Inkeriläiset - unohdettuja suomalaisia

  Kuvassa on  kolme tätiäni ja yksi setä Toksovassa vuonna  1927.  Lettipäinen tyttö oikealla on Saima-täti.  Hänet erotettiin Leningradin yliopistosta, koska hänen isänsä oli kulakki (= varakas talonpoika. Saimasta tuli myöhemmin saksankielen opettaja ja tulkki. Istumassa vanhin sisar Hilma.  Hänellä ei ollut  lukupäätä,  mutta hän oli kelpo komsomolilainen ja  kommunisti.  Hänen  vieressään istuu  Eero-setäni  joka kävi  puoluekoulun. Hänestä tuli opettaja ja kommunistipuolueen kandinaattijäsen, kunnes hänet erotettiin sekä  virasta että puolueesta.  Ennen kuolemaansa hän antoi minulle parikymmentä kasettia, joille hän oli kertonut elämäntarinansa. Minä kirjoitin niiden perustalta kirjan Musta passi. Se on uskomaton selviytymistarina.  Ihmettelin kasetteja kuunnellessani  miten oli mahdollista, että hänen onnistui  säilyttää henkensä Stalinin aikana.  Kaiketi siihen tarvittiin intuitiota, nokkeluutta  ja  hyvää onnea.

Pieni  rusettipäinen tyttö  kuvan  vasemmassa laidassa on  Unelma-täti. Hän joutui isänsä, äitinsä ja veljensä Urhon kanssa Siperiaan, jonne perhe karkotettiin vuonna 1931. Vanhemmat lapset elivät jo omaa elämäänsä eivätkä  joutuneet  karkotukseen.  Unelmasta tuli  folkloristi,  jonka itkuvirsiä  käsittelevää  väitöskirjaa  ei  hyväksytty Neuvostoliitossa, koska  siinä ei mainittu, ei edes esipuheessa, Leniniä ja Stalinia. Unelman  oli sitä mieltä, että heillä  ei ole mitään tekemistä kansanrunouden kanssa eikä hän suostunut  perääntymään piiruakaan. Väitöskirja julkaistiin myöhemmin Suomessa nimellä Ikuinen itku.  Unelma  kirjoitti runoja   Katri Korvelan nimellä.  Ne ilmestyivät Petroskoissa, mutta niitä kuultiin myös Suomessa Juha Virkkusen ja Satu Koskimiehen toimittamassa Tämän runon haluaisin kuulla –ohjelmassa.

Kuvasta puuttuu Urho-setä.  Hän kirjoitti runoja  nimellä Kajanto. Olen lukenut  muutamia runoja.  Ne ovat  nuoruuden innolla kirjoitettua sosialistista realismia. Joitakin runoja julkaistiin Neuvosto-Karjalan suomenkielisissä lehdissä Hän ei ehtinyt saada aikaiseksi kokoelmaa ennen kuin kaatui partisaanina vuonna  1942  Suomen Lapissa. Suomalaiset vangitsivat hänen vaimonsa Senjan, joka joutui Kinnasvaaran keskitysleirille.  Hänen vaiheensa suomalaisvallan alaisuudessa ovat jotakuinkin epäselvät.  Tiedän vain, että hän oli saanut  Neuvostoliitossalaskuvarjohyppääjän koulutuksen, toisin sanoen hänet oli koulutettu desantiksi. Kun sotavangit palautettiin sodan jälkeen, hän joutui Vorkutan keskitysleiriin sovittamaan kahdeksikymmeneksiviideksi (otaksun) sitä että antautui vangiksi suomalaisille. Hän selvisi leirituomiosta hengissä ja jäi  asumaan Vorkutaan.

