maanantaina, joulukuuta 31, 2007

Kohtalon arvoitus ja I Ching

Vieressä on Chiricon maalaus Ahdistava matka eli Kohtalon arvoitus. Sekin on Bretonin Nadja -romaanin kuvitusta.

Tämä postaus siksi, että eilen jäi Breton-sitaatista pois tärkeä sana, jonka lisäsin tänään. Se sana on etsiä- verbin ensimmäinen persoona.

Uuden vuoden yönä moni suomalainen ryhtyy surrealistiksi, ja katselee kohtalon arvoitusta tinasta ja sen varjokuvista.

Alkavan vuoden ennustetta voi kysellä myös kiinalaiselta oraakkelilta I Chingiltä. Jos ei omista kirjaa, netistä löytyy Chrisin sivusto (englanninkielinen). Se on siitä hyvä I Ching -sivusto, että tulokseen voi vaikuttaa itse heittämällä kuusi kertaa kolme kolikkoa ja merkitsemällä muistiin heiton kruunat ja klaavat (heads and tails) Yksi heitto vastaa yhtä riviä heksagrammissa, jonka rakentaminen aloitetaan alhaalta ylöspäin. Jokaisen heiton tulos valitaan "pull and down menusta." Kun kuusi riviä on valmiina, klikataan Show hexagram -painiketta. Tuloksena on oraakkelin vastaus, hämärä kuin oraakkelien vastaukset aina, mutta alitajunta kyllä ymmärtää hämärätkin sanomat. Muutoksen merkit ovat tärkeitä, mikäli niitä sattuu heksagramista löytymään.

sunnuntaina, joulukuuta 30, 2007

Tarkoitusta etsimässä

Vuoden vaihtuessa lehdet listaavat merkittäviä tapahtumia. Mutta mikä on merkittävä tapahtuma itse kunkin elämässä? Tietääkö sen heti vai vasta vuosien päästä?

André Bretonin sanoin: "Tapahtumaa jolta itse kullakin on oikeus odottaa oman elämänsä tarkoituksen paljastumista, tuota tapahtumaa jota en kenties ole vielä kohdannut mutta jonka viitoittamalla tiellä etsin itseäni, ei ole mikäli se on ansaittava työllä." ( Nadja s.48. suom. Janne Salo).

Otin matkalukemiseksi Luxemburgiin Bretonin Nadjan.
Ensimmäinen lause: Kuka minä olen? paljastaa kirjan teeman. Se on itseänsä etsiminen.

Kirja voi tuntua vähän oudolta sellaisesta lukijasta joka ei ole tutustunut surrealistiseen kirjallisuuteen.
Unet, yhteensattumat ja enteet eivät ole oikein istuneet
suomalaiseen rationalismiin, siksi surrealismi ei ole ollut meillä koskaan suosiossa. Nadjakin on vasta nyt ( lähes 80 vuotta ilmestymisensä jälkeen) kääntynyt suomenkielelle. Ensi vuonna ( 2008) on luvassa Bretonin Hullu rakkaus, jota jään odottamaan innolla. Sen kääntää Jaakko Salo ja kustantaa Sammakko. Olen tainnut jo aikaisemmin sanoa tässä blogissa, että Suomessa pienet kustantajat vastaavat kulttuuriteoista.

Kuvassa on surrealisti Max Ernstin maalaus Mutta ihmiset eivät tule tietämään siitä mitään.
Se on yksi Bretonin kirjan monista kuvista, ( jotka tosin ovat mustavalkoisia).

Lisää Nadjasta löytyy blogista Lyhytaaltoradio, jota suosittelen kirjallisuudesta, elokuvista ja kultuurista yleensäkin kiinnostuneille.


torstaina, joulukuuta 27, 2007

Näkymä ikkunasta

Tällaista maisemaa katselen ikkunasta, kun yritän päästä joulun jälkeen takaisin työrytmiin. Vaikealta tuntuu. Kirjoituskonekin katosi jouluyönä. Se oli elektroninen kone, jollaista en ole käyttänyt yli kahteenkymmeneen vuoteen.

Luxemburgissa on pari kolme astetta kylmempää kuin Helsingissä. Seuraan Wunderground- sivuston sääennusteita. Jos yöllä on pakkasta, kadut ovat aamulla liukkaita, kun lähden koiran kanssa lenkille. Jos katuosuus ei päivälläkään sula, pitää suolata se. Jos tulee lumimyräkkä, pitää lapioida se lumesta puhtaaksi. Siksi tulee seurattua ennusteita tarkemmin kuin Helsingissä.

Wundergroundin sivustolta olen oppinut , että on olemassa kolmenlaista hämärää: porvarillista, nauttista ja astronomista. Minua kiinnostaa porvarillinen hämärä, joka kestää Helsingissä noin tunnin ja Luxemburgissa noin 40 minuuttia. Englanniksi se on civil twilight. Koska en ole kuullut sitä termiä aikaisemmin, piti käydä Ursan sivustolla tutkimassa asiaa. Sieltä selvisi, että porvarillinen hämärä alkaa auringonlaskusta ja päättyy kun auringon keskipiste 6 astetta horisontin alapuolella, ja että Suomessa siitä on poliittisista syistä käytetty myös nimitystä yhteiskunnallinen hämärä. Oppi ikä kaikki. En muista että koulussa olisi opetettu hämärän lajeja. Olin ehkä siltä tunnilta poissa.

Ohi on

Pukki ottaa rennosti, siltä on joulukiireet ohi.
Se lähti tapaninpäivänä Suomeen, ja minä jäin Luxemburgiin.

maanantaina, joulukuuta 10, 2007

sunnuntaina, marraskuuta 25, 2007

Ajan harha

Valokuvatorstain 69. haaste: Minun mielestäni suurimpia virheitämme, heti ihmisenä olemisen jälkeen, on aikakäsityksemme luonne. Meillä on kaiken maailman kapistukset, kellot ja kalenterit, jotka siivuttavat ajan kuin makkaran, ja me nimeämme siivut aivan kuin omistaisimme ne eivätkä ne voisi koskaan muuttua - "kello 11.00, 11. marraskuuta 1918" - vaikka todellisuudessa ne saattavat hajota kappaleiksi ja vieriä tiehensä aivan yhtä helposti kuin elohopeapisarat.(Kurt Vonnegut: Maaton mies, Tammi 2007, suomennos Erkki Jukarainen)

Jep, olen samaa mieltä ( Simo 3 v.)

maanantaina, marraskuuta 19, 2007

Keskeneräistä

Valokuvatorstain 68.haaste, "inspissana" keskeneräinen.

(Klikkaaa isommaksi)
Tässä tehdään muotopuistoa Taiteilijatalon naapuriin.

Pahasti keskeneräinen on myös kirja, jota parhaillaan kokoan. Aika juoksee pakoon ja minä juoksen ajan perässä. Kuolemanraja (deadline) lähestyy uhkaavasti. En ehdi päivittää blogia. Pitänee muuttaa blogin nimi Sanat Kuviksi Kuvia riittää, mutta sanat ovat tiukalla.

lauantaina, marraskuuta 10, 2007

Polun jatko

Valokuvatorstain 67. haaste on kuva metsäpolusta. Tehtävänä on lähteä analysoimaan, assosioimaan, tai jatkojalostamaan sitä oman kuvan kautta.

Lähdin kävelemään metsäpolkua pitkin ja tulin järven rantaan. Laiturilla tähysteli Totti tötterö päässä. Kuva on viime kesältä.



perjantaina, marraskuuta 09, 2007

Kuva jota kenenkään ei ollut tarkoitus nähdä

Kuva on otettu Jokelan asemalla kesällä, kun odotin Helsinkiin menevää junaa. Valokuvatorstain viime viikon haasteena oli kuva jota kenenkään ei ollut tarkoitus nähdä, mutta en halunnut osallistua näin ankealla kuvalla.

