Kateus ja peniskateus

Se tunne, niin tavallinen ja tuttu , että  sitä hämmästyy  kuin   tapaisi  ulkoavaruudesta  tulleen  olennon, kun   joku  sanoo, että  ei ole  koskaan tuntenut kateutta, ei edes lapsena!

Nina Berberovan omaelämäkerran innoittamana luin uudelleen Juri Olešan Kateuden. Berberova oli lukenut romaanin heti sen ilmestyttyä Krasnaja Nov -aikauslehdessä. (Hän, kuten muutkin Venäjän emigrantit, seurasi tiiviisti entisen kotimaansa tapahtumia).  Hän kertoo kokeneensa voimakkaimman kirjallisen elämykseen moneen vuoteen. Se romaani ”oli ja jäi minulle suurimmaksi tapahtumaksi neuvostokirjallisuudessa, ehkä vielä suuremmaksi kuin Pasternakin Aallot (Volni), koska  Olešalla oli  Berberovan mukaan ”kohtuuden tajua ja makua, hän tiesi miten nivoa yhteen draamaa ja ironiaa, kipua ja iloa […] Hän kuvasi ihmisiä antautumatta realismin kiusaukselle.”

Odessasta tuli 1920-luvulla koko joukko mainioita proosan kirjoittajia.  Juri Olešan lisäksi heitä olivat mm. Ilf ja Petrov, Kahdentoista tuolin kirjoittajapari sekä Isaak Babel, jonka  odessalaistarinoihin perustuva  mainio  tv-sarja  Odessan  kummisetä pyöri äskettäin Teema-kanavalla.  Odessalaiset osasivat nauraa itselleen, Oleša jopa omalle kateudelleen.   Mutta hilpeä kaksikymmentäluku kääntyi synkeäksi kolmekymmentäluvuksi (eikä vain Neuvostoliitossa).  Babel vangittiin ja telotettiin, Ilf kuoli tuberkuloosiin, Petrov menehtyi neljäkymmentäluvun alkupuolella lento-onnettomuudessa ja Oleša joutui työleirille.

Oleša oli kaksikymmentäyhdeksänvuotias, kun hänen esikoisromaaninsa Kateus ilmestyi vuonna 1927.  Sitä ennen häneltä oli julkaistu kaksi satiiristen runojen kokoelmaa.  Kateus oli suuri sensaatio ilmestyessään. Kritiikki ylisti ja lukijat ottivat kirjan innostuneesti vastaan. Paha kyllä, he samastuivat Nikolai Kavaleroviin, kirjan negatiiviseen sankariin. Pian myötätuuli kääntyi ja kirjallisuuskriitikot muuttivat kurssia.   Heidän mielestään Oleša oli syyllistynyt formalismiin, individualismiin, naturalismiin, objektivismiin ja kosmopoliittisuuteen. Ne kaikki olivat vakavia syytöksiä neuvostokritiikissä. Oleša otti opikseen.  Hän teki romaanista Tunteiden salaliitto –nimisen näytelmäsovituksen, jonka  lopussa   Nikolai Kavalerov tappaa Ivan Babitševin, joka on vielä  suurempi negatiivinen sankari kuin hän

Romaanin minäkertoja Nikolai Kavalerov, (Olešan  alter ego) on kaksikymmentäseitsemänvuotias nuorukainen,  joka kirjoittaa  ohjelmistoja viihdetaiteilijoille; monologeja ja kupletteja tilintarkastajista, neuvostoneideistä, nep-miehistä ja lapsenruokoista.   Hän ei ole tyytyväinen viihdeuraansa.   Hän päättänyt tulla niin kuuluisaksi, että pääsee jättiläisvahakabinettiin.   Hänen elämänsä on tuuliajolla.  Eräänä yönä hänet paiskataan kapakasta kadulle, josta hänet löytää Andrei Babitšev (hänestä lisää myöhemmin).  Babitšev vie humalaisen Kavalerovin kotiinsa, majoittaa hänet hienolle sohvalleen, rupeaa järjestelmään hänen elämäänsä ja ehdottaa oikolukijan uraa, mikä ärsyttää suunnattomasti kunnianhimoista nuorta miestä.   Hänen mielestään Babitšev on ”pikkumainen, epäluuloinen ja säntillinen kuin kellarinvartijaeukko”.  Hän mitätöi Babitševin ansioita ja tarkkailee  häntä , koska haluaa yllättää hänet jostakin., ”paljastaa hänestä heikon puolen, suojattoman kohdan,” johon voisi iskeä.

