oli  elää ennen  vuoden   1989 syksyä rautaesiripun takana, siitä kertoo  tuore nobelisti Herta Müller, romaanissa Sydäneläin( suom. Raija Jänicke):

" Kaikki elivät  pakohaaveista. Halusivat uida Tonavan poikki, kunnes olisi vesi ulkomaata. Juosta maissin seassa, kunnes maa olisi ulkomaata. Sen näki heidän silmistään: Pian  he ostaisivat kaiken rahansa edestä maanmittareilta maastokarttoja. He toivoivat  pellolle ja joelle sumuisia päiviä välttääkseen vartijoiden kuulia ja koiria, juostakseen pois, uidakseen pois." (Sydäneläin  s. 46)

 Ja   millaista   oli  elää  jokapäiväisessä pelossa:

 " Edgar, Kurt, Georg ja minä olimme  joka päivä yhdessä, koska me pelkäsimme. Me istuimme yhdessä pöydän ääressä,  mutta pelko pysyi jokaisen päässä yhtä yksinäisenä kuin se oli ollut jo tullessamme. Mutta pelolla on omat tiensä. Jos hallitsee kasvonsa, se livahtaa ääneen. Jos pystyy pitämään kasvot ja äänen otteessaan kuin elottoman esineen, se pääsee karkuun jopa sormien välistä. Se asettuu ihon ulkopuolelle. Se  levittäytyy vapaasti joka puolelle, sen näkee lähellä olevissa esineissä." (Sydäneläin s.68)

Pelko oli  vallanpitäjien ase.  He   levittivät  pelkoa,   manipuloivat sillä  ihmisiä  ja   loivat  sen avulla  ilmiantajien verkoston.   Pelon ilmapiirissä  ei voinut luottaa  edes parhaaseen ystäväänsä. Sitä   rautaesiripun  tällä puolen  vapaudessa  kasvaneiden   ihmisten  on  vaiketa käsittää,  että  ilmiantajat olivat enimmäkseen  tavallisia pelokkaita ihmisiä. 

Berliinin muurin  murtuminen ja  kommunismin  romahtaminen  vapauttivat muurin tuolla puolen  eläneet ihmiset painostavasta   pelosta,   mutta  tilalle  astuivat  muut elämisen  huolet.  Ruusutarhaa  ei  löytynytkään vapaudesta.

Haavikko-niminen mies

Solnantie

Paavo Haavikko ja Marja-Liisa  Vartio asuivat liittonsa alussa Solnantiellä. Talo ei näy  kuvassa, se on  poppeleiden takana.   Meidän  perhe  asui kuvassa näkyvässä talossa. Haavikon pariskunta kävi meillä  kylässä, mutta  olin niin nuori  siihen aikana, että  heidän  vierailunsa ei minua kiinnostanut, he  olivat minun näkökulmastani vain jotain tylsiä, ikivanhoja aikuisia.  Mauno  Saari  kirjoittaa kirjassa Haavikko-niminen mies, että   inkerinmaalainen venäjän kielen kääntäjä kiljui heille leveän kadun yli, että heidät  on hyväksytty Kirjailijaliittoon.   Katu saattoi olla Solnantie tai sitten Munkkiniemen puistotie, se oli aika leveä.  Kiljuja oli isäni, siihen aikaan  kirjailijana tunnetumpi kuin kääntäjänä. Hän  istui  kymmenen  vuotta Kirjailijaliiton johtokunnassa ja   valitsi  muiden  johtokunnan jäsenten kanssa liittoon jäsenet, joten  hänellä oli ensikäden tietoa.

 Viime yönä  luin   Saaren Haavikko-kirjaa.   Se on  kuin   juorulehti, sen  lukeminen henkistä itsesaastutusta, sitähän  ihmiset  nykyään  harrastavat.  Saari on entinen Iltalehden  päätoimittaja ja  tyyli  sen mukaista. Hän   kuskaa Haavikolle  punaviiniä  ja  kuuntelee   (haastattelee?)   kynä  ja muistilehtiö kädessä häntä.  Aina  ei käy selville  mikä  on  Haavikon, mikä  Saaren sanoja. Tämä saattaisi olla  Haavikkoa: " Kriitikoilla ja huonoilla kirjailijoilla  on työnjako. Huono kirjailija keksii syötit, joihin kriitikko kiinnittää kalan. Pelastin nyt kalastuselinkeinon!"   

 Saaren kirjan    tapauksessa media on  Haavikon pojan avustuksella   kiinnittänyt  syöttiin kalan.   Miksi kirja  piti toimittaa  markkinoille  niin kovalla  kiireellä,  vain vuosi Haavikon  kuoleman jälkeen? Ystävänteko muka. Kirjalle  olisi  ollut eduksi, jos  Saari  olisi  malttanut  käsitellä materiaalia vähän pitempään ja julkaissut  sen vasta sitten kun  sekä omat että  omaisten tunteet olisivat   asettuneet.

 Minua kosketti ja järkytti Saaren kirjassa eniten Haavikon puheet  tyttärestään Johannasta:

 "Hän tuli minun tyköni ja puhui rivosti. En voinut sitä sietää. Tiesin aina ennen kuin hän avasi suunsa, että asia alkaa vitulla ja perkeleellä, että miten hänen asiansa ovat päin vittua, ja että rahaa ei ole, valmiilla juristilla. Ja minä maksoin summattomia summia, sanoin hänelle että  maksan mutta en kestä  kuunnella hänen slangiaan, maksoin aina ja paljon kyselemättä, koska kaikkiin kysymyksiin tiesin vastauksen. Kiristelin hampaita ja sihisin. Ja maksoin, maksoin ja maksoin! [...] Jos kysyt  rakkaudesta, minä vastaan vihasta, vihalla, ja kyllä -katkeruudella, senhän sinä haluat kuulla! Paha ja väärä sana, siinä ei ole pohjaa eikä laitoja ja siksi se on täsmällinen ilmaus sille mitä minä tunsin. En mitään muuta kuin että tuossa on ja mene ulos! Miksi minä olisin sellaista sietänyt, sitä että hän jo kielenkäytöllä halveksi minua siksi että ajatteli ja tiesi minun halveksivan häntä? Kun olin kaikkeni yrittänyt! [...] Itse rikki revitty, riekaleiksi niin ettei ehjää kohtaa, itse ratkottu, avustettuna toki. Minä pidin Johannaa kuin kukkaa kämmenellä, hän oli kaikki mitä tyttö saattoi olla. Mutta hän oli tytärpuoli jolla oli äitipuoli." ( s. 172-173).  Kuulostaa vähän  siltä että  siinä puhuu  Kuningas Lear  humalapäissään.   In vino veritas, vai onko?  

