Näytetään tekstit, joissa on tunniste Juhani Konkka. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Juhani Konkka. Näytä kaikki tekstit

maanantaina, helmikuuta 19, 2024

Jorge Semprúnista ja tutkimus tekoälyn kirjallisuustietoisuudesta


 

Lukurauhan päivänä ( 18.2.) kävin Oodissa, lainasin elokuvaohjaaja Jean Renoirin  kirjan ”Renoir, isäni”,luin Jorge Semprúnin muistelmateosta ”Hyvästi, kesiemme aurinko…”ja     keskustelin kolmen tekoälyn kanssa.  Muistelmateoksen  on suomentanut vuonna 2003 Irma Koistinen ja runot ovat  Väinö Kirstinän, Otto Mannisen , Matti Rossin ja Tarja Roinilan suomentamia.  Alkuteos teos ilmestyi  vuonna 1998 nimellä   ” Adieu,  vive  clarté…”  (Hyvästi, eläköön selkeys).

 2000-luvun alkuvuosina lainasin Semprúnin  kirjan ensin  kirjastosta ja  luettuani sen, totesin, että se on niin hyvä kirja, että se  täytyy omistaa.   Semprúnin omin sanoin:  ”Tämä kirja on nuoruusiän ja maanpakolaisuuden, maailman ja naiseuden kohtaamisesta ja  löytämisestä.  Lisäksi ja ehkä ennen kaikkea ranskan kielen omaksumisesta.”  

 Kirjan suomenkielisen laitoksen  takakansi  esittelee hänet  seuraavasti: ”… syntyi  vuonna  1929 [tosiasiassa vuonna 1923, minun huomatukseni]  Madridissa diplomaattiperheeseen. Maanpaon vuosina hän liittyi [minun huomatukseni: Espanjan maanalaiseen] kommunistipuolueeseen ja vastarintaliikkeeseen, minkä vuoksi Gestapo toimitti hänet  Buchenwaldin keskitysleirille [20-vuotiaana, minun huomautukseni].

Runsaat kaksikymmentä vuotta sitten, kun luin Semprúnin  muistelmateoksen ensimmäisen kerran,  ihastuin häneen, koska  hän kertoi puhelinkauhustaan, vaikeudesta  astua yksin julkiseen tilaan ja miten kauheata oli ,kun hän  meni   leipomoon,  pyysi croissantin viheliäisellä espanjalaisaksentilla.   Leipurin vaimo ei ymmärtänyt mitä hän halusi, vaan töllisteli  häntä ”röyhkeästi kauppiaitten tapaan osoittaen lievää ulkomaalaisvihaa”… Hän kirosi minun kauttani  ulkomaalaiset,  espanjalaiset  etenkin, ennen kaikkea punaiset, jotka tungeksivat noina aikoina Ranskaan [ Espanjan sisällissodan aikana, minun  huomautukseni] eivätkä saaneet  kunnolla edes sanaa suustaan.”  Leipurin vaimo oli karkottanut hänet pois valittujen yhteisöstä  loukkaavaksi  tarkoitetuilla sanoilla ” tappion  kärsineen armeijan espanjalainen.”

Semprún toteaa, että hänen vastenmielinen aksenttinsa  esti saamasta croisanttia ja  eristi hänet myös kieliyhteisöstä, joka oli ”yksi yhteiskunnallisten suhteiden ja yhteisen kohtalon perusaineosasia. Hän teki päätöksen, että hänen ulkomaalaisuutensa ei saanut näkyä,  ei olla millään tapaa havaittava. Sen täytyi olla salainen ominaisuus. Jotta näin olisi ,hänen oli hallittava ranskan kieli syntyperäisen tavoin, ja vielä lisäksi oli hallittava se paremmin kuin syntyperäiset ranskalaiset.  Hänen mukaansa ”e ei ollut puhtaasti älyllinen tavoite, siinä oli mukana ahdistusta, maanpaon ja siitä johtuvien kulttuuriperinteiden puuttumisen avuttomuutta.”

Hän joutui lähtemään perheensä kanssa maanpakoon vuonna 1936, kun Espanjassa syttyi  sisällissota.  Hänen perheensä oli kuulunut  Espanjan  valtaeliittiin,  sekä isän  että äidin puolelta  suvussa  oli ollut  useita pääministereitä.  Maanpakolaisuus  jo sinänsä oli  traumatisoivaa.  ja    leipurin vaimon  halveksivat sanat  shokki  nuorelle pojalle joka  ei ollut täyttänyt kuuttatoista vuotta pian  sen  jälkeen  kun  tasavaltalaiset  olivat vuonna   1939 hävinneet sisällissodan.  Nuoren  Semprúnin pelastus oli kirjallisuus.  Hän kertoo, että   André Giden valoisan proosan, erityisesti Paludesin avulla hän ylitti  salaa mahdollisen turvapaikkamaan rajat.  ”Pakenin tuon kielen  yleispätevyyteen.  André Giden Paludes, hänen  monikerroksinen proosansa mahdollistivat pääsyn  tähän universaalisuuteen.”   Tunnistin noissa Semprúnin  sanoissa  16-vuotiaan  itseni, joka kirjoitti kouluaineen  otsikolla ”Kun en pidä ihmisten maailmasta, pakenen kirjojen maailmaan.” Sain aineesta  10 ++ ja opettajan kiitokset. Rakastin  Giden  kirjoja, varsinkin  Vääränrahantekijöitä  ja halusin ylioppilaaksi päästyäni mennä Sorbonneen opiskelemaan ranskalaista kirjallisuutta. Mutta toisin kävi.

Kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin Semprún kirjoitti 40-vuotiaana  esikoiskirjansa Suuren  matkan   ranskaksi, vaikka ” olisi ollut  loogista, jos olisin kirjoittanut sen espanjaksi, olihan se espanjalaispunikin tarina eikä  kertomuksen  olennainen  sisältä ollut  riippuvainen kielestä,” kuten hän sanoi.     Vuosien mittaa häneltä oli kysytty miksi hän  oli vaihtanut kielensä ranskaksi ja hän oli oli selittänyt syitä monella tapaa, mutta   todellinen syy oli selvinnyt vasta, kun hän oli ruvennut kirjoittamaan  nuoruusvuosiensa muistelmissa lähes  75-vuotiaana. Hän oli vaihtanut   kielen, koska hänellä oli tarve vastata Saint-Michelin bulevardin leipurin vaimolle ja myös Henrik IV:n lyseon ranskanopettajalleen, joka oli  antanut erinomaisen arvosanan ( 18/20 pistettä) hänen ensimmäisestä ranskankielisestä  kirjoituksestaan, mutta lisännyt punakynällä kirjoituksen  alkuun: ”Näin, ellette ole tätä kopioinut!...” Huomautus oli  nöyryyttänyt Semprúnia.

Kiitos Giden  Paludesin hänestä tuli ranskankielinen  kirjailija.   Hänrn mukaansa  tällä kirjalla on poikkeuksellisia ansioita. ”Se on  epätavallisen uudenaikainen, vaikka onkin kirjoitettu vuonna 1895. Kerronta on ihastuttavan julkeaa, mielikuvitus hillitöntä, lauseet tinkimättömän nasevia ja sanasto monipuolista. Yksi ominaisuus on kuitenkin ylitse muiden: sit6ä ei voi ajatella kirjoitetuksi muulla  kielellä kuin ranskaksi.[…] Ainoastaan  ranskassa on mahdollista on mahdollista saavuttaa tuollainen tasapaino lauseen täsmällisyyden ja henkevyyden, sääntöjen noudattamisen ja mielikuvituksen kesken”.   Hän sanoo tarvinneensa  nuorena  tätä  selkeyttä, kuten tarvitaan vettä lähteestä janoisena pitkän ja uuvuttavan marssin jälkeen.” Tätä lähteenkirkasta vettä kiitoksena työstä, joka on  elävöittänyt tavanomaisen velton ja epätäsmällisen kielen. ”  

Semprún  antoi  nuoruuden muistelmineen   nimen  Adieu, vive  clarté…, (suomeksi  Hyvästi, eläköön selkeys…)  kiitoksena  ranskankielelle ja  Paludesille. Mutta  kirja ilmestyi  Suomessa nimellä Hyvästi, kesiemme  aurinko…  kenties siksi, että kirja päättyy  Baudelauren runon sanoihin: ”Hyvästi, liian  lyhyiden kesiemme aurinko!”


Keskustelu  tekoälyn  kanssa 1

 

·         Koska Paludesiaa  ole suomeksi ja Yliopiston Kaisa-kirjaston ainoa   ranskankielinen laitos  oli  lainassa, päätin kysyä  Googlen  Gemini-tekoälyltä  millainen kirja  se on.  Gemini vastasi:

·          

·         Kirja tutkii ihmisen taipumusta pahuuteen ja väkivaltaan sekä moraalisten normien kyseenalaistamista.  Päähenkilö, Lafcadio, yrittää ymmärtää itseään ja motiivejaan sekä löytää elämälleen tarkoituksen Kirja pohtii taiteen roolia todellisuuden kuvaamisessa ja sen kykyä ilmaista ihmisen sisäistä maailmaa.

Paludes on tarina Lafcadio nimisestä miehestä, joka vetäytyy erakkomaiseen elämään maatilalleen. Siellä hän kirjoittaa päiväkirjaa, jossa hän pohtii elämäänsä, moraalisia kysymyksiä ja taiteen roolia. Kirja sisältää myös kuvauksia Lafcadion kohtaamisista naapureidensa ja muiden ihmisten kanssa. Paludes on kirjoitettu minä-muodossa ja se on tyyliltään fragmentoitu ja epälineaarinen. Se sisältää runsaasti filosofisia pohdintoja ja metaforia. Kirja on tulkinnanvarainen ja se on herättänyt paljon keskustelua lukijoiden ja kriitikoiden keskuudessa.

