Aloitin unimuistelmien kirjoittamisen
vuonna 2001 Uzèsissa, pienessä eteläranskalaisessa kaupungissa. Näin siellä paljon unia elämäni tärkeistä
ihmisistä: isoäidistä, isästä. äidistä, lapsistani, ystävistäni, rakastetuistani,
jotka esiintyivät usein unissani. Kun
kolmen kuukauden päästä palasin Suomeen, torjunta iski päälle: en voinut kirjoittaa
henkilöistä heidän oikeilla nimillään, sillä eiväthän unihenkilöt ole todellisia
ihmisiä, vaan mielikuvitukseni tuotteita. Niinpä rupesin kirjoittamaan fiktiota
heistä. Kirjoitin vuosikausia, mutta romaani
ei ottanut onnistuakseen. Lopulta nostin käteni pystyyn: hyvä on, kirjoitan unennäkijän
muistelmat, kuten alun perin olin Uzésissa ajatellutkin. Kolmentoista vuoden
kuluttua muistelmat ilmestyivät Teokselta (surukseni olin joutunut jättämään
vanhan kustantajani Tammen). Tässä muistelmien kansikuva:
Kuvassa on äitini, hänen
pienoisfreskonsa ”Taiteilija ja hänen kissansa” ja minä sylissäni äidin malli kissa
Piu.
Kirjan ilmestymisen jälkeiset pari
kolme kuukautta ovat piinallista aikaa kirjailijalle, ”sielun helvetintiloja”,
kuten sanon muistelmissani. Jos kirja
on romaani, sitä odottaa että se pääsee Finlandia-ehdokkaaksi. Kun ei pääse, niin
pettyy ja tuntee olevansa epäonnistunut kirjailija.
Minun ei tarvinnut pettyä tänä vuonna, koska kirjani
on luokiteltu tietokirjaksi, vaikkei siinä mitään tietoa olekaan. Kirjailijan muistelmat
ovat fiktiota, koska hänen muistinsa toimii fiktiivisesti, toisin kuin poliitikkojen
muisti, joka on täynnä ”tosiasioita”. Tosin epäilen vahvasti että heidänkin ”tosiasiansa” ovat
yhtä fiktiivisiä kuin kirjailijan muistin ”tosiasiat.”
Unennäkijän muistelmat tuli kirjakauppoihin vähän toista kuukautta sitten.
Kirjasta on ilmestynyt tähän
mennessä vain yksi arvostelu Ylen Lapin uutisissa. Lapin miehellä (kirjallisuuden harrastajalla)
on ollut pieniä lukuvaikeuksia. Hän sanoo, että kirja on ”sekava, mutta runsas”.
On se silti kulttuurihistoriallisesti
tärkeä teos hänen mielestään. Hän
moittii, että suhteeni Hannu Salamaan on kuin Hertta-sarjasta. En ole lukenut
Hertta-sarjan kirjoja, joten en tiedä onko Lapinmies oikeassa.
Lapinmiestä oli järkyttänyt
kertomukseni Raija Siekkisen kohtalosta. ”Konkka
kertoo miten tärkeinä sekä hän itse mutta erityisesti Raija Siekkinen kokivat
Helsingin Sanomien kirja-arvostelut. Niitä odotettiin pelokkaina mutta
toiveikkaina. Raija Siekkisen viimeisen kirjan arvostelu Helsingin Sanomissa
ilmestyi vasta kuukausia kirjan ilmestymisen jälkeen samassa lehdessä
muistokirjoituksen kanssa.”
Niistä ajoista, jolloin Raija
odotti Hesarin arvostelua, on kulunut kymmenen vuotta. Yhä harvempi kaunokirjailija ja runoilija saa
nykyään kirjastaan arvostelun Hesarissa. Poliitikkojen ja populaarimuusikkojen kirjat
lienevät tärkeämpiä, koska ne kiinnostavat suurta yleisöä enemmän kuin runot ja
kaunokirjat. Yhä me kirjailijat, kuten Raija Siekkinen aikoinaan, odotamme
pelokkaina ja toiveikkaina, sydän vavisten Hesarin arvosteluja. Niistä riippuu niin paljon toimeentulomme:
apurahoitus, myynti ja ja kirjastolainaukset. Kirjoitin Raija Siekkisen kuolemasta Kirjailijan päiväkirjassa, Sanat-blogin edeltäjässä, vuoden 2004 helmikuussa.
Lisäys 21.1.2015
Lapin miehen jälkeen on tullut naisnäkökulmaakin muistelmiin.
http://www.hs.fi/arviot/Kirja/a1418014655663
" Muistelmien suuri kaari on tärkeä perhehistoriallinen näkökulma luovan työn maailmaan. Anita Konkka avaa kaunistelematta kulttuurikodin reunaehtoja 1940-luvulta tähän päivää," Mervi Kantokorpi kirjoittaa Helsingin Sanomissa:
Annelin kirjoissa
Sydänlehti
Kirjasta kirjaan
http://www.kiiltomato.net/anita-konkka-unennakijan-muistelmat/
"Suomen Simone de Beauvoir yksissä kansissa!" Päivi Kosonen kirjoittaa Kiiltomadossa.
