Matkalla

Kun olin   koululainen, suurin  haaveeni oli  matkustaa junalla  Helsingistä  Vladivostokiin.   Se  oli siihen aikaan suljettu kaupunki , jonne ei  ulkomaalaisia päästetty, mutta ainahan  sitä saa haaveilla.   Se haave ei ole  vieläkään toteutunut.  Matkustin  Trans-Siperian  rataa  kartalla ja  mielikuvituksessa, kun kirjoitin  Mustaa passia.  Siperiaan   matkustin  kun olin saanut kirjan valmiiksi.  Siitä on  kymmenen vuotta.       Oli  juhannuksen aika  vuonna 2001. Matka  sujui  mukavasti  loikoen,  lukien, musiikkia kuunnellen ja matkatovereiden kanssa seurustellen ja syöden. Ravintolavaunua ei ollut, mutta  ruokahuolto toimi  erinomaisesti. Asemilla myivät mummot, vaarit, pikkupojat ja tytöt keitettyjä perunoita, sipulinvarsia, tilliä, paistettuja makkaroita, lihapullia, savustettua, kuivattua tai paistettua kalaa, rasvassa keitettyjä kaali-, liha-, peruna- ja munapiiraita  blinejä, rahkaa, maitoa lasipulloissa, jäätelöä ja  kukkia  Asemakioskeista sai kylmää olutta, Pepsi-Colaa, Coca-Colaa,  Fantaa, kivennäisvettä, mehua, saippuaa, hammastahnaa ja  kaikkea mitä matkailija tarvitsee.  Paitsi votkaa. Joka asemalla  kaksi miliisiä kulki   junavaunun lävitse  tarkastamassa onko  votkapulloja.  Juoda ei  saanut, mutta humalassa sai olla.   Pullot  nousivat  piiloista pöydälle, kun miliisit olivat menneet. 

Juna jyskytti  Vorkutan rataa pitkin kohti pohjoista.   Euroopan vihoviimeisellä   reunalla radan varret  olivat täynnä  rojua ja   kitukasvuisia kuusia,  suohon  puoliksi  vajonneita   sähkö- ja puhelinpylväitä ja kukkivia kulleroita.    Tšumissa  juna   kääntyi  kohti  itää  ja   lähti  nousemaan  Uralin yli.    Junan  ikkunasta Uralin rinteet näyttivät  kuin jättiläisen  kyntämältä mustanpunaiselta perunapellolta. Vaot  olivat leveitä  ja  syviä,  niissä on  lunta.   Euroopan ja Aasian välinen rajapyykki meni  minulta huomaamatta ohi.   Muuan matkatoverini   näki  kivikasan ja   väitti  sitä  rajapyykiiksi.

Matka kesti kome päivää ja yötä. Moskovasta Harpiin (Kharpiin), jossa jäimme junasta pois.   Harpissa oli  Stalinin aikana  vankileiri, jossa suurin osa vangeista kuoli  pakkaseen ja nälkään. Nykyään siellä  on   rangaistussiirtola, jossa  Mihail Hodorkovskin liikekumppani  Platon Lebedev suorittaa parastaikaa tuomiotaan.  Hodorkovski itse istuu  Trans-Siperian radan varrella  olevassa   Tšitassa. Meidän  matkamme  jatkui  Harpista  pikkubussilla   tundralle Laborovayan kylään.    Se oli  vain 197  kilometrin päässä, mutta matka kuoppaista tietä pitkin kesti  sinne  seitsemän tuntia.   Ylhäällä kuva  jonka  otin kylän   jokirannasta. Taustalla  näkyy  Ural, jonka  takana on Vorkuta. Euroopan  rajalle kylästä on matkaa  65 kilometriä  linnuntietä.   Lapsuudenkoti -kirjoituksessa  alempana on pari kuvaa   lisää Laborovayan kylästä.   Alla video siitä  millaista on juhannuksena  tundralla.  En suosittelee  matkaa sinne silloin.

Rosa Liksomin   Finlandian  voittanut  romaani Hytti nro 6   innoitti  minut muistelemaan  omaa Siperian matkaani.   Luin  kirjan kahteen kertaan kun sain vihdoinkin kirjastosta  lainaksi.  Ensimmäinen lukukerta  eteni hitaasi, koska mieleen  tulvi  niin paljon  muistoja  Venäjän matkoista.   Olin  täysin  unohtanut ne  löyhkäävät  vessat, joiden  lattioilla lainehti  kuravesi ja kusi.   Housunlahkeet piti kääriä ja kumisaappaat pistää  jalkaan, kun meni junanvessaan.  Onneksi olin  älynnyt ottaa  Siperian matkalle  kumisaappaat mukaan.  

Toisella   lukukerralla  keskityin  itse tarinaan.  Suomalainen  tyttö ja  venäläinen mies   matkustavat Trans-Siperian junassa  Moskovasta Ulan Batoriin, mies  rakennustöihin ja  tyttö  katsomaan  ikivanhoja  kalliopiirustuksia.    Mies  juo votkaa ja kaipaa seuraa.  Surkeatahan venäläisen  on yksin juoda. Mutta  tyttö  ei juo  eikä kaipaa seuraa. Hän   suojautuu   korvalappustereoiden, piirustuslehtiön ja kirjan taakse.    Minun on  helppo samaistua tyttö, samat  suojautumiskeinot minullakin on  matkoilla ollut, kun olen  halunnut  olla omissa  oloissani.   Tyttö  käy matkan aikana  mielessään  lävitse  päättymässä olevaa tai jo päättynyttä suhdettaan  poikaystävä Mitkaan ja tämän äitiin, johon hän rakastui, kun  Mitka  välttyäkseen  Afganistanin sodalta valitsi    mielisairaalan ja tuli siellä hulluksi.  