Lukijoiden oli helppo samastua Kavaleroviin.  Minäkin samastuin, kun hän kertoi, että esineet eivät pidä hänestä.  ”Huonekalut vaanivat tilaisuutta työntääkseen jalkansa eteeni. Kerran yksi lakattu kulma sananmukaisesti puraisi minua. Peitteen kanssa minulla on aina mutkikkaita ristiriitoja.  Minulle tarjoiltu keitto ei jäähdy koskaan. Jos jokin pikkuesine – lantti tai kalvosinnappi –putoaa pöydältä, se kierii tavallisesti jonkin  hankalasti siirrettävän huonekalun alle. Minä ryömin lattialla ja kohottaessani päätäni näen miten lipasto ilkkuu.”  Tunnistin Kavalerovissa itseni.

Kateus ilmestyi suomeksi vuonna 1967 WSOY:n Aikamme  kertojia  -sarjassa.   Suomentaja oli Esa Adrian, etevä venäjänkielestä kääntäjä Suomennoksen esipuheen on kirjoittanut Oscar Parland, kirjailija ja psykoanalyytikko. Hän oli sitä mieltä että Kateus loppuu resignaatioon. Minusta se loppuu Olešan sarkastiseen virnistykseen sosialistisen realismin ihanteille. Esipuheet ovat hyödyllisiä, mutta ne kannattaa lukea jälkikäteen.

Kateuden juurilla

Ensitutustumisestani Kateuteen oli kulunut vuosikymmeniä.   Mieleen oli jäänyt, että se oli hauska kirja, mutta sisällöstä muistin vain yhden kohtauksen: kuinka Ivan Babitšev oppii ensimmäisen kerran tuntemaan kateuden kauhean poltteen.  Hän oli luokkansa johtaja ja paras -  tottunut olemaan keskipiste.   Hän ei kestänyt sitä, että kaikki ihailivat lasten tanssiaisten kuningatarta, ylimielistä ja hemmoteltua kutrejaan heittelevää pikku kaunotarta eikä kukaan huomannut häntä.  Hän hyökkäsi kostonhimoisena tytön kimppuun, repi hänen kiharoitaan, hakkasi häntä, raapi kasvoja ja jysäytti hänen takaraivonsa pilariin. ”Sillä hetkellä rakastin häntä enemmän kuin elämääni ja ihailin häntä – ja vihasin kaikin voimin.”   Tämä kohtaus jäi mieleeni sen vuoksi että siinä tiivistyi kateuden koko olemus, ihailun, rakkauden ja vihan sekainen tunne, jolla on hirvittävä tuhovoima.   Lapset eivät osaa vielä peittää kateuttaan.  Aikuiset ovat oppineet kätkemään sen jopa itseltään.

Ivan oli lapsena kaikkien alojen mestari. Hän kirjoitti runoja ja musiikkinäytelmiä, piirsi, lauloi, tanssi ja teki keksintöjä. Kaksitoistavuotiaana hän keksi unikoneen, jolla voi tilauksesta saada aikaan minkä tahansa unen. Isä, kymnaasin rehtori, halusi nähdä unta Rooman historiasta ja tilasi unen Farsaloksen taistelusta. ”Jollei se onnistu, minä pieksän sinut,” isä uhkasi. Selkäsaunahan siitä tuli, sillä isän sijasta unen Farsaloksen taistelusta näkikin perheen palvelustyttö.  Isä kuului siihen ”siihen synkeään isien lajiin, jotka ylpeilivät joidenkin keittotaidon salaisuuksien tuntemuksella ja katsovat poikkeukselliseksi etuoikeudekseen esimerkiksi päättää laakerinlehtien määrästä, joka välttämättä tarvitaan johonkin perinteellisesti maineikkaaseen keittoon, tahi sanokaamme, tarkkailla munien oleskeluaikaa kattilassa, kun niiden tarkoituksena ihanteellinen olomuoto …” 

Mykänfilmin slapstick-komiikka ei ole tuntematon tyylilaji Olešalle. Ivan Babitšev muistuttaa tuon ajan koomikkoja: hän on lyhyt ja paksu, hänellä on knalli kuin Charlie Chaplinilla, kukka napin lävessä rispaantuneet housunlahkeet, takin napeista on vain häntä jäljellä,  ja   ilmeet, eleet ja käytös   ovat kuin  klovneriaa.  Hän on joko nero, hullu, narri tai kaikkia niitä yhdessä. Ainakin hän on kaunopuheinen juoppo ja julistaja: ”Kaikki on menossa tuhoa kohti, kaikki on ennalta suunniteltu, pelastusta ei ole.” Hän puhuu kuin runoilija tunteiden salaliitosta.  Hän on sitä mieltä, että sosialistisen ajan uusi ihminen halveksii vanhan ajan runoilijoiden ylistämiä tunteita kuten sääliä, hellyyttä, ylpeyttä, kunnianhimoa ja rakkautta, joista päättyvän aikakauden ihmisen sielu on muodostunut.   ”Jäljelle jää vain kateus”, hän julistaa.