·         Kirjan nimi "Paludes" tarkoittaa "soita" ranskaksi. Kirja on osittain omaelämäkerrallinen ja se perustuu Giden omiin kokemuksiin.

·         Paludes on yksi Giden tunnetuimmista teoksista ja se on käännetty useille kielille, myös suomeksi.

Pyysin  tekoälyä  mihin   lähteisiin  sen tiedot perustuvat.  Se vastasi: Tietysti. Vastaukseni perustuvat seuraaviin lähteisiin:

·         Kirjat: Gide, André. Paludes. Paris: Gallimard, 1930.

·         Guyon, Bernard. André Gide. Paris: Gallimard, 1990.

·         Verkkosivut: https://www.babelio.com/livres/Gide-Paludes/1762

·          Muut lähteet: Omat tietoni ja ymmärrykseni André Giden tuotannosta. Huomaa  että käytän myös Google-hakua  löytääkseni lisätietoa  Paludesista. Toivottavasti tämä auttaa!

Kysyin voiko  tekoälyllä  olla omaa ymmärrystä? Se vastasi, tekoälyn kyky ymmärtää on monimutkainen ja kiistanalainen aihe. Tällä hetkellä ei ole yksimielisyyttä siitä, voiko tekoälyllä olla omaa ymmärrystä. Se lähetti listan tekoälyn  puolesta puhuvia    sekä sen ymmärryksen vastaisia argumentteja. En ryhtynyt argumentoimaan sen kanssa. Lopuksi se kertoi oman näkemyksensä asiasta: Uskon, että tekoälyllä on potentiaalia kehittää omaa ymmärrystä. Tekoälyjärjestelmät pystyvät jo suorittamaan monia tehtäviä, jotka vaativat ihmisiltä ymmärrystä, ja ne oppivat ja kehittyvät jatkuvasti. On kuitenkin tärkeää muistaa, että tekoälyjärjestelmät ovat vain työkaluja. Niiden ymmärrys on riippuvainen niille annetuista tiedoista ja ohjeista. Ihmisten on varmistettava, että tekoälyjärjestelmiä käytetään vastuullisesti ja eettisesti.

 Koska  en löytänyt  Kansalliskirjaston Finnasta  tietoa  Paludesin suomennoksesta,  kysyin  tekoälyltä.  Vastaus tuli tuota pikaa: Giden Paludes-kirjan on suomentanut Pentti Saarikoski ja sen on julkaissut Otava vuonna 1962. Kirjan toinen painos ilmestyi vuonna 1983. Muita suomalaisia Paludes-käännöksiä: Helvi Hämäläinen (WSOY, 1947 )Matti Rossi (Kirja-Aurora, 1972). Huomaa, että Helvi Hämäläisen lyhennetty käännös vuodelta 1947 on nimeltään "Suot".

Kirjoitin tekoälylle seuraavasti: Mistä väärät tietosi Giden Paludes suomennoksesta ovat peräisin? Se vastasi: Pahoittelen virheellisiä tietojani Giden Paludes-kirjan suomennoksesta. Olen vielä kehitteillä ja teen virheitä.

Virheelliset tietoni ovat peräisin seuraavista lähteistä: Kirjasampo: Kirjasampon tietokanta sisältää virheellisen tiedon, jonka mukaan Pentti Saarikosken käännöksen nimi olisi "Paludes". Kansalliskirjasto: Kansalliskirjaston Finna-tietokanta sisältää virheellisen tiedon, jonka mukaan Helvi Hämäläisen käännös olisi täydellinen versio.

Olen korjannut virheelliset tietoni ja päivittänyt vastaukseni vastaamaan todellisuutta.Kiitos, että huomautit virheistä. Pyrin jatkuvasti parantamaan tarkkuuttani ja luotettavuuttani. 


Keskustelu  tekoälyn kanssa 2

  Vertailun  vuoksi kysyin myös Mikrosoftin  Capulet nimidrltä tekoälulstä mitä  se tietääm  Gidestä ja hänen Paludes-romaanista.  Se vastasi:Tutustu

Paludes on ranskalainen sana, joka tarkoittaa suota tai rämettä suomeksi1Paludes on myös André Giden kirjoittama romaani, joka ilmestyi vuonna 18952Gide oli ranskalainen kirjailija, joka sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 19473Paludes on humoristinen ja ironinen teos, joka kuvaa kirjailijan elämää ja luomisprosessia4