Ajattelin,että en kirjoita blogissa mitään Jokelan tapahtumista, mutta ne pyörivät mielessäni kaiken aikaa. Torstaiaamuna kirjoitin yksityiseen päiväkirjaani, että Nykyajan Raskolnikov ampui Jokelan koulukeskuksessa kahdeksan ihmistä ja itsensä eilen. Oli suunnitellut teon etukäteen ja lähettänyt nettiin videon ja kirjoituksen jossa sanoi: "Verrattuna teihin jälkeenjääneisiin massoihin olen todellisesti jumalankaltainen." Ja teon motiiveista: "Vaikka valitsinkin lukion kohteekseni, motiivini hyökkäykselle ovat poliittiset ja paljon syvällisemmät. " Hän oli kympin oppilas. Poti selvästikin yli-ihmiskompleksia à la Raskolnikov, ja oli yhtä onneton ja tunne- elämältään sekaisin kuin hän. Poika ihaili ääriliikkeitä ja amerikkalaisia koulutappajia. Hesarin pääkirjoittaja pitää syyllisenä nettiä. Mutta tunteiltaan häiriintyneitä nuoria miehiä on aina ollut ja tulee olemaan, oli nettiä tai ei. Kannattaisi lukea Dostojevskin Rikos ja rangaistus uudelleen. Raskolnikovin aikana ei ollut nettiä, sen sijaan hän kirjoitti nietzscheläisiä yli-ihmisoppejaan Kirjalliseen kuukausilehteen.


Myös Risto-Niemi - Pynttärin mieleen on tullut Raskolnikov. Hän kirjoittaa blogissaan:" Aivan kuin Rikoksen ja rangaistuksen alusta olisi tehty tiivistelmä, sillä erotuksella, että Pekan tarinasta puuttuu sekä rangaistus että sovitus."

Jokelan tapahtumista, suomalaisten kovista arvoista ja tunnekielteisyydestä kirjoittaa Finnsanity-blogin pitäjä Arhi Kuittinen. Linkki löytyi Käymälän kirjoituksesta Suomalaisten kätketyt tunteet.

maanantaina, marraskuuta 05, 2007

Tiedotus ja suosituksia

En nyt ehdi päivittää blogia, kun on isonpuoleinen kirjoitustyö menneillään. Se vie voimat. Päivällä ei ole aikaa enkä illalla jaksa kirjoittaa. Käykää sen sijaan tutkimassa Maailmankirjoja. Siellä kirjoitetaan kirjallisuudesta kiinnostavasti. Lisäksi voi käydä vilkaisemassa päivän kirjallisuussitaatin (englannin kielellä) minun blogini oikeasta sivupalkista.

Sadovaja 10:n porraskäytävän seinä Moskovassa

Kuva on peräisin Master and Margarita -sivustolta. Suosittelen sivustoa kaikille joita kiinnostaa Bulgakovin romaani Saatana saapuu Moskovaan ja sen henkilöhahmot. Sieltä löytyy sekä asiaa että triviaa. Romaania esitetään draamasarjaksi sovitettuna Teema-kanavalta lauantai-iltaisin ja uusintana sunnuntaina päivällä. Harmittaa, että minulla ei ole tallentavaa digisovitinta, sillä sarja on niin hyvin tehty, että sitä tekisi mieli katsoa uudelleen. Toissa lauantain jaksossa Mestari kohtasi Margaritan ja rakkaus iski häneen "kuin suomalainen puukko." Niin minä kuulin, mutta ei suomenkielisessä tekstityksessä mainittu, että puukko on suomalainen. Että jättivätkin pois niin tärkeän yksityiskohdan!

Kuusi vuotta sitten kun olin matkalla Siperiaan ( jolloin oli päivä aikaa ennen kuin juna Siperiaan lähti), kävin Sadovaja kympissä. Porraskäytävässä oli paljon kissan kuvia ja graffiteja sekä salaperäisiä merkkejä, jotka liittyivät Mestari ja Margarita -romaaniin. Kiipesin ylimpään kerrokseen, jossa oli asunut Woland kissansa Behemotin ja avustajaporukkansa kanssa. Sen oven takaa kuului kumeaa koiran haukuntaa. Kuvittelin, että se koira oli iso ja musta kuin Baskervillen koira.

Talossa oli Bulgakov -museo, auki klo 13-16. Mutta ei se ollut auki. Kysyin kahdelta nuorelta naiselta , jotka tulivat porraskäytävään, milloin se on auki. He kohauttelivat harteitaan tympääntyneen näköisinä pääkaupunkilaiseen tapaan veltosti, eivät joko tienneet tai asia ei heitä kiinnostanut. Ehkä he olivat kyllästyneet uteliaisiin turisteihin, Bulgakovin palvojiin ja satanisteihin joita ramppasi porraskäytävässä.

Ja vielä yksi suositus. se on tämä:

Tämä kirja ilahdutti minua viikonloppumatkalla Saloon. Luulin jo, että vihaisia nuoria miehiä ei Suomessa enää olekaan, että ne ovat kuolleet sukupuuttoon, mutta onneksi Kirjailijaliiton uutuuskirjojen hyllystä löytyi Antti Nylénin kirja. Paras essee ( minun mielestäni) oli Miehen kritiikki , jossa Nylén tarkastelee miehen vähemmän ihailtavia ominaisuuksia mm. Lukas Moodyssonin elokuvien kautta.

Sitaatti Moodyssonin elokuvasta Reikä sydämessä: "Mitä yhteistä on kaikkein sairaampia asioita tekevillä ihmisillä? Ja niillä jotka kiduttavat, raiskaavat ja sotivat? Kaikki aivan kaikki ovat miehiä."









sunnuntaina, lokakuuta 28, 2007

Naapuritalon portaat

Kuvassa naapuritalon portaat, taustalla näkyy bussipysäkki ja taiteilijatalon kulma. Kuva on vastaus Valokuvatorstain 65. haasteeseen portaat. En malta olla lisäämättä kuvaa siitä miten hankalaa on alastulo, kun portaita ei ole. Kyllähän sitä aina ylös pääsee ilman niitä, sen tietää kissakin.
Kuvassa Katiskosken vanha myllyn "portaat."

Kun kissoista tuli puhe, niin lisään vielä yhden kuva kissoista portaalla. Otin kuvan Ibizalla, jossa vietin yhden talven kissa-ja talovahtina. Kirjoitin siellä romaanin Halujen puutarha.

perjantaina, lokakuuta 26, 2007

Sovitus


Kuva on elokuvasta Sovitus, jota kävin toissa päivänä katsomassa. Nyt on pakko lukea Ian McEwanin samaniminen romaani, johon elokuva perustuu, että pääsisin perille mitä liikkui tuon seinään nojailevan tytön mielessä, mitkä olivat hänen motiivinsa, kun hän ilmiantoi taustalla seisovan nuoren miehen ja tuhosi hänen elämänsä. Ei elokuvan keinoin voi ilmaista ihmisen sisäisiä mielenliikkeitä, se on kaunokirjallisuuden tehtävä. Kiinnostaisi myös tietää miten McEwan on selvinnyt 13- vuotiaan tytön sielunelämän kuvauksesta. Se on hankala ikä sekä tytölle että hänen lähimmilleen.

Motto: "Varhaisnuoruus on on julmuuden kukinta-aikaa." ( Jarkko Laine. Kolmas mustakantinen vihko)

Elokuvan tarina sellaisena kuin minä sen ymmärsin yhden katsomiskerran jälkeen: Nuori mies nimeltä Robbie kirjoittaa tytön isosiskolle anteeksipyyntökirjeen, koska on käyttäytynyt kömpelösti, mutta panee erehdyksessä kirjekuoreen version, jossa hän kertoo uneksivansa isonsiskon ihanasta märästä pillusta. Hän antaa kirjeen tytölle, että tämä veisi sen isosiskolleen, mutta tyttö avaa kirjeen, lukee sen ja järkyttyy. Hän on siinä iässä, jolloin erotiikkaa alkaa kiinnostaa samalla kun se inhottaa. Aikaisemmin päivällä hän on tirkistellyt ikkunasta outoa kohtausta suihkulähteellä. Isosisko on riisuuntunut alusvaatteisilleen Robbien katsellessa ja hypännyt suihkulähteeseen, joka on sivumennen sanoen saman suihkulähteen kopio johon Anita Ekberg hyppäsi Fellinin elokuvassa Ihana elämä.

