Kun rakkaus ei riitä

Kuvassa iki-ihana Greta Garbo Anna Kareninana. Ah, millaiset makuukamarisilmät hänellä olikaan! Ehdin nähdä elokuvasta puolet sen jälkeen kun tulin palstalta kuokkimasta. Strakin kuokka vääntyi mutkalle, kun kuokin lupiinin juuria. Niin kehnoja ovat nykyajan kuokat.

Mielikseni katsoin Anna Kareninaa. En ole enää yhtä kranttu snobi kuin kaksitoistavuotiaana, jolloin kävin ystäväni kanssa katsomassa Tom Sawyeria. Elokuvan jälkeen ilmoitin ystävälle nenä nyrpyssä, että kyllä kirja on minusta parempi kuin elokuva.

Tolstoin tarina perustui todellisuuteen, kuten hyvät tarinat aina. Hänen tuttavapiiriinsä kuulunut rouva heittäytyi junan alle. Tapahtuma kosketti Tolstoita niin syvästi, että hänen oli kirjoitettava se romaaniksi.
Hyvin Tolstoi osasi eläytyä naisen sielunelämään - sai luultavasti apua kirjallisesti sivistyneeltä vaimoltaan.

Anna Kareninan toistuva uni on kirjan johtomotiivi. Anna näkee unta talonpojasta elämänsä käännekohdissa - ensimmäisen kerran ennen kuin hän kohtaa Vronskin, toisen kerran ennen kuin hän jättää miehensä. Anna kertoo Vronskille tietävänsä, että hän kuolee, koska hän näki unessa pienen pörröpartaisen, hirveännäköisen talonpojan, joka puhui ranskaa. Vronski muistaa, että hänkin näki vähän aikaa sitten unta pienestä pörröpartaisesta talonpojasta, joka puhui ranskaa. Kolmannen kerran Anna näkee unta pörröpartaisesta talonpojasta ennen kuin hän heittäytyy junan alle.

Tolstoi oli moralisti. Hänen tarinansa opetus: ei elämää voi perustaa eroottiselle rakkaudelle. Jos elämässä ei ol enää mitään muuta kuin rakkautta suurella ärrällä, kuten Anna Kareninalla, niin huonosti siinä lopulta käy. Annalla ei ollut elämisen mahdollisuuksia , kun hän oli jättänyt miehensä, lapsensa ja sosiaalisen asemansa rakkauden tähden, eikä rakastaja Vronski, sotilas ammatiltaan, jaksanut omistaa hänelle koko elämäänsä, vaan lähti sotimaan. Ei ollut helppoa 1800-luvun naisella, kun ammatti ja itsenäisyys puuttui. Mutta jotain Annan kohtalossa on, kun se koskettaa nykynaistakin, jolla sentään on ammatti ja itsenäisyys. Tolstoin naapurinrouvan tarina on edelleen tosi.

Kuokan ylistys

Nyt minulla on kuokka, mutta suo ja Jussi puuttuvat. Suon korvaa viljelyspalsta, jossa kasvaa juolavehnää, voikukkia, ruohomättäitä ja lupiineja. Kaikesta muusta selviän kuokkaa käyttämällä, mutta en lupiinin juurista. Niiden kuokkimiseen tarvitsisin Jussin.

Lapsuudesta muistan kaivinkoneen jota sanottiin Hullu-Jussiksi. Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla ei ollut silloin vielä ilmestynyt. Sen luin pakollisena tenttikirjana yliopistossa. Vasta nyt lupiinin juuria kuokkiessani ymmärrän mitä merkitsee suomalainen sisu ja alan päästä arkkityyppisen suomalaiskirjallisuuden juurille.
Kuvassa on minun kuokkani. Sen varsi on uutuuttaan valkoinen. Se löytyi Starkista. Puutarhaliikkeistä ei kuokkia löydy, eikä talikoita. Viime kesänä minulta varastettiin talikko, jonka olin jättänyt yhdeksi yöksi palstalle.. Tänään kysyin Plantagenin puutarhamyymälän nuorelta miesmyyjältä talikkoa. Hän ei ollut ikinä kuullutkaan talikosta. Yritin selittää että se on sellainen pitkäpiikkinen ja -vartinen työväline, jota käytetään puutarhatöissä, mutta ei hänelle selvinnyt millaista kalua olin hakemassa. Puutarhamyymälöissä ei ole kuokkia eikä talikoita. Niistä saa värikkäitä design-työkaluja ja puutarhatonttuja, rautakaupasta löytyvät kunnon työkalut

Nämä puutarhatontut kuvasin viime kesänä
Plantagenissa. Puutarha-campia?