Mies puhuu  puhumistaan, mutta  kumma kyllä  ei  sanakaan Gorbatšovista, vaikka eletään vuotta 1986, ja  lähes koko Venäjän mieskansa oli  raivoissaan hänelle "kieltolain" takia.  Kun hän ei  tytöltä vastakaikua, hänen puheensa muuttuvat  seksistisiksi varsinkin  silloin  kun  hän juo   votkaa.  "Entä jos vaikka nussittaisiin?" hän  alkaa  ehdotella.   Hän puhuu miesten kaunistelematonta kieltä,  jutut ovat hurjat.  Mutta ei hän  mikään murhamies ole, minun mielestäni,  vaikka  Pekka Pesonen kannen takaliepeessä niin  väittää.    Kunhan  rehvastelee  votkapäissään.   Ei   venäläisellä ja suomalaisella miehellä paljon eroa ole siinä tilassa.  Minulla oli matkatoverina  samanlainen mies Siperian junassa.  Muurari  Tampereelta kuin  Hannu Salaman romaaneista  karannut  henkilöhahmo.  Hän kouri  junan käytävällä naisten takapuolia,  teki   suorasukaisia naimisehdotuksia, kehuskeli  peniksensä pituudella (hän  käytti  kansanomaisempaa nimitystä siitä kuin minä). Alkumatkasta  se oli vain  18 cm  pitkä, mutta  piteni  mitä pohjoisemmaksi mentiin. Siperiassa se oli 22 cm pitkä.   Hän kertoi olleensa 11 kertaa kihloissa ja 22 kertaa avoliitossa ja   istuneensa   nuorena kiven   sisässä, kun oli kiivastuksissaan tappanut miehen.   Erään  tarinan mukaan hän oli toiminut lyhyen aikaa  rattopoikana, mutta kun se ei lyönyt leiville, hän lopetti.   Hänessä on kirjailijan  vikaa, minä ajattelin  enkä uskonut hänen tarinoihinsa.   Fiksu mies selvänä, hänellä oli matkalukemisena Heikki Luoman  Valtatie 13.   Fiksu on  on myös Hytti nro 6:n  mies  Vladimir Nikolajevitš  Ivanov. Hän lukee  Literaturnaja gazetaa, kirjallisuuslehteä, jonka  Puškin aikoinaan perusti.

Ensimmäisellä  lukukerralla ihmettelin, miksi   neljän hengen   hytissä matkusti vain tyttö ja mies koko matkan ajan.  Miksei tullut  uusia matkustajia? Tavallisesti heitä tulee ja menee niin pitkillä matkoilla ja jokaisella on oma tarinansa  kerrottavana.  Minun kokemukseni mukaan  ihmiset   avautuvat ja kertovat mielellään  tarinoita  itsestään junamatkoilla,  varsinkin Venäjällä mutta myös  Euroopassa.   Lentokoneessa sellaista  ei  ikinä tapahdu. 

Ihmisten tarinat  tekevät matkoista kiinnostavia. Sitten kuulin  radiosta  Rosa Liksomin kustannustoimittajan  Harri Haanpään  haastattelun, enkä ihmetellyt enää missä  muut  matkustajat ja heidän tarinansa ovat. Haanpää kertoi, että  hän  oli  poistanut ne yhteisymmärryksessä Rosan kanssa.  Ne  olivat hänestä  risukkoa ja pysäyttivät  junan kulun.  Hm,  minusta juna  kulkee nopeammin aina kun  hyttiin tulee uusi ihminen ja  alkaa kertoa  tarinaanansa.  Näin todellisuudessa, mutta  ei  fiktiossa  sama päde.  Silti olisin toivonut että  vähän "risukkoa" olisi  jäänyt romaaniin, ettei se  olisi  ollut niin  tyylikkään  virtaviivainen.  Ei  venäläisestä   kirjallisuudesta sellaista  virtaviivaisuutta löydy.  Se on rönsyilevää ja henkilöitä on niin paljon että  lukijan pää menee sekaisin.  Toisella lukukerralla ymmärsin, että  Haanpää oli halunnut raivata  risukosta esiin  tytön  ja  miehen matkan aikana  kehittyvän kiintymyssuhteen,  heidän tarinansa,   joka olisi saattanut jäädä  lukijalle  epämääräiseksi, jos  sivuhenkilöitä olisi ollut paljon.   Kirja oheni puolella kun  heidät  karsittiin pois.  Sellainen   vastaa   enemmän  suomalaiseen niukkuuteen tottunutta makua.  Minua se vähän harmittaa.  Onneksi Liksom laittoi  kotisivulleen poiskarsitut tarinat. Ne voi lukea  täältä:  http://www.rosaliksom.com/hytti-nro-6-extrat/

Täällä voi  tehdä  virtuaalimatkan  Trans-Siperian  radalla. Se ei kestä   yhtä  kauan kuin  todellisuusmatka, mutta on paljon  puuduttavampi, kun ei  ole vaihtuvia matkatovereita,  joiden  tarinointi lyhentää  matkan subjektiivista aikka huomattavasti. 

Edit 30.12.2011.   Tässä  parempi  linkki  virtuaalimatkalle. Kartasta näkyy junan reitti, kilometrit ja  kaupungit.  matkalle mukaan voi  valita   musiikkia ja kirjoja.  Klikkaa:
 http://www.google.ru/intl/ru/landing/transsib/en.html 

Joulutervehdys

Hyvää ja rauhallista kirjajoulua kaikille  tämän blogin lukijoille! 

Kuvasin   ruusun   Puotilan palstoilla itsenäisyyspäivänä.

Oli satanut lunta. Ruusu hehkui valkoista hankea vasten 

punaisena kuin verenpisara.

Joulukirjojeni toivomuslistalla oli  William  S. Burroughsin unikirja   Koulutukseni, mutta  suomentaja  ei   saanut  sitä valmiiksi joulumyyntiin.  Olisin ostanut sen itselleni lahjaksi.  Burroughs on suosikkini siitäkin syystä että hän on syntynyt samana päivänä kuin minä, mutta muutamaa vuosikymmentä aikaisemmin.

Kävin  eilen  hakemassa  kirjastosta   joululukemiseksi  Viivi Luikin  Varjoteatterin. Joku ystävällinen sielu,  kenties joulutonttu, oli  jättänyt  kirjaston  kierrätyspöydälle kuin  minua varten Jungin muistelmateoksen  Unia, ajatuksia, muistikuvia.   Olen lukenut sen  noin 30 vuotta sitten,  jolloin  hullaannuin Jungiin ja  luin kaiken mitä häneltä käsiini sain.  Joulunpyhinä aion  tarkistaa olenko  yhtä ihastunut hänen muistelmiinsa kuin   entisinä aikoina. 

