Pamukin uusin romaani avautui sattumalta sivulta 122 ja aloin lukea. Tiesin että en ehtisi lukea koko kirjaa, koska tänään on sen viimeinen palautuspäivä. Kuukausi sitten olin lainannut kirjan nimen takia. Kirjallisuuden ja taiteen punatukkaiset naiset kiinnostavat minua, koska ne ovat olleet yleensä syntisiä ja paheellisia ja miehille kohtalokkaita. Ne piti tappaa, etenkin keskiajalla, jolloin ne poltettiin roviolla. Nuorena uskoin , että minutkin on edellisessä elämässä poltettu roviolla, koska olin punatukkainen ja sen lisäksi vasenkätinen - siinä kaksi selvää noidan merkkiä - enkä ollut vieläkään toipunut siitä roviosta, koska näin niin pelottavia tulipalounia. Sivumennen sanoen hiusten punainen väri johtui MC1R-geenistä, joka tuotti myös pantterin mustan turkin ja suojasi virustaudeilta.
Sivu 122 alkaa seuraavasti:
Sinä yönä makasin ensimmäistä kertaa naisen kanssa. Se oli todella järisyttävää ja ihmeellistä. Kaikki mielipiteeni elämästä, naisista ja itsestäni muuttuivat silmänräpäyksessä. Punatukkainen nainen opetti minulle, kuka minä olen ja mitä on onni.
Hän oli kolmenkymmenenkolmen vuoden ikäinen, elänyt siis kaki kertaa niin kauan kuin minä, mutta tuntui kuin hänellä olisi elämäkokemusta kymmenkertainen määrä. [...] Mutta kokemastani teki vieläkin uskomattomamman se, että Punatukkaisen naisen vartalo oli upea, kuten olin jo uumoillutkin, ja että hän oli rakastellessamme tyyni, rohkea ja jopa hieman rietas.
Rietaspa tietysti, eihän se muuten olisi punatukkainen nainen. Entiseen aikaan ilotytöt värjäsivät hiuksensa punaisiksi korostaakseen riettauttaan miesten mielikuvien mukaisiksi. Pamukin romaani ei tee siinä suhteessa poikkeusta. Kaiken lisäksi hänen Punatukkainen naisensa oli naimisissa ja syyllistyi pettämiseen eli aviorikokseen kuten ennen laissa määriteltiin.
Kertojaminä, hänen nimensä on Cem (se selvisi minulle kirjan takakannesta) lähtee Punatukkaisen naisen luota entistä itsevarmempana, täynnä tulevaisuuden suunnitelmia: hän kävisi valmennuskurssin, saisi hyvät pisteet yliopiston pääsykokeista, hänestä tulisi kirjailija:
[...] ja edessäni olisi koko elämä, joka loistaisi lakkaamatta samalla tavalla kuin ylläni tuikkivat tähdet. Minulla oli ilmiselvästi kohtalo, sen minä näin ja hyväksyin. Ehkä joskus jopa kirjoittaisin kirjan Punatukkaisesta naisesta. hän haaveilee.
[...] Kaikki oli joka tapauksessa kaunista, lailla tähtein kaikki tyynni. Sinä yönä totisesti tajusin, että minusta tulee kirjailija. Sitä varten piti vain katsoa, nähdä, ymmärtää näkemänsä ja pukea se sanoiksi. Olin ylenpalttisen kiitollinen Punatukkaiselle naiselle. Kaikki maailmassa ja mielessäni toisti nyt yhtä ja samaa merkitystä.
Tässä kohdassa mieleeni nousee Laxnessin romaani Maan valo, joka kertoo nuoresta pojasta, josta tulee runoilija monien vastoinkäymisten jälkeen. Se oli varhaisnuoruuteni mielikirjoja. Muistan vieläkin kirjasta lauseen: "Taivaan kauneus ei voi kuolla, se on hallitseva minua iänkaikkisesti." Pamukin tyylissä - ainakin ylläolevassa sitaatissa - on jotain samaa kuin Laxnessin tyylissä. Ties vaikka olisivat sielunsukulaisia.