PS. Miksi muuten kutsumattomia vieraita kutsutaan kuokkavieraiksi? Tietääkö kukaan? Mennä kuokkimaan on eri asia kuin joutua kuokkimaan. Minä menen joka ilta kuokkimaan palstalle ja kun palaan sieltä,olen niin väsynyt, että en jaksa kissaa sanoa. Vaan nukahdan telkkarin ääreen. Niin jäi katsomatta euroviisut. En varmaan olisi katsonut niitä muutenkaan.

Sartren sanat

”Mutta näin on laita: paitsi joitakin vanhuksia, jotka kastavat kynänsä kölninveteen, ja pikku keikareita, jotka kirjoittavat kuin teurastajat, kukaan ei kirjoita hyvin äidinkieltään. Se johtuu Sanan luonteesta: puhutaan omaa kieltä, kirjoitetaan vieraalla kielellä,” kirjoitti Jean-Paul Sartre ( Sanat s. 161 suom. Raili Moberg)

Näin se on: kirjakieli on vieras kieli kaikille. Sitä pitää opettaa ja opetella koulussa. Puhuminen kyllä sujuu, ajatteleminekin sujuu, mutta kirjoittaminen on hidasta, kun pitää kääntää vieraalle kielelle se mitä haluaa sanoa.

Luen Sartren Sanoja uudelleen. En muistanutkaan, että se on niin hyvä kirja kuin on. Eksistentialismi on kuollut, mutta Sartre elää. Kukaan nuori ei taida enää nykyään ahdistua siitä että hänet on heitetty maailmaan, ja siinä sitten pitää pärjätä miten taitaa.



PS. Eilen (1.3.) ei ollutkaan kansainvälinen kirjan päivä. Se on huhtikuun 23. päivä., kertoo Sami Feiring Dionysoksen kevään kommenteissa. Feiringin Kirjallisuuskalenteria kannattaa käydä tsekkaamassa. Eilen oli World Book Day, jota vietetään vain Isossa Britanniassa ja Irlannissa. Cliprollista löytyy lista kymmenestä kirjasta, joita ilman brittikansa ei voi elää. Listan kärjessä ovat Ylpeys ja ennakkoluulo sekä Taru sormusten herrasta. Molemmat kirjat ovat hyllyssäni, mutta en ole päässyt niissä alkua pitemmälle.

Kuten yläpalkin kuvasta näkyy kirjahyllyssäni ei mitään loogista järjestystä, Simone de Beauvoirin Toisen sukupuolen ja Samuel Beckettin elämän kerran välissä on William S. Burroughsin unikirja My Education, josta minun innostukseni Burroughsiin alkoi kaksitoista vuotta sitten eikä se ole vielä laantunut. Sartren sanojen ohella luen uudelleen hänen kirjeitään.

Toisen sukupuolen vieressä on Rousseaun Tunnustuksia – siinä taas yksi klassikko joka on jäänyt minulta kesken. Edellisen postauksen kommenteissa kerron, että en olisi ikinä lukenut Danten Jumalaista näytelmää alusta loppuun, ellei se olisi ollut ainoa suomenkielinen kirja, joka minulla oli Ravennassa mukana, siksi että Dante kirjoitti sen siellä ollessaan maanpaossa. Minä puolestani olin Ravennassa etsimässä äitini mosaiikkia, joka vuosia myöhemmin löytyi Pihlavan kirkosta ( Google-haulla).

Lukemattomat klassikot

Ellen olisi lukenut Dionysoksen kevättä, en tietäisi että tänään on kansainvälinen kirjan päivä. Päivän kunniaksi julkistan listan kymmenestä klassikosta , joita en syystä tai toisesta ole lukenut. Klassikkomeemi on lähtenyt liikkeelle Loistavasta puhalluksesta ja se kuuluu näin: Listaa kymmenen klassikkoa, joita et ole yrityksistä huolimatta pystynyt lukemaan alkua pitemmälle saatikka loppuun asti.