Kenties suihkulähdekohtaus herätti Brionyn muistissa eloon kolme vuotta aikaisemmin tapahtuneen kohtauksen, jolloin hän tunnusti rakastavansa Robbieta, sen jälkeen kun hän oli hypännyt järveen ja Robbie oli pelastanut hänet. Hänen sankarikuvansa Robbiesta romahti kun hän luki kirjeen uteliaisuuttaan, ehkä myös mustasukkaisuuttaan. Robbie muuttui hänen silmissään seksuaalimaanikoksi. Kuvaa vahvisti, kun hän näki illalla Robbien ja isonsiskon rakastelukohtauksen, jonka hän tulkitsi väkivallaksi, ja myöhemmin samana iltana 15-vuotiaan serkkunsa muhinoimassa metsässä jonkun miehen kanssa. Serkku lamaantuu paljastumisen häpeästä ja mies pakenee. Briony uskoo nähneensä raiskauksen ja että raiskaaja oli Robbie, eikä serkku uskalla kertoa mitä todella tapahtui. Brionyn silminnäkijätodistuksensa perusteella Robbie tuomitaan vankilaan alaikäiseen sekaantumisesta. Väärän ilmiannon takia Briony kantaa syyllisyyttä koko ikänsä.

Minua jäi askarruttamaan elokuvan loppuratkaisu. Vanhoilla päivillään Briony kirjoittaa romaanin, jonka nimi on Sovitus. Sen lopussa hänen erottamansa rakastavaiset saavat toisensa. Happy End Hollywoodin tyyliin? Ei kai McEwan loppua sellaiseksi tarkoittanut, vai jäikö minulta jotain huomaamatta? Siksi on pakko lukea McEwanin kirja.

sunnuntaina, lokakuuta 21, 2007

Ydinsaastetta vastaan


Valokuvatorstain 64.haaste on saaste. Kuva on otettu viime kesänä Helsingin keskustasta eräästä Kalevankadun rännistä. Kuinka moni enää vastustaa ydinvoimaloita? Tshernobyl katoamassa muistista ?

perjantaina, lokakuuta 19, 2007

Herätys

Näin tapahtuu herättäminen kissaperheessä joka aamu, pientä liioittelua lukuun ottamatta ( se pesäpallomaila!) Linkki löytyi Jimin poppoosta.

torstaina, lokakuuta 18, 2007

Naisasiaa

Kuva Luxemburgin kaupunginkirjastosta, otettu viime elokuussa hyllyssä rivi Lessingiä.

Se löytyi sittenkin! Tarkoitan Doris Lessingin Kultaista muistikirjaa, joka oli minulta hukassa. Kirjastosta sitä ei saanut, kaikki kappaleet olivat lainassa. Se oli piiloutunut alimmalle hyllylle vanhojen Parnassojen taakse.

Olen nyt selaillut sitä ja löytänyt lähes 40 vuotta sitten alleviivaamiani lauseita ja korvamerkittyjä sivuja. Yksi tärkeistä lauseista oli tämä: "Kyynelet , jotka vuodatamme unissamme, ovat ainoat aidot kyynelet, jotka vuodatamme elämässämme. Valveilla vuodattamme kyynelet ovat itsesääliä."

Ja toinen oli tämä : "Kaikki itsetuntemus on sitä, että tietää yhä syvemmällä ja syvemmällä tasolla sen mitä tiesi aikaisemmin."

Omaksuin lauseet ja unohdin mistä ne ovat peräisin. Ne seurasivat minua vuosikausia. Aina kun heräsin unesta kasvot kyynelistä märkinä, ajattelin että ne olivat aitoja kyyneliä eivätkä mitään krokotiilin kyyneliä.

Kultainen muistikirja ilmestyi suomeksi samana vuonna kuin Freudin Unien tulkinta. Vuosi oli 1968. Minä kirjoitin esikoisromaaniani siihen aikaan. Kumpikin kirja vaikutti kirjoittamiseeni, Freud avarsi ymmärtämään lapsuuden tunteita ja Lessing rohkaisi kirjoittamaan naisen tunteista kaunistelematta. Hän teki sen, mitä naiset ennen häntä eivät uskaltaneet tehdä - kirjoitti miehistä sellaisina kuin nainen heidät kokee ja tuntee, eikä sellaisina kuin miehet toivoisivat heidän näkevän itsensä.

Olikohan se Virginia Woolf joka sanoi, että yksikään mies ei halua tietää mitä nainen todella ajattelee hänestä. Woolf ei ylittänyt sitä rajaa, mutta Lessing ylitti ja sai hirveän feministin maineen siitä huolimatta että on monessa yhteydessä kieltänyt olevansa feministi, koska ei ole toiminut feministiliikkeessä. Hän oli mukana kommunistiliikkeessä eikä ole kieltänyt sitä. Varmasti hän tiesi mitä teki kirjoittaessaan Kultaista muistikirjaa, koska siteeraa eräässä kohdassa Stendhalin lausuntoa, että jokaisen alle viisikymmentävuotiaan naisen, joka kirjoittaa, tulisi tehdä se salanimen suojassa. Sekin oli yksi alleviivaamistani lauseista, mutta en noudattanut sitä, vaan julkaisin esikoisromaani omalla nimelläni, mitä sain myöhemmin katua. Lessing ei siteerannut Stendhalin lausunnon loppua joka kuuluu näin: - sillä jos naisella on onni omistaa rakastaja, hän menettää rakastajan. ("A Woman must never write anything but posthumous works. For a woman under fifty, to get into print is submitting her happiness to the most terrible lotteries; if she has the good fortune to have a lover, she'll begin by losing him". Joanna Russ: How to Suppress Women's writing, s, 31; Cited by Moers, Literary Women, p. 281)

Olen iloinen että Lessing sai vihdoinkin Nobel-palkinnon, " Äntligen?" kuten Parnasso-blogissa otsikoitiin, mutta minä jätättäisin kyllä kysymysmerkin pois. Ajat ovat muuttuneet ja Marcel Reich - Ranickin kaltaiset kirjallisuuspaavit ovat vaipumassa kumpujen yöhön. Hän oli sitä mieltä, että tänä vuonna kirjallisuuden Nobelin palkinto meni ihan väärään osoitteeseen, koska häneen" yksikään Lessingin teos ei ole tehnyt pysyvää vaikutusta" ( HS 13.10. 07).

Kiinnostava lausunto. Minä luen sen niin, että naisten kirjoittamat kirjat eivät ole kiinnostavia noiden vanhojen kirjallisuusjäärien mielestä, koska 1) niitä ole kirjoitettu miehen näkökulmasta eikä mies ole päähenkilö 2) ne eivät käsittele miehen eksistentiaalisia ongelmia 3) aiheet ovat vääriä, kun ne keskittyvät perhe- ja ihmissuhteisiin, naisen tunteisiin ja muuhun vähäpätöiseen, eivätkä politiikkaan, yhteiskuntaan, historiaan ja valtaan. Ruotsin akatemiassa on tapahtunut sukupolven vaihdos, kun se palkitsi Elfride Jelinekin, joka on kirjoittanut äidin ja tyttären suhteesta, ja nyt Doris Lessingin, joka on kirjoittanut kissoista ja keski-ikäisistä naisista ja erehtynyt kirjoittamaan jopa scifiä.