Veljeskateus

Ivanilla on nuorempi veli Andrei, joka on komissaari ja elintarviketeollisuusyhtymän johtaja, suuri makkarantekijä, kondiittori ja kokki, mahtava ja maineikas mies, (se samainen  mies joka  pelasti Kavalerovin kadulta).  Veljesten keskinäinen kauna on alkanut jo lastenkamarissa, ja jatkuu aikuisena.  He eivät siedä toisiaan.  Andrein mielestä Ivan on vetelehtijä, vaarallinen ja myrkyllinen ihminen, hänet on joko lähettävä hullujenhuoneeseen tai ammuttava. Ivan puolestaan hautoo mielessään kostoa veljelleen.  Tuttu juttu jo Kainin ja Abelin ajoilta.

 Ivan tunnistaa Kavalerovissa kaltaisensa kadehtijan­. Kavalerovia raastaa kateus Andreita ja tämän suojattia, Neuvostoliiton jalkapallojoukkueessa pelaavaa nuorukaista kohtaan.  He ovat kuuluisia, hän ei, mutta haluaisi olla.  Ivan värvää kapakassa Nikolai Kavalerovia kostajaksi: ”Tappakaa hänet. On kunniakasta jättää itsestään muisto aikakauden palkkamurhaajana.”  Kavalerov lupaa Ivanille kapakasta lähtiessään, että seuraavana päivänä hän tappaa Andrein jalkapallokentällä. En paljasta miten loppujen lopuksi kävi sekä Kavaleroville että  Andreille ja Ivanille. 

Kateus  naisnäkökulmasta

Nina Berberova kirjoitti vuonna 1934 miniatyyriteoksen, joka on  pikemminkin pitkä  novelli kuin   romaani.   Teoksen nimi on Säestäjätär. Sen suomensi Elina Kahla vuonna 1990. Yhdeksänkymmentäluvulla suomenkielen  -tar/-tär  ammattipäätteet  olivat kyllä  jo   aika vanhanaikaisia, ja niihin  liittyi   vähättelevä sivumerkitys.  Mutta nimi on uskollinen venäjänkielisen alkuteoksen Аккомпаниаторша nimelle.

 Kirjan minäkertoja on Sonja Antonovskaja, joka oli valmistunut Pietarin konservatoriosta 18-vuotiaana, ja jäänyt työttömäksi.  Ajat olivat ankarat Pietarissa vallankumouksen jälkeen.  Ei ollut ruokaa, ei lämpöä, ei sähköä eikä töitä.  Sonjan itsearvostuskin  oli olematon: ”En ollut viisas enkä kaunis, minulla ei ollut kauniita vaatteita eikä lahjakkuutta. Sanalla sanoen olin nolla”.  Hän poti alemmuudentunnetta.  Se oli otollista maaperää kateuden kasvulle.

Tuttavan suosituksesta hän pääsi laulajatar Maria Travinan säestäjäksi kiinteällä palkalla aterioineen. Työhaastattelu ja ensitapaaminen Travinan kanssa aiheutti Sonjassa tunnekuohun.  Travinalla oli kaikkea sitä mitä hänellä ei ollut: aviomies, kaunis koti, sisäkkö, valtava kaakeliuuni, eläviä kukkia, kalliita savukkeita ja savunvärinen kissa.  Hänessä  nousi ennen kokematon raivo, kun hän ajatteli että Travineilla syödään hollantilaista juustoa, poltetaan paksua pölkkyä kamiinassa, ja kissa kipittää maitoa vadilta samaan aikaan kun pietarilaiset  näkevät nälkää ja palelevat polttopuiden muutteessa.  Se oli niin väärin. Hän purskahti kadulla katkeraan itkuun, ja itki vielä katkerammin, kun muisti Maria Travinan, joka tuntui hänestä käsittämättömän täydelliseltä olennolta.