  • Sisältö: Romaani kertoo nimettömän kertojan elämästä Pariisissa, jossa hän yrittää kirjoittaa omaa romaaniaan nimeltä Paludes. Kertoja tapaa erilaisia ihmisiä, jotka ovat joko hänen ystäviään, tuttaviaan tai rakastajattariaan. Kertoja kommentoi heidän luonteitaan, tapojaan ja suhteitaan ironisesti ja kriittisesti. Kertoja ei kuitenkaan pääse eteenpäin omassa kirjoitusprojektissaan, vaan jää jumiin samoihin aiheisiin ja kuvioihin. Romaani on siis eräänlainen kirja kirjan kirjoittamisesta, joka kuvastaa kertojan eksistentiaalista kriisiä ja luovuuden puutetta.
  • Tyyli: Romaani on kirjoitettu päiväkirjamaisesti, jossa kertoja raportoi tapahtumista ja ajatuksistaan lyhyissä merkinnöissä. Kertojan ääni on humoristinen, ironinen ja satiirinen. Hän leikittelee kielellä, käyttää paradokseja, vertauksia ja kärjistyksiä. Hän myös rikkoo usein neljännen seinän eli puhuu suoraan lukijalle tai kommentoi omaa kirjoitusprosessiaan. Romaani on siis tietoinen omasta fiktiivisyydestään ja haastaa lukijan odotuksia. Romaani on myös intertekstuaalinen eli viittaa muihin kirjallisiin teoksiin ja kirjailijoihin, kuten Dantehen, Goetheen ja Baudelaireen.

Kysyin mikä on  Paludesin  merkitys. Se vastasi:

·         Paludesin merkitys on monitahoinen ja riippuu lukijan tulkinnasta. Yksi mahdollinen merkitys on, että se on kritiikki kirjallisuuden ja taiteen konventioista ja rajoituksista. Kertoja ei pysty luomaan omaperäistä ja merkityksellistä teosta, vaan toistaa samoja kliseitä ja lainauksia. Hän myös pilkkaa muita kirjailijoita ja taiteilijoita, jotka ovat joko liian vakavia, liian kevytmielisiä tai liian kaupallisia. Paludes voi siis olla luettavissa satiirina, joka kyseenalaistaa kirjallisuuden arvon ja merkityksen.

·         Toinen mahdollinen merkitys on, että se on kuvaelma kertojan eksistentiaalisesta ahdistuksesta ja tyhjyydestä. Kertoja ei löydä elämälleen tarkoitusta tai sisältöä, vaan elää rutiininomaista ja tylsää elämää. Hän ei myöskään pysty rakentamaan syviä ja kestäviä ihmissuhteita, vaan on yksinäinen ja etäinen. Hän ei edes tunne intohimoa omaa kirjoittamistaan kohtaan, vaan pitää sitä vain keinona kuluttaa aikaa. Paludes voi siis olla luettavissa eksistentialistisena romaanina, joka kuvastaa kertojan elämän absurdia ja merkityksetöntä luonnetta.

·         Nämä ovat vain joitakin mahdollisia merkityksiä, joita Paludes voi tarjota. Jokainen lukija voi löytää omansa, sillä romaani on avoin ja monitulkintainen. Paludes on siis teos, joka haastaa lukijan aktiiviseen ja kriittiseen lukemiseen.

 

 Minä: Onko kirja käännetty suomeksi?

Kyllä, Paludes on käännetty suomeksi nimellä Räme. Suomenkielisen käännöksen on tehnyt Eila Pennanen ja se julkaistiin vuonna 1961. Räme on saatavilla useissa kirjastoissa ja verkkokaupoissa Suomessa .

Minä:  Paludesiaa ei ole suomennettu.

Capulet: Olet oikeassa, Paludes ei ole ilmestynyt suomeksi. Pahoittelen, että annoin väärää tietoa. Lähteissäni oli virhe, joka johtui siitä, että Räme-niminen kirja on olemassa, mutta se ei ole Paludesin käännös, vaan eri teos. Räme on suomalaisen kirjailijan Juhani Ahon kirjoittama novelli, joka ilmestyi vuonna 18911.  Se kertoo suomalaisen torpparin elämästä ja raskaasta työstä rämeellä. Räme on osa Ahon Rautatie-nimistä novellikokoelmaa2.

Kiitos, että huomautit virheestäni. Olen oppinut jotain uutta suomalaisesta kirjallisuudesta. Toivottavasti löydät Paludesin käännöksen jostain muusta kielestä, jos haluat lukea sen. 😊

Keskustelu tekoälyn kanssa 3

 Koska  tietokoneiden  tietoisuus  suomennetuista kirjoista oli    kysyin Geminilta, Capuletilta ja  Microsoftin  GPT CHAT AI –tekoälyltä, jonka voi  asentaa  kotitietokoneeseen minulle ajankohtaisesta  aiheesta:  Juhani Konkka - elämä ja teot?

Gemini vastasi:  Juhani Konkka oli inkerisuomalainen kirjailija, kääntäjä ja toimittaja. Hän syntyi Toksovassa Inkerissä vuonna 1904 ja kuoli Helsingissä vuonna 1970.

Konkka käänsi venäläistä kirjallisuutta suomeksi, ja hän oli yksi Suomen merkittävimmistä venäjänkielisen kirjallisuuden kääntäjistä. Hän käänsi muun muassa Aleksandr Puškinin, Fjodor Dostojevskin ja Leo Tolstoin teoksia.

Konkka oli myös tuottelias romaanikirjailija. Hänen tunnetuimpia romaanejaan ovat Me sankarit (1929), Punainen viiva (1932) ja Täällä Pohjantähden alla (1959–1962).