1. Cervantes. Don Quijote
Tämä kirja palauttaa lapsuuden trauman. Isäni luki kirjaa ääneen meille lapsille ja ojensi kesken lukemisen kirjan minulle, sanoi: ” jatka sinä, kun osaat jo lukea.” En häpeäkseni osannut lukea Don Quijotea. Se oli liian vaikeata kieltä minulle. Änkkäsin ja tankkasin. Isä tempaisi kirjan käsistäni sanoen: ” Noin iso tyttö eikä osaa lukea!” Se viilsi haavan sydämeeni.

2. Jane Austen. Ylpeys ja ennakkoluulo ( ja kaikki muutkin Austenin teokset).
Ei vain jaksa kiinnostaa se tunteiden ja suhteiden maailma, jota Austen kuvaa.

3. Kilpi: Alastalon salissa
On jäänyt lukematta, koska kirja ei ollut Suomen kirjallisuuden tutkintovaatimuksissa siihen aikaan kun opiskelin ja Annamari Sarajas oli proffani. Ehkä hänkään ei jaksanut lukea Alastalon salia eikä sen takia laittanut sitä tutkintovaatimuuksiin.

4. Hesse. Lasihelmipeli
Kymmenen vuotta sitten pelasin netissä lasihelmipeliä, mutta en päässyt Hessen tekstiin sisään. Oli liian kuivakkaa minun makuuni.

5. Taru sormusten herrasta
Ilmestyi kun olin jo ohittanut satuiän. Pahus, en muista edes tekijän nimeä, vaikka se kirja on hyllyssä, jossakin siellä, ei vain osu nyt silmään.

6. Tolstoi. Sota ja rauha
Jäi kesken kun sota alkoi.

7. Sterne. Tristram Shandy.
Annoin joululahjaksi miesystävälle, kun lukeminen jumittui. Jälkeenpäin harmitti että tulin antaneeksi pois, suhdekin jumittui, mutta ei se johtunut Thristam Sandysta.

8. Musil. Mies vailla ominaisuuksia
Kirjan kakkososa on odottanut vuosikausia hyllyssä ykkösosaa, että voisin aloittaa lukemisen toden teolla. Olen lainannut ykkösosan pari kertaa kirjastosta, mutta en ole ehtinyt lukea ennen lainaajan umpeen menoa.

9. Lautréamont. Maldororin laulut

Ole yrittänyt lukea tätä ranskan kirjallisuuden outoa klassikkoa siitä pitäen kun munasin itseni erään ranskalaiskirjailijan kuullen kun en tiennyt mistä hän puhui, kun hän puhui Maldororin lauluista. Kyllä minä tämän kirjan vielä joskus luen loppuun

10. Umberto Eco. Ruusun nimi
Kesken on ja kesken jää. Kuuluu samaan sarjaan kuin Hessen Lasihelmipeli, mutta ei ole yhtä kuivakiskoinen. En silti jaksaa lukea sitä loppuun asti.

PS 1. Sivupalkissa on Firefoxin Clipmarks, jonne kerään leikkeitä netistä ( milloin ehdin). Siellä on Paul Austerin lista kymmenestä hänelle tärkeimmästä klassikosta. Käykää lukemassa mitkä kirjat hän on listannut. Clipmarksissa on myös Jane Austenin kuva ja Libérationin arvostelu Burroughsin kirjeistä, mihin palaan myöhemmin.

PS 2. Maahanmuuttaja Arvi Perttu on lukenut Johan Bäckmannin kirjaa Saatana saapuu Helsinkiin ( tai tekstinäytteitä kirjasta) ja toteaa:

” Tekstinäytteistä tulee sellainen vaikutelma, kuin lukisi 1930-luvun Pravdaa: "haiseva suomalaislauma tarttui Anna Politkovskajan ruumiiseen". Bäckmanin samansävyisiä kirjoituksia Suomesta ja suomalaisista löytyy myös venäjänkielisiltä nettisivuilta. Niitä lukiessa uskoo, että ne saattavat aiheuttaa joissakin venäläisissä "poikkeuksellisen voimakkaita vainoharhaisia ja paranoideja tuntemuksia" Suomea kohtaan.”