Minua kiinnostaisi tietää miten Kultainen muistikirja puhuttelee nykyajan nuorta naista. Tuskinpa sillä on enää yhtä suurta vaikutusta kuin 60-luvun nuoriin naisiin.

PS. Uusi tuttavuus: Arne Nevanlinnan blogi. Linkki siihen löytyi Näkymä rannalta-blogista.Yritän pitää yllä vanhaa blogiperinnettä ja linkittää niin paljon kuin mahdollista. Monet ovat luopuneet siitä perinteestä.

Adorable Animal Photo

clipped from www.flickr.com
 blog it

sunnuntaina, lokakuuta 14, 2007

perjantaina, lokakuuta 12, 2007

Testaa onko blogisi vaarallinen ?

Tämän testin löysin Post Scriptum-blogista. Nyt selvisi miksei Kiinasta ole aikoihin ollut kävijöitä. Käy täällä testaamassa, voivatko kiinalaiset lukea blogiasi. Asiasta on keskustelua Ilja Suvannon blogissa. Joku arveli, että kiinalaisilta serveriltä ei ole pääsyä mihinkään Bloggerin blogiin. Kokeilin Kirjailijan päiväkirjaa joka ei ole ollut pitkään aikaan aktiivinen, eikä sen sen serveri ole Blogger. Kävi ilmi, että myös se on vaarallista luettavaa kiinalaisille. Kiinan nettisensuurista voi lukea omakohtaisia kokemuksia Kirjatohtorin blogista.

keskiviikkona, lokakuuta 10, 2007

Nostalgiaa

Tämä on päivän tervehdys Timbuktun poppoolta .



Nostalgisia tunnelmia tuli täältäkin, kun näin Uuden Suomen tutun logon. Muistan isoäitini lukemassa sitä lehteä keittiön pöydän ääressä. Minä luin Prinssi Rohkean ja Panda-karhun seikkailuja. Nettiversiossa joka alkoi ilmestyä tänään, sarjakuvia ei ole, eikä ole nuorten osastoakaan. Nuorena kirjoitin siihen osastoon pari kirjallisuusarvostelua ja jotain muutakin. Toinen arvostelu käsitteli Claude Simonin Flanderin tietä, vaikea kirja, josta muistan vain että siinä rämmittiin liejussa, ja että jonkun naisen ( tai hevosen) nimi oli Roxane.

sunnuntaina, lokakuuta 07, 2007

Suomen Turussa

Kävin lauantaina syntymäpäivillä Turussa. Se vaikutti mukavalta kaupungilta. Siellä voisi vaikka asua. Seinämaalauksiinkaan ei suhtauduta yhtä niuhosti kuin Helsingissä. Kuvassa osa isoa seinämaalausta.

Suomen Kirjailijaliitto täytti 110 vuotta. Synttärijuhlat vietettiin Turun uudessa pääkirjastossa. Söin ja join ( liikaa) eikä työnteko ole tänään maistunut. Tapasin tuttuja ja ystäviä sekä virtuaali- että muusta maailmasta: mm. Maimun Tallinnasta, Tikkiksen Turusta, Jounin Kuopiosta ja Jarkon Helsingistä.

Runoilijat ja Olli Heikkonen ja Vilja-Tuulia Huotarinen kilistävät juhlan kunniaksi. Vilja-Tuulia sai ensimmäistä kertaa jaetun Nuori Manner- tunnustuspalkinnon.

lauantaina, lokakuuta 06, 2007

Katse kohti tulevaisuutta

Valokuvatorstain 62. haaste: tulevaisuus

Mitähän tästä pojasta tulee? Minun meksikolainen kristallipalloni näyttää vihreätä.

torstaina, lokakuuta 04, 2007

Ohjeita lukijoille

Magritte: La lectrice soumise

Amos Oz sanoo kirjassaan Tarina rakkaudesta ja pimeydestä ( suom. Kristiina Lampola ja Pirkko Talvio-Jaatinen) että kaikki hänen kirjansa ovat omaelämäkerrallisia, mutta mikään niistä ei sisällä paljastuksia. Hänen mukaansa huono lukija haluaa aina tietää, mitä todella tapahtui.

"Huono lukija on kuin psykopaattinen rakastaja, joka hyökkää naisen kimppuun, riistää häneltä vaatteet, eikä tyydy vaikka hän on jo alasti vaan repii häneltä ihonkin, raatelee lihan ja heittää syrjään, rusentaa luut ja tyytyy vasta järsittyään ytimen niistä kauheilla keltaisilla hampaillaan."

Oz jatkaa: "Huono lukija, kuten tunkeileva utelias reportteri, suhtautuu kirjailijan luomukseen epäillen ja kaunaisesti, jopa vihamielisesti, kuin erehtymätön puritaani: hän epäilee salajuonta, liioittelua, kosiskelua, kaksimielisyyksiä. Itse mielikuvitustakin hän epäilee."

Ja edelleen Ozia: " Huono lukija nauttii kun niinkin kiitettyä, kuuluisaa ja kunnioitettua kirjailijaa kuin Dostojevskia aletaan äkkiä epäillä pelottavasta halusta tuhota ja tapapa vanhoja naisia. Tai William Faulkneria sukurutsauksesta ja Nabokovia alaikäisten hyväksikäytöstä."

Entä millainen Ozin mielestä on hyvä lukija?

"… hyvä lukija ei pohdi kirjallisuutta lukiessaan kirjoittajan ja tekstin yhteyttä vaan omaa suhdettaan tekstiin. Ei siis näin: "Tappoiko Dostojevski opiskeluaikoinaan tosiaan vanhoja naisia?" Ei, vaan sinä, joka olet hyvä lukija: aseta itsesi Raskolnikovin asemaan ja tunne hänen kauhunsa ja epätoivonsa, hänen kirottu häpeänsä, tunne hänen napoleonmaisen ylpeytensä ja suurten haaveidensa sekoittuvan kurnivaan nälkään, yksinäisyyteen, himoon, väsymykseen ja kuolemankaipuuseen. Äläkä tee tätä vertaillaksesi romaanihahmon ja kirjailijan elämän skandaaleja, vaan yritä nähdä kirjallinen hahmo suhteessa omaan salaiseen pimeään ja vaaralliseen puoleesi, kurjaan ja syylliseen sekopäähän itsessäsi "[…]

Nuorena suosikkihahmoni kirjallisuudessa oli Raskolnikov ja suosikkikirjailijani Dostojevski. Olin hyvä lukija siihen aikaan, ei minua kiinnostanut Dostojevskin elämä, vaan se mitä hän kirjoitti. Hänen henkilöidensä kautta sain turvallisesti tuntuman omaan alitajuntaani ja siihen pimeään ja vaaralliseen puoleeni, joka unissa riehui murhamiehenä tai raiskaajana. Dostojevskin lukeminen antoi lohtua nuoruuden sekopäisyydessä.



Kun kirjoitan -blogissa lisää Ozin huonosta lukijasta.




tiistaina, lokakuuta 02, 2007

Amos Ozin setä

Kuvassa on Amos Oz ja hänen kissansa. Kaappasin kuvan espanjankieliseltä sivustolta.


Tapasin Ozin eilen Tammen kirjallisilla kokkareilla, pyysin nimikirjoituksen kirjaan ja puhuin muutaman sanan hänen kanssaan. Hän teki minuun niin suuren vaikutuksen, että näin yöllä unta hänestä ja hänen sedästään. En tiedä miten olimme päätyneen asumaan samana asuntoon modernissa kerrostalossa , joka sijaitsi jossain Euroopassa. Hänen setänsä nimeltään Konrad tai Verner asui valoisassa kellarikerroksessa. Sedällä oli takkuinen pitkä tukka ja parta. Hän oli puolialaston villiintynyt olento, joka oli elänyt puolet elämäänsä pakoillen viranomaisia metsissä ja kellareissa.

