lauantaina, toukokuuta 09, 2009

Kissoista

Jos  äitini eläisi,  antaisin    hänelle äitienpäivälahjaksi Doris Lessingin   kirjan  Kissoista  (suom. Kristiina Rikman, Otava 2009).   Sen ensimmäinen ja pisin kertomus  Kissoista eritoten, on ilmestynyt  aikaisemmin   suomeksi kirjana nimeltä  Erittäin kissamaista.   Lessing kertoo  kahdesta äitikissasta, harmaasta ja  mustasta, joilla ei  ole  nimeä. " Äitejä on moneksi, kissoissakin," totesin kolme kuukautta sitten  täällä.   Musta kissa oli  väsymätön,  antaumuksellinen, velvollisuudentuntoinen äiti, kun taas  harmaan kissan  äidinvaistot eivät  olleet  kovin kehittyneet.  Pentujen hoito oli sille   riesa, muut asiat kiinnostivat sitä paljon enemmän.

Kissoista  -kirjan kaksi  aikaisemmin suomentamatonta   kissatarinaa kertoo kahdesta uroskissasta: Rufuksesta  ja El  Magnificosta   jotka  valitsivat  Lessingin omaksi  ihmisekseen.  El Magnifico teki sen  heti kun sen silmät avautuivat.  Kun se  näki hänet, se  lähti  kissapesästä, huojahteli epävarmasti hänen jalkansa luo ja  kiipesi   säärtä ja käsivartta pitkin  hänen olkapäälleen pitäen tiukasti kiinni pikkuisilla neulanterävillä kynsillään, asettui  hänen leukansa alle ja  käpertyi sinne kehräämään. " Se oli  rakkautta ja se kesti elämäniän,"  Lessing  kirjoittaa. Kun  El Magnifico oli neljätoistavuotias, sen  olkaluussa  todettiin syöpä.  Se oli  joko  lopetettava tai sen sen  etujalka ja olkapää oli  poistettava. Niin  suuri oli  Lessingin kiintymys, että hän valitsi jälkimmäisen  vaihtoehdon.   El  Magtnifico selvisi   leikkauksesta ja  eli  kolmijalkaisena kissana  ainakin  kolme vuotta ellei pitempäänkin. 

Rufus oli hylätty ja sairas  kissa.  Sillä oli munaisivika ja  märkivä haava korvassa, joka ei parantunut. Se  alkoi  varovasti  seurailla   Lessingiä kadulla,  ei naukunut   ilmoittakseen että sillä oli nälkä ja jano,   ei liehtonut hänen jaloissaan mielistelevästi, katseli vain mietteliäänä  hänen silmiinsä.   "Tällä  kissalla oli ollut koti, jonka  se  oli menettänyt. Se tiesi että sen kuului olla kotikissa, lemmikki. Se halusi hyväilyjä," Lessing toteaa.  Mutta kesti  kuukausia ennen kuin  Rufus   uskalsi  tulla Lessingin kotiin, jossa  oli ennestään  kaksi kissaa. Se sai ruokaa,  lämpöä ja hellyyttä, hoitoa, lääkkeitä ja osoitti kiitollisuuttana  äänekkäällä kehräämisellä, mutta "sen rakkaus  oli joskus petetty niin pahasti, ettei se uskaltanut  rakastaa enää ketään."    Se  eli neljä vuotta  Lessingin hyvässä hoidossa.  Hän kertoo, että vasta aivan  elämänsä lopussa sen ollessa niin sairas ettei se pystynyt enää kävelemään,   se  päästi luottavaisen, rakastavan kurahduksen jolla kissat tervehtivät niitä ihmisiä  ja kissoja joita ne rakastavat,  kun hän  silitteli sen  hereille antaakseen  sille lääkettä.
 
Lessing  päättää  kertomuksen Rufuksesta sanoihin: " Tuttavani kissat, elämäni  kissat, jäljelle  jää vain saostunut suru, toisenlainen kuin ihmisen jälkeensä jättämä: sen kerroksissa on tuskaa niiden avuttomuuden takia ja syyllisyyttä meidän kaikkien puolesta."