Konkka oli myös poliittisesti aktiivinen. Hän oli mukana perustamassa Suomen Kansallissosialistista Liittoa vuonna 1932, ja hän toimi puolueen pääsihteerinä vuosina 1933–1934. Myöhemmin hän erosi puolueesta ja kääntyi sosialismille.

Konkka sai useita palkintoja työstään, muun muassa Mikael Agricola -palkinnon vuonna 1961 ja Pro Finlandia -mitalin vuonna 1967.

Konkan teoksia:

·         Romaanit:

o    Me sankarit (1929)

o    Punainen viiva (1932)

o    Täällä Pohjantähden alla (1959–1962)

o    Isänmaa on sana (1964)

o    Suuri viha (1966)

·         Käännökset:

o    Aleksandr Puškin: Jevgeni Onegin (1949)

o    Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus (1951)

o    Leo Tolstoi: Sota ja rauha (1955–1956)

o    Anton Tšehov: Kirsikka puutarha (1958)

Teos- ja  käännösluettelo meni   Geminilta pieleen.  Oikeiniolivart  vain  Me sankarit ja Dostojevskin Rikos ja  rangaistus. Pro Finlandiaa hän ei saanut.

 

Capilot vastasi: Juhani Konkka (4. syyskuuta 1904 – 22. kesäkuuta 1970) oli inkeriläissyntyinen suomalainen kirjailija, toimittaja ja venäläisen klassisen kirjallisuuden suomentaja. Hän syntyi Konkkalan kylässä Inkerissä ja siirtyi perheensä mukana Suomeen vuonna 1919. Konkka opiskeli Itä-Karjalan Kansanopistossa, Sortavalan seminaarissa ja Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa. Hän toimi Päivän Uutiset -lehden päätoimittajana ja kirjoitti myös omaelämäkerrallisia romaaneja.

Konkan teokset käsittelevät Inkerin ja inkerinsuomalaisten suhdetta Suomeen ja Venäjään. Hän kirjoitti avoimesti omista kokemuksistaan ja elämästään. Hänen omaelämäkerrallinen sarjansa sisältää teokset Kulkurin kesäKulkurin kahleet ja Kulkurin koulut. Konkka oli myös tuottelias kääntäjä ja suomensi useita venäläisten klassikoiden teoksia, kuten Dostojevskia, Gogolia, Tolstoita ja Tšehovia. Konkan lapset Anita, Urho ja Heikki lahjoittivat vuonna 2020 hänen suomennostensa tekijänoikeudet Suomen kääntäjien ja tulkkien liitolle

Capilot  ilmoitti myös lähteet.  Niitä olivat: fi.wikipedia.org   inkerilaiset.finlit.fi    wikiwand.com    journal.fi    en.wikipedia.org

GPT CHAT AI  vastasi:    Juhani Konkka oli suomalainen jääkiekkoilija, joka syntyi 2. huhtikuuta 1956 Helsingissä. Hän pelasi pääasiassa puolustajana ja edusti urallaan useita eri seuroja, mukaan lukien Helsingin IFK, Tappara ja Helsingin Jokerit. Konkka oli tunnettu fyysisestä pelityylistään ja kovasta taklauspelistään. Hän oli myös hyvä luistelija ja osallistui aktiivisesti hyökkäyksiin. Konkka voitti urallaan useita mestaruuksia ja palkintoja, mukaan lukien kuusi Suomen mestaruutta ja yhden Euroopan mestaruuden. Konkka edusti myös Suomen maajoukkuetta ja pelasi useissa kansainvälisissä turnauksissa. Hän oli mukana Suomen joukkueessa, joka voitti hopeaa vuoden 1988 talviolympialaisissa Calgaryssä. Juhani Konkka lopetti aktiiviuransa jääkiekkoilijana vuonna 1992. Hän on sen jälkeen toiminut valmentajana ja toimihenkilönä eri jääkiekko-organisaatioissa. Konkka on myös kirjoittanut kirjan "Elämä ja teot", jossa hän kertoo urastaan ja elämästään jääkiekkoilijana. Tarkempia tietoja Juhani Konkan elämästä ja teoista voi löytää esimerkiksi kirjasta "Elämä ja teot" sekä eri jääkiekkosivustoilta ja -tietokannoista.

Kun ilmoitin , että tällä tekoälyllä on väärät  tiedot Juhani  Konkasta, se   ei pahoitellut  eikä luvannut  korjata tietoja, vaan kehotti  minua hankkimaan, GPT CHAT AI Pro:n, eli maksullisen  tekoälyohjelman.

