Kissoista -kirjan kaksi aikaisemmin suomentamatonta kissatarinaa kertoo kahdesta uroskissasta: Rufuksesta ja El Magnificosta jotka valitsivat Lessingin omaksi ihmisekseen. El Magnifico teki sen heti kun sen silmät avautuivat. Kun se näki hänet, se lähti kissapesästä, huojahteli epävarmasti hänen jalkansa luo ja kiipesi säärtä ja käsivartta pitkin hänen olkapäälleen pitäen tiukasti kiinni pikkuisilla neulanterävillä kynsillään, asettui hänen leukansa alle ja käpertyi sinne kehräämään. " Se oli rakkautta ja se kesti elämäniän," Lessing kirjoittaa. Kun El Magnifico oli neljätoistavuotias, sen olkaluussa todettiin syöpä. Se oli joko lopetettava tai sen sen etujalka ja olkapää oli poistettava. Niin suuri oli Lessingin kiintymys, että hän valitsi jälkimmäisen vaihtoehdon. El Magtnifico selvisi leikkauksesta ja eli kolmijalkaisena kissana ainakin kolme vuotta ellei pitempäänkin.
Rufus oli hylätty ja sairas kissa. Sillä oli munaisivika ja märkivä haava korvassa, joka ei parantunut. Se alkoi varovasti seurailla Lessingiä kadulla, ei naukunut ilmoittakseen että sillä oli nälkä ja jano, ei liehtonut hänen jaloissaan mielistelevästi, katseli vain mietteliäänä hänen silmiinsä. "Tällä kissalla oli ollut koti, jonka se oli menettänyt. Se tiesi että sen kuului olla kotikissa, lemmikki. Se halusi hyväilyjä," Lessing toteaa. Mutta kesti kuukausia ennen kuin Rufus uskalsi tulla Lessingin kotiin, jossa oli ennestään kaksi kissaa. Se sai ruokaa, lämpöä ja hellyyttä, hoitoa, lääkkeitä ja osoitti kiitollisuuttana äänekkäällä kehräämisellä, mutta "sen rakkaus oli joskus petetty niin pahasti, ettei se uskaltanut rakastaa enää ketään." Se eli neljä vuotta Lessingin hyvässä hoidossa. Hän kertoo, että vasta aivan elämänsä lopussa sen ollessa niin sairas ettei se pystynyt enää kävelemään, se päästi luottavaisen, rakastavan kurahduksen jolla kissat tervehtivät niitä ihmisiä ja kissoja joita ne rakastavat, kun hän silitteli sen hereille antaakseen sille lääkettä.
Lessing päättää kertomuksen Rufuksesta sanoihin: " Tuttavani kissat, elämäni kissat, jäljelle jää vain saostunut suru, toisenlainen kuin ihmisen jälkeensä jättämä: sen kerroksissa on tuskaa niiden avuttomuuden takia ja syyllisyyttä meidän kaikkien puolesta."
Ylläolevassa ( Photoshop Elementsillä käsitellyssä) kuvassa on Noora joka olisi täyttänyt 16 vuotta tässä kuussa. Se kuoli vajaa kolme viikkoa sitten munaisvikaan. Se ei enää halunnut syödä dieettiruokia ja laihtui luuksi ja nahkaksi, mutta se oli loppuun asti henkisesti virkeä ja pystyi liikkumaan. Se ajoi häntäänsä takaa kuin lapsena ja pyydysti kuivettuneita limoviikunan lehtiä, jotka rapisivat lattialla hiirimäisesti. Siitä tuli läheisriippuvainen,viimeiset viikot se halusi olla koko ajan lähelläni, joko sylissä tai olkapäälläni kun kirjoitin, tai kainalossani kun nukuin. Sen kuolemaa edeltävänä päivänä olin poissa kotoa aamuvarhaisesta iltamyöhään. Kun tulin kotiin, se katsoi minua silmiin ja naukui epätavallisen pienellä ja surkealla äänellä. Minusta tuntui kuin se olisi kysynyt: Miksi jätit niin pitkäksi aikaa yksin? Sitten se käpertyi kainalooni kehräämään. Aamulla heräsin sen kuolinkamppailuun, joka kesti vajaan tunnin. Minusta oli parempi että se kuoli kotona , sillä on kauheata viedä elävää kissaa lopetettavaksi. Olen kokenut sen kerran enkä halua kokea toista kertaa.
En ole vielä oikein tottunut kissattomaan elämään; siihen ettei kukaan istu ikkunalla odottamassa minua kotiin, ei juokse eteiseen vastaanottamaan minua, ei herätä minua aamuisin, ei juttele minulle asioitaan ( se oli puhelias kissa ja sillä oli paljon kerrottavaa, vahinko vain että en ymmärtänyt sen kieltä), ei makaa näyttöruudun ja näppiksen välissä valvomassa kirjoitustöitäni eikä lämmitä kylkeäni öisin. Joskus kun näen silmäkulmastani sängyllä mytyn tai varjon vilahtavan lattialla tai kun kuulen rapinaa, minusta tuntuu hetken aikaa kuin se olisi läsnä, kunnes muistan että ei sitä enää ole. Tuttavat kyselevät minulta aionko ottaa uuden kissan, mutta ei kissoja oteta, ne tulevat jos ovat tullakseen.