Kun heräsin, luin Hesarista Ozin kirjan esittelyn, jossa kerrottiin, että Ozin setä nimeltään David Klausner oli ollut Vilnan yliopiston kirjallisuudentutkija, joka ei halunnut lähteä Israeliin. "Hänen kotimaansa oli Euroopan kirjallisuuksissa eikä hän käsittänyt, miksi hänen pitäisi muuttaa hänelle tyystin vieraaseen ja outoon paikkaan Länsi-Aasiaan." Kun natsit tulivat Vilnaan, he tappoivat sedän.

En tiedä mistä alitajunta vetäisi uneen Ozin sedän? Ehkä hän olikin villiintynyt animus (= sisäinen mies joka elää naisen psyykessä), animuksesta kun oli ollut niin paljon puhetta viikonlopun tarinaseminaarin aikana.

Ennen Ozin tapaamista, olin ehtinyt lukea vain pari- kolmekymmentä sivua hänen omaelämäkerrallisesta romaanistaan Tarina rakkaudesta ja pimeydestä ( suom. Kristiina Lampola ja Pirkko Talvio-Jaatinen, Lampola teki raakakäännöksen ja Talvio-Jaatinen käänsi sen kaunokirjallisuuden kielelle). Rakastuin Ozin tapaan kertoa milteinpä ensisilmäyksellä eli ensimmäisen sivun lopussa, kun hän kuvasi lapsuudenkotiaan:

"Asunto oli itse asiassa kellarissa, sillä talon pohjakerros oli kaivettu vuorenrinteeseen. Vuori oli meidän seinänaapurimme, raskasmielinen, sisäänpäin kääntynyt, vaitonainen naapuri, murheen painama kalliovanhus piintyneine poikamiehen tapoineen, unelias ja talvihorteinen vanhus, joka ei koskaan kolistellut huonekaluja, ei kutsunut vieraita, ei melunnut eikä aiheuttanut häiriöitä."

Aavistan jo nyt, että tämä on kirja jota tulen rakastamaan loppuun asti.



maanantaina, lokakuuta 01, 2007

Tarinan paikka

Täällä olin viikonlopulla puhumassa naisten unista, joissa esiintyy raiskaajia, ryöväreitä, roistoja, terroristeja, keskistysleirin vartijoita, hiiviskelijöitä ja murhamiehiä. Unetkin ovat tarinoita, vaikka ne jäävät usein kesken, kun on pakko herätä, ettei joutuisi murhamiehen tai raiskaajan kynsiin.

Matkalukemisena junassa minulla oli Unityöt, kokoelma suomalaisten kirjailijoiden unia. Eeva-Liisa Manner aloittaa: "Unet ovat kirjeitä joita on hankala avata." Muistui mieleen juutalainen sanonta: "Tulkitsematon uni on avaamaton kirje."

Kokoelman päättää Väinö Kirstinän kirjoitus Unirunot. Hän kertoo, että hänen lapsuudenkodissaan oli tapana kertoa talvi-iltaisin tarinoita. Aamulla kerrottiin öiset unet ja niitä yritettiin tulkita. Apuna oli Ihmeellisen unikirja eli Yhdentuhannen kahdensadan kolmenkymmenen Unen selitys. Hän on käyttänyt unia teostensa materiaalina, kuten moni muukin kirjailija. Hän toteaa hieman sarkastisesti, että "Suomessa on laillista nähdä unia. Unennäköä ei ole ainakaan vielä kielletty." Minun lisäykseni: Mutta niistä puhumista pidetään akkojen höpinänä.

Tarinaviikonlopun teemana oli Ritari Siniparran tarina, jonka käsittely pohjautui Clarissa Pinkola-Estésin kirjaan Women Who Run with the wolves (Naiset jotka juoksevat susien kanssa) Kymmenen vuotta sitten luin Pinkola-Estésin kirjan ja innostuin tavasta jolla hän käsitteli satuja terapiana. Kirjasta oli paljon puhetta eräässä englanninkielisessä uniryhmässä, johon osallistuin siihen aikaan.

Asiat tapahtuvat omaan tahtiinsa, joskus nopeasti, joskus hitaasti. Unohdin Pinkola-Estésin kirjan, kunnes viikonlopun vetäjä soitti minulle ja pyysi alustajaksi . Hän kertoi, että olin kymmenen vuotta sitten sanonut, että jos hän joskus järjestäisi tarinakurssin, niin tulisin mielelläni puhumaan Pinkola-Estésin kirjasta. Sitä kirjaa ei ole vieläkään käännetty suomen kielelle, vaikka paljon sitä turhempia kirjoja on suomennettu. Ihmettelen ettei mikään kustantaja ole tarttunut kirjaan, Voi olla, että se on käynyt lausunnolla jollakin kustantajalla, mutta lausunnonantajana on ollut joku penseä miespuolinen psykoanalyytikko, joka on todennut, että kirja on "akkojen höpinää" eikä sitä kannata suomentaa. Odotan edelleen kirjan suomennosta, sillä uskon että siitä olisi monelle naiselle sekä iloa että hyötyä.

Tarinaviikonlopun ympäristö oli satumainen: vanha mylly, myllärin hirsitalo ja koski joka kohisi kuin rankkasade. Tältä se kuulosti:


torstaina, syyskuuta 27, 2007

Punainen perjantai

Lisäys 28.9. Mielenosoituksia Burman puolesta, katso kommenttiosasto


Edit klo 22.00via Kertomus jatkuu

Anna tukesi Burmalle ja pukeudu punaiseen huomenna perjantaina. Laita sana kiertämään.


Kuva taiteilijatalon ilmoitustaulusta. Paidan rintalapussa lukee: Pue perjantaina yllesi punainen paita/pusero Myanmarin tilanteen mielenilmaisuksi. - Missä? joku on lisännyt, ja joku toinen vastannut: - Kaikkialla.

Kursiivista melankoliaa

Valokuvatorstain 61. aihe on Eino Santasen säe On olemassa kursiivinen melankolia kokoelmasta Kuuntele, romantiikka. Kursiivi tarkoittaa vinokirjoitusta ja kursiivinen Nykysuomen sanakirjan mukaan jatkuvaa, päättymätöntä tekemistä. Syksy on jatkuvaa surumielisyyttä.

Kuva on Helsingin Kampista sateisena syyspäivänä

maanantaina, syyskuuta 24, 2007

Kirjailijan työmaat

Kirjapino yöpöydällä kasvaa. Tänään postiluukusta kolahti Kirjailijan työmaat. Sitä on jo ehditty muutamaan kertaan googlata täältä. Tässä se nyt on:

Otin kirjan metrolukemiseksi, kun lähdin kaupunkiin. Menomatkalla luin Jari Järvelän jutun Rakastajatar Thaimaasta. Mieleen jäi hänen vaikea kustantajasuhteensa. Kun hän kertoi ensimmäisestä käynnistään Bulevardi kahdessatoista, muistin oman ensikäyntini kustantajan puheilla. Ovi ei auennut. En enää muista pitikö sitä työntää sisäänpäin vai vetää ulospäin. Onneksi ovesta tuli joku ulos ja niin pääsin sisään. Se oli tuttu talo, isäni työpaikka. Olin käynyt siellä lapsena. Näen vieläkin unia Söderströmin talosta. Ei siitä kovin monta vuotta ole kun luikertelin sisään kynnyksen ja oven välistä. Porraskäytävässä kuulin jonkun naisen ihmettelevän , että mitä tuokin täällä tekee.

Paluumatkalla kaupungista luin Kai Niemisen jutun Aika lakkaa olemasta. Nieminen sanoo jotain oleellista kirjailijan työstä: "Kirjoittaminen on lukemista: omien ajatusten lukemista. Kirjoittaminen on keskustelua oman itsen kanssa, kirjoittaminen on kääntämistä kielelle omien ajatusten, elämysten, oivallusten kääntämistä kielelle jota lukija ymmärtää. Onko ihme että kirjailijan työ on hidasta ja vie aikaa, paitsi että aika lakkaa olemasta."