 PS. Tänään  päivitin  pitkästä aikaa  Kirjailijan  päiväkirjaa. Kirjoitin pariisilaisesta   Shakespeare & Co:n kirjakaupasta.

Nostalgiamatka Savonlinnaan

Linnanrakentajankatu Savonlinnan Kalkkuinniemellä.  Punakattoinen  talo   oikealla  oli "isoäidin talo,"   jonne äiti  lähetti minut ja veljeni, kun halusi tehdä rauhassa  töitään.  Olen kuvannut sitä  aikaa  romaanissa Tytär. 


Vieläkin käyn unissani  Linnanrakentajankadulla, "isoäidin talossa" ja  tuossa  kuvan  harmaaseinäisessä  talossa, jota sanoin lapsena  "Nousiaisen taloksi", koska siellä asui  leikkitoverini Nousiaisen  Lea. Nykyään siinä talossa on  Hotelli Tavis.  Taviksessa  on taiteilijaresidenssiasunto "Hellahuone" syyskuusta   toukokuuhun, vuokra  790€/kk. Esitteen mukaan  se soveltuu kirjailijalle,  tutkijalle, kääntäjälle  ja muusikolle. 


 Jos  vuokra  ei olisi   niin kallis  hellahuoneesta,  voisin  vaikka mennäkin  sinne muistelemaan lapsuuttani  isoäidin luona Linnanrakentajankatu 7:ssä.  Katsoisin ikkunasta  kaihoten  tien yli    taloa, jonka   alakerrassa asui  kaupunginrakennusmestari = minun ukkini ja isoäitini Siviä,   kotoisin Lapualta, siksipä hän ei  oikein  sopeutunut  itäiseen Suomeen.   Talon toisessa päädyssä asui kaupunginpuutarhuri vaimonsa kanssa.  Molemmat olivat  pieniä ja pyöreitä kuin puutarhatontut. Yläkerrassa asui kaupungininsinööri Vuorilehto.  Hänellä oli  iso poika, melkein  aikuinen.  En muista pojan nimeä, mutta muistan että hänellä oli golfhousut.  Ne olivat  muotia teini-ikäisillä pojilla ennen  farkkujen tuloa 50-luvulla. Mahtoikohan siitä pojasta tulla  aikuisena  Nokian  johtaja ja vuorineuvos? 

Hotelli Taviksen   pihalla on  punainen varastorakennus, jossa äidilläni  oli  työhuone yhtenä kesänä. Äitini  ensimmäinen opettaja oli Jali  Ruokokoski,   joka  ihastui  Savonlinnaan niin että  aikoi  ostaa sieltä talon. Savonlinnalaiset olivat kovasti mielissään siitä  että saisivat    kaupunkiin kuuluisuuden,  mutta    Ruokokoski    ehti  kuolla ennen talon ostoa.  Hän rohkaisi  ennen kuolemaansa  äitiäni lähtemään  Helsinkiin taidetta opiskelemaan.  Äiti  lähti 17-vuotiaana, "karkasi kotoa ja jätti koulun kesken", kuten isoäitini sanoi.  Nykyään punaisessa varastorakennuksessa  on  taidegalleria Talli.  Tänä kesänä siellä on  unkarilaisen nuoren taiteen  näyttely.  

Äitini näkemys Olavinlinnasta. Öljyvärityö vuodelta  1951.

Kamerani ( Olympus Pen) näkemys  Olavinlinnasta.

Galleria Tallin   kesänäyttelyn  maalaus, joka  kiinnosti minua  naisen selässä kasvavien kärpässienten takia.  Tekijä: Gábor Szenteleki 2010.

Malva kukkii

Juorumäellä. Taustalla näkyy  Vartiokylänlahti ja Rastilan kerrostaloja. Näyttää siltä että tänä  iltana ei tarvitse lähteä kastelemaan palstaa.   Sääkartta ennustaa sadetta. Muutama iso pisara jo  tuli, kun kävin kaupassa.


Aivot  ovat pehmenneet   helteessä.  Olen yrittänyt lukea   Herta Müllerin Hengityskeinua, mutta en ole  päässyt alkua pitemmälle. Kirja kertoo nuoren Oskar Pastiorin  kokemuksista venäläisellä  vankileirillä. Aihe kiinnostaa senkin takia, että tapasin   Oskar Pastiorin kymmenen vuotta sitten Berliinissä. Hän  kuuluu  Oulipo-ryhmään ( siitä ei erota edes kuolema) ja  esiintyi  Oulipon matineassa  Berliinin  kirjailijatalolla. Sen jälkeen oli  yhteinen illallinen. Otin kuvia, mutta en ehtinyt kehityttää niitä, kun  matkustin Berliinistä   Pietariin ja siellä  kamera filmeineen varastetiin. Harmittaa  vieläkin.  Nyt ei  minulla ole Pastiorin eikä muidenkaan oulipolaisten kuvia.


Hengityskeinu oli minulla  pikalainana, se piti palauttaa tänään.

 Vuosaaren  kirjaston aulasta bongasin  kivan hellehatun. Se näyttää  virkatulta, mutta se on  tehty paperimassasta. Tekijä  on    Leenakaisu Hattunen.  Hänellä on  elokuun  loppupuolelle  näyttely aulassa.  Minimalistisia töitä, eivät  hyökkää seinältä   katsojan   silmille.   Katsojan on mentävä liki ja pysähdyttävä. 

Juhannuskukat

Minun iässäni kukkia  ei enää laiteta tyynyn alle  juhannuksena, vaan  maljakkoon. Nuorempana  oli päinvastoin.  Yhtenä  juhannusyönä näin unta Tuomas   Anhavasta, toisena  Paavo  Haavikosta.  Niin  kirjallinen oli  alitajuntani  jo nuorena.  Ja kirjailija minusta sitten tuli,  vaikka yritinkin  taistella  alitajuntaa vastaan ja  elää porvarillisen elämän.  Ei se onnistunut.


 Helsinki  ei ole   juhannuksena yhtä kurja  paikka kuin jouluna    Silloin ei kulje  metro, ei   bussit,   ei  raitiovaunut eikä mikään  ole auki paitsi Kämp ja Kynsilaukka.  Juhannuksena   Helsinki on  viihtyisä,   ei  liikaa väkeä eikä autoja. Liikenne toimii, rannoilla on  kokkoja, siirtolapuutarhoissa iltamia . Teinityttönä kävin Seurasaaressa kerran. En viihtynyt,    mutta kyllä se voitti   juhannustanssit  maalla, "böndellä," kuten siihen aikaan sanottiin.