Myös isäni puuttuu kuvasta. Hän  oli  elänyt  kuvan ottoaikaan Suomessa jo  seitsemän vuotta. Hän opiskeli sanomalehtioppia Kansankorkeakoulussa, josta tuli Yhteiskunnallinen korkeakoulu ja hänestä  tuli  24-vuotiaana Päivän Uutisten päätoimittaja.  Hän julkaisi 25-vuotiaana  esikoisromaaninsa   Me sankarit,  kuten olen kertonut aikaisemmin tässä blogissa.   Talvisodan alla syksyllä 1939 häneltä ilmestyi dokumenttiromaani Kahden maailman rajalla, jossa hän  kertoo  hänen perheensä  tarinan Inkerinmaalta.   Sodan jälkeen kirja joutui valvontakomission kiellettyjen kirjojen listalle ja suljettiin  kirjastojen  ”myrkkykaappeihin”.  Hän kirjoitti kirjan uudelleen vuonna 1958. Se ilmestyi nimellä Pietarin valot ja sivuutettiin julkisuudessa vähällä huomiolla.  Samoin oli käynyt neljä vuotta aikaisemmin ilmestyneelle Ratkaisun päiville, joka kertoi mm. inkeriläistytön luovuttamisesta Neuvostoliittoon. Luovuttaminen oli 50-luvulla  niin arka  asia, että se kohtaus sensuroitiin, kun   kirjasta tehtiin elokuva Ratkaisun päivät. Elokuvan  sankaripari oli  Tauno Palo ja   Ansa Ikonen.  Elokuvaa esitetään vieläkin parin vuoden välein   televisiossa, mutta  kirja on unohdettu.

 Olen kirjoittanut inkeriläistytön luovuttamisesta kahdessa kirjassa Tyttäressä  vuonna 1983 ja Unennäkijän muistelmissa vuonna 2014.  Luovutuksesta tuli minun pahin lapsuudentraumani. En voinut ymmärtää mitä merkitsi, että kasvattisisar on  luovutettu Neuvostoliittoon.  Kauhein uhkakuva oli se, että jos olisin tuhma (varastelisin sokeria ja kiusaisin pienempiäni) minutkin luovutettaisiin Neuvostoliittoon.

Sodan aikana Suomeen siirrettiin Inkerinmaalta 63 000 inkeriläistä,  yksi heistä oli kasvattisisareni Nina, 10-vuotias orpotyttö.  Sodan jälkeen  heitä palautettiin Neuvostoliittoon 55 000. He eivät päässeet takaisin Inkerinmaalle niin kuin heille oli luvattu. Loput 8 000 pakenivat  Ruotsiin  tai piiloutuivat kuka minnekin.  Tämä käy selville Kansallismuseon  näyttelystä Inkeriläiset – unohdetut  suomalaiset. Näyttelyn voi käydä katsomassa 19.4.2020 asti.  Sisäänpääsy ei maksa mitään. 

 Olen  käynyt näyttelyssä kaksi kertaa,  vaikkei  siellä   ole kovin paljon uutta minulle, kun olen elänyt inkeriläisyyttä lapsesta asti. Jotain  sentään löysin  viime käynnillä – paksun kirjan  jossa oli luettelo Stalinin vainoissa teloitetuista  inkeriläisistä.  Luettelosta löytyi  Johannes Konkka, isäni serkku, teloitettu vuonna 1937. 

Kuvassa Inkerin lippu ja Inkerin itkuvirret.  Lukunurkkaus  Kansallismuseon  näyttelyssä.

Minun  täytyy käydä vielä kerran käydä Kansallismuseossa tutkimassa missä ja minkä pykälän nojalla hänet teloitettiin.  Jokaisesta inkeriläissuvusta  löytyy   telotettuja,  keskitysleireille suljettuja  ja Siperiaan  karkotettuja.   Niillä  keinoin inkeriläiset  nitistettiin  ja  vaiennettiin.  He oppivat pitämään  matalaa profiilia  ja lakkasivat  puhumasta suomea, koska puhuminen oli vaarallista. Eivätkä he pidä vieläkään melua itsestään.  Heistä tuli unohdettuja ja torjuttaja ja   he alkoivat hävetä itseään. 

Kuvassa näyttelyn lakanoita, joissa inkeriläiset kertovat inkeriläisyydestään.   Heidi Reis,  31 ja Heini Reis, 24   kertovat:  

”Mummi häpesi inkeriläisyyttään niin paljon, ettei halunnut puhua siitä ikinä mitään. Nyt hän on kuollut ja sukujuuremme ovat kuin palapeli, jonka puuttuvia paloja etsimme. Se surettaa ja vaikuttaa omaan  minäkuvaan, ettei tietoa saa. Olisi ihanaa joku päivä nähdä paikka mistä mummi on kotoisin.”

Elena Shevakova, 58  kertoo:

”Kysyin lapsena äidiltäni, keitä me oikein olemme? Äiti vastasi: olemme inkeriläisiä, mutta älä kerro siitä kenellekään.”