Kirjan muut kirjoittajat ovat Laila Hirvisaari, Hannele Huovi, Riitta Jalonen, Markku Kaskela, Riina Katajavuori, Mari Mörö, Sami Parkkinen, Markku Ropponen, Helena Sinervo, Eira Stenberg, Juhani Syrjä, Ilpo Tiihonen ja Tuula-Liina Varis. Kirjan toimittanut Kari Levola ja kannen tehnyt Eevaliina Rusanen. Palaan kirjaan kunhan olen saanut Siniparta-projektini tehtyä.


Kuva eiliseltä kävelyretkeltä Uutelassa. Keväällä kiven takan piilotellut hevonen on astunut esiin. Otsatukkakin näyttää kesän aikana kasvaneen.




lauantaina, syyskuuta 22, 2007

Kiven takana

Edit 23.9. klo 1.00 Korjasin paikannimien kirjoitusvirheet.

Sanat ovat usein kiven takana, mutta keväällä kiven takana oli hevonen. Otin kuvan Uutelassa toukokuun alussa.

"Kun sammalet otetaan syrjään, nähdään kiven pieni hengitysaukko." Jarkko Laineen aforismi Kolmannesta mustakantisesta vihosta ( 2007).

Valokuvatorstain viikon aihe on kivet.


Tämä luonnon veistämä kivieläimen pää on Vanajaveden rannalta.




torstaina, syyskuuta 20, 2007

Yöpöydällä 2

Edit 21.9 Lisäys tekstin lopussa

Jatkoa edelliseen postaukseen.

Luin Siri Hustvedtin romaanin Kaikki mitä rakastin vihdoinkin loppuu asti. Tunnustan olleeni väärässä. Leo, kirjan kertoja, ei ole homoseksuaali, vaikka hänen äänensä on naisen ääni, hänen katseensa on naisen katse ja hän on kumman kiinnostunut ystävästään Billistä, tämän molemmista vaimoista ja ennen kaikkea Billin pojasta Markista. Kirjan loppupuolella Leo tunnustaa kadehtineensa Billiä: "Hän veti minua puoleensa enemmän kuin koskaan ennen. Minä laskin aseeni ja lakkasin kadehtimasta, koska hän kärsi. En ollut koskaan tutkinut tuota tunnetta, en edes myöntänyt sitä itselleni, mutta silloin myönsin. Minä olin kadehtinut häntä - pystyvää, itsepäistä, hekumallista Billiä, joka oli tehnyt ja tehnyt ja tehnyt kunnes oli tuntenut tehneensä kylliksi. Olin kadehtinut häneltä Lucillea. Ja Violetia. Olin kadehtinut häneltä Markia, ja vain siksi että poika oli elossa." ( s. 306, suom. Kristiina Rikman).

Leon oma poika on kuollut toisen osan alussa, sivulla 175. Kerronta alkaa vetää sivulla 200 kun Markista tulee kirjan keskushenkilö. Hänen tunnevammaisuutensa on niin kiinnostavasti kuvattu, että luin kirjan loppuun yötä myöten yhtä soittoa, kun en voinut laskea sitä käsistäni. Aluksi poika vaikuttaa jotakuinkin normaalilta murrosikäiseltä, joka valehtelee, näpistelee, lintsaa koulusta, karkailee, kokeilee huumeita ja kuljeskelee epämääräisten tyyppien kanssa. Vanhemmat uskovat, että häiriökäyttäytyminen menee ohitse murrosiän mukana, mutta niin ei näytä käyvän. Pojalla on "sosiaalinen luonnehäiriö," toisin sanoen hän on psykopaatti. Jäljet johtavat varhaislapsuuteen ja äitisuhteeseen, mihinpä muuallekaan. Runoilijaäiti Lucille on kolea nainen, ei kykene ilmaisemaan tunteita edes runoissaan, ja hänen valmistansa ruokakin on kelvotonta mössöä.

Hustvedt on tehnyt huolellista taustatyötä. Hän on perehtynyt hysteriaa, syömishäiriöitä ja psykopatiaa käsitteleviin tutkimuksiin, joista on luettelo romaanin lopussa. Hän ei viittaa suoraan Gilles de Raisiin, ranskalaiseen aatelismieheen, Ritari Siniparran esikuvaan ,taiteiden suosijaan ja alkemistiin, jonka sivuharrastuksena oli poikien murhaaminen. Mutta eräs hänen henkilöhahmonsa on nimeltä Teddy Giles, taiteilija jonka näyttely on "kuin massamurhan jälkisiivousta" - silvottuja ruumiita, lattialla kuivuneita veritahroja ja korokkeella kidutuksen välineitä. Giles toteuttaa murhafantasoitaan myös todellisessa elämässä. Hänen jäljiltään löytyy matkalaukku, jossa on nuoren pojan kappaleiksi hakattu ruumis.

Tuskin olisin kiinnittänyt huomiota Gilesin nimeen, ellen olisi netistä aineistoa ritari Siniparrasta. Hän on ensi viikon lopulla pidettävän naisten tarinaseminaarin "päähenkilö". Minun tehtäväni seminaarissa on kertoa naisten unista, joissa esiintyy sinipartoja: murhaajia vainoojia ja kaikenkarvaisia pahoja miehiä.

Unien kautta pääsee yhteyteen oman sisäisen hirviönsä kanssa, mutta se kohtaaminen on useimmiten niin pelottava, että sitä herää kauhusta kiljahtaen. Pahuus kiehtoo, myös unissa, eikä vain saduissa ja tarinoissa, dekkareissa , kauhuleffoissa ja kaunokirjallisuudessa.

Lukuohjeeksi Hustvedtin kirjan tuleville lukijoille: kannattaa aloittaa vasta toisesta osasta, ja lukea ensimmäinen osa viimeisenä.

Lisäys 21.9.

Torstai-iltana Annika Idström, Katja Kallio ja Marja-Terttu Kivirinta keskustelivat Ylen ykkösen Kirjakerhossa Hustvedtin kirjasta. Keskustelu tulee uusintana lauantaiaamuna klo 8.00. Sen voi kuunnella kuukauden ajan nettiradiosta.

Annika Idström viittasi pahuuteen yhtenä kirjan teemoista, mutta siihen teemaan ei keskustelussa tartuttu. Minusta pahuus oli kirjan kiinnostavin teema, se miten Teddy Giles manipuloi ja kietoi pahan verkkoon persoonallisuudeltaan epävakaan ja miellyttämisenhaluisen Markin, jolta puuttui kiinnikohta elämässään, häntähän oli lapsesta asti heitelty vanhemmalta toiselle, eikä kummallakaan vanhemmalla ollut hänelle tilaa omassa elämässään.









maanantaina, syyskuuta 17, 2007

Yöpöydällä

Vanha meemi: Mitä on yöpöydällä? Sillä on ( se on oikeastaan yökaappi) Noora, uusin Parnasso, kasvi ja kasa kirjoja joita ei kuvassa näy. Päällimmäisenä on Siri Hustvedtin romaani Kaikki mitä rakastin. Paksu ja pitkäveteinen kirja, ei minun makuuni, mutta hyvää unilukemista, koska nukahdan kun rupean lukemaan sitä. Viikon aikana olen edennyt vasta sivulle 150. Tuima on lukenut kirjan loppuun ja analysoi sitä Tuumailua-blogissa. Häntä hämmensi aluksi kirjan miesnäkökulma. Sama hämmensi minuakin. Kertojana on on mies, joka kuvailee rakastuneen naisen silmin kirjan keskushenkilöä, taidemaalari Billiä:

"Hän näytti minusta byronilaiselta mieskauneuden ruumiillistumalta. Musta hiuskiehkura valahti hänen otsalleen, kun hän poltti savuketta…."