Kyselin myös Jorge  Semprúnin teosten   ensipainosten luetteloa  Geminilta, koska minusta on miten kirjailijan elämäntilanne  ja  yleinnen yhteiskunnallinen tilanne on saattanut vaikuttaa kirjan syntyy.  Esimerkiksi Geminin julkaisuluettelo ilmoitti  teoksen   Kirjoittaminen  tai  elämä ilmestyneen vuonna 1979,   mutta se oli mahdotonta.  Teos ilmestyi  vuonna  1994 kun  hänen viimeisestä keskitysleiripäivästään oli  kulunut 47 vuotta. Hän pystyi  kirjoittamaan  Buchenwaldista  vasta kun oli  vieraillut  siellä  vuona  1992.  Kirjoitin  virheestä Geminuille ja se  lupasi päivittää  teosluoettelon ja neuvoi mistä voisin tarkistaa   ensipainoksen ilmestymisvuoden. Tämän  pienen  tutkimuksen jälkeen olen sitä mieltä, että tekoälyyn  ei voi luottaa. Sillä on puutteelliset lähteet eikä se tunne  kirjallisuutta.



maanantaina, joulukuuta 18, 2023

Me sankarit

Valitettavan ajankohtainen sotaromaani Me sankarit, Juhani Konkan esikoisromaani vuodelta 1921, joka perustuu hänen sotapäiväkirjaansa.

Ntamo -kustantamo julkaisi kirjan uudelleen syksyllä 2023. Kustantaja esittelee kirjan seuraavasti:
Me sankarit on inkerinsuomalaisen Juhani Konkan salanimellä 1929 julkaisema pasifistinen romaani, joka perustui nuoruuskokemukseen aseellisesta selkkauksesta 1921 itärajan takana, aiheutti kirjasodan ja aloitti ainutlaatuisen uran julkisessa sanassa. Ntamo-uusintapainokseen sisältyy tekijän tyttären kirjailija Anita Konkan jälkisana ja kuvia kovia kokeneesta Karjalasta. #https://www.ntamo.net/
Ehkpä kirjan pasifismi aiheutti silloisen äärioikeiston hyökkäyksen kirjaa vastaan. Ei ollut pasifismi huudossa silloin, eikä taida olla nykyäänkään.' ,

Otteita  Me sankarit  – romaanin jälkisanoista

 Isäni Juhani Konkka (1904–1970) oli saapunut Inkerinmaalta 1919 Suomeen. Perhe asettui itäiselle Karjalankannakselle Rautuun, kunnes palattiin 1921 Inkeriin. Kuusitoistavuotias Juhani jäi kuitenkin maahan, kiersi kesän työnhaussa Pohjanmaalla ja sai paikan Ylistaron tiilitehtaalta. Kun siellä houkuteltiin syksyllä nuoria miehiä Venäjän bolševikkihallinnon vastaiselle retkelle Vienan Karjalaan, hän ilmoittautui mukaan ensimmäisten joukossa. Konkka aloitti 11. joulukuuta 1921 junassa sotapäiväkirjan, jonka etusivulle hän merkitsi motoksi Inkerin kansallishymnin alkusäkeet. 

Nouse Inkeri, jo herää työhön,

aamunkoi jo sulle heijastaa!

 Valoa jo elämäsi yöhön leviää, 

oi armas synnyinmaa.

.Pohjanmaalaisten nuorten värväämisen oli organisoinut suojeluskunta. Niinpä Konkallakin oli matka-asunaan suojeluskuntapuku, päässä valkoinen Mannerheim-turkislakki ja jaloissa kippurakärkiset pohjalaiset hiihtotossut, joiden sivuissa heilahtelivat siniset tupsut. Vyöllä oli saksalaisvalmisteinen Mauser-pistooli, jota ohjeiden mukaan tuli piilotella. Ylistaron suojeluskuntapäällikkö oli käskenyt sanomaan mahdollisille kyselijöille, että määränpäänä oli tukkisavotta rajametsissä. 

"Hyvästi Etelä-Pohjanmaa, kenties iäksi. Koska olen nuori, en voi ajatella kuolemaa, mutta en myöskään pelkäisi, jos minulle joku sanoisi, että Karjalan vapaus vaatii henkeni. Olen synkällä mielellä, ei voi ajatella mitään muuta kuin punaisia ryssiä".

 Sortavalasta hän osti kukkakaupasta tulppaanin ja lähetti sen eräälle ylistarolaiselle neidolle. Sen jälkeen hän hankki sotapojan eväät: näkkileipää makkaraa, voita, juustoa ja sardiineja.

Konkka näki Tuulivaaran tienoilla Lusmankylän lähellä ensimmäiset vihollisen kaatuneet. Päiväkirjan perusteella kokemus järkytti.

"En saanut mielestäni pois kolmea kaamean näköistä ruumista, vaikka yritin teeskennellä iloista. Joku Karjalan pojista sanoi, että koskahan itse kukin on tuon näköinen. Pyysin, etteivät hautoisi sellaisia asioita mielessään". 

