Kuvassa Toksovan luterilainen kirkko
ja pieni kaista hautausmaata. Kirkon
pääovelle johtaa kuusikäytävä, jonka
taimet isoäitini istutti muiden
rippilasten kanssa toistasataa vuotta sitten
1800-luvun loppupuolella.
Kävin Toksovassa, Inkerinmaalla
viime syksynä pari kertaa. Edellisen
kerran olin käynyt siellä 1990-luvun alkupuolella, jolloin kirkko vihittiin
uudelleen kirkoksi. Sitä ennen se oli toiminut kulttuuritalona. Toksovassa oli
vielä yhdeksänkymmentäluvulla inkerinsuomalaisia, jotka uskoivat parempaan
tulevaisuuteen, kun Neuvostoliitto oli
romahtanut. En tiedä onko heitä enää. Vanhat ovat kuolleet ja nuoret muuttaneet
Suomeen.
Isovanhempieni tarina on tavallinen
inkeriläistarina. Heidät karkotettiin
1930-luvun alussa Siperiaan, kun Neuvostoliittoa alettiin toden teolla
kollektivisoimaan. Isoisä kuoli Siperiassa, isoäiti pääsi palaamaan takaisin
mutta ei Toksovaan, vaan Leningradiin.
Sodan jälkeen hänet karkotettiin Leningradista Petroskoihin.
Tämän taustan takia odotin
innolla Jari Tervon uutta kirjaa, jota mainostettiin etukäteen suureksi
inkeriläisromaaniksi. Sen sanottiin kertovan vaietusta
kansanmurhasta.
Ennen Neuvostoliiton romahdusta
Inkerin tapahtumista kyllä kirjoitettiin, mutta teokset eivät saaneet näkyä
julkisuudessa. Sodan jälkeen valvontakomissio pani kiellettyjen kirjojen listalle isäni omaelämäkerrallisen romaanin Kahden
maailman rajalla.
Viisikymmentäluvulla
elokuvasensuuri ei sallinut Ratkaisun
päivien kohtausta, jossa inkeriläislapsi luovutettiin Neuvostoliittoon. Samalla vuosikymmenellä ilmestyi Pietarin
valot, Kahden maailman rajalla -romaanin
uudempi versio, joka sivuutettiin
hiljaisuudella. Vuonna 2014 Pietarin valot ilmestyi Pietarissa
venäjäksi. Inkeriläisten kohtalo ei ollut
enää sielläkään vaiettu asia.
Aikuisviihdettä?
Minulle tuotti vaikeuksia
päästä Tervon romaanimaailmaan
sisään. Olin aikoinaan lukenut hänen
runojaan, jotka olivat ilmestyneet ennen kuin hänestä tuli menestyskirjailija. Yhtään romaania en ollut
häneltä lukenut, siksi Matriarkan
maailma tuntui niin peräti oudolta.
Mistä ihmeen aineksista hän oli keittänyt kokoon Simpukan kylän ja sen
asukkaat, jotka vaikuttivat jotakuinkin sekopäisiltä lahkolaisilta tai muulla tavoin
omituisilta ihmisiltä, mutta eivät normaaleilta inkerinsuomalaisilta? minä
hämmästelin. Ainekset selvisivät romaanin lopussa olevasta
kirjallisuusluettelosta. Niistä aineksista Tervon mielikuvitus on hämmentänyt omanlaisensa
keitoksen inkeriläisyydestä.
Kesti lähes
70 sivua ennen kuin ymmärsin, ettei tämä romaani
ole mikään inkeriläisten
kansanmurhan tarina, vaan puhdasta
viihdettä, aikuisten satua, jossa kuuluu olla juoni, vauhdikkaita
tapahtumia ja seksiä sekä annos romantiikkaa. Tarinan sankaritar on Aamu, pappi Karitsan tytär, joka
oli jo syntyessään erityislapsi.
Hän ”syntyi vaiti ja silmät auki” eikä vielä kuusivuotiaanakaan ollut sanonut
sanaakaan. Hänestä kehkeytyy vuosien mittaan suvun matriarkka. Hän pelastuu Siperiassa kaksi kertaa varmalta
kuolemalta. Ensimmäisen kerran hänet pelastaa nälkäkuolemasta samojedimies
jalkavaimokseen. Toisen kerran pelastaja
on hänen lapsuuden- ja nuoruuden rakastettunsa Ilmari Tynni, joka onkii hänet
henkihieverissä ylös Jenisein kevättulvan pyörteistä. Jokikohtaus on
kuin peräisin jostain Hollywood-spektaakkelista.
Aamun tarinan kertoo hänen
bonus-lapsenlapsensa Irina Lievonen. Hän
kirjoittaa kuin mies, (mikä oli seitsemänkymmentäluvulla ylin kiitoslause
naiskirjoittajalle), mutta käyttää votkasta
söpöä ilmaisua ”votku”
kuin vanha nainen, joka ei
uskalla sanoa ”votka,” koska se on
pirun tavoin vienyt häneltä miehen, pojan ja kukaties pojanpojankin.