Kenties kirjan loppupuolella paljastuu, että kertoja on homoseksuaali, että hän ole ikinä rakastanut vaimoaan Ericaa, vaan on mennyt hänen kanssaan naimisiin tavan vuoksi, ja että hänen elämänsä suuri intohimo on aina ollut Bill. Täytynee lukea kirja loppuun, vaikka kertojan tyyli/ ääni vähän häiritseekin minua. Siitä puuttuu persoonallinen klangi ja yllätyksellisyys. Kerronta tuntuu ulkokohtaiselta, varsinkin silloin kun kertoja Leo kuvailee Billin taideteoksia. Kuvataidetta on vaikea sanallistaa, niin että se konkretisoituisi lukijalle. Mutta jotain siinä kirjassa täytyy olla, kun se puhuttelee kirjallisia naisia. Katso keskustelua Lukupiiri-blogissa.


Jatkuu myöhemmin.





lauantaina, syyskuuta 15, 2007

Klassikot

Tässä he seisovat, kirjahyllyni reunalla, klassikot oikealta vasemmalla suuruus - ei arvojärjestyksessä: Dostojevski, Tolstoi, Pushkin, Gogol, Tshehov, Lermontov ja Brodsky.

Valokuvatorstain viikon aiheena on klassikko. Jotkut ovat ovat klassikoita jo eläessään. Taiteilijatalosta heitä löytyy. Alla eräs joka tuli kysymään kannattaako ostaa HP:n kannettava tietokone. Otin kuvan pari vuotta sitten.
PS. Blogger Playssa pyörivät slideshowna satunnaisjärjestyksessä viimeisimmät Bloggerin blogeissa julkaistut kuvat. Siellä voi käydä katsomassa millaisia kuvia eri puolilla maailmaa otetaan ja julkaistaan blogissa. Kesti puoli tuntia ennen kuin ensimmäinen suomalainen blogi pyörähti esiin. Se oli Annikin blogi. Jos lauantaina ole ole muuta tekemistä, jokainen voi kokoeilla itse, miten nopeasti hän saa esiin ensimmäisen suomalaisen blogin, ja mikä se on.

perjantaina, syyskuuta 14, 2007

Viikon sitaatti ja kuva

"Verkossahan intellektuellit ovat." Lähde: INTELLEKTUELLIT JA BLOGISFÄÄRI. Suosittelen.

(Klikkaa isommaksi)

Vaihteeksi kuva kissasta. Tämä on Banksyn uusin työ, Rottapultti. Se löytyi sivustolta Art Of The State Blog. Banksyn oma kotisivu on täällä.

torstaina, syyskuuta 13, 2007

Taidenäyttelyssä

Edit 14.9. Lisäys ja kommentti tämän blogimerkinnän lopussa.

Kävin katsomassa Karin Mamma Anderssonin näyttelyn, joka on lauantaina viimeistä päivää auki. Taidehallissa ei saa valokuvata, mutta otin salaa valokuvan yhdestä maalauksesta. Piti toimia nopeasti, ettei salivartija huomaisi, siksi kuvaan tuli vain osa maalausta, reunat ja yläosa puuttuvat.

Maalauksen nimi on Mutta millaista on elää hikisten mustien kynsien ikuisen lahjonnan ilmapiirissä.

Erään maiseman nimi on Muistikatkokset avautuvat aina etelästä . Rantamaisemassa toistuu sama hylätyn näköinen kivirakennus. Toisto on yksi Anderssonin tyylikeinoista. Ja erään toisen maalauksen nimi: Oi riemuiten suokaatte kätenne, niin onnenmaihin herttaisiin matkaamme. Myös seutuun sadun armaan kyllä saapunemme varmaan, kun me onnemme maihin näin matkaamme. Laakeassa maisemassa on hajanainen joukko selästä päin kuvattuja tummia ihmisiä menossa kohti horisonttia.

Mamma Andersson on kertova ( narratiivinen) ja figuratiivinen taiteilija. Videohaastattelussa hän sanoo, että haluaisi maalata kuin Kandinsky, mutta ei voi. Hän kertoo, että kun hän aloittaa maalauksen, mielessä ei ole koskaan juonta. Tarina kehittyy työn edetessä. Ne eivät ole tarinoita, joissa on alku ja loppu. Tuttua minullekin. Ei alkua, ei loppua, eikä juonta. Tarina kehittyy jos on kehittyäkseen. Usein se ei kehity ja teos jää kesken.

Anderssonilla on laaja kuvapankki, paljon valokuvia, kuvia toisten maalauksista. Hän katselee niitä aloittaessaan työn, joku työ antaa alkusysäyksen ja toimii ikään kuin rakennuksen perustana. Sille rakentuu oma teos.

Poimin muistivihkoon muutamia kohtia hänen videohaastattelustaan:

"Kun aloitan uutta työtä, voin yhtäkkiä ajatella, että se onkin aivan hirveä ja ryhdyn tekemään toista työtä, mutta hylkään sen ja palaan jatkamaan aikaisempaa työtä."

Toivottomia maalauksia on ja ne ovat todella onnettomia. Niitä on vaikea saada valmiiksi… Kaikkein vaarallisinta on se, että jää roikkumaan johonkin, jonka ajattelee tehneensä hyvin, eikä voi koskea siihen enää - jä kuitenkin päätyy lopputulokseen että siitä on päästävä eroon."

"Aloitin spraymaalinen käytön 10-15 vuotta sitten nähtyäni paineruiskumaalarien tilaustyönä maalaamia autoja. Ne ovat jännittäviä, ja aina kiehtoneet minua, joten ostin läjän autospraymaaleja. Tein aika kamalia juttuja ja vähän ajan kuluttua lopetin… Samalla kun perehdyin automaalaukseen, tein myös graffiteja ulos. Asuimme kaupunginosassa jossa oli paljon graffiteja, Ne voivat olla joskus uskomattoman kauniita, erityisesti kalliossa luonnon keskellä ja tunneleissa."

Tämä ei ole Anderssonin graffiti, vaan kalliomaalaus Vuosaaressa

"Maalauksessa keskeisintä on ilmaisu. Ei tarvitse olla realistinen. Mutta jos on liian yläilmoissa eikä yhtään kosketuspintaa todellisuuteen, lopputulos voi olla epäkiinnostava. Haluan kuvata maailmaa, jonka tunnistaa, mutta ei ole täysin todellinen. Vähän kuin unissa, joissa voi saavuttaa yhteyden mieleen ja alitajuntaan…."

"Maalaukset eivät ole mitään dokumenttivalokuvia tai totuuksia, vaan visuaalisia tiivistelmiä jostain. Se on jonkinlaista taikuutta: sivelen kankaalle tai levylle. Se sysää liikkeelle katsojan ajatukset ja omani. Se on tavallaan leikkiä."

Mamma Anderssonia olisi voinut kuunnella myös livenä, mutta en tiennyt, että hän oli tulossa Taidehalliin. Lähdin pois 10 minuuttia ennen hänen tuloaan, koska ihmisiä alkoi olla paikalla liikaa, ja minua ahdistaa väkijoukossa. En tykkää katsella maalauksia toisten ihmisten selkien takaa ja välistä. Haluan katsella niitä yksinäni. Louvren kaltaisissa suurissa maailmankuuluissa taidemuseoissa se ei ole ikinä mahdollista. Menin pieneen mukavaan nettikahvilaan, joka on Taidehallin kulmalla. Siellä on ilmainen WLAN, jolla voi päästä eduskunnan verkkoon jos tietää tunnuksen ja salasanan.

Kuvataitelijan näkemys Anderssonin taiteesta. Katso Solin ihmeellinen työhuone

Näyttelyn viimeinen päivä on lauantai 11.9. Vielä ehtii nähdä sen.

Kuvat lisätty myöhemmin. Ne voi klikata suuremmiksi.kuten aina.