Säestäjän työ vei Sonjan Pietarista Moskovaan ja Rostoviin ja lopulta Pariisiin.  Kymmeniä kertoja hän nousi Travinan kanssa lavalle ja seurasi häntä varjon lailla eikä koskaan tiennyt, miten monen askelen  päässä hänen pitäisi seurata Travinaa, miten kumartaa, mihin  katsoa,  pitäisikö hymyillä yleisölle. Jo ensimmäisessä konsertissa hän oli ymmärtänyt, että maine ja onni kuuluivat  Travinalle, ei hänelle. Hänestä tuntui että joku ”oli hänet pettänyt ja mitannut ja punninnut väärin, ja niin Jumala kuin kohtalokin olivat  tehneet  hänestä hölmön.”

 Hän asui Travinien luona perheenjäsenenä, mutta oli Marian kamarineito, seuraneiti, palvelijatar ja juoksutyttö tarpeen vaatiessa, sen lisäksi että harjoitteli hänen kanssaan tuntikausia joka päivä konserttiohjelmia.   Hänellä ei ollut omaa elämää, ei omia ystäviä eikä omaa  musiikkia. Hän on lakannut soittamasta Schubertia, kun  Maria  sanoi hänelle, että  jätä   se Schubert, sinulla  on säestäjän  harvinainen lahja.  Maria hallitsi ja manipuloi hänen elämäänsä.    Kun hän alkoi seurustella ensimmäistä kertaa elämässään, ja aikoi naimisiin pojan kanssa, Maria käski häntä jättämään poikaystävänsä, koska poika on naurettava ja kelpaa vain sähköttäjäksi (poika opiskeli lakia), ja Sonja jätti pojan.  Kaikesta päätellen Marialla ja Sonjalla oli keskinäisriippuvainen suhde. Maria tarvitsi säestäjää ja Sonja taloudellista turvallisuutta.  ”Toisen menestys, toisen kauneus ja toisen onni ympäröivät minua. Kaikkein vaikeinta minulle oli se, että tiesin niiden olevan ansaittuja.[...] Uneksin vain yhdestä asiasta: miten löytää heikko kohta heikko kohta tästä vahvasta naisesta, jotta silloin kun kävisi sietämättömäksi olla enää hänen varjonsa, saisin mahdollisuuden päästä ratkaisemaan hänen kohtalostaan,” Sonja  kirjoitti muistiinpanoissaan.

Hän löysi Marian heikon kohdan.  Se oli mies, jonka kanssa  Maria istui  aviomieheltään salaa korttelikahvilassa.   Sonja tiesi nyt miltä suunnalta iskeä.    Hän hautoi kostoa  Marian  lakastumattoman onnen tähden. ”Miksi minä niin kovasti haluan tuhota elämän, johon minut on niin luottavaisesti otettu? […] Iskeä miksi? hän pohti seistessään peilin edessä ja vastasi: ”Siksi, että hänenlaisiaan oli vain yksi, mutta minunkaltaisiani tuhansia, siksi että minulle eivät sopineet hänen uudelleenommellut pukunsa, jotka häntä niin pukenee, siksi että hän ei tiennyt mitä ovat köyhyys ja häpeä, siksi että hän rakasti mutta  minä en edes tiennyt mitä  rakkaus on.”  Mitä pitempään hän katsoi peiliä, sitä enemmän hänestä alkoi tuntua, että peilistä katseli häntä ”se toinen,” ja sillä oli sellaisen henkilön katse, joka oli päättänyt polttaa oman kotinsa. Sytytyslanka jo paloi kädessä.  Sielun pimeän puolen kohtaaminen on ahdistavaa tapahtui se sitten peilin edessä tai unissa.

 Sonja oli kahden vaiheilla niin kauan, että ei ehtinyt iskeä.    Yllättävä tapahtuma vapautti hänet Mariasta, ja hän päätyi pariisilaisen elokuvateatteriin pianistiksi. Kolmen vuoden kuluttua hän tapasi sattumalta miehen, joka oli aikoinaan suositellut häntä Maria Travinan säestäjäksi. Miehestä oli tullut kuuluisa säveltäjä.  Kun Sonja kertoi mitä hän  nykyään tekee työkseen,  mies katsoi häntä surullisesti ja sanoi: ”Kyllä se on  häpeä. - Eikö  teitä ollenkaan hävetä,  Sonetška? Me odotimme teistä niin paljon!”   Sonja äimistyi ja ajatteli että mies sotki hänet johonkin toiseen – hänestä ei kukaan  ollut koskaan  odottanut yhtään mitään!