Yhden juhannuksen vietin Siperiassa, Jamalin niemimaalla,  tundrakylässä jonka nimeä en  muista. Siellä poltettiin kokkoa ja  hyviteltiin  luonnonhenkiä  votkalla. Hyttysiä  oli vallan hirveästi.


 Toisen   juhannuksen  vietin Tataarinmaalla,  senkään kylän nimeä en muista. Siellä tanssittiin paikallisia kansatansseja ja minä keräsin  arolta  hampunlehtiä.  Yhden lehden prässäsin päiväkirjani  väliin ja  jouduin  Helsingin tullissa tarkastukseen, kun koira haistoi käsilaukkuani.  En joutunut  salakuljetuksesta vankilaan, en saanut edes  sakkoja. Olin  kai niin viattoman näköinen.


Kolmannen juhannuksen vietin  Kaliningradiin  lähellä, Itämeren rannalla sijaitsevassa vanhassa   kylpyläpaikassa.  Siellä  oli suuri kansanjuhla, tanssia, soittoa ja votkanjuontia.  Nuoret  miehet olivat pukeutuneet naisiksi ja pitivät  keskenään  hauskaa.  Tulkki  sanoi, että se on  perinteellinen   kansantapa  heillä  päin.


Nyt alkaa meno kohti pimeää. Miten ikävää!

Suuri hauki ja kuuluisuus

Kuvassa 17-kiloisen hauen leukaluut. 


Isäni  kertoo kirjassa  Elämän antimet: Kirjeitä Koskenpesästä,  miten vaikeata  on  kirjailijana tulla tunnetuksi.  Kun hän osti Koskenpesän Kuhmoisista Lummene-järven rannalta, hän  kuvitteli  turhamaisuuksissaan, että hänen nimensä  olisi paikkakunnalla tunnettu, olihan hän julkaissut muutamia  romaaneja ja näytelmiä, osallistunut politiikkaan, kirjoitellut  runsaasti  lehtiin, häntä oli haukuttu usein pakinoissa ja toisinaan yleisönosastoissakin.  Mutta varsin pian hän sai todeta, että  hänen nimensä oli kaikille aivan upiouto,  kuten hän sanoo ja  jatkaa: 


"Mutta kaksi vuotta sitten [= vuonna 1949 , minun  lisäykseni] keväällä tapahtui äkillinen ja  jyrkkä  muutos: silloin minusta tuli yhdellä iskulla  koko pitäjän kuuluisuus. Sain silloin vanhalla ruostuneella  katiskalla, jota olin  rautalangalla paikkaillut, yli seitsemäntoista kiloa painavan hauen, tästä omasta rannastani."

Ranta josta hauki nousi.  Se oli  uinut  pienen  haukinaaraan perässä katiskaan kutuaikana.  Kohtalokas oli sen hauen "rakkaus."


Isäni lahjoitti hauen  naapurin isännälle, joka kirjoitti   siitä punnistustodistuksen  toisen  isännän kanssa, ja lähti  sitten esitelmämatkalle. Kun hän parin viikon  kuluttua palasi  Koskenpesään,   niin jo linja-autossa hän kuuli puhuttavan itsestään.  Hän jatkaa: "ja kun  kesäkuun puolivälissä menin Lummeneen toiseen päähän, jonne oli matkaa  kolmetoista kilometriä [...] ja jossa en ollut  koskaan aikaisemmin käynyt, niin pikkupojatkin maantiellä  kuiskailivat selkäni takana: Tuossa on nyt se herra, joka sai sen suuren  hauen. Niinpä olenkin ruvennut harkitsemaan, olisikohan minun  lähdettävä Jäämerelle onkimaan valaskala tullakseni oikein  maailmankuuluksi."


 Niinpä niin, kirjailijan  ikiaikainen salainen haave - tulla kuuluisaksi   elinaikanaan! Mutta harvalta se  onnistuu,  ehkä onneksi.  Henkisesti turvallisinta on tulla kuuluisaksi vasta kuolemansa jälkeen.

Koskenpesän savusauna lämpiää.


Koskenpesä  on saanut nimensä siitä, että se sijaitsee    Lummene-järven läntisessä päässä,   josta Porraskoski saa alkunsa.   Lummene  on vesijakojärvi, joka laskee  länteen ja itään. Ja  Koskenpesä minun lapsuuteni kesämaa,  sielunmaisema ja  paikka johon palaan  yhä uudelleen, unissani.   Viime  viikonlopulla kävin siellä  myös todellisuudessa. Viime käynnistä   oli kulunut   kymmenen vuotta.  Palattuani  sieltä, otin  kirjahyllystä   Elämän antimet ja rupesin lukemaan.  Kirja huvitti minua nyt. Mutta   kun olin nuori nainen, se  raivostutti,  koska isäni   näkemykset naisista olivat  niin  vanhanaikaisen patriarkaalisia.   Hän oli aikansa  lapsi,  syntynyt viime vuosisadan alussa  Pietarin  liepeillä. Siellä miessukupuoli oli ylivertainen.

Minun äitini

Anja Konkka. Taiteilija ja hänen kissansa (pienoisfresko)

Äiti ja minä.


Muistan kun nämä kuvat otettiin. Olin kolmetoistavuotias.   Eeva-lehden tomittaja  ja valokuvaaja  tulivat  meille kotiin.  Minut patistettiin lastenhuoneeseen kirjoittamaan juttua äidistäni.  Yritin  karata  ystäväni Kaarinan kanssa  ulos, mutta äiti  "lassosi äänenvoimalla" minut takaisin kirjoitustöihin, kuten kuvatekstissä  luki.    Jutusta  tuli tällainen: 


Minun  äitini
Minulla ei ole mitään sitä vastaan että äiti on taiteilija. Pikemminkin päinvastoin. Siitäkin huolimatta että hän on hiukan omituinen niin kuin taiteilijat yleensä. Tämän syksyn hän on käyttänyt freskojen laittamiseen (tai miksi sitä nyt sanotaan).Ruoankin laitto on jäänyt heikolle tolalle. Mutta viis pikkuseikoista. Niin äitikin aina sanoo, kun kysymme onko ruoka jo valmista. Silloin kun sää ei ole otollinen maalaamiselle, koettaa äiti kasvattaa meitä kolmea villiä lasta Hän selittää tarmokkaasti, miten tärkeätä on käsien pesu ennen ruokaan kajoamista. Välillä hän tuskailee meidän ilmeistä oppimattomuuttamme. Mutta mehän olemme unohtaneet autuaallisesti kaikki hyvät neuvot ja opastukset hänen istuessaan huoneessaan maalaamassa. Ja äitikin unohtaa silloin kaikki muut asiat. Eräs äitini sivuharrastus on kissat. Nämä kissat esimerkiksi halveksivat suuresti taiteilijan työtä. Mistä lie johtunee mokoma halveksunta. Taiteilijat eivät voi olla tavallisia ihmisiä juuri siitä syystä, että he ovat taiteilijoita. Niin äitikin aina sanoo.