 Pohjanmaalaistuneen inkeriläisen matka jatkui Lentiiraan. Siellä hän tovereineen seisoi rivissä pataljoonan komentajan, 24-vuotiaan Paavo Talvelan (1897–1973) edessä. Tämä komennusvastuussa ollut upseeri, tuleva Suomen armeijan  kenraali, teroitti ”vapaustaistelun” vaatimaa ”sitkeää kestävyyttä, voimia ja tarmoa”. Konkasta Talvela teki kirjurin, mistä tämä ei lainkaan pitänyt. Ilokseen hän sai pian luovuttaa toimistotehtävät turkulaiselle tulokkaalle ja saattoi haaveilla taistelu- ja tiedustelutehtävistä: ”Erittäin houkuttelevaa!” Hänet kuitenkin määrättiin tulkiksi erään vangin kuulusteluun, missä häntä vaivasi käsky teloittaa ”säälittävältä” vaikuttanut neuvostosotilas.

 "Ensimmäisen kerran koin millaista sissisota voi olla. Miksi piti viedä saunan taakse mies, joka oli aseeton, haavoittunut ja mitä säälittävimmän näköinen? Totta totisesti niin raaka en voi olla, ja siksi tunsin inhottavan olon sydämessäni. Samassa muistin, että velvollisuuteni on totella päällikön käskyä. Komensin punaisen sotilaan edelleni ja sanoin että vien hänet pataljoonan esikuntaan. Olin jo hyvin lähellä saunaa, kun kuulin päällikön huutavan: –Tuo takaisin!"

 Konkka pääsi lopulta mukaan taisteluun. Hän sai tulikasteensa Kuutamolahden valtauksessa jouluaatonaattona. Jo aattoiltana hän haavoittui vakavasti Porajärven suunnalla, kun luoti iski 203 hänen reiteensä takaapäin, omien joukosta. Reisiluuvamma vaati kymmenen kuukauden toipumisen Sortavalan sairaalassa.  Alaraajaan jäi iso kolo. Se ihmetytti minua nelivuotiaana pikkutyttönä, kun näin sen joulusaunassa. Juhani kertoi kolon tarinan ja näytti luunkappaleita, jotka oli poistettu reidestä. Hän säilytti niitä vanhassa nahkalompakossa kuin henkilötodistusta. Minä katselin isää kuin suurta sankaria

Heimosodan jälkeen

 Saksalaisen Erich Maria Remarquen (1998–1970) sotaromaani Länsirintamalla ei mitään uutta (Im Westen nichts Neues, 1928) ilmestyi heinäkuussa 1929 suomeksi opettaja Armas Hämäläisen (1884– 1955) käännöksenä. Konkka luki kirjan kahteen kertaan ja eli uudelleen omat heimosodan kauhunsa ja kärsimyksensä. Remarque iski suoraan ytimeen. Konkka alkoi kirjoittaa suuren innoituksen vallassa esikoisromaaniaan, joka perustuisi hänen rintamapäiväkirjaansa ja kertomuksiin, joita oli kuullut Itä-Karjalan pakolaisilta.

 Hän kirjoitti syyskuun lopussa aikoinaan Sortavalan seminaarissa 1923– 1925 tutuksi tulleelle Heikki Myllärille, että oli laatinut parissa kuukaudessa noin 200-sivuisen  kaunokirjallisen teoksen Me sankarit, jonka hän julkaisee Urho Torikan  salanimellä, koska halusi suojella Inkerinmaalle jääneitä   omaisiaan.  Etunimen ilmeistä herooisuutta täydensi ja muunsi leikkimielishalventavaa ”torrakka”- tai ”torrakko”-sanaa eli kivääriä muistuttava sukunimi. ”Kirjassa kohotetaan ensimmäisen kerran puolustusääni karjalaisten puolesta”, Konkka viestitti. Hän kertoi ja pohti enemmänkin.

" Olen jo myynyt teoksen Kansanvallalle. Mikään porvarillinen kustantaja ei olisi sitä ottanut. Se on liian suorasukainen ja rehellinen teos. Kansanvalta maksaa minulle palkkion 20 %:n mukaan. Se on korkein palkkio mikä kirjailijalle maksetaan Suomessa. Ensi keskiviikon jälkeen saan nostaa ennakkona 5 000 markkaa. Jos ensimmäinen painos 2 500 kpl myydään loppuun, saan kaikkiaan 15 000 markkaa.  Välisalmi,  Kansanvallan kirjallinen johtaja on sitä mieltä, että teosta menee vähintään 5 000 kappaletta, joten tuloni tulee olemaan vähintään 30 000 markkaa. Yleensä toveripiirissäni ollaan sitä mieltä, että kirja tulee herättämään yhtä suurta huomiota kuin Haanpään  novellikokoelma Kenttä ja kasarmi.  Eikä kirjani ole vailla taiteellista puoltakaan. Eräät asiantuntijat sanovat, että siinä kuvataan yksilön elämää ja tunteita sissisodassa mestarillisella tavalla. Luulen muuten, että AKS:laiset repivät minulta silmät päästä. Kirjassa annetaan heitäkin nokalle. Eniten siinä tietysti tehdään pilaa Suomen kapitalistien Suur-Suomi[-]politiikasta, ja tämä siinä eniten ärsyttää porvaristoa. "