Kuvassa isovanhempani Toksovassa ennen kuin heidät  karkotettiin Siperiaan. He eivät  hävenneet  inkeriläisyyttään isäni kertoman mukaan.  Ei hänkään hävennyt.  Mutta minä opin  lapsena kantapään kautta, että  siitä  asiasta   kannattaa vaieta, jotteivät   muut lapset rupea  haukkumaan ryssäksi ja  kiusaamaan.  Koko lapsuuden ajan  tunsin, että olen   jotenkin   outo  ja erilainen. 70-luvun politisoituneessa ilmapiirissä olin epäilyttävä  puoli-inkeriläisyyteni takia.    Ja   90- luvulla kärsin  kun media  mustasi inkeriläisten  paluumuuttajien  mainetta syyttämällä  nuoria inkeriläismiehiä rikollisiksi,huumeidenvälittäjiksija  venäläismafian jäseniksi.  Ei inkeriläisäiti syyttä suotta  kieltänyt   tytärtään kertomasta sukujuuriaan.

Pakolaiskirjallisuutta

 Vasemmanpuoleinen kirja Pietarin valot ilmestyi vuonna 1958 suomeksi, ja vuonna 2014 venäjäksi valkovenäläisen Jakub Lapatkan kääntämänä. Se on ajankohtainen  teos -   tositarina syistä, jotka  särkevät  13-vuotiaan  pojan  maailman ja  ajavat hänen perheensä maanpakoon.  Se  olisi hyödyllistä luettavaa kaikille  niille   miehille, jotka   dissaavat  turvapaikanhakijoita  ja heittelevät  polttopulloja    pakolaisten  vastaanottokeskuksiin. (Mutta osaavatko  nuo miehet lukea?)

 Oikealla oleva  kirja on   Me sankarit  on isäni Juhani Konkan esikoisromaani, jonka hän julkaisi 25-vuotiaana salanimellä  Urho Torikka.  Tänä  syksynä ( 2015)  se ilmestyi  Pietarissa venäjäksi Lapatkan käännöksenä.   Se perustuu isäni päiväkirjaan Aunuksen  sotaretkeltä, johon  hän osallistui alle 20-vuotiaana.  Samanlaista todellisuutta elävät lukemattomat  nuoret miehet nykyään Syyriassa.  Historia toistaa itseään, ikävä kyllä. Siksi jotkut  kirjat ovat  yhä uudelleen ajankohtaisia.

Pietarin valot ja kymmenenvuotias blogi

Kuvassa  Pietarin Iisakin kirkon  kupoli   lokakuusssa 2015.  Pietarin valot- nimisessä  kirjassa isäni kertoo katselleensa    Iisakin  kirkon  kullalta hohteevaa kupolia kotikoivunsa latvasta Tokosovassa,  joka on  noin  20 kilometrn päässä ietarista.

Olen viettänyt Pietarissa  lähes  koko  lokakuun, vielä on jäljellä viikko. Matkalukemiseksi  otin  kaksi  romaania ja Anna Ahmatovan runot. Kaikissa niissä on Pietari   keskeisellä sijalla.  Toinen  romaani  on  Andrei Bitovin Puškinin talo, ja toinen Juhani Konkan (isäni)    muistelmaromaani  Pietarin valot.  Bitovin  romaanista en saanut otetta, vaikka se oli ihastuttanut minua 1980-luvun alkupuolella.  Minua  ärsytti  kertojan ääni.  Se  oli   väistelevä    ja kiemurteleva, ja mikä pahinta   kertoja    käytti monikon  ensimmäistä  persoonaa.    Toisaalta ymmärsin  että yksikön  ensimmäistä  persoonaa  oli  sopimatonta käyttää. Neuvostoihmiset oli kasvatettu  yhteisöllisyyteen ,  me-henkeen. Bitovin kirja jäi kesken. Siirryin  lukemaan Pietarin  valoja. Ajattelin kirjaa lukiessani, että tämähän on  mitä  ajankohtaisin kirja, koska  se kertoo   nuoren pojan näkökulmasta kokemuksellisesti,  millaista on   kasvaa  vallankumouksen ja sisällissodan varjossa,  ottamaan  vastuu perheen vanhimpana poikana, kun  ensin  vangitaan isä ja sitten äiti, ja  joutua  pakenemaan  maasta - ei elintasoa etsimää, vaan henkensä edestä.  Ja kun mies  on nuori niin tietysti hänen päänsä on täynnä  suuria sankariunelmia.