Johanna  kuoli saman päivänä (17.6.) kuin äitinsä  Marja-Liisa Vartio, mutta  tasan  kolmekymmentä  myöhemmin.  Hän  oli sairaalahoidossa alkoholin ja lääkkeiden väärinkäytön vuoksi, pääsi lomalle ja oli matkalla kotiinsa  Lauttasaareen, yritti nousta  bussiin, hiha takertui, hän luiskahti ja jäi bussin  takapyörien alle.  Hän ei kuollut  heti, vaan vasta sairaalassa.  Haavikko ehti käydä katsomassa häntä.   Se oli "pitkä onnettomuus, hidastettu itsemurha, "  Haavikko sanoi.  Ei kai sattumaa että hiha takertui ja  jalka luiskahti  äidin  kuolinpäivänä?    Alitajunta muistaa päivämäärät. Johanna oli 10-vuotias, kun äiti kuoli. Freudin mukaan sattumaa ei ole; ihminen ei joudu onnettomuuteen sattumanvaraisesti, vaan tiedostamaton ohjaa hänen valintojaan.

En  taida  lukea Saaren kirjaa loppuun asti. Näin yöllä  Haavikosta unta,  en muista mitä tapahtui unessa, ei se ollut paha uni, mutta kun  aamulla heräsin, olin aivan tukossa  enkä pystynyt  aloittamaan päivän töitä, mikä  harmittaa minua,  sillä jos en aloita aamulla, koko päivä  menee hukkaan.   Ja   huominen päivä menee kirjamessuilla messuamiseen, kamala paikka.  Samaan  aikaan, mutta eri lavalla esiintyy Jörn Donner, toivottavasti kaikki menevät  sinne kuuntelemaan häntä, ja me  saadaan Saila  Susiluodon kanssa puhua  kaikessa rauhassa keskenämme miten meidän isät  ovat  vaikuttaneet kirjailijanuraamme.

Kirjallisuus ja unet

Aleksis Kiven hartiat  

Tänään  on Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivä.   Kivi oli surrealisti  ennen  surrealismia.   Silkkaa surrealismia  on Simeonin    unilento  kuussa olevaan saapasnahkatorniin.  Kaikki   jotka  ovat   lukeneet Seitsemän veljestä, muistavat sen unen, koska se on  tosiuni,  nähty, ei keksitty, ja siksi   se kommunikoi  suoraan  lukijan  alitajunnan kanssa. 

 Seitsemässä veljeksessä on muitakin unennäkijöitä. Juhani  näkee ennen veljesten  epäonnista kosioretkeä unta seitsemästä munasta, joita rotat, hiiret ja kärpät  kierittelivät ja kolistelivat   niin että ne menivät  rikki.  Ja  Lauri näkee  unta, että veljekset  lyövät  kiekkoa aapiskirjalla   nummella, jota  peittää veriset  häräntaljat.   Uni viittaa Toukolan härkiin, joita veljekset  pakenivat Hiidenkivelle ja jotka  he  teurastivat,  surrealismia   sekin, vaikka  tapahtuikin ns. todellisuudessa eikä unissa.   Seitsemän veljeksen unista tarkemmin täällä.

  

Aleksis Kiven käsi

Jostain syystä  Suomen sivistyneistö ( jo  August Ahlqvista alkaen?) on suhtautunut kielteisesti uniin,  eikä   surrealismi  siitä  asenteesta johtuen ole  saanut  sijaa taiteessa ja kirjallisuudessa.  Jokin aika sitten  Parnasson päätoimittaja Jarmo Papinniemi kirjoitti blogissaan ( kts.  Unien kuvailu): 

"Unen kuvaaminen kirjallisuudessa ei oikeastaan voi onnistua. Silloin kun unen sisältämä symboliikka ei ole liian ilmiselvää, se on liian hämärää. "

Papinniemi  oli lukenut Kjell Westön uusimman romaanin  älä käy yöhön yksin, josta hän oli pitänyt tavattomasti, mutta aina kun  kirjassa  viitattiin uniin ( noin viisi kertaa 600 sivulla) hänelle  tuli kiusaantunut olo.   Pakkohan  minun  oli  tuollaisen  lausunnon  jälkeen  tarttua  romaaniin ja lukea se.   Minulle  ei tullut   unista kiusaantunutta oloa,  vaan siitä että   kirjan    henkilökuvaus oli  viihteenomaisella   tavalla   pintaa pitkin kulkevaa, eivätkä  ne muutamat  unet   lisänneet  henkilökuviin syvyyttä,   ne    olivat  niin  kliseenomaista  freudia, eivät   oikeita unia,  vaan valeunia. 


Aleksis Kiven  päivän lopuksi  unentulkintaa  Homeroksen  Odysseuksesta.  Otto Mannisen suomeksi tulkitsemana Penelope sanoo:

”Vielä on montakin unt' epäselvää, tutkimatonta,

 eik' ole  ihmisien kaikk' enteet totta ja täyty.

Kaksi on  porttia, joist' unet häälyvät kaikk' ulos astuu:

sarvinen  toinen on portti, mut norsunluutapa toinen.

norsunluu-ovisesta mi portist' astuvi luokse,

vain lume lieto se on, valeviestein vietteleväinen;

sarvenvälkkyisestäpä taas veräjästä mi saapuu, tietää totta,

 ken ihminen vain unen nähnevi moisen.

Mutta en siitä ma tulleen tuon unen hirveän usko."

Penelope  oli nähnyt hirveätä unta, että kotka surmasi hänen kotihanhensa, jotka  käyskentelivät pihalla kaikessa rauhassa  syömässä  ruohoa.   Kreikankielessä   sanat   "norsunluu" ja "vale" muistuttavat  toisiaan, siksi valeunet tulevat norsunluuportista ja tosiunet sarviportista.

Suomalaisten kirjailijoiden  unia ja ajatuksia unista voi lukea kirjasta Unityöt.  Toim. Kaarina Helakisa. Otava  1988.

Pieni suuri romaani

Päivän kuva 

Herra  Darwinin  puutarhuri parvekepuutarhassani. 