Se oli ensimmäinen aikuisten lehdessä julkaistu  juttuni. Sitä ennen olin  julkaissut  Lasten maailmassa  sadun nimimerkillä Nuhanenä ja   päätoimittanut   Suvikunnan  Sanomat -nimistä  seinälehteä. Kun kukaan muu ei  kirjoittanut siihen,  kirjoitin itse kaikki  uutiset ja artikkelit.

Hellepäivän ilta

Helteellä ei jaksa kirjoittaa,  ei  eväänsä liikauttaa, tuumii vanha yrmy ahven.


Illansuussa kävin  palstalla  poimimassa vadelmia.  Jossakin Tshehovin novellissa naiset poimivat vadelmia ja lörpöttelevät naisten tapaan. Kun vain muistaisi mikä  novelli se on, niin lukisin sen uudelleen.
Kastelin palstan ja  hiki nousi pintaan.  Kun  pyöräilin  kotiin,  alkoi  sade. Suuria  lämpimiä pisaroita läiskähteli katuun ja  asfaltti  alkoi tuoksua. Vain  paljasjalkaiset kaupunkilaiset  tietävät miten ihana  tuoksu se on. Se tuo mieleen lapsuuden jäätelökesät. Kotona otin kylmän  suihkun ja istuin parvekkeelle nauttimaan kylmästä valkoviinilasillisesta. Ah helleillan   nautintoja!


Sosiaalinen media on jäänyt vähemmälle  huomiolle hellepäivinä, syötteenlukijassani  on yli  tuhat lukematonta blogia.    Kannoin  miniläppärin parvekkeelle, kaadoin toisen lasillisen valkoviiniä ja aloin lukea.  Osui  silmään   00100-blogin otsikko “ Kirjailija joka ylitti ensimmäisen esteen” ja se johdatti minut  ensi kevään esikoiskirjailijan  blogiin.  Voi millaisia paineita nykyään nuorilla  naiskirjailijoilla on! Pitää mennä  rasvaimuun, että  kelpaisi medialle.  Toivottavasti se  oli ironiaa.  Millaisia  paineita  mahtaa olla nuorilla mieskirjailijoilla?  Pitääkö heidän  olla  bodattuja?  Siihen aikaan  kun aloittelin  kirjailijanuraani, ulkonäöllä ei ollut niin väliä. Esikoiskirjani ilmestyttyä    eräs  nuori mies kysyi  minulta Vanhalla ( 60- ja 70 –lukujen   taitteen intelligetsian istumispaikassa), että senkö takia  sinusta tuli kirjailija, kun olet niin ruma. Lasten ja humalaisten suusta  kuulee totuuden.

Kuudes kuva

Kuvahaaste: Mikä on blogisi kuudes kuva? via Tuima.

Tämä se on, kirjastokissa nimeltään Loader Amsterdamin yleisestä kirjastosta. Kuva ilmestyi Sanaton -nimisen kirjoituksen yhteydessä syyskuussa 2005. Olin aloittanut Sanat-blogin edellisessä kuussa. Sitä ennen olin kirjoittanut nettiin lähes kolme vuotta Kirjailijan päiväkirjaa. Siihen aikaan minulla ei ollut digikameraa, niinpä ryöstäviljelin surutta netin kuvia tai skannasin omia kuviani. Löysin Loaderin kuvan Maailman kirjastokissojen kartalta, joka on edelleen blogini sivupalkin linkeissä. Nykyään minulla on ihan oma kirjastokissa nimeltään Ninni Sen on melkein samanvärinen kuin Loader. Nuoresta asti olen toivonut oranssia kissaa ja nyt sekin toive on toteutunut. Melkein kaikki nuoruuden toiveeni ovat toteutuneet, mutta ei se yksi joka jääköön minun salaisuudekseni.

Ninni järjestelee kirjahyllyäni. Se on juuri vetänyt

hyllystä alas Audenin ja Baudelairen runot.

Vajaa viisi vuotta sitten siteerasin Sanaton- kirjoituksessa Pier Paulo Pasolinin runoa Seksi, kurjuuden lohtu. Se runo tuli mieleeni, kun luin Houllebecqin romaania Oikeus nautintoon. Niistä päivin blogin luonne on hieman muuttunut - en enää kirjoita kovin pitkiä ja henkilökohtaisia juttuja blogiin, kuvia on enemmän ja ne ovat minun ottamiani. Runoja siteeraan edelleen ja kirjoitan kirjoista milloin ehdin.

Elinkumppanit?

Miten  kutsua   naista,  joka ei ole  vaimo, mutta jonka kanssa elää parisuhteessa?   Asia jäi   vaivaamaaan, kun luin Claes Anderssonin  muistelmat Jokainen sydämeni lyönti.  Merkintöjä elämästäni,  suom. Liisa    Ryömä, WSOY 2009.   Anderssonin  muistelmissa   nainen jonka kanssa hän elää, on  elinkumppani, kunnes    hänestä kirjan loppupuolella tulee elämänkumppani.  Suomenkielessä  elinkumppani  on  aika kapea   ilmaisu,  koominenkin,  koska  se tuo  mieleen  elimen.   Minä  kutsuisin elinkumppaniksi  henkilöä, jonka kanssa en  jaa  mitään muuta  kuin sängyn.   Miten mahtaa olla  alkuperäisessä tekstissä?    Muuttuuko  livskamrat    levnadskamratiksi kirjan  loppupuolella?