Minusta tuntuu, että tämä on kirjan avainkohtaus. Että  Säestäjätär  on   ”Taiteilijan piilo-omakuva  nuoruusvuosilta.”  Nina  Berberova oli  kaksikymmentävuotias, kun  hän  lähti  runoilija   Vladislav Hodasevitšin  kanssa  nälkäänäkevästä  Pietarista (kts. http://akonkka.blogspot.fi/2016/01/20-vuosisadan-nainen.html). Pariskunta eli kymmenen vuotta yhdessä. Berberova kertoi muistelmissaan, että hän ei voinut kuvitellakaan, että hän voisi koskaan yltää runoilijana Hodasevitšin tasolle. ”Kuljen hänen perässään kuin japanilaiset naiset elokuvissa askeleen päässä miehen takana ja olen onnellinen kulkiessani askeleen hänen takanaan,” hän kirjoitti.  Venäläisten kirjallisuusmiesten piireissä naisen paikka oli taka-alalla (saattaa olla vieläkin). Berberova luopui runojen kirjoittamisesta ja ryhtyi kirjoittamaan emigranttilehtiin pakinoita ja kirjallisuuskritiikkejä,  jälkimmäisiä salanimellä Goljat. Hän erosi Hodasevitšista vuonna 1932, ja kirjoitti kaksi vuotta eron  jälkeen Säestäjättären.

Peniskateus

Freud pohti peniskateutta 1920-luvulla ja 1930-luvun alussa mm. kirjoituksessa Anatomisten sukupuolieroavuuksien psyykkisiä vastineita.  Hänen mukaansa pikkutytöt ahdistuvat, kun he havaitsevat, että heiltä puuttuu penis.  Kastraatioahdistuksen seurausta on  alemmuudentunne ja peniskateus, ”jonka pauloihin tyttö lankeaa hetkessä” oivallettuaan oman puutteenalaisuutensa.  Hän pettyy äitiin, joka synnyttänyt hänet niin vajavaisena, ja alkaa potea kaunaa   äitiä kohtaan.

Nykyään peniskateus tuntuu yhtä vanhanaikaiselta käsitteeltä kuin -tar/-tär –päätteet  naisten ammattinimissä.   Tuskin pikkutytöt reagoivat peniksen puuttumiseen samalla tavoin kuin Freudin aikana, niin paljon  on suhtautuminen naisen  asemaan ja  seksuaalisuuteen muuttunut sitten niiden aikojen.  Freud oli sitä mieltä että kastraatioahdistus/peniskateus on normaali kehitystapahtuma. Se on askel kohti naisellisuutta. Pikkutyttö irtautuu äidin valtapiiristä, kääntyy äitiä vastaan ja rakastuu isään.  Ikävä kyllä peniskateus ei Freudin mukaan häviä tyhjiin, vaan jatkaa lievästi muuntuneena elämäänsä mustasukkaisuutena. Kursivointi Freudin, mutta suomennoksen sananvalinta kääntäjä Erkki Purasen, koska  sekä  kateus  että mustasukkaisuus on saksaksi die  Eifersucht, kun taas peniskateus on  der Penisneid saksaksi,  der Neid = kateus ja kauna.

 Freudille nainen oli ”tuntematon maanosa.” Hän kirjoitti epävarmana, että hän  arvelee mustasukkaisuuden (kateuden) olevan myös toisen sukupuolen  ominaisuus,  mutta ”naisen sielunelämässä se  näyttelee huomattavasti merkitsevämpää osaa kuin miehen, koska    naisen pääsuunnasta eksyneen peniskateuden lähteestä saa  se tavattomasti käyttövoimaa.”  Jotain Freud kuitenkin ymmärsi naisen sielunelämästä, koska hän huomautti, että pikkutytön kiintymys äitiin on niin voimakas, että rakkauden kohteen siirtäminen isään on tuskallista ja vie paljon aikaa, ja suhde äitiin muuttuu kaksijakoiseksi.  Freud sanoo panneensa merkille, että huono suhde äitiin kertautuu myöhemmin suhteessa aviomieheen, vaikka nainen  olisi valinnut aviomiehen isänsä esikuvan mukaan.  Minun luullakseni huono suhde äitiin kertautuu myös naisen suhteessa muihin naisiin.

