Elon povi

Pietarin Eremitaasissa on Leonardo da Vincin  Madonna Litta. Allaolevassa kuvassa on yksityiskohta maalauksesta.  Näin maalauksen viime  lokakuussa. Edellisestä näkemisestä oli kulunut yli 40 vuotta.  Minua hämmästytti, että maalaus niin pienikokoinen.  Sitä luulee, että taiteen merkkiteokset ovat isoja, mutta eivät ne aina ole. Maalit ovat maksaneet paljon ja taiteilijat ovat olleet köyhiä.   Paitsi Rubens, joka maalasi isoja töitä. Niitä ja muita flaamitaiteen töitä Eremitaasissa oli useita.  Katariina Suuri oli ostanut ne. Hänellä ei ollut taidemakua. Hän kai ajatteli että suuret taulut ovat myös taiteelliselta arvoltaan suuria.

Kun luin Ljudmila Ulitskajan  Elon  povea  (suom. Arja Pikkupeura), mieleeni  tuli Madonna Litta  ja monet muut  madonnat, joiden rintoja olen katsellut Euroopan taidemuseoissa. Taiteilijat ovat osoittaneet suurta harrastuneisuutta ja ihailua naisten rintoja kohtaan. He ovat olleet miehiä. En muista museotaiteilijoiden joukosta yhtään ainoata naista. Ei naisilla ennen muinoin ollut aikaa eikä mahdollisuuksia tehdä taidetta.

Elon povi on tarina Ljudmila Ulitskajan rinnasta.  Tarina ilmestyi vuonna 2015 aikakauskirja Grantan viidennessä numerossa. Hän kirjoittaa:

”Rintaparkani, hyvästelin sitä pitkään. Olihan se tietysti käyttänyt ties millä lailla, mutta minä se  enemmänkin  olin sen käytökseen syypää  - 17 vuotta hormonilääkitystä. ”

Kun työ ei  suju

Ljudmila Ulitskaja matkusti alkutalvesta 2010 Liguriaan, Italiaan  kirjoittamaan romaania Vihreän  teltan alla, jota   hän oli yrittänyt saada valmiiksi jo toista vuotta.  Mutta se ei tahtonut valmistua, tai kuten hän sanoo: se ”pani kampoihin kaikin tavoin. Tuntui kuin työni olisi pyrstöään heiluttaen polskaissut minulta karkuun, ja siinä minä nyt istuin suuren hämmennyksen ja itseinhon vallassa terassilla ja katselin merelle, Genovan punertavanhohtoiseen satamaan päin.”  Hän nukkui huonosti, kuten aina kun työ ei sujunut, ja näki pitkiä ja sekavia unia.  Eräs uni sai hänet toimimaan.  Unessa hänelle tuotiin suuri valkoinen posliinivati. Posliini välkehti kirkkaana ja raikkaana, mutta lautasen keskellä oli neidonrinnan ( tai kulitsan) muotoinen keko palaneita  perunankuoria.

Tuttua tuo, kun kirjoittaminen on jumissa,  että    unettomuus vaivaa ja  unet ovat ikäviä.  Minä olisin tulkinnut palaneiden perunankuorien merkitsevän, että käsikirjoituksessa on jotain vikaa. Se täytyy kirjoittaa uusiksi tai laittaa hyllylle odottamaan parempia aikoja.  Ulitskaja ymmärsi unen olevan selvä ilmoitusuni.  Viestin merkitys oli yksiselitteinen: äkkiä lääkäriin!   Mutta häntä vaivasi korean valkoisen posliiniastian merkitys.   Hänen mukaansa se viittaa lahjaan.  ”Mokomakin lahja!” hän toteaa.  Palaan myöhemmin lahjan tulkintaan.

Diagnoosi

Ulitskaja palasi Moskovaan ja meni lääkäriin.  Hän tiesi, että sisään vetäytynyt nänni oli pahaenteinen merkki.   Tuttu naislääkäri patistaa hänet onkologin tutkimuksiin, mutta hän ei halua mennä radiologian ja röntgenteknologian instituuttiin, koska hänen äitinsä menehtyi siellä retikkelisolusarkoomaan, ei myöskään Kaširantien syöpäkeskukseen,  sillä kaksi hänen ystävätärtään on kuollut siellä. Hän ei luota ilmaiseen venäläiseen terveydenhuoltoon, jossa kukaan ole vastuussa mistään.  Hän  päättää että  menee  Jerusalemissa tutkimuksiin  samassa yhteydessä kun  osallistuu Israelin kirjamessuille.  Sinnikäs ystävätär saa kuitenkin puhuttua hänet ympäri ja hän käy Kaširantien syöpäkeskuksen tutkimuksessa.    Hän saa tuloksen karulla tavalla: kaksi tuntia kudosnäytteen ottamisen jälkeen laborantti ojentaa hänelle paperilappusen, jossa lukee SYÖPÄ.   Se oli totta, mutta hän uskoi sen vasta kun hänet oli tutkittu Israelissa. Siellä sana  SYÖPÄ herätti ihmetystä. Heillä ei ollut sellaista diagnoosia.

Hän lensi Israeliin huhtikuun lopussa.  Tutkimukset käynnistyivät ja etenivät nopeasti. Hän sai diagnoosin, hänellä oli duktaalinen tiehytperäinen karsinooma, joka on aggressiivisempi kuin adenokarsinooma ja reagoi solunsalpaajiin laiskasti.