Ylläolevassa  ( Photoshop Elementsillä käsitellyssä) kuvassa on Noora joka olisi  täyttänyt  16 vuotta tässä kuussa.  Se kuoli vajaa kolme viikkoa sitten munaisvikaan. Se ei    enää   halunnut  syödä    dieettiruokia ja laihtui luuksi ja nahkaksi,  mutta se oli  loppuun asti  henkisesti virkeä ja pystyi liikkumaan.  Se   ajoi häntäänsä takaa kuin  lapsena ja  pyydysti kuivettuneita limoviikunan lehtiä, jotka rapisivat lattialla hiirimäisesti. Siitä tuli  läheisriippuvainen,viimeiset viikot se halusi olla koko ajan  lähelläni, joko  sylissä tai  olkapäälläni kun kirjoitin, tai kainalossani kun nukuin.  Sen  kuolemaa  edeltävänä päivänä olin  poissa  kotoa  aamuvarhaisesta iltamyöhään. Kun  tulin kotiin, se katsoi minua silmiin ja naukui   epätavallisen  pienellä ja  surkealla äänellä. Minusta tuntui kuin se olisi    kysynyt: Miksi jätit niin pitkäksi aikaa yksin?  Sitten se käpertyi kainalooni  kehräämään. Aamulla heräsin sen kuolinkamppailuun,  joka kesti vajaan tunnin.    Minusta oli parempi että  se kuoli   kotona , sillä on kauheata viedä elävää kissaa lopetettavaksi. Olen  kokenut sen  kerran enkä halua kokea toista kertaa.

En ole  vielä oikein  tottunut kissattomaan elämään; siihen ettei kukaan   istu ikkunalla odottamassa minua kotiin, ei juokse  eteiseen  vastaanottamaan minua,  ei  herätä minua aamuisin,  ei  juttele  minulle asioitaan (  se oli puhelias kissa ja sillä oli paljon kerrottavaa,  vahinko vain että en ymmärtänyt sen kieltä), ei  makaa  näyttöruudun ja näppiksen välissä valvomassa kirjoitustöitäni eikä  lämmitä  kylkeäni  öisin.   Joskus kun näen silmäkulmastani sängyllä   mytyn tai  varjon vilahtavan lattialla  tai  kun  kuulen  rapinaa, minusta tuntuu hetken aikaa  kuin  se olisi läsnä, kunnes muistan että ei sitä enää ole.  Tuttavat kyselevät minulta  aionko ottaa uuden kissan, mutta ei kissoja oteta, ne tulevat  jos  ovat  tullakseen. 







 
 

9 kommenttia:

Hirlii kirjoitti...

Iso kiitos tästä kirjoituksesta, tuon kirjankin mainitsemisesta.

Kissoja ei totisesti oteta, he tulevat, jos ovat tullakseen ja kun aika on mennä jonkun luo...

minh kirjoitti...

Luin sen aikaisemman Lessingin kissakirjan joskus aikoja sitten. On mielenkiintoista lukea kirjailijoiden henkilökohtaisia kertomuksia kissoista, kuten William S. Burroughsin Kissa sisälläni.

Olen pahoillani Nooran takia, varmasti tuntuu tyhjältä. Annoit sille kuitenkin hienon lahjan, kun olit kotona sen kanssa loppuun asti. Minä olen vienyt yhden kissan lopetettavaksi, pikku-Simban, jolla oli aids. En tosiaan halua tehdä sitä toista kertaa ja toivon, että Luke ja Laku saavat olla kotona rauhassa koko loppuelämänsä.

Äitini kissat ovat kohta 17-vuotiaita ja varsinkin toinen niistä käyttäytyy kuin kuriton kakara, järsii varpaita ja varastelee kalkkunasiivuja leivän päältä. Se vain nuortuu vanhetessaan ja sitä on ihana seurata.

-minh-

Freya kirjoitti...

Olen joutunut viemään lopetettavaksi kaikki kissani. Yksikään ei kuollut itsekseen vanhuuteen. Ei viimeinenkään, joka eli 19 vuotta. Toivoin niin, että edes hän saisi luonnollisen lopun, vaan piti lekurin taas astua kuvioihin.