Nina Berberova saattoi tuntea Freudin kirjoituksia. Omaelämäkerrassaan Kursivointi minun hän kuvaa suhdetta äitiinsä kaksijakoiseksi. Siihen sisältyi sekä raivoa että rakkautta. Sen sijaan suhde isään oli yksijakoisen hyvä.  Säestäjättäressä hän ei käytä kertaakaan sanaa ’kateus’, mutta  kuvaa   tarkkanäköisesti Sonjan   ambivalenttia  ihailun ja  kateuden sekaista  suhdetta Maria  Travinaan.

Juri Oleša tuskin oli lukenut Freudia, mutta on hyvin perehtynyt miehisen kateuden olemukseen.  Hän kuvaa mainion ironisella tavalla Kavalerovin ”peniskateutta.” Kavalerov tarkkailee Andrei Babitševia löytääkseen hänen heikon kohtansa.   Babitšev suorittaa joka-aamuista voimisteluohjelmaansa. ”Hän on vyötäröön asti alasti, yllä trikookalsongit, joita kiinni pitämässä on yksi nappi vatsan keskikohdalla. […] Kun hän laskeutuu selälleen kaislamatolle ja alkaa  nostella vuorotellen jalkojaan,  nappi ei kestä. Nivuset paljastuvat. Hänen nivusensa ovat mahtavat. Pehmeäpunertava laikku. Pyhä soppi. Valioyksilön nivuset. Samanlaiset säämiskänhimmeät nivuset olen nähnyt urosantiloopilla. Hänen pelkkä katseensakin varmaan aiheuttaa lemmen väristyksiä tytöissä, hänen sihteereissään ja toimistoapulaisissaan.”

Freudin salarakkaus

Freud puhuttaa yhä. Tuolla alempana on keskustelua Freudin koirasuhteesta.

Jouluaattona The New York Times julkaisi artikkelin Freudin salaisesta suhteesta kälyynsä Minna Barnaysiin. Suhteen todistuskappale on seuraava:

Kuvassa on ote sveitsiläisen majatalon rekisterikirjasta. Elokuun 13. päivä vuonna 1898 Freud (42 v.) ja Minna ( 33 v.) viettivät yön huoneessa n:o 11 ( nykyään huone n:o 24, katso The New York Timesin kuvaa). Rekisterikirjassa lukee Freudin käsialalla: "Dr. Sign Freud u frau" eli suomeksi tri Sign Freud ja rouva. Eräs lehden lukija on jo ehtinyt lähettää vastineen, jossa hän sanoo ettei rekisterikirjan ote merkitse mitään, koska Euroopassa kaikkia yli kolmekymppisiä naisia tituleerataan rouviksi. Alla kuva Freudin salarakkaasta.

Miksi Freudin mahdollinen suhde kuohuttaa mieliä yhä? Ei kai se niin tavatonta ole että mies tuntee vetoa vaimonsa nuorempaan sisareen, kun avioliitto on alkanut hyytyä arkirutiineiksi? Oikeaoppisten freudilaiselämänkertureiden mukaan hän oli puhdas kuin pulmunen. Hänen elämässään oli vain yksi nainen - vaimo Martha. Ja suhde Minnaan pelkkää Jungin panettelua. Jung itse oli kova naisten mies. Kun Freud kritisoi häntä ankarasti suhteesta naispotilaaseen Sabina Spielreiniin, josta tuli myöhemmin psykoanalyytikko, Jung päästi liikkeelle huhin, että Minna olisi kertonut hänelle intiimistä suhteestaan Freudiin ja abortista jonka oli joutunut tekemään. Freudilaiset tulkitsevat sen johtuneen sekä kateudesta jota Jung tunsi Freudioa kohtaan että syyllisyydestä sekavien naissuhteidensa takia.

Minua asia kiinnostaa sikäli, että lakkasin olemasta jungilainen, kun luin hänen monista naissuhteistaan. Mutta freudilainen en lakkaa olemasta, vaikka hänellä olisi ollutkin suhde kälynsä kanssa.

Jouluylläri

Se löytyi omenatortusta, jonka ostin Auchanin supermarketista. Se kalahti hampaaseen, kun puraisin palan torttua. Olin lukenut marketissa tortun tuoteselosteen, jossa ei sanottu mitään yllätyksestä. Tämän näköinen se oli:

Se on kolmen sentin mittainen Le chat botte eli Saapasjalkakissa. En usko että se oli joutunut omentorttuun vahingossa.