9 kommenttia:
Iso kiitos tästä kirjoituksesta, tuon kirjankin mainitsemisesta.
Kissoja ei totisesti oteta, he tulevat, jos ovat tullakseen ja kun aika on mennä jonkun luo...
Luin sen aikaisemman Lessingin kissakirjan joskus aikoja sitten. On mielenkiintoista lukea kirjailijoiden henkilökohtaisia kertomuksia kissoista, kuten William S. Burroughsin Kissa sisälläni.
Olen pahoillani Nooran takia, varmasti tuntuu tyhjältä. Annoit sille kuitenkin hienon lahjan, kun olit kotona sen kanssa loppuun asti. Minä olen vienyt yhden kissan lopetettavaksi, pikku-Simban, jolla oli aids. En tosiaan halua tehdä sitä toista kertaa ja toivon, että Luke ja Laku saavat olla kotona rauhassa koko loppuelämänsä.
Äitini kissat ovat kohta 17-vuotiaita ja varsinkin toinen niistä käyttäytyy kuin kuriton kakara, järsii varpaita ja varastelee kalkkunasiivuja leivän päältä. Se vain nuortuu vanhetessaan ja sitä on ihana seurata.
-minh-
Olen joutunut viemään lopetettavaksi kaikki kissani. Yksikään ei kuollut itsekseen vanhuuteen. Ei viimeinenkään, joka eli 19 vuotta. Toivoin niin, että edes hän saisi luonnollisen lopun, vaan piti lekurin taas astua kuvioihin.
Se on melkein kamalinta mitä tiedän, mutta toki sen palveluksen tekee ystävälleen. Enkä ole ottanut opikseni: nyt minulla on kolme kissaa. Eihän sitä voi elää ilman kissan pehmeää tassutusta. Kaikki kissani ovat jotenkin kulkeutuneet minulle. Tuntuu, että maailmassa on aina kissa minun elämääni.
Otan osaa suruun. On aina raskasta menettää vanha ystävä.
Kiinnostavaa, että kissoillakin on aids, vaikkei se mikään ihme ole, kun niiden sukupuolielämä on niin holtitonta. Millaiset oireet sinun kissallasi oli ?
Ellei Minh huomaa vastata, niin kerron, että kun ihmisten Aids-epidemia alkoi 80-luvun alussa, niin hyvin pian huomattiin että apinat ovat toisen Aids-viruksen kantajia ja sitten katsottiin kissoja jotka kuolivat omituisiin kasvaimiin ja tauteihin ja löytyi jälleen uusi Aids-virus, muistaakseni tuossa 80-luvun puolivälissä.
Eläinten virusten löytymisestä ei kuitenkaan ole ollut mitään hyötyä, kun ihmis-Aidsia vastaan on yritetty kehittää rokotetta.
Meillä oli kriisi tässä viikko sitten, kun Albert, 19 v., diabeetikko ja kissa, jota piikitetään illoin aamuin, sai yhtäkkiä insuliinishokin. En tajunnut yhtään mikä kissalle tuli.
Onneksi saatiin eläinlääkäri kiinni, ja se käski vain antaa teelusikallisen hunajaa veteen sekoitettuna ja kissa selvisi kohtauksesta, joka oli viedä siltä hengen. Se muistutti epilepsia-kohtausta. Onneksi hunaja sitten auttoi.
Ei siis muuta kuin vähentämään insuliiniannosta ja kissa voi oikein hyvin. Ja se insuliini on samaa mitä ihmisetkin pistävät itseensä.
Noora oli kiva kissa. Tiedän että tunnet olosi yksinäiseksi, Anita. Kissat jotka ovat leimautuneet ihmisiinsä, antavat rakkautensa niin täysin sataprosenttisesti, että sellaista ihmissuhdetta ei taida olla olemassakaan.
Minä en ole koskaan ollut kissaihminen mutta tämä kirjoituksesi, Anita, sai minutkin toivomaan kissaa. Tosin tiedän, ettei sellaista minun elämääni käpsyttele mutta hetken ajattelin niin. Kauniisti kirjoitit kissastasi.
anita
surua.
samoja ajatuksia kuin helilläkin; jos en olisi kissaihminen, tulisin sellaiseksi tästä kirjoituksesta.
kiitos.
Joo, pikku Simba hankittiin Dublinin löytökissatalosta ja pian se alkoi ripiloimaan ja vähän myöhemmin se sai pelottavia epileptisiä kohtauksia. Ensin annettiin antibioottokuuri toisensa perään, mutta Simba vain sairasti, eikä kasvanut ollenkaan. Joulua kohden(se hankittiin syyskuussa) Simba nukkui takan edessä sohvalla n. 24h vuorokaudessa ja minä piirsin sitä maanisesti. Joulunpyhinä eläinlääkäri selitti kissojen aidsin ja Simba piti lopettaa. Ihan kamalaa. En kyllä muista yhtään, miten se tarttuu kissoilla ja mitä lääkäri siitä muuta sanoi, sen verran traumaattinen kokemus oli..
-minh-
Minh, hyvä kun kerroit kissa-aidsin oireista. Sinun pikku- Simbasi kohtalo on kyllä surullisin kissakohtalo minkä olen ikinä kuullut. Ehkä se oli saanut aidsin emoltaan. En ihmettele, että sen sairaus ja oli sinulle traumaattinen tapahtuma.
Lähetä kommentti