Osallistuvaa
kirjallisuutta?
Yhteiskunnallisesti osallistuva kirjallisuus
oli kuusikymmentä- ja seitsemänkymmentäluvuilla huudossa, mutta menetti
suosionsa vasemmistoradikalismin myötä. Minusta on hyvä, että Tervo siirtyy romaanin
toisessa ja kolmannessa osassa inkeriläis-saagasta maan pinnalle eli nykyhetken rasismiin
ja ihmisoikeuskysymyksiin, ennen kaikkea pakolaisongelmaan, joka kärjistää niin
suomalaisten kuin eurooppalaisten mielipiteitä ja ajaa heitä äärinationalismiin.
Suomalaiset eivät todellakaan ole
Euroopan ainoita ksenofoobikkoja,
eivätkä edes ainoita russofoobikkoja, vaikka tuo fobia saattaa
olla historiallisista syistä voimakkaampi kuin muissa eurooppalaisissa.
Romaanin toisen ja
kolmannen osan keskushenkilö on Suojelupoliisin tarkastaja Elo Havu, jolla yhteys joko
ammattinsa tai yksityiselämänsä näissä osissa
esiintyvään monilukuiseen henkilöjoukkoon. Tervo liittää yhteen erilaisia tekstejä eli
käyttää kollaasitekniikkaa. Mutta minusta moniäänisyys hajottaa liikaa
kirjan loppuosaa. Irina Leivosen käsikirjoitus saa seuraa Elo Havun isoisän, sotilaspastori Jalmari Havun kirjeistä
Inkerinmaalta; Irina lapsuudenystävän, ihmisoikeusjuristi Nataša
Ginzburgin kirjeistä Pietarista ja ”kohudosentti” Johan Bäckmania kovasti muistuttavan
”kohutohtori” Juuso Lapuan blogikirjoituksista. Juuso Lapua kutsuu itseään ihmisoikeusaktivistiksi. Hän
kampanjoi aktiivisesti venäläisen baabuskan Julija Pavlovan puolesta, jota
uhkaa karkotus, koska isoäidit eivät ole Suomessa perheenjäseniä.
Julija Pavlova
on itse asiassa Aamu Karitsantytär. Hän on mieluummin venäläinen baabuska
kuin inkeriläinen isoäiti, koska on
joutunut kärsimään liikaa taustansa takia. Loppu on onnellinen, kuten kunnon sadussa
pitää ollakin. Aamun alias Julijan seitsemänkymmentä
vuotta sitten kadonneen Ilmari-pojan
poika löytää hänet– ja kappas ihmettä, hän on Elo Havu!
En pidä tämänkaltaisista
juonenkäänteistä enkä yleensäkään ole juoniromaanien ystävä, siksi en ole oikea
lukija Tervon romaanille. Odotukseni romaanin suhteen olivat suuret. Petyin kun ne eivät
toteutuneet. En odottanut viihdettä, sitähän saa
telkkarista, jos sitä kaipaa. Puoli-inkeriläisenä
minua suretti, että Tervo
ei onnistunut luomaan todellista
inkeriläiseeposta (Olisipa malttanut
kirjoittaa sitä vielä muutaman vuoden!)
Lohduksi luin hänen nuoruudenrunojaan, joissa hän oli vielä oma itsensä
eikä yleisvaltakunnallinen viihdyttäjä.
Kas näin hän kirjoittaa
esikoisteoksessaan tulevaisuutta aavistellen:
minä synnyin ennen
noottikriisiä
lauhana aamuna, ja
maailmani oli pyöreä
jalkapallo, se puhkesi
minä olen kulkenut mutkaisen
tien
suoraan tänne ja kaipaan sinne
minne olen matkalla
bogart on kuollut ja marx
vanha
monelta katkeaa niska
kun he kääntävät päänsä eteenpäin
tästedes kävelen tätä tietä
ja siihen tulee umpikuja
olen etruski ja annan
hymystäsi kirjaston, pergamentit jotka kosketettaessa
lehahtavat siiville,
unohdukseen
pullo on nyt tyhjä ja
ajattelen
että hukkunut lukee
tämän, joskus
(Tuulen keinutuoli, 1980)
Kuvassa Totalitarismin
Moolok Levašovon (suomeksi Levassovan) muistoalue Pohjois-Inkerissä. Se sijaitsee Haapakankaan ja Toksovan välissä Suomen radan varrella, parinkymmenen
kilometrin päässä Pietarista. Alueelle
on haudattu noin 45 000 Stalinin
vainojen uhria. Siellä Aamu alias Julija käy Suomesta karkotuksen jälkeen vunukoidensa
Elon ja Irinan sekä Irinan ystävän
Natašan kanssa viimeisenä elonpäivänään.