Freud pelasti elämäni

Edit myöhemmin. Anteeksi että tulee taas päivitys, muttas pitää välttämättä korjata pha virhe. Kirjoitin: "miten Freud pelasti elämänsä, tarkoitin miten Freud pelasti potilaansa Hannahin elämän.

Tänään Freud täyttäisi 150 vuotta, jos eläisi. Minulle hän on viime vuosisadan tärkein vaikuttaja, ja hänen kirjansa Unien tulkinta, muutti minun elämäni. Se on ainoa kirja jonka voin sanoa tehneen niin. Olen kirjoittanut hänestä aikaisemminkin täällä. Minulla on hyllyssä paksu kirja (673 s.) Why Freud Was Wrong, jota en ole jaksanut koskaan lukea loppuun asti. Olivat Freudin teoriat miten vääriä tahansa, niin ainakin siinä hänen intuitionsa oli oikeilla jäljillä siinä, että mielisairaudet eivät ole mielen vaan tunteiden sairauksia.

Tunnesairauksien kasvupohja on lapsuuden tunnesuhteiden vääristymissä. Freudin oivallus oli, että niistä vääristymistä voi parantua psykoanalyyttisessa tunnesiirtosuhteessa. ”Parantaminen rakastamisen avulla,” kuten Freud kirjoitti Jungille, joka kysyi häneltä neuvoja vaikean potilaansa Sabina Spielreinin suhteen. Spielrein sairasti hysteriaa, mikä oli tyypillinen viime vuosisadan alun lahjakkkaiden ja älykkäiden nuorten naisten tauti. Yleensä heistä tuli alaviitteitä lahjakkaiden miesten elämänkertoihin. Niin vähän mahdollisuuksia ja tilaa heillä oli siihen maailman aikaan poiketa naiseuden ahtaista normeista ja käyttää lahjojaan ja älyään, että he sairastuivat hysteriaan. Freud ei hyväksynyt patriarkaalisuutta ja hän oli vankasti sitä mieltä, että naisille pitäisi sallia autonomia. Siinä suhteessa hän poikkesi aikansa miehistä, ettähän oli edistyksellinen naisasiassa.

Vahinko että en nähnyt eilisiltana Teema-kanavalta tullutta dokumenttia Sabina Spielreinista, koska nukahdin kesken ohjelman. Jung ( se roisto!) teki Sabinasta, potilaastaan, rakastajattarensa ja käytti hyväkseen hänen riippuvuuttaan. Jungista vapauduttuaan Speilrein oli kirjeenvaihdossa Freudin kanssa ja hänestä tuli lasten psykoanalyytikko. Hän palasi Venäjälle 1920-luvulla. Vuonna 1942 saksalaiset sotilaat ampuivat hänet ja hänen tyttärensä, koska he olivat juutalaisia.

Freudin viimeinen elossa oleva naispotilas (tai nykyään kai pitäisi sanoa asiakas) Hannah Cleaver kertoi Die Zeit-lehdessä, miten Freud pelasti hänen elämänsä. Isä oli tuonut Hannahin Freudin vastaanotolle ja vastasi Hannahin puolesta Freudin kysymyksiin, kunnes Freud passitti isän odotushuoneeseen, minkä jälkeen Hannah uskalsi avautua Freudille. Hän kertoi lukevansa eroottisia kirjoja:

"At night, next to my snoring grandmother I devoured the spicy books which were hidden behind Grillparzer and Goethe, but she caught me "

Her liberation at the hands of Freud was focused on her father and rebellion against him over - inevitably - sexual matters.

She told Freud how when she and her father were at the cinema, he would insist on leaving when a kissing scene started. "He would tell me, 'such a thing is not for you'," she said. "I wanted to watch a kissing scene to the end."

Freud told her: "Being an adult entails overcoming the difficulties and implementations of that which forms a personality. Fostering your desires. Putting up resistance. Asking why and not silently accepting everything. It is about standing up for that which is really important, with quiet determination.

"When the next kiss scene comes up in the cinema, stay seated, stay seated. I'm telling you explicitly, stay seated. Think of me."

Miss Walter did defy her father on their next cinema visit when he tried to order to leave.

Gradually she gained the self-confidence to detach herself from his rule and eventually pursue her own career, becoming a sculptress.

"He saved my life," she said.

Die Zeitin artikkelin voi lukea täältä.