Pamukin romaanin teemana on isän ja pojan suhde, tuo kirjallisuuden suuri teema kautta aikojen. Syystäkin suuri koska niin monia isiä kalvaa epävarmuus, että onko poika hänen poikansa, ja poikia onko isä hänen isänsä. Kirjallisuudessa pojat tappavat isiään, isät harvemmin poikiaan, mutta sellaistakin sattuu. Aikuisena Cem pohtii Sofokleen tarinaa Oidipuksesta ja vertaa sitä Iranin kansalliseepoksen Kuninkaiden kirjan (suom. Jaakko Hämeen-Anttila. Otava 2016) kertomukseen Rostamista ja Sohrabista. Tarinoille on yhteistä se, että isä ja poika eivät tunnista toisiaan. Oidipus tappaa isänsä, kun taas Rostam tappaa poikansa Sohrabin. Kertomus teki Cemiin niin suuren vaikutuksen, että ironista kyllä hän antoi rakennusfirmalleen nimeksi Sohrab.
Pamukin romaanin juonenkäänteet kiertyvät tämän tappavan isä-poika -teeman ympärille. Jotkut käänteistä ovat minusta aika epäuskottavia. Koska kirja on fiktiota, niin saavatkin olla epäuskottavia. Pamuk kuitenkin on suuri tarinankertoja. Mutta minä en ole enää nykyään suuri tarinoiden ystävä.
Cemin vanhemmat ovat eronneet. Hän kaipaa isäänsä, sen ymmärrän, vaikka en ole lukenut kirjan alkua. Hänen korvikeisänsä on mestari Mahmut, kaivonkaivaja, jonka apupoika hän on. He juttelevat muun muassa Oidipuksen tarinasta, josta Mahmut ei pidä koska se on hänestä niin kreikkalainen tarina. Eräänä päivänä pian sen jälkeen kun Cem on maannut Punatukkaisen naisen kanssa, kaivonrakennustyömaalla tapahtuu onnettomuus. Kiviä täynnä oleva sanko, jota Cem on hilaamassa ylös kaivosta, putoaa Mahmutin päälle. Cem pakenee paniikin vallassa paikalta kuin autoilija, joka törmää ihmiseen ja ajaa eteenpäin pysähtymättä ottamaan selvää miten onnettomuuden uhrille kävi.
Minua ihmetytti miten Cem pärjäsi niin hyvin syyllisyytensä kanssa eikä nujertunut sen taakan alle. Jollakin tavalla hänen onnistui rationalisoida Mahmutin kohtalo pois mielestään niin ettei se häirinnyt hänen jokapäiväistä elämäänsä, avioliittoaan ja urakehitystään. Hänestä ei tullut kirjailijaa, vaan insinööri ja hän perusti hyvin menestyvän rakennusliikkeen. Kolmenkymmenen vuoden kuluttua hän palasi vauraana miehenä tekemään rakennusbisnestä tuohon pikkukaupunkiin, jossa onnettomuus oli tapahtunut. Siellä sitten hänen "kohtalonsa täyttyi" kuten entiseen aikaan juhlavaan sävyyn sanottiin.
Pamuk sitoo romaanin lopun " sieväksi pikku rusetiksi" (sitaatti David Foster Wallacelta , katso https://akonkka.blogspot.com/2019/04/millainen-on-vaikuttava-kirja.html). Hän antaa Punatukkaiselle naiselle suunvuoron, vaivaiset 35 sivua, joilla nainen kertoo oman näkökulmansa tapahtumiin. Minä en ehdin lukea hänen kertomustaan. On lähdettävä hoitamaan puutarhaansa ja käytävä sitä ennen palauttamassa kirja kirjastoon. Kertokaa minulle te, jotka olette lukeneet kirjan, mitä Punatukkainen nainen puhui.