Lisäys 14.9. Tilaisuudesta josta lähdin juuri ennen sen alkua, on selostus perjantain ( 14.9.) Hesarissa. Selostuksen mukaan keskustelua käytiin mm. "Anderssonin maalausten viittaussuhteista, symboleista jotka ovat lähtöisin vanhoista myyteistä ja lapsuuden kertomuksista. - Mitä tulevat taiteesi keskiaikaiset ainekset? Kaila[Jan, kuvataiteilija, keskustelun juontaja] viittaa Anderssonin suureen varhaismaalaukseen Mutta millaista on elää hikisten, mustien kynsien kanssa ikuisen lahjonnan ilmapiirissä (1998). 'En ole ajatellut keskiaikaa maalatessani. Mutta tuossa maalauksessa on aineksia Carl Fredrik Hillin ja Ernst Josephsonin teoksista. Ja niissä taas on varmasti referenssejä keskiaikaiseen kirkkotaiteeseen. Samahan näkyy myös Bergmanin elokuvissa. Luulen, että piittaamattomuus ajan asettamista rajotteista on tyypillistä ruotsalaiselle taiteelle', Andersson pohtii. Kailan mukana Suomessa on toisin. 'Täältä puuttuu mielikuvitus, on vain joko realistista tai abstraktia taidetta,' hän toteaa.

Minun kommenttini: Olen samaa mieltä kuin Kaila, sama pätee kirjallisuuteen. On vain realismia tai modernismia - kirjallisuuden valtavirrassa. Jos kirjoittaa/ajattelee toisin, joutuu kirjallisuuden marginaaliin.



keskiviikkona, syyskuuta 12, 2007

Romaanihenkilö ottaa yhteyttä

Tuntemattomat henkilöt lähestyvät minua usein englanninkielellä mbnetin email-osoitteen kautta, koska se on kotisivujeni osoitteena. En avaa heidän viestejään, koska ne ovat yleensä roskapostia, vaan deletoin ne saman tien.

Eilen postilaatikossa oli viesti Pere Calsina -nimiseltä henkilöltä. Nimi tuntui minusta kumman tutulta. Sitten muistin, että sehän on eräs henkilö romaanissa Halujen puutarha. Ajattelin, että onkohan tämä jokin pila ja avasin uteliaisuuttani viestin. Sen lähettäjä oli todellinen Pere Calsina Barcelonasta. Hän kirjoitti espanjaksi, mutta sanoi äidinkielensä olevan katalaani. Koska hän arveli etten ymmärrä espanjaa enkä katalaania ( aivan oikein, en minä osaa niitä kieliä osaa), hän oli varmuuden vuoksi käännättänyt asiansa englanniksi.

Hän halusi tietää mistä olin keksinyt hänen nimensä, sillä se on hyvin harvinainen. Totta mies puhui, googlettamalla löytyi vain kolme Pere Calsinaa: Halujen puutarhan henkilön, espanjalaisen lehtikustantamon Barcelonan osaston päällikön, ja kolmantena sarjakuvataiteilija Josep M. Beán, joka on piirtänyt pseydonyymi-nimellä eroottisia sarjakuvia. Ja muilla pseudonyymeilla muunlaisia sarjakuvia.

Kerroin todellsielle Pere Calsinalle, että en enää muista mistä keksin nimen, koska siitä on kulunut viistoista vuotta kun kirjoitin sen romaanin, mutta todennäköisesti nappasin nimen jostain espanjankielisestä lehdestä. Se sopi minun mielestäni miespuoliselle psykoanalyytikolle, sillä pere on ranskaksi isä.

Nimien keksiminen romaanihenkilöille on oma "taiteenlajinsa." Etsin tavallisesti kuolinilmoituksista nimiä ja yhdistelen niitä, mutta aina löytyy joku elävä jolla on sama nimi. Ja sitten on heitä jotka tunnistavat itsensä romaanin sivuilta, vaikka heillä on eri nimi, eivätkä he ota millään uskoakseen, että romaaninhenkilöt ovat kuin unen henkilöt, yhtä epätodellisia, vaikka vaikuttavat todellisilta kuin elävien kirjoissa olevat, henkilötunnuksen omaavat ihmiset.

PS. Tämä on koe. Kokeilen miten onnistuu Office 2007 OneNoten kautta postauksen lähettäminen blogiin.

PS2. Näytti onnistuvan Mutta kuvan lähettäminen ei onnistunut. Allaolevan pseudonyymi Pere Calsinan sarjakuvanäytteen liitin myöhemmin blogiin:



Lapsi

Valokuvatorstain 58.aihe on lapsi.

Simo (3.v) Taiteilijatalon pihalla kesällä

"lapsi on aikuiselle meidän kuudes ulottuvuutemme,
silmät joilla katsoa etäisyyksiin,
kädet joilla tunnustella vastalumista maata, hiukset
kun ulottuvat kauas etäisyyksiin kuin ilves joka ei
tiedä minne mennä illan maantieltä pois"
[....]
Arto Kytöhonka: Kurjan miehen kirjeitä (s. 80)


perjantaina, syyskuuta 07, 2007

Digitaalista runoa Vuotalossa

Tämä on Vuotalo ( metroasemalta vasemmalle, Tyynylaavantien puolelta ulos metrosta, toivottavasti e vasenkätisenä taas sekoittanut suuntia,). Tylsän näköinen rakennus ulkoapäin, mutta sisällä on elämää: kirjasto. kirjakahvila Pokkari, kirjasto ja tällä hetkellä Helsingin Taiteilijaseuran 40-vuotisnäyttely Alla Maria Wolframin Pylväs: Salaisuuksia, 2006.


Huomenna 8.9. Vuotalossa on klo 14-16 dikitaalisen urnouden lauantai, ei maksa mitään.
Vuosaari -lehteä lainaten: "Mitä URNOA! Mihin Vuotalo nyt on sekaantunut? Mitän digitaalinen runous?, mikä on Nokturno (tilaisuuden järjestäjä. AK:n huom.) ? Vuosaari-lehden lainaus jatkuu: " Nokturno on mitä ilmeisimmin runouden uudella tavalla ymmärtävä edelläkävijä. Sellainen oli myös edesmennyt tietotekniikkamyönteinen runoilija Arto Kytöhonka, joka jo artikkelissaan Tietokonerunoilija vieraalla maalla vuonna 1989 visioi näin: Tietokoneiden myötä runo palaa juurilleen. Sanataide on taas koko kansan taidetta. Sitä luodaan joukolla."

Lainasin Kytöhongan viimeiseksi jääneeseen runokirjan Kurjan miehen kirjeitä toissa päivänä Yliopiston kirjastosta. Palaan siihen myöhemmässä postauksessa.

Lauantaina Vuotalossa klo 14-16 on Karri Kokon runoanimaatioita, Eino Santasen lausuntaa, J.P. Sipilän videorunoa, Jukka. Pekka Kervisen ja Marko Niemen reaaliaikainen yhteisteos, Outi-Illuusia Parviaisen performassnia,Eirikur Örn Norbdahlin ( b kohdalla pitäisi olla islantilainen kirjain ) äänirunoperformanssi ja Linnunlaulupuu-äänirunoyhtye.

Samaan aikaan toisaalla eli Sanomatorilla esiintyvät valtakunnan tähtirunoilijat ja yksi marginaalin marginaalirunoilija eli Hannu Kankaanpää. Suuri runotapahtuma alkaa siellä kello 11. Sieltä pääsee kätevästi metrolla ( 15. min) Vuotaloon, jossa voi samalla katsoa Helsingin taiteilijaseuran näyttelyn ja kävellä runotilaisuuden jälkeen Aurinkorantaan ( Helsingin pisin uimaranta) ja Uutelaan katsomaan Liina Långin eli ex-Miina Äkkijyrkän lehmiä, sekä peltisiä että oikeita.