Freud, sfinksi ja haaste

Alla olevassa kuvassa Oidipus ja Sfinksi, Freudin suosikkihahmot Kreikan mytologiasta. ”Freud tunsi olevansa kuin sfinksi, joka on hukkumassa lentohiekkaan, kunnes lopuksi enää vain hänen sieraimensa pistäisivät esiin paperikasoista,” sanoo elämänkerturi Peter Gay (suom. Mirja Rutanen).

Ostin kirja- alennusmyynnin vihoviimeisenä päivänä 40 %:n lisäalennuksella kaksi kirjaa, jotka eivät olleet menneet kaupaksi: Freudin Arkielämän psykopatologiaa ja Peter Gayn kirjoittaman lähes tuhatsivuisen Freudin elämänkerran. Aika vähän ehdin/ jaksan lukea nykyään, kun kirjan kirjoittaminen vie kaiken aikani ja energiani. Olen vasta aloittanut Freudin elämänkerran lukemisen, se kiinnostaa minua, mutta kestää varmaan kauan ennen kuin saan sen loppuun asti luetuksi. Unimaailmaani se on jo ehtinyt vaikuttaa elähdyttävästi.

Freud oli 1800-luvun lopun radikaali. Hän oli sitä mieltä, että ”terve seksuaalisuus edellyttää sukupuolitautien ehkäisyä ja itsetyydytyksen vaihtoehtona vapaata sukupuoliyhteyttä naimattomien nuorten miesten ja naisten kesken.” Siihen vapauteen päästiin 1960-luvulla, kun ehkäisypillerit tulivat käyttöön. Mutta tekikö vapaus nuorista miehistä ja naisista sen onnellisempia? Hysteeriset oireet kyllä katosivat ja neuroosit muuttivat muotoaan, vaan ei pedofiliaa. Se kukoistaa kuin Freudin aikoina, eikä sukupuolitautejakaan ole pystytty ehkäisemään, vaikka kondomit ovat parempia kuin Freudin eläessä.

Arkielämän psykopatologian ostin siksi että se oli kirja jonka luin lukioluokkalaisena, ja se muutti elämäni. Kts. Kemppinen joka haastoi lukijoita kertomaan elämää muuttaneista kirjoista. Kun luin Freudin kirjan, tajusin että viattomat virhetekoni ja unohtamiseni, eivät olleetkaan niin viattomia, vaan niillä oli salainen tarkoituksensa ja niitä järjesti – ei kohtalo eikä sattuma, vaan minun piilotajuntani. Se kirja todella muutti käsitystä itsestäni ja ihmisistä yleensäkin. Yhtä järisyttävä vaikutus oli ollut Dostojevskin Rikoksella ja rangaistuksella, joka vieroitti minut dekkareista ja muustakin viihteestä. En vieläkään lue sitä viihteenlajia. Mutta voin katsella telkkarista viihteellisiä dekkarisarjoja kun aivot ovat illalla väsyneet pitkän työpäivän jälkeen.

Haaste

127.0.0.1 eli matkatoverini Hannu Helin haastoi minut nimeämään kymmenen kiinnostavaa bloginimeä. Pakkohan siihen haasteeseen on vastata. En kylläkään jaksa perustella ,kun olen koko päivän ja illan kirjoittanut) miksi alla olevien blogien nimet ovat minusta kiinnostavia. Suurin osa niistä löytyy oikean palkin linkkilistalta, joka ei näy Microsoftin Explorer-selaimen käyttäjille - miksette muuten siirry jo Firefoxiin joka turvallisempi selain?

Taivasalla

Valkoinen piste, pilkku

Susi rajoilla

Pandora

Horisontissa majakoiden epileptinen välke

Lintukeisarin hovissa

Enimmäkseen nimetön

Kaikki on hetken tässä

BigSur ja Surreal

Kesken kaiken

Meillä kasvaa päässämme synteettistä kuitua

Muitakin kiinnostavia nimiä olisi, mutta en jaksa linkittää enempää. Haastan kaikki asiasta kiinnostuneet jatkamaan kiinnostavien/kauniiden/hyvien/ tai vaikkapa kamalien bloginimien linkittämistä.

PS. Alemmassa Hanhiparvi-postauksessa tuli mainittua oulipolaisen Anne Garrétan nimi väärinkirjoitettuna. Olen nyt lukenut hänen Sfinksinsä, se on kertomus rakkaudesta, suosittelen. Se ei ole rakkausviihdettä, sillä kun sen on lukenut, tekee mieli lukea se uudelleen. Viihteen ja taiteen ero siinä, että taide ei tyhjene yhdellä lukemisella/ katsomisella/ kuulemisella.