Puutarhurin nimi  on Thomas Davies. Hän on  fiktiivinen henkilö, mutta on jo alkanut  elää   ns.  todellisuudessa.   Se on  on   onnistuneen  ( = hyvin kirjoitetun)   henkilöhahmon  ominaispiirre. HBL:n  viime sunnuntain  lehdessä kerrottiin, että  Darwinin lähipiirin ihmisistä, mm. Beaglen kapteenista ja  puutarhuri   Thomas Daviesista on kirjoitettu  romaaneja.  Kunhan  Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhuri   käännetään  englanniksi,  kansa  kenties  vaeltaa  katsomaan  taloa, jossa  Thomas  Davies  aikoinaan  eli,   kuten  Pietarissa  käydään katsomassa   taloa, jossa  Dostojevskin  Raskolnikov tappoi  koronkiskurieukon ja  hänen sisarensa.

"Pääasia että kirjassa on sanoma ja ehkä herra  Darwinin kirjoissakin on sanoma mutta täytyy olla  myös hyvä juoni ja mielenkiintoisia henkilöitä,"  ilmaisee  Mary Kenny kirjallisuuskäsityksensä seurakunnan kirjallisuuspiirissä.   Hän ei  varmaankaan pitäisi   pienen kentiläisen kylän  asukkaita kovin mielenkiintoisina henkilöinä,  hyvä juonikin  puuttuu, puhumattakaan  sanomasta!  Mutta kyllä  ne  löytyvät   romaanista, eivät tosin   Mary  Kennyn kirjallisuuskäsityksen  mukaisina. 

Kylän miehet  istuvat kapakassa pohtimassa maailman menoa ja  ajattelevat  isoja  ajatuksia, heillä on vankkoja  mielipiteitä, he tietävät  mikä on oikein, mikä väärin.  He  uskovat  edistykseen,  joka on  sähkö.    Kylän naiset käyvät kirkossa, juoruilevat,  ajattelevat  ilkeitä ajatuksia toisistaan,   ja  rukoilevat  Jumalaa: "Kun verhotanko irtosi seinästä, minä huusin auta. Kun lakana juuttui mankelin telojen väliin, pyysin että päästä. Anteeksi jos häiritsen Sinua. Väsyttää tänään. Lapsena minä näin Sinut unessa. Sinulla oli leveät parrakkaat kasvot ja ylläsi sinivalkoraitainen pyjama. Kiitos  Jumala, että Sinä olet  taivaissa. Kiitos että  kuuntelet minua. Aamen."(  Hannah Hamiltonin rukous).

Minä  nautin   romaanin polyfoniasta,   siitä miten näkökulma  liukuu vaivattomasta   henkilöstä  toiseen,  ulkoisesta sisäiseen ja päin vastoin.  Kentiläisen kylän ihmiset ovat arkisine  puuhineen   ja ajatuksineen  yleisinhimmillisiä  -  heidänkaltaisiaan tapaa  Nykysuomestakin  -   ja  niin herkullisesti kuvattuja, että  monissa kohdin hykersin lukemisen  riemusta.  

Lisää  Herra Darwinin puutarhasta: 

 Kiiltomadossa

 Juha Siron  blogissa

 Hesarissa

Eilispäivän kuva  

Akateemisen kirjakaupan Top 10 -hyllyssä  Herra Darwinin puutarhuri on kolmannella sijalla Tervon ja Hotakaisen kirjojen jälkeen.   Kannattava ostos,  se kirja ei tyhjene  yhdellä lukemalla.  Se on virkistävän erilainen kirja,  harvinaista herkkua,  kirjallisuuden tryffeliä,  siis jos tykkää   sienistä.

Päivänsinet

Kesän viimeinen  päivä.   Naapurin parvekkeella  kukkivat päivänsinet.    Niiden teriö  hohtaa valoa kuin pieni lamppu.  Oi  miten kadehdinkaan naapurin päivänsiniä. Minun   parvekkeelllani ne kasvattavat  vartta ja  rehevää lehteä, mutta eivät   suostu kukkimaan.  Naapurin parvekkeella kypsyvät jopa  viinirypäleet, koska  parveke on eteläänpäin.     Kaikkea ei voi saada,  parvekkeeltani on  näkymä avomerelle, naapurin parvekkeelta ei ole.  Ja sittenkin, miten kaipaankaan  päivänsinien  taivaallista sineä.   Englaniksi  päivänsinen nimi  on Heavenly Blue. 

 Kun asuin Munkkivuoressa, ne kukkivat joka kesä parvekkeellani ja kiipesivät yläkerran naapurin  parvekkeelle. Hän tuli raivopäänä valittamaan, että pitäkää ne rehunne kurissa.  Sitten niiden siemenet katosivat Helsingin  kaupoista. Kun kyselin syytä, joku siemenkauppias kertoi, että  nuoriso käyttää siemeniä huumeena. Juha Mannerkorpi kertoo kirjassaan Päivänsinet, että ei se oopiumia ole,  vaan   lysergihapon  monoamidia, joka on sukua  LSD:lle.  Se   laajentaa tajuntaa, sen avulla pääsee  suuren hengen yhteyteen,  minkä  tiesivät  jo menneiden aikojen  atseekit. 

 Juha Mannekorven  Päivänsinet on yksi mielikirjoistani.   Se on päivänkirja,   joka alkaa  2.7., kun  neljä päivänsineä oli puhjennut kukkaan, ja päättyy 26.11 jolloin  Sininen ihmetorvi on  kukkii taas.  Se on kirja kauneudesta, elämästä ja kuolemasta, eikä se ole päivääkään vanhentunut, vaikka se on ilmestynyt jo  vuonna 1979.  Se  jäi Juha Mannerkorven  viimeiseksi   kirjaksi. Minä  toivon, että pystyisin joskus kirjoittamaan yhtä kauniin ja mieleenjäävän kirjan.

Harmin paikka että  päivänsinen siemenet katosivat  Hesan puutarhakaupoista.  Minä  sain  tämänvuotiset   siemenet  ystävältä, joka  kävi  loviisilaisessa  puutarhakaupassa ja löysi siemenet sieltä,  ja minä  panin  ne  terassin  ruukkuun kokeilematta mitä tapahtuu, jos syön  tai keitän teetä niistä. Minusta  tuntuu, että    pelkästään Heavenly  Bluen kukkien katseleminen    voi laajentaa    tajuntaani,  mutta pahus  kun  se ei vain kuki. Olenkohan lainnoittanut sitä väärin? Ei ole muuten iso posliinikukkakaan  ole  suostunut kukkimaan  taiteilijatalossa Munkkivuoresta muuton jälkeen. Se kaipaa valoa tai  sitten  se  on   kuin kissa joka kiintyy  yhteen paikkaan.  