Pidin Anderssonin lyhytmuistelmista.  Hän  ja hänen   ystävänsä   hullaantuivat  nuorina   surrealisteihin ja " innoittuivat  milloin  Michauxin  groteskeista proosarunoista, milloin monsieur Plumesta, jolle kävi aina hullusti."  Jo koulussa he olivat lukeneet  suomenruotsalaisia  modernisteja: Diktoniusta, Björlingiä,  Henry Parlandia. Kateeksi käy.


Ruotsinkieliset     saivat    lukea  omalla äidinkielellään ranskalaisia   surrealisteja,   André  Bretonin romaaneja  ja Henri  Michauxin    Plumen  tarinoita  50  vuotta  ennen kuin  niitä saatiin suomenkielelle, ja  Freudiakin   paljon  aikaisemmin kuin suomenkieliset lukijat.   Ilmankos suomenruotsalainen kirjallisuus  on   vähemmän jähmeää  kuin suomalainen kirjallisuus.    


 Unet  ovat tärkeitä.   Yksi luku  Anderssonin muistelmissa käsittelee  unia. Hän kirjoittaa:   "Unet  eivät valehtele. Ne ovat ikkuna sisäiseen todellisuuteen. Ne ovat todellisuutta aivan yhtä paljon kuin ulkoinen  todellisuuskin; psyyken lahjomattomia ilmapuntareita jotka osoittavat matalapainetta, lähestyvää rajuilmaa tai uhkaavia tulvia. Tai paikallisen korkeapaineen, onnellisten kesäviikkojen, tyvenen ja viihtyvyyden kausia. Kun mietin miten minun laitani  oikein, miten minä v o i n ,  ei ole luotettavampia osoittimia kuin unet. Ne ovat ystäviäni, ne eivät huijaa. Niihin minä luotan." 


Enemmän  Anderssonin kirjasta Preivi-blogissa.

Vihreät tennarit

Lisäys tekstiin   klo 21.01  kts.  alempaa

Vihreät tennarit Torkkelinmäellä Helsingissä, nähty  14.5.09

Kasa-blogin Jussi Og on nähnyt  vaaleanpunaiset tennarit  Hallituskadun ja Aleksis Kivenkadun kulmassa.  En tiedä missä kaupungissa   kulma on. Helsingissä ei ole  sellaista kulmaa,   mutta molemmat  kadut ovat.    Hän  on ottanut selvää kenkien salakielestä.  Käykääpä lukemassa.   Jonkun mielestä johdoissa riippuvat kengät ovat  nuorison ilkivaltaa.  Ja minä kun ajattelin  vihreät tennarit nähdessäni, että  katutaidetta. Sitä on  Torkkelinmäellä enemmänkin, muunmuassa puhuva   viemäriaukko. Se kuulutti  Finnairin lentoja, kun kävelin ohitse. 

Lisäys klo 21.01

En jaksanut  yöllä etsiä puhuvan viemärin  kuvaa.  Tässä se  viemäriaukko nyt on, eli  ääniteos: Mutta minä lähden. Tekijä  Markku "Sika" Puustinen. 

 

Yhdeksän  vuotta sitten  näin/ kuulin Hannoverissa elämäni  ensimmäisen   soivan   viemäriaukon. Se lauloi  rautatieasemaa vastapäätä olevassa puistikossa  Elvis Presleyn äänellä: "Are  you lonesome  tonight." Istuin puistonpenkillä helteen uuvuttamana kuuntelemassa sitä. Helle oli niin hirveä, että Hannoverin eläintarhan  sikojen ja  tapiirien ihoa siveltiin  aurinkoöljyllä, ettei niiden iho palaisi. Viimeksi oli ollut yhtä  kuumaa kesällä 1947.

PS.  Amerikkalaisia   kenkäpuita/ puukenkiä voi käydä katselemassa täältä.

 

Ibizan kuvia

Anita Snellman. Huhtikuu 1983

TM-galleriassa ( Erottajankatu 9) on huomenna, sunnuntaina viimeistä päivää esillä Anita Snellmanin Ibizan kuvia. Näyttely olisi jäänyt minulta näkemättä ellen olisi huomannut lehdestä Timo Valjakan arviointia siitä. Vietin yhden talven Snellmanin " fincassa" kissanhoitajana ja talonvartijana. Talvella puutarha ei ollut aivan yhtä värikäs kuin kuvassa. Minun piti tappaa kotiloita, mikä tuntui aluksi vähän inhottavalta, mutta siihen tottui. Hänen talossaan ei ollut vessaa, siihenkin tottui, että piti kuopia kuin kissa pieniä kuoppia puutarhaan.

Yksi neljästä hoidokistani puutarhan "vesilähteellä" ( klikkaa kuvat isommiksi)

Lämpiminä talvipäivinä istuin puutarhassa kirjoittamassa romaania Halujen puutarha. Kirjan henkilöt syntyivät makuukopperoni seinillä olevista kuvista. Erityisen paljon minua puhutteli surumielisen klovin kuva, joka oli jonkun ( jo mielestä unohtuneen) saksalaisen aikakauslehden kansikuva.

Minun asetelmani pation muuriseinää vasten.

Anita Snellmanin Asetelma valoa vasten.

Kansalaisten mansikkapaikka

Se löytyy Pikkuparlamentin edestä. Kuka tahansa voi käydä poimimassa sieltä ahomansikoita - ensi kesänä. Viime kesän sato taisi jäädä kehnoksi, kun oli niin sateista. Veistoksen nimi on Oma maa mansikka ja tekijä Jukka Lehtinen.

Vallan käytävä ja Matti Arantilan seinämaalaus, jota kansalaiset eivät pääse ihailemaan, ellei nimi ole kirjassa ja kutsu käynyt. Eduskunnassa on nykyään samanlaiset turvatarkastuslaitteet kuin lentoasemilla. Toista oli entiseen "hyvään" aikaan, jolloin voi kävellä ovesta sisään kuuntelemaan täysistuntoja ilman tarkastuksia. 16-vuotiaana kävin poikaystävän kanssa tammipakkasilla lämmittelemässä, kun ei ollut rahaa mennä kahvilaan ja varpaat olivat jäätyä. Hihiteltiin lehterillä kansanedustajien puheille. Niin minusta tuli anarkisti.