 Toukokuun alussa alkoivat kirjamessut: haastattelut, tapaamiset, esiintymiset.  Messujen kuudentena päivänä hän osallistui pyöreän pöydän keskusteluun, jonka teemana oli ”Huumori ja kuolema” -  hänen tilanteessaan aikamoinen aihe! Todennäköisesti hän selviytyi keskustelusta huumorin avulla.

Suru ja syyllisyys

 Toukokuun 13. päivänä Ulitskajan vasen rinta poistettiin Hadassan sairaalassa..   Se haudattiin Givat Shaulin hautausmaan erityiskalmistoon.  Miten hienoa, minä ajattelin tätä kohtaa lukiessani. Vain juutalaiset ymmärtävät, ehkä menneisyytensä kautta, että surulle täytyy antaa tilaa. Hänen tuttavansa sairaalan ortopediaosaston lääkäri, juutalainen kuten hänkin, hautasi sinne juutalaisilta poistettuja ruumiinjäseniä.   Tuttava sanoi, että ”muslimit ja kristityt eivät jostain syystä piittaa ollenkaan siitä, missä heiltä poistetut elimet ja ruumiinosat lepäävät.”

 Usein  suru ja syyllisyys kietoutuvat yhteen.  Ulitskajan piti luoda uusi suhde kehoonsa, ennen kaikkea rintaan.  Hän kirjoittaa, että oli koko ikänsä suhtautunut ruumiiseensa välinpitämättömästi, jopa julmasti.  Hän oli 67-vuotias, ja kuten lähes kaikki hänen ikäpolvensa naiset, hän oli kantanut syyllisyyttä mitä moninaisimmista asioista, mutta nyt hän oli herännyt akuuttiin syyllisyydentuntoon tavastaan kohdella ruumistaan. ”Outoa että ymmärrän sen näin myöhään…” hän ihmettelee.  

 Kuitenkin  hän  oli tiennyt    genetiikkaan suuntautuneena  biologina,  että estrogeenihormoni lisäsi hänen  syöpäalttiuttaan,  varsinkin kun  hän kuului sukuun jossa kuoltiin syöpään.   Vaihdevuosioireet olivat niin sietämättömiä, että niin ei auttanut muu  kuin  estrogeenihoito.   Vaarasta tietoisena hän oli yrittänyt lopettaa hormonien käytön  pari  kertaa, onnistumatta.  Minä mietin,  miten  esi- ja isomummot  ovat selvinneet vaihdevuosista,  niistähän  ei saanut  puhua. Ne olivat  tabualuetta kuten kaikki naisen lisääntymiseen liittyvät  asiat. Ulitskaja rikkoo tabuja kertoessaan  vaihdevuosivaivoistaan  julkisesti.

Lahja

Ulitskajan mukaan valkoinen posliinivati unessa  merkitsi lahjaa, mutta  hän ei ollut  tyytyväinen ”mokomaankin lahjaan.”  Minä arvelen, että ehkä sairaus oli alitajunnan näkökulmasta lahja. Hänellä oli kolmannen vaiheen rintasyöpä ja etäpesäkkeitä kainalossa. Siitä huolimatta hän tunsi itsensä onnelliseksi.”Yleensäkin kaikki ympärilläni on silkkaa ihmettä. Kaikki tahtovat kilvan autella minua: mies, lapset, ystävät ja ystävättäret. Kaikki ovat valmiita kantamaan, paimentamaan ja varjelemaan minua. Miten ihmeellinen ystäväpiiri – olen onnellinen.”

 Kun hän lähti Israeliin tutkimuksiin ja hoitoa saamaan, hänen  unielämänsä muuttui voimakkaaksi.  Hän kertoo löytäneensä unessa likaisia kuppeja ja sameita lasinpalasia.  Hän pesi ne, ja ne olivatkin jalokiviä, riipuksia ja korvakoruja, briljantteja ja värillisiä kiviä, ”Paikalle tulee vanha nainen ja sanoo: - Nuo ovat minun!  - Olkaa hyvä, sanon ja  annan ne surutta hänelle.”

Hänen alitajuntansa oli aktivoitunut. Toista vuotta jumittanut käsikirjoitus lähti liikkeelle. Hän kirjoitti kirjoittamistaan eikä kirja ottanut loppuakseen.

Minun ymmärtääkseni kirjoittaminen suojeli  ja varmasti auttoi häntä kestämään sairauden ahdistusta. Kun kirjan henkilöt täyttävät ajatukset öin ja päivin, ei sairauden  pohtimiselle jäänyt tilaa.

Kolmannen solunsalpaajahoitokerran jälkeen hän ei kyennyt työntekoon  eikä mihinkään,  paitsi kuuntelemaan musiikkia.  Tapahtui ihme ja läpimurto. Hänen eläytymiskykynsä avautui uudella tavalla. Hän arvelee, että kenties  kemiallinen myrkky liuotti sen kalvon joka oli estänyt musiikkia tavoittamasta häntä. 

Vihreän teltan käsikirjoitus tuli valmiiksi marraskuussa 2010,  hänen  magnum opuksensa, 760 sivua venäläistä tarinaa,  joka  alkaa Joseph Stalinin  kuolemasta ja päättyy Joseph Brodskyn kuolemaan.    Kirjan loppupuolella runoilija (=Brodsky) sanoo saaneensa elämänsä viimeiset vuodet lahjaksi.  ”Jos olisin jäänyt kotimaahan, olisin aikoja sitten kuollut kurjuuteen, hermorääkkiin ja kurjiin terveyspalveluihin.” Ljudmila Ulitskaja  elää vielä.