Kirjalistoja

Keith Haringin katutaidetta Luxemburgissa

(kuva ei liity tämän bloggauksen aiheeseen)

Mukavaa kun sataa ja tuulee eikä ole pakko lähteä ulos, vaan voi rauhassa tutkiskella syksyn kirjojen listaa. Valitsin kolme kirjaa jokaisesta kaunokirjallisuuden luokasta, joita ovat Hesarin listan mukaan: Esikoiset; Kotimainen kirjallisuus; Käännöskirjallisuus; Runot ja mietelmät sekä Jännitys ja Romantiikka.

Kotimainen kirjallisuus:

1. Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri.

2. Monika Fagerholm: Säihkenäyttämö.

3. Zinaida Lindén: Nuorallatanssija.

Käännöskirjallisuus:

1. André Breton: Hullu rakkaus.

2. W.G.Sebald: Saturnuksen renkaat.

Kolmannesta sijasta taistelevat vanhat kunnon beatnikit: William S. Burroughs ja Jack Kerouac, ja heidän lisäkseen Thomas Bernhard, jonka Hakkuu-romaanista jäi hyvä lukumuisto, joten valitsen hänen uutuuskirjansa kolmanneksi:

3. Thomas Bernhard: Haaskio.

Runot ja mietelmät:

1. René Char: Hypnoksen muistikirja.

2. César Vallejo: Trilce.

3. Harry Mathews. Yksityisiä iloja.

Harry Mathews kuuluu ranskalaiseen Oulipo-ryhmään, jonka jäsenistä Suomessa tunnetaan proosankirjoittajina ainakin Raymond Queneau( ryhmän perustaja) , Italo Calvino, Georges Perec ja Anne Garreta. Oulipolaisten runoja on ilmestynyt suomeksi joissakin pienissä kirjallisuuslehdissä.

Tapasin Mathewsin Berliinissä kymmenkunta vuotta sitten, hän esiintyi Oulipon kolmessa reading-tilaisuudessa Literaturhausissa Fasanenstrassella. Tilaisuuden jälkeen oli oulipolaisten yhteinen illallinen kirjailijatalolla. Mathews osoittautui hauskaksi mieheksi, jonka seurassa ei tarvinnut jännittää. Oulipolaisilla on yleensä hyvä ja hieman omalaatuinen huumorintaju, siksi pidän heistä. Kiinnostavaa nähdä onko kirja yhtä hauska kuin mies. Hesarin listan mukaan se on proosarunoteos, jonka aiheensa on itsetyydystys. En muista lukiko hän juuri niitä runoja Rakkauden kieli -nimisessä tilaisuudessa. Ainakin yleisöllä oli hauskaa.

Lisää Harry Mathewista The complete reviewissa. Harmittaa vieläkin että kamera, jonka sisällä oli kuvat Oulipon tilaisuuksista varastettiin Pietarissa, jonne lähdin heti Berliinin matkan jälkeen.

Esikoiset

1. Kristian Blomberg: Puhekuplia.

2. Ville Luoma-Aho: Ruumiita.

3. Pirjo Kotamäki: Ilmi.

Tähän ryhmään oli vaikea valita kirjoja. Kristian Blombergin valitsin siksi, että toimituksen luonnehdinnan mukaan kirja sisältää "runoa dadan, surrealismin ja sarjakuvan säestämänä." Surrealistit ovat suosikkejani, syksyn uutuuslistalta olen poiminut André Bretonin ja Réne Charin listalleni.

Ville Luoma-Ahon blogeja Alussa oli sana ja Meillä kasvaa päässämme synteettistä kuitua olen seurannut monta vuotta. Pirjo Kotamäkeen tutustuin tänä kesänä Puotilan viljelypalstalla. Hän on naapuriviljelijäni.

Ryhmä Jännitys ja romantiikkaa jää tyhjäksi, en tunne niitä lajeja omakseni. Tyydytän jännityksen ja romantiikan tarpeeni katselemalla telkkaria.

Sade on lakannut. Kirkastuu. Koko aamupäivä kului tämän kirjalistan tekemiseen. Syksyn tietokirjoista en jaksa enää etsiä mahdollisia suosikkejani. Miksi muuten Anna Kortelaisen Hurmio - oireet, hoito ja ennaltaehkäisy on luokiteltu tietokirjallisuuteen, vaikka kirja on toimituksen luonnehdinnan mukaan: "fiktiivinen lääkärikirja salaperäisestä sairaudesta", kun taas Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli on luokiteltu fiktioksi?

Muukalaisia keskuudessamme

Etsin netistä kuvaa rex flammae -perhosista, jotka elävät noin 20 yksilön parvissa. " Niiden keskuudessa vallitsee eräänlainen solidaarisuus, joka ajaa ne kokoontumaan aina, kun yksi löytää riittävästi ruokaa koko ryhmälle. Usein ne sietävät lähellään myös muiden lajien perhosia, mutta heti kun näkyviin ilmestyy saalistaja, rex flammae -perhoset näyttävät kykenevän varoittamaan toisiaan, ties minkä kielen avulla, ja vetäytyvät suojaan. Muut perhoset, jotka vielä hetki sitten olivat ryhmässä mukana, eivät näytä saavan tuota tietoa, ja joutuvat linnun suuhun. Tarjotessaan pedolle saaliin rex flammae -perhoset varmistavat oman henkiinjäämisensä. Kun asiat ovat hyvin, yhden tai useamman muukalaisen läsnäolo ei häiritse niitä, ne saattavat jopa tavalla tai toisella hyötyä siitä, mutta heti vaaran uhatessa, kun parven yhtenäisyys ja säilyminen ovat vaakalaudalla, ne eivät epäröi uhrata sitä, joka ei kuulu niihin."

Niiden perhosten kuvaa ei löytynyt netistä. Ne ovat vertauskuvallisia perhosia , jotka esiintyvät Philippe Claudelin romaanissa Varjojen raportti (suom. Ville Keynäs). Ne toimivat kuin mikä tahansa ihmisyhteisö, jonka turvarakenteet alkavat horjua. Asenteet muukalaisia kohtaan kovenevat, kun talous taantuu ja työttömyys kasvaa. Päivän Hesari kertoo, että sisäministeri ja vähemmistövaltuutettu ovat huolissaan koventuvista asenteista, ja että pienet kaupungit ovat tilastoissa rasistisia.