Pietarin  valoja  ei  enää saa  mistään suomeksi, minunkin hyllystäni se on kadonnut.   Mutta viime vuonna ( 2014) se ilmestyi  venäjäksi Pietarissa,  lähes 60 vuotta  suomeksi  ilmestymisensä jälkeen  vuonna 1958,   jolloin kirja  vaiettiin tyystin.  Silloisena  aikana  oli sopimatonta  julkaista kirjoja jotka eivät oleet myötäsukaisia   Venäjän  vallankumoukselle. Se kirja jäi isäni viimeiseksi.   Hän keskittyi  venäläisen kirjallisuuden kääntämiseen. 

Eräs nuori mies,  yksi  toksovalaisen pienpanimon omistajista,  luki  Pietarin valot, Ogni Peterburgan  venäjäksi,  ja kirja teki hänen  niin suuren  vaikutuksen, että   sen inspiroimana  hän    kehitti porterin    nimeltä  Pietarin valot. 

Lapsenlapsi  Alisa löysi   portterin netistä, kun etsi kirjaa  Pietarin valot.  Löysipä  myös  Pietarista kaksi baaria, jossa sitä olisi ollut tarjolla. Minä tallensin  portterin kuvan kännykkääni ja   opettelin  Google kääntäjän/  ääntäjän avulla kysymään venäjäksi , että onko teillä tätä  portteria. 

 En kuitenkaan  lähtenyt  kapakkakiertueelle heti, vaan   etsin  portterin valmistajan   netistä,  ja kysyin  mistä  tuotetta saisi.  Muutaman    tunnin kuluttua tuottaja ilmoitti, että  tuote on juotu loppuun viime  vuonna.  Olin pettynyt. Niin mielelläni olisin halunnut maistaa Pietarin valoja.

Sanat -blogin kymmenvuotispäivä

Se  oli ja meni   jo  elokuussa. Minulla on   huono  tapa unohtaa kaikki syntymäpäivät. Mutta tänään  jostain   syystä mieleeni tuli, että  aloitin Sanat-blogin    syksyllä  2005. Sitä ennen oli pitänyt  Kirjailijan päiväkirja - nimistä blogia   neljättä vuotta, vuoden 2002  helmikuusta alkaen.  Olin  koodannut  blogin sivut  itse, sitten  kyllästynyt  koodaamisen vaivalloisuuteen   ja hankkinut sivunteko-ohjelman, sekin oli  jollakin tapaa hakala.    Yksi hankaaluus  taisi olla, että palveluntarjoaja lakkasi olemasta.  Sitten  löysin Bloggerin ja sen  helpot   blogialustat, joille siirsin myös  Kirjailijan  päiväkirjan. Alkuvuosina  päivitin  usein  ja  innokkaasti   Sanat-blogia, ja  vähän laiskemmin  Kirjailijan päiväkirjaa.  

 Tykkäsin bloggaamisesta, mutta pikkuhiljaa innostus  laantui.  Syynä oli Unennäkijän muistelmat.   Sen    kirjoittaminen  vei  energiani, eikä sen jälkeen innostus  blogin kirjoittamiseen ole palannut entisenlaiseksi. 

 Bloggaamisen alkuvuodet  olivat hauskoja.  Blogeja oli niin vähän että niiden  kirjoittajien  äänet  oppi tuntemaan.

Minulla oli  tapana suositella noina vuosina  blogeja joista   pidin.  Jossain  vaiheessa  blogeja alkoi  tulla niin paljon, että kirjoittajien äänet ja tyylit eivät   enää erottuneet toisistaan.  Bloggaamisesta oli tullut valtavirtaa,  ehkä  se oli yksi syy  miksi kiinnostukseni väheni.   Kaikesta huolimatta  yritän  pitää blogia  hengissä - jotenkuten, vaikkei bloggaminen olekaan   enää yhtä kiinnostavaa kuin  alkuaikoina. 

Kymmenen vuotta sitten   kävin    Helsingin kirjamessuilla,    lokakuun 28.päivä ( Sanat-blogin mukaan, joka oli mun  päiväkirjani, kuten   edeltäjänsä Kirjailijan päiväkirja) . Teemana oli  niillä messuilla  lause  " Sivistys kävi täällä."   Esiintyjinä mm. Matti Klinge.   Eira Stenberg ja Leif Salmen puhuivat aiheesta " Miksi  olemme yhä rasisteja?" 

 Onko mitään muuttunut kymmenessä vuodessa?   No ainakin se että silloin ei  ollut  Facebookia eikä  Twitteriä.