Päivän lause: Taisin liioitella, onneksi ( klikkaa isommaksi).

Ovatkohan kansanedustajat jo löytäneet seinämaalauksesta omat suosikkihahmonsa ja -lauseensa? Joku poliittinen toimittaja voisi tehdä pienen gallupin.

Haavikko R.I.P

Puitten silhuetit joelta päin.
Kirjaimet, puita, joitten on syksy.
Lehdet käyvät pilkullisiksi. Rivit lyhenevät syksyä kohti.
Käsi piirtää pöytään tuhat turhaa kiemuraa.
Pullo juo joen. Maailma nähty. Jäähyväiset.
Surumieli on kirjoitusta, ei äänny sanottaessa,
eivät rivit, kirjaimet puut, varjot, yö joelta päin.

Runo on Paavo Haavikon kokoelmasta Lehdet lehtiä, joka ilmestyi vuonna 1958. Siitä on puoli vuosisataa - käsittämättömän pitkä aika! Minä olin teinityttö, kun luin tuon kokoelman ja rakastuin hänen runoihinsa. Aikaisemmat ihastukseni Eino Leino ja Uuno Kailas unohtuivat. Ehdotin suomenkielenopettajalle, että saisin pitää esitelmän modernista runoudesta. Hän suostui. Sitten soitin Haavikolle alakerran baarista (en uskaltanut soittaa kotoa ettei isä kuulisi) ja kysyin, mitä tarkoittaa runo "Se tahtoo saappaat" ( kts. Saappaat). Haavikko vastasi, että runo ei tarkoita, runo on. Puhelu jäi lyhyeksi, minua nolotti että kysyin niin tyhmän kysymyksen. Sen koommin en ole kysellyt runojen tarkoitusta enkä soitellut fanituspuheluita runoilijoille joita ihailen. En tavannut Haavikkoa koskaan "kasvoista kasvoihin," paitsi unissani. Hän asui lyhyen aikaa Marja-Liisa Vartion kanssa Munkkinimessä Solnantiellä, melkein naapurissa, ja kävi Marja-Liisan kanssa isäni luona kylässä, mutta sen sain tietää vasta aikuisena.

Kun luin tänään iltapäivällä tietokoneeni työpöydän sivupalkista, että Haavikko on kuollut, ensireaktioni oli: "Voi ei!" Juuri kun olin ajatellut Nobel-veikkauksia lukiessani, että nyt olisi Haavikon aika vihdoin ja viimein saada se palkinto. No, hän sai eilen Suomen Kirjailijaliiton tunnustuspalkinnon, mutta liian myöhään. Kohtalon ironiaa?

Hänen viimeisenä yönään tuuli ulvoi hormeissa ja taivutti puut luokeiksi. Hän kirjoitti toisessa kokoelmassaan Tuuliöinä vuonna 1953:

Kasvoin talossa, jonka ympärillä ruoho kulottui,
Tuuli, varjot kulkivat
ristikoissa,
ristikoita ristiin sivelsivät
sade, tuuli,
ei murmeleita eikä jäniksiä ristikoitten
tällä puolen, kasvoin talossa, ruoho kulottui,
ja sateet, sateitten mustat viitat,
murheisten neitojen itku,
kynttilänvalajat, (tuuli, varjot ristikoissa),
saapuivat. Ja lähtö eikä helppo lähtö:
kukapa toivoo syntyvänsä.

Kotiseuturetki 2

Syksyä Munkkiniemessä

Kuva on Kadetintieltä, jossa asuin elämäni ensimmäiset kuukaudet. Kuvassa on Eliel Saarisen suunnittelema Munkkiniemen pensionaatti, myöhemmin rakennuksessa toimi kadettikoulu ja sen jälkeen Ilmavoimien esikunta. Nykyään siellä toimii valtion koulutuskeskus.

Eliel Saarisen " linnaa" vastapäätä urheilukentän toisella laidalla on entinen palokunnantalo, nykyään se on nuorisotalo. Sen alakerrassa toimii demostudio, jossa HIM, Don Huonot, Zen Cafe, Von Hertzen Brtohers, Egotrippi, Children of Bodom ja The 69 Eyes tekivät ensimmäisiä äänityksiä. (kts. Hesarin uutinen Munkkiniemen kuuluisa demostudio uhattuna).

Ensimmäinen Muncca-päivä pidettiin 1950-luvun loppupuolella. Olin innokas osallistuja, koska päivän teemana oli nuorisotalon saaminen Munkkiniemeen. Kesti yli 30 vuotta ennenkuin se saatiin vuonna 1990. Minä olin silloin auttamattomasti yli-ikäinen. Nyt nuorisotalon toiminta aiotaan lopettaa.

Palokunnan talon naapurissa viistosti Eliel Saarisen rakennusta vastapäätä oli Alvar Aallon kotitalo, nykyään museo, jonka pihalla kasvoi paratiisiomenapuu. Sen hedelmät viettelivät minut lapsena varkauteen. En ole sen koommin maistanut niin kitkerää hedelmää. ( Klikkaa kuvat isommiksi)
Munkkiniemen puistotien ja Solnantien kulmatalo, jonka viidennessä kerroksessa asuin lapsena ja nuorena, 4-vuotiaasta 21-vuotiaaksi. Alakerrassa on ravintola Solna, jonka perusti aikoinaan Erkko Kivikoski. Hänen perheensä asui kuudennessa kerroksessa meidän yläpuolellamme. Teinipoikana hän alkoi harrastaa jazzia ja osti trumpetin. Isäni joka kamppaili alakerrassa kirjailijan ongelmien parissa, ei voinut sietää hänen trumpetinsoittoaan, ryntäsi kerran yläkertaan kirves kädessä. Hän uhkasi, että jos se torven töräyttely ei lopu, hän tekee tällä kirveellä torvesta tuusannuuskaa. Siihen loppui Erkon soittaminen, hänestä ei tullut jazzmuusikkoa, vaan elokuvajohjaaja ja ravintoloitsija.

Lopuksi kuva nykymunkkalaisten nuorten luovuudesta:

Graffiti Munkkiniemen rannassa

PS. Arkkitehtuurista kiinnostuneille blogi elseplace jonka viimeisin postaus The Museum of Innocense, A Love Story by Orhan Pamuk saattaa kiinnostaa myös kirjallisuuden ystäviä.