Claudelin romaanin kertoja, Brodeck, on muukalainen pienessä vuoristokylässä, jossa kestää viisi sukupolvea ennen kuin tulokas hyväksytään. " Täälläpäin on parempi, jos ei ole koskaan oikeassa. Siitä saa myöhemmin maksaa kalliisti," Brodeck toteaa. Hänellä on liian tummat hiukset, liian tumma ihon ja silmien väri, eikä kukaan tunne hänen taustaansa, hän on fremdër, vieras, jonka kyläläiset uhraavat, ja hänet lähetetään keskitysleirille.

Kun Brodeck sodan jälkeen palaa leiriltä elossa kyläläisten suureksi ihmeeksi (hänen nimensä on ehditty kaivertaa hautakiveen), hän saa tehtäväkseen raportin laatimisen kylään saapuneesta muukalaisesta, joka on niin poikkeava sekä käytökseltään että ulkonäoltään ja vaatetukseltaan, että kyläläiset kokevat hänet uhkaksi. Joku epäilee häntä "miehimykseksi" ( hyvä sananvalinta Ville Keynäsilta) Hän on De Anderer, Toinen. Kyläläiset tuhoavat ensin hänen piirustuksensa, sitten hevosensa ja aasinsa ja lopulta hänet itsensä. Brodeck ei halua kokea samaa kohtaloa kuin Anderer, ja suostuu ikävään tehtävään, mistä kirjan ranskankielinen nimi La rapport de Brodeck.

Claudel, viisaasti kyllä, ei kerro mikä kylä, mikä sota, mikä keskitysleiri eikä kertaakaan mainitse saksalaisia tai juutalaisia. Hän ei syyttele eikä tuomitse, hän kuvaa ja kertoo. Varjojen raportti on hyvällä tavalla vanhanaikainen romaani, jossa on tarina, juoni ja eettinen sanoma. Surullinen tarina meistä ihmisistä, aina ajankohtainen, ja niin hyvin kirjoitettu, että kirjasta ei tekisi mieli luopua, mutta pakko se on viedä kirjastoon, että muutkin pääsisivät lukemaan sitä, eikä sakkokertymäni kasvaisi liikaa.

Philippe Claudel ennen Messilään lähtöä Sanomatorin matineassa, jossa hän luki kappaleen Varjojen raporttia. Se kuulosti niin hyvältä että varasin kirjan heti kirjastosta.

Lisää Varjojen raportista Antiaikalaisen blogissa ja Kirjavinkeissä

sekä Claudelin taustasta täällä.

Mustasukkaisuus

Sateen jälkeen viljelypalstoilla liikkui pulska fasaanikukko. Ihmisiä ei näkynyt. Tulppaanit olivat jo aika ränsistyneitä ( klikkaa kuva isommaksi).

Minulla oli hyvin ajoitettu nuhakuume, se kesti yhtä kauan kuin sadekausi. Hyvä niin, koska en olisi jaksanut käydä kastelemassa kylvöksiäni.

Makasin kaksi päivää sängyssä ja luin Catherine Milletin Mustasukkaisuuden. Se hyöty flunssasta on, että tulee luettua. Toinen kirja jonka luin oli Milarepan lauluja, siitä myöhemmin, ehkä. Milletin Kirja oli tyrkyllä kirjaston pikalaina-hyllyssä, josta sen nappasin, kun kävin palauttamassa kirjoja ennen flunssaa. Se oli viime syksynä Goncourt-palkinnon ehdokkaana, mutta ei voittanut. Se suomennettiin harvinaisen nopeassa tahdissa, syynä tietysti Milletin esikoisteoksen Catherine M:n seksuaalinen elämä aiheuttama kohu Ranskassa ja maailmalla. Minäkin luin Milletin esikoisteoksen tuoreeltaan, mutta ei siitä tarttunut mieleen mitään, niin teflonia se oli.

Mustasukkaisuus kertoo Milletin esikoisromaanin syntytaustan. Kertoja, Catherine M. sallii itselleen irtosuhteet, mutta kun hänelle selviää, että hänen miehellään on suhteita nuoriin naisiin, hän ajautuu mustasukkaisuuskriisiin. Hän vakoilee miehensä elämää, etsii merkkejä, lukee salaa tämän muistikirjoja, kuvittelee pakonomaisesti miehen seksikohtauksia nuorten naisten kanssa, kieriskelee kärsimyksessä ja kirjoittaa: " Onnellisia ovat mielikuvitukseltaan köyhät! Onnellisia ne joille merkit paljastavat merkityksensä ilman että heidän tarvitsisi uppoutua Talmudiin tai Masoraan, ne jotka toimivat miettimättä tekojaan ja suunnittelematta vastausta niiden tuhansiin seurannaisvaikutuksiin, ne jotka eivät tee uusiksi mennen elämänsä kudelmaa eivätkä ole taikauskoisia, ne jotka eivät puhu koskaan puhu itselleen vastustajiensa äännellä..."

Milletin kirja ei ole ole fiktiota, ei romaani, vaikka se kirjastoluokituksessa sellaiseksi on luokiteltu. Se on tutkielma pakkomielteisestä tunteesta, jonka valtaan kertoja yllättäen joutuu.

Millet erittelee piinallista tunnettaan rationaalisen kontrolloidusti, välimatkan päästä ranskalaisen tyylikkäästi hanskojaan tahraamatta. Saumat eivät ratkea mistään kohdasta, kenkiä ei astuta linttaan eikä kampaus mene sekaisin, vaikka mustasukkaisuuden voima ja raakuus hämmentääkin kertojaa, mutta hämmennys ei heijastu lauseisiin eikä saa niitä kompastelemaan. Lukijana olisin toivonut tyylikkyyteen pientä tunteen särinää.

Kriisi saa kertojan tajuamaan , että aikoinaan hänen äitinsä itsemurha vei häneltä lapsen luottamuksen tulevaisuuteen. "Menin rikki, kun äitini kuoli ," hän tunnustaa kirjailijamiehelleen, joka tokaisee tyypillisen ranskalaisintellektuaalin tapaan: " Mikä kulunut fraasi tuo oikein on?" Se lause, niin kulunut kuin onkin, on kuitenkin kirjan harvoja omakohtaisia tunnelauseita, avainlause joka auttaa ymmärtämään kertojan valintoja ja ennen kaikkia hänen promiskuiteettiaan.