Se on melkein kamalinta mitä tiedän, mutta toki sen palveluksen tekee ystävälleen. Enkä ole ottanut opikseni: nyt minulla on kolme kissaa. Eihän sitä voi elää ilman kissan pehmeää tassutusta. Kaikki kissani ovat jotenkin kulkeutuneet minulle. Tuntuu, että maailmassa on aina kissa minun elämääni.

Otan osaa suruun. On aina raskasta menettää vanha ystävä.

Anita Konkka kirjoitti...

Kiinnostavaa, että kissoillakin on aids, vaikkei se mikään ihme ole, kun niiden sukupuolielämä on niin holtitonta. Millaiset oireet sinun kissallasi oli ?

Ripsa kirjoitti...

Ellei Minh huomaa vastata, niin kerron, että kun ihmisten Aids-epidemia alkoi 80-luvun alussa, niin hyvin pian huomattiin että apinat ovat toisen Aids-viruksen kantajia ja sitten katsottiin kissoja jotka kuolivat omituisiin kasvaimiin ja tauteihin ja löytyi jälleen uusi Aids-virus, muistaakseni tuossa 80-luvun puolivälissä.

Eläinten virusten löytymisestä ei kuitenkaan ole ollut mitään hyötyä, kun ihmis-Aidsia vastaan on yritetty kehittää rokotetta.

Meillä oli kriisi tässä viikko sitten, kun Albert, 19 v., diabeetikko ja kissa, jota piikitetään illoin aamuin, sai yhtäkkiä insuliinishokin. En tajunnut yhtään mikä kissalle tuli.

Onneksi saatiin eläinlääkäri kiinni, ja se käski vain antaa teelusikallisen hunajaa veteen sekoitettuna ja kissa selvisi kohtauksesta, joka oli viedä siltä hengen. Se muistutti epilepsia-kohtausta. Onneksi hunaja sitten auttoi.

Ei siis muuta kuin vähentämään insuliiniannosta ja kissa voi oikein hyvin. Ja se insuliini on samaa mitä ihmisetkin pistävät itseensä.

Noora oli kiva kissa. Tiedän että tunnet olosi yksinäiseksi, Anita. Kissat jotka ovat leimautuneet ihmisiinsä, antavat rakkautensa niin täysin sataprosenttisesti, että sellaista ihmissuhdetta ei taida olla olemassakaan.

Heli kirjoitti...

Minä en ole koskaan ollut kissaihminen mutta tämä kirjoituksesi, Anita, sai minutkin toivomaan kissaa. Tosin tiedän, ettei sellaista minun elämääni käpsyttele mutta hetken ajattelin niin. Kauniisti kirjoitit kissastasi.

meri kirjoitti...

anita

surua.

samoja ajatuksia kuin helilläkin; jos en olisi kissaihminen, tulisin sellaiseksi tästä kirjoituksesta.

kiitos.

minh kirjoitti...

Joo, pikku Simba hankittiin Dublinin löytökissatalosta ja pian se alkoi ripiloimaan ja vähän myöhemmin se sai pelottavia epileptisiä kohtauksia. Ensin annettiin antibioottokuuri toisensa perään, mutta Simba vain sairasti, eikä kasvanut ollenkaan. Joulua kohden(se hankittiin syyskuussa) Simba nukkui takan edessä sohvalla n. 24h vuorokaudessa ja minä piirsin sitä maanisesti. Joulunpyhinä eläinlääkäri selitti kissojen aidsin ja Simba piti lopettaa. Ihan kamalaa. En kyllä muista yhtään, miten se tarttuu kissoilla ja mitä lääkäri siitä muuta sanoi, sen verran traumaattinen kokemus oli..
-minh-

Anita Konkka kirjoitti...

Minh, hyvä kun kerroit kissa-aidsin oireista. Sinun pikku- Simbasi kohtalo on kyllä surullisin kissakohtalo minkä olen ikinä kuullut. Ehkä se oli saanut aidsin emoltaan. En ihmettele, että sen sairaus ja oli sinulle traumaattinen tapahtuma.