Lukuromaani

Netistä löytyi seuraava lukuromaanin määritelmä:

Lukuromaani ei esitä ongelmia tai pohdi syvällisiä katsomuksia. Asioita ei kyseenalaisteta eikä elämän tarkoitusta pohdita. Kerronnassa ja kuvaustavassa käytetään helposti ymmärrettäviä kaavoja. Kielenkäytössä pyritään helppolukuisuuteen. Suurin osa ilmestyvistä romaaneista on nimenomaan lukuromaaneja. (Vainionpää 1974, 102-108.)

En ole samaa mieltä Vainionpään kanssa. Kyllä lukuromaanin ihmisillä on ongelmia ja elämän tarkoitustakin pohditaan. Lukuromaani on rehevä, sillä on jakkupuku ja helmet kaulassa. Miehinen lukuromaani on pönäkkä, se polttaa sikaria ja juo konjakkia, sillä on hyvinistuva puku ja puhtaat kynnenalustat. Se ei aiheuta häiriöitä. Ihmiset viihtyvät sen seurassa.

Luin pitkästä aikaa lukuromaanin. Se oli A. S. Byattin Riivaus ( suom. Marja Alopeaus), paksu kirja, yli 600 sivua. Minua ärsytti se että kaikki ulkonainen kuvattiin yksityiskohtaisen tarkasti, tapetin kuviotkin ja kylpyhuoneen kaakelit. Teki mieli jättää kesken, mutta uteliaisuus pakotti jatkamaan. Halusin tietää miksi kirjaa on niin kovasti kehuttu . Jotainhan siinä täytyy olla, kun ihmiset jonottavat sitä kirjastosta, minäkin jonotin kolmatta kuukautta. Kirjan jälkisanojen kirjoittajat Sanna Nyqvist ja Merja Polvinen määrittelevät lukuromaanin paremmin kuin Vainionpää:

Lukija unohtaa itsensä ja ympäristönsä ja uppoutuu kirjan maailmaan […] Tämä on yksi nautinnollisen lukemisen muotoja. On lukemista, joita leimaa lukijan palava tiedonhalu[…] Kaikki nämä lukemisen nautinnot ovat läsnä A.S. Byattin romanaissa Riivaus, joka kuvaa kirjallisuutta ja rakastamista, kirjallisuutta rakastamisena ja rakkautta kirjallisuuden välittämänä. Lukija ahnehtii romaania, rakastaja haluaa tietää kaiken rakastetustaan.

Nuorena ahnehdin romaaneja, varhaisteini-iässä historiallisia romaaneja. Välskärin kertomuksista se alkoi. Luin Kristiina Lauritsantyttären, Pyhän Birgitan, Ben Hurin, Kaksi kaupunkia, Kolme muskettisoturia, Notre Damen kellonsoittajan, Kurjat ja monia muita joiden nimen olen unohtanut. Oppikoulun viidennellä luokalla ( nyk. peruskoulun viimeisellä luokalla) kirjoitin että "olen onnellinen vain lukiessani, sillä silloin voin olla kuka tahansa. Voin siirtyä vuosisatoja taaksepäin, voin olla Napoleon, voin olla Jeanne d'Arc, voin olla kulkuri ja kahlata Pariisin köyhien katujen kurassa."

Kun luin Waltarin Sinuhe Egyptiläisen, sieraimissa kutkutti Theban katujen pöly, kuulin kaupungin äänet. Jossain joku pieksi orjaansa. Orjan ulina sekoittui jalkojen töminään, koirien haukkumiseen, kapakan soriseviin ääniin. Pelkäsin ja kärsin Sinuhen puolesta ja inhosin Neferneferiä, "sitä kauheata ja iljettävää naista" ja totesin: "Miehet ovat tyhmiä. Jos minä olisin ollut Sinuhe , en koskaan olisi antanut kaikkea mitä omistan sen takia, että saisin nukkua Neferneferin kanssa matolla. " (Lainaukset aineesta jonka otsikko oli: Kun en pidä ihmisten maailmasta, pakenen kirjojen maailmaan).

Muistan, että selässäni kulkivat kylmät ja kuumat väreet kun luin Sinuhea. Kirjan erotiikka sekä kiehtoi että tuntui minusta vastenmieliseltä. Luin sen oikeassa paikassa, oikean ikäisenä. Olin 14-vuotias ja paikka oli Suvikunta, joka oli WSOY:n työntekijöiden ja kirjailijoiden sekä heidän lastensa kesäpaikka Porvoon ulkosaaristossa. Viihdyin Suvikunnan kirjastossa. Siellä haisi nahkalta, pölyltä ja kotoisasti tupakalta. Jykevät nojatuolit olivat painuneet keskeltä kuopalle ja niiden tummanruskea nahkapäällyste kulunut ohueksi ja uurteiseksi kuin vanha iho. Kirjat seisoivat hyllyissä lasiovien takana odottamassa lukijaa, paheelliset kirjat, joita isoäiti oli kieltänyt lukemasta, koska ne kiihottivat tunteita ja turmelivat moraalin. Jos hän ei olisi kieltänyt minulta Waltarin kirjoja, en ehkä olisi ollut niistä niin kiinnostunut kuin olin. Sinuhen jälkeen ahmin Appelsiininsiemen, mutta Johannes Angelos, Mikael Karvajalka ja Turms kuolematon jäivät lukematta. Historialliset romaanit olivat lakanneet kiinnostamasta viisitoistavuotiaana, sen sijaan Waltarin runous sykähdytti minua, varsinkin runo Nuoruus, joka ilmaisi sen mitä minä siihen aikaan tunsin. Tässä kaksi säkeistöä niitä tunteita:

Minä olin niin nuori ja kiihkeä

miten saattaa kaivatakaan

se nuoruus, jolla on nälkä

ja turmelus suonissaan.

Ja punaiset lyhdyt loisti

ja viulut ja saksofonit soi,

bulevardien liekkimerta kadun asfalttipinta joi.

Minä tuijotin yöhön räikeään

käsin, kasvoin palavin.

Yön hurma sai minut vapisemaan

niin että huohotin.

Kadun liekkimeressä loisti

pedonsilmät autojen,

ja minä olin niin kipeän nuori

ja yksinäinen.