Kissoista

Jos  äitini eläisi,  antaisin    hänelle äitienpäivälahjaksi Doris Lessingin   kirjan  Kissoista  (suom. Kristiina Rikman, Otava 2009).   Sen ensimmäinen ja pisin kertomus  Kissoista eritoten, on ilmestynyt  aikaisemmin   suomeksi kirjana nimeltä  Erittäin kissamaista.   Lessing kertoo  kahdesta äitikissasta, harmaasta ja  mustasta, joilla ei  ole  nimeä. " Äitejä on moneksi, kissoissakin," totesin kolme kuukautta sitten  täällä.   Musta kissa oli  väsymätön,  antaumuksellinen, velvollisuudentuntoinen äiti, kun taas  harmaan kissan  äidinvaistot eivät  olleet  kovin kehittyneet.  Pentujen hoito oli sille   riesa, muut asiat kiinnostivat sitä paljon enemmän.

Kissoista  -kirjan kaksi  aikaisemmin suomentamatonta   kissatarinaa kertoo kahdesta uroskissasta: Rufuksesta  ja El  Magnificosta   jotka  valitsivat  Lessingin omaksi  ihmisekseen.  El Magnifico teki sen  heti kun sen silmät avautuivat.  Kun se  näki hänet, se  lähti  kissapesästä, huojahteli epävarmasti hänen jalkansa luo ja  kiipesi   säärtä ja käsivartta pitkin  hänen olkapäälleen pitäen tiukasti kiinni pikkuisilla neulanterävillä kynsillään, asettui  hänen leukansa alle ja  käpertyi sinne kehräämään. " Se oli  rakkautta ja se kesti elämäniän,"  Lessing  kirjoittaa. Kun  El Magnifico oli neljätoistavuotias, sen  olkaluussa  todettiin syöpä.  Se oli  joko  lopetettava tai sen sen  etujalka ja olkapää oli  poistettava. Niin  suuri oli  Lessingin kiintymys, että hän valitsi jälkimmäisen  vaihtoehdon.   El  Magtnifico selvisi   leikkauksesta ja  eli  kolmijalkaisena kissana  ainakin  kolme vuotta ellei pitempäänkin. 

Rufus oli hylätty ja sairas  kissa.  Sillä oli munaisivika ja  märkivä haava korvassa, joka ei parantunut. Se  alkoi  varovasti  seurailla   Lessingiä kadulla,  ei naukunut   ilmoittakseen että sillä oli nälkä ja jano,   ei liehtonut hänen jaloissaan mielistelevästi, katseli vain mietteliäänä  hänen silmiinsä.   "Tällä  kissalla oli ollut koti, jonka  se  oli menettänyt. Se tiesi että sen kuului olla kotikissa, lemmikki. Se halusi hyväilyjä," Lessing toteaa.  Mutta kesti  kuukausia ennen kuin  Rufus   uskalsi  tulla Lessingin kotiin, jossa  oli ennestään  kaksi kissaa. Se sai ruokaa,  lämpöä ja hellyyttä, hoitoa, lääkkeitä ja osoitti kiitollisuuttana  äänekkäällä kehräämisellä, mutta "sen rakkaus  oli joskus petetty niin pahasti, ettei se uskaltanut  rakastaa enää ketään."    Se  eli neljä vuotta  Lessingin hyvässä hoidossa.  Hän kertoo, että vasta aivan  elämänsä lopussa sen ollessa niin sairas ettei se pystynyt enää kävelemään,   se  päästi luottavaisen, rakastavan kurahduksen jolla kissat tervehtivät niitä ihmisiä  ja kissoja joita ne rakastavat,  kun hän  silitteli sen  hereille antaakseen  sille lääkettä.

 

Lessing  päättää  kertomuksen Rufuksesta sanoihin: " Tuttavani kissat, elämäni  kissat, jäljelle  jää vain saostunut suru, toisenlainen kuin ihmisen jälkeensä jättämä: sen kerroksissa on tuskaa niiden avuttomuuden takia ja syyllisyyttä meidän kaikkien puolesta."

Ylläolevassa  ( Photoshop Elementsillä käsitellyssä) kuvassa on Noora joka olisi  täyttänyt  16 vuotta tässä kuussa.  Se kuoli vajaa kolme viikkoa sitten munaisvikaan. Se ei    enää   halunnut  syödä    dieettiruokia ja laihtui luuksi ja nahkaksi,  mutta se oli  loppuun asti  henkisesti virkeä ja pystyi liikkumaan.  Se   ajoi häntäänsä takaa kuin  lapsena ja  pyydysti kuivettuneita limoviikunan lehtiä, jotka rapisivat lattialla hiirimäisesti. Siitä tuli  läheisriippuvainen,viimeiset viikot se halusi olla koko ajan  lähelläni, joko  sylissä tai  olkapäälläni kun kirjoitin, tai kainalossani kun nukuin.  Sen  kuolemaa  edeltävänä päivänä olin  poissa  kotoa  aamuvarhaisesta iltamyöhään. Kun  tulin kotiin, se katsoi minua silmiin ja naukui   epätavallisen  pienellä ja  surkealla äänellä. Minusta tuntui kuin se olisi    kysynyt: Miksi jätit niin pitkäksi aikaa yksin?  Sitten se käpertyi kainalooni  kehräämään. Aamulla heräsin sen kuolinkamppailuun,  joka kesti vajaan tunnin.    Minusta oli parempi että  se kuoli   kotona , sillä on kauheata viedä elävää kissaa lopetettavaksi. Olen  kokenut sen  kerran enkä halua kokea toista kertaa.

En ole  vielä oikein  tottunut kissattomaan elämään; siihen ettei kukaan   istu ikkunalla odottamassa minua kotiin, ei juokse  eteiseen  vastaanottamaan minua,  ei  herätä minua aamuisin,  ei  juttele  minulle asioitaan (  se oli puhelias kissa ja sillä oli paljon kerrottavaa,  vahinko vain että en ymmärtänyt sen kieltä), ei  makaa  näyttöruudun ja näppiksen välissä valvomassa kirjoitustöitäni eikä  lämmitä  kylkeäni  öisin.   Joskus kun näen silmäkulmastani sängyllä   mytyn tai  varjon vilahtavan lattialla  tai  kun  kuulen  rapinaa, minusta tuntuu hetken aikaa  kuin  se olisi läsnä, kunnes muistan että ei sitä enää ole.  Tuttavat kyselevät minulta  aionko ottaa uuden kissan, mutta ei kissoja oteta, ne tulevat  jos  ovat  tullakseen. 

 

 

Lankalauantaina

Mereltä nousi  nousi   tänään  hopeinen  sumu.  Sumussa polki mies pitkin rantalaituria.  Näkymättömät lokit kirkuivat taustalla.

"Pääsiäisessä  on hopeisuutta, ilmavuutta, herkkää syvyyttä. Päivä on valosta kudottu. Ja valo on kudottu hengestä. Elämän tulikivi: ota ja sytytä. Ja miten linnut  livertäkään!" kirjoitti  Adam Tertz  alias  Andrei Sinjavski  vaimolleen vankileiriltä pääsiäisenä 1971.  Sitaatti on  teoksesta  Kuorosta kohoaa  ääni (suom. Maritta Pesonen ),  joka pohjautuu  Tertzin   vankileiriltä lähettämiin kirjeisiin. 

Tertz  alias Sinjavski  tuomittiin vuonna 1966 gulagiin , koska hän  oli  julkaissut  ulkomailla romaaneja. Se oli  neuvostovastaista toimintaa.  Suomeksi häneltä ilmestyi  vuonna  1960 romaani Oikeudenkäynti alkaa (suom. Juhani Konkka).  Hän pääsi   gulagista  kahdeksan vuotta kestäneen pakkotyön jälkeen ja  muutti perheineen Pariisiin, jossa kuoli vuonna 1997.

Hyvää pääsiäistä!  

Isokoskelot ja Stallari

Isokoskeloiden  pariskunta  Vartiokylänlahdella palmusunnuntaina  (klikkaa kuva isommaksi). 

Naaraalla on  pörröinen   takatukka.

Otin  tänään  pyörän talviteloilta ja   lähdin katsomaan  miten  palstalla jaksellaan.  Ei näkynyt  vielä kevätkukkia, mutta  Moskovasta tuodon  rohtoyrtin     lehdenalut  vihersivät   menneen vuoden lehtien alta. 

 Mikä riemu ja vapaudentunen päästä pyörällä ajelemaan. Ei tarvitse  olla riippuvainen metron ja bussien aikatauluista.   Mutta  lukeminen jää  vähemmälle, kun pyöräillessä ei voi lukea.  

 Viimeksi olen lukenut metromatkoilla Juha Ruusuvuoren Stallarin. Oikeampi nimi  sille olisi  Opportunisti.    Kirja on vankalla ammattitaidolla tehty ja  siinä  on hyvä veto, mutta  ei se  minua silti  koskettanut.  Tunteiden taso puuttui.  Ehkä opportuneisteilla  ei tunteita olekaan.  Ns.  luusereista saa särmikkäämpiä  kirjoja kuin  menestyneistä ihmisistä.   Ruusuvuori ruotii  muunmuassa Yleisradion  suomettumista.   Samaa   asiaa sivuttiin    hiljattain päättyneessä tv-sarjassa Uutishuone.   Olikohan  Suomella  siihen aikaan muuta vaihtoehtoa   kuin  suomettuminen? 

 Minusta  70- luku  oli  ankea vuosikymmen.    Olin  silloin  vuorotellen pätkätyöläinen ja työtön.  En    osannut laulaa  poliittisia  lauluja, vaikka yritinkin olla kulttuurityöläinen,  eivätkä marxismi-leninismin  opinnotkaan  ottaneet sujuakseen. Minulla oli väärä tausta:  Siperiaan karkotetut isovanhemmat. 

Todellista sinkkuelämää

Harvinainen kuva: Michel Houellebecq nauraa.
Lähde: Houellebecq-sivusto

Unettomana yönä luin Halujen taistelukentän, Houellebecqin esikoisromaanin, joka ilmestyi vuonna 1994 ( suom. Ville Keynäs. WSOY 2009). Kirja kertoo noin kolmekymppisistä sinkkumiehistä, jotka taloudellisella tasolla kuuluvat voittajiin, mutta seksuaalisella tasolla häviäjiin. Heidän elämässään ei ole tippakaan Sinkkuelämä-sarjan glamouria. Jopa sängyn ostaminen on tuskallinen ongelma ja voi ajaa miehen itsemurhan partaalle. Näin Houellebecq: "Jos haluaa säilyttää myyjän arvostuksen, on pakko ostaa kahden hengen sänky huolimatta siitä, onko sille käyttöä tai tilaa. Yhden hengen sängyn ostaja tunnustaa julkisesti, ettei hänellä ole sukupuolielämää eikä hän myöskään aio hankkia sellaista, lähi- tai kaukaisessakaan tulevaisuudessa ( koska sängyt kestävä nykyään pitkään [...] keskimäärin huomattavasti pitempään kuin avioliitot, se tiedetään liiankin hyvin)."

Kirjan kertoja on on atk-suunnittelija tietopalveluyrityksessä, hänen palkkansa on 2,5 kertaa Ranskan minipalkka," siinä on mukavasti ostovoimaa," kuten hän toteaa. Sen jälkeen kun hänen vaimonsa jätti hänet, hän on elänyt kaksi vuotta ilman ilman seksiä, lukuunottamatta, pornoleffoja , masturbaatiota ja maksullisia seksipuhelinpalveluita.

Kokemuksiinsa perustuen kertoja ajattelee, että " aivan kuten taloudellinen ja pidäkkeetön liberalismi, myös seksuaalinen liberalismi synnyttää absoluuttisen kurjistumisen ilmiön. Jotkut rakastelevat joka päivä, toiset vain viisi tai kuusi kertaa elämässään tai eivät koskaan. Jotkut rakastelevat kymmenien naisten kanssa, toiset eivät yhdenkään. Sitä kutsutaan markkinoiden laiksi [...] Taloudellinen liberalismi on taistelukentän laajentumista kaikkiin ikäkausiin ja yhteiskuntaluokkiin. Samoin seksuaalinen liberalismikin on taistelukentän laajentumista kaikkiin ikäkausiin ja yhteiskuntaluokkiin."

Seksuaalisesta liberalismista seuraa tunne-elämän kurjistuminen. Houellebecqin kertojan mukaan nuoruuden mittaan kertyneet perättäiset seksuaalikokemukset jäytävät ja tuhoavat kyvyn rakkauteen, ihmisestä tulee yhtä kykenemätön rakastamaan kuin vanhasta tiskirätistä. Ja siitä lähtien hän myös elää tiskirätin elämää: vanhetessa muuttuu yhä vähemmän vietteleväksi ja sitä kautta yhä katkerammaksi."

Houellebecq on koulutukseltana insinööri ja toimi atk-suunnittelijana ennen kuin julkaisi esikoisromaaninsa 44 vuoden kypsässä iässä. Hän ei kiellä romaanin omaelämäkerrallista taustaa. " Tuo omaelämäkerrallinen valinta ei ole oikeastaan valinta, mutta ei minulla ole muutakaan. Jos en kirjoita siitä, mitä olen nähnyt, kärsin yhtä paljon, ehkä vähän enemmänkin."
Juuri tuo omakohtaisuus puhuttulee minua eniten hänen romaaneissaan. Houellebecq ei ole helppo eikä miellyttävä kirjailija, niin raadollisesti hän kuvaa ihmisiä ja nyky-yhteiskuntaa. Eipä ihme että romaanin takakansi mainostaa häntä Ranskan kenties vihatuimmaksi kirjailijaksi.

Houellebecqin omakuva vuodelta 2005
Lisää Houellebecqistä : Keskiluokan Zarathustra

PS. . Näyttää siltä että suomalaiset ovat saamassa oman "houellebecqinsä" runoilija Timo Hännikäisestä. En ole lukenut hänen teostaan Ilman. Olen lukenut vain hänen haastattelunsa Hesarista ( Neljä vuotta ilman). Se on herättänyt vilkasta keskustelua nettifoorumeilla, varsinkin provokatiivinen heitto, että "naisille pitäisi säätää säätää asevelvollisuuden kaltainen pakollinen seksipalvelus valtion ylläpitämissä ilotaloissa."
Naiset eivät tykkää että heistä tehdään tiskirättejä.

Kirjallisuuden mieskuva taitaa olla muuttumassa, ei ole enää viime vuosisadan alkupuolen viettelijöitä eikä loppupuolen panomiehiä?

Virolaiset sandaalit

Nämä sandaalit näin ja kuvasin viime huhtikuussa Tartossa, KGB:n talossa, jossa on nykyään KGB-museo, hyvin ahdistava paikka. Siitä talosta lähetettiin virolaisia Siperiaan ja/ tai kuolemaan. Olin lukenut juuri ennen matkalle lähtöä Sofi Oksasen Puhdistuksen, joka oli tehnyt minuun vaikutuksen (kts. täältä), ja saatoin hyvin kuvitella, että juuri nuo sandaalit olivat olleet Aliidan tai hänen sisarensa jaloissa, kun he olivat joutuneet KGB:n kuulusteltaviksi ja kidutettavaksi.

Valokuvatorstain tämän viikon aiheena on sandaalit. Haastekuvan voi katsoa täältä Ehdin ja vastata haasteeseen joutsenkuvalla, kun tuli tieto että Oksasen Puhdistus on voittanut Runeberg-palkinnon Finlandia-palkinnon lisäksi. Puhdistus, jos mikään romaani, on ansainnut molemmat palkinnot, niin voimakas on kirjan yhteiskunnallinen eetos, mikä on harvinaista suomalaisessa nykykirjallisuudessa, ja niin hyvin Oksanen osaa kuvata tunteita, jotka hallitsevat hänen henkilöidensä elämää.

Erittäin kissamaista

Ibizalaisia kissoja

Äitejä on moneksi, kissoissakin. Doris Lessing kertoo kirjassa Erittäin kissamaista kahdesta kissastaan ja muistelee lapsuuden kissoja. Hän ei ole personoinut kissoja ihmisten nimillä, vaan väreillä: harmaa ja musta. Harmaa kissa on puoleksi siamilainen, musta kissa tavallista maatiasrotua, molemmat ovat naaraita. Kissat eivät voineet sietää toisiaan, ne olivat kateellisia ja mustasukkaisia ja kävivät jatkuvaa valtataistelua keskenään. Yrittivät lannistaa toisensa katseen voimalla, mutta eivät käyneet toistensa kimppuun niin kuin uroskissat olisivat tehneet.

Lukukokemukseeni vaikutti varmaankin mediassa käynnissä oleva kiivas päivähoitokeskustelu, kun minusta alkoi vaikuttaa siltä, että Lessing kissojensa kautta pohdiskeli myös naiseuden ja äitiyden olemusta. Harmaa kissa oli selvästi uranainen. Jos kissoilla olisi päivähoitopaikka, se olisi viennyt pentunsa sinne ja jatkanut uraansa ihailtuna kaunottorena. Kun taas musta kissa oli täydellinen äiti. Lisääntyminen ja pentujen hoitaminen oli sen elämäntehtävä.

Koska harmaasta kissasta ei ollut kunnon äidiksi, Lessing leikautti sen, minkä jälkeen se keskittyi metsästäjän uraan ja menestyi hyvin. Se kantoi kaikki saaliinsa kotiin, mutta ei syönyt niitä, musta kissa söi ne. Se oli vaatimaton kelpo kissa, se ei turhia nirsoillut kuten harmaa kissa, jolle kelpasi vain paras jänispaisti, kissanruokaan se ei koskenut.

Saudiarabialaisia kissoja

Kissat ovat kuin ranskalaisia kokkeja, nirsoja kulinaristeja, joille kelpaavat vain tuoreet, mieluiten vasta tapetut luonnontuoteet. Minulla on ongelmia kissani kanssa, joka vanhuuttaan ja munuaisvaivaisuuttaan on joutuntut siirtymään dieettiravinnolle. Se ei suostu syömään eläinlääkärin määräämiä dieettiruokia, ne eivät maistu eivätkä haise hyvältä sen mielestä.

Olen kokeillut kaikki mahdollisia dieettiruokia. Lopulta löysin yhdestä eläinkaupasta Kattovitin vähäproteiinista lammaspateeta , jolle Noora ei nyrpistänyt nenäänsä ja kääntänyt selkäänsä. Mutta sitten lammaspatee loppui ja eläinkaupan myyjä sanoi, että he eivät aio enää tilata sitä, koska se "ei liiku." Seuraus: kissa ei ole syönyt mitään kolmeen päivään. Se on jo muutenkin laiha kuin anorektikko. Olen käynyt kaikissa lähiseudun eläinkaupoissa, mutta missään ei ole vähäproteiinista lammaspateeta. Täytyy ruveta soittelemaan kaukaisempiin eläinkauppoihin. Huokaus: voi, mikä urakka, en pidä soittelemisesta.