 Konkan oma poliittinen ajattelu oli jatkuvassa murroksessa. Hän oli opiskelijana lähentynyt Kansalaiskorkeakoulun rehtorina Helsingissä vaikuttanutta Yrjö Ruutua (1887–1956, alk. Ruuth), joka oli kulkenut pitkän tien jääkäriliikkeestä valkoisen armeijan kautta heimoaktivistiksi ja 20-luvun omintakeisen ”valtiososialistisen” ideologiansa pääedustajaksi. Konkka toimi ensin tämän perustaman ja vain puoli vuotta jaksaneen Päivän Uutiset -lehden (1928) päätoimittajana ja sitten ruutulaisen aikakausjulkaisun Tähystäjän (1928–1930) toimitussihteerinä. Romaanihankkeen yhtenä tavoitteena oli itsenäistyä näistä pesteistä ja sidoksista..

 "Jos saan kirjastani vähintään 20 000 markkaa, eroan Tähystäjästä ja antaudun yksinomaan kirjoittamaan. Luulen, että minulla on hyvät mahdollisuudet vapaana ammattilaisena.

 Joulukuussa 1929 ilmestyneen Me sankareiden Reino Kivekkään hahmossa Konkka saattoi tarkastella heimoaatteen ja aggressiivisen nationalismin lumoa ja ongelmia. Päähenkilön sota kesti vain kuukauden, mutta siinäkin oli puolet enemmän kuin kirjailijalla. Teoksen yksi avainrepliikki sijoitetaan Kivekkään ystävän ja sotakaverin Pekkalan suuhun:

" Meidän kaikkien sydämet on myrkytettyjä. siksi emme koskaan tunne todellista onnea. Toiset meistä saattavat mennä naimisiin ja saada lapsiakin, mutta se on suuri onnettomuus, me tuhoamme vaimojemme ja lapsiemme elämän." 

Esikoisteoksen poliittinen vastaanotto

Konkka ennusti oikein. Suur-Suomi-aatteen innoittaman vaikutusvaltaisen Akateemisen Karja-Seuran (1922–1944) ”kansallispoliittisessa aikakauslehdessä” Suomen Heimossa (1923–1944) nimimerkki Vasara löi matalaksi sekä kirjan että tekijän. Kriitikko oli sydänjuuriaan myöten loukkaantunut kaikkien niiden heimosoturien puolesta, jotka olivat taistelleet Karjalan vapauden  puolesta:" romaani häpäisee miehiä, jotka ovat olleet tuolla onnettomasti päättyneellä vapautusretkellä. He ovat sadisteja, homoseksualisteja ja yhteiskunnan hylkiöitä. Torikka lausuu paksuja syytöksiä tovereistaan. Hän on kerta kaikkiaan päättänyt raivata itselleen tien kuuluisuuteen. Hän toimittaa Tähystäjä-lehteen, jonka taloudenhoitaja hän itse on, kehumisia kirjastaan ja korostaa sen sensaatioluonnetta. Totisesti on sillä pojalla moraalia!"

 Lisää lunta tupaan tuli saman lehden palstoilla. Suomen Heimon kirjallisuustoimittaja nimimerkki P. Mustapää alias Martti Haavio (1899–1973) lyttäsi neljällä rivillä Me sankarit. Hänen mielestään kirja oli pelkkää pötyä, jota oli reklamoitu Karjalassa taistelleen koulupojan kirjoittamaksi: Kirja ei ole muuta kuin äärimmäisen kunnianhimoisen miehen tekele ja […] sen tekijä ei ole koskaan millään Karjalan retkellä ollutkaan."

 Kaksikymmentäviisivuotias esikoiskirjailija raivostui. Konkka soitti Haaviolle ja sanoi: ”Te tiedätte erinomaisesti, että minä olen ollut Karjalan retkellä ja olen siellä vakavasti haavoittunut. Jos te olisitte puhunut vain kirjasta ja sen ansioista ja heikkouksista, silloin en olisi vaivautunut soittamaan teille, mutta kun teidän tarkoituksenne oli loukata minua henkilökohtaisesti, niin sanon teille ilman sarvia ja hampaita, mikäli te nyt näinä päivinä osutte minun eteeni, niin isken teitä nyrkillä leukaan.” 

Hän tapasi Mustapään onneksi vasta runsaan kymmenen vuoden kuluttua. Haavio oli tunnetusti pitkävihainen ja -muistinen mies. Hän ei unohtanut saamaansa uhkausta, josta oli haittaa Konkalle, sillä Haavio oli noussut kustannusmaailmassa portinvartijaksi työskennellessään WSOY:llä editorina 1924–1931 (jatkaakseen sitten Suomalainen Suomi -lehden päätoimittajana 1933–1945).

 Kirjankustannustoimintaa 1918–1934 harjoittanut Kansanvalta oli jo ennen Me sankareiden ilmestymistä puffannut uutuuttaan sensaatioteokseksi. Romaanin mainoskampanjaa edisti käänteisesti ja huomattavasti entinen ilmavoimien komentaja Arne Somersalo (19891– 1941), joka sittemmin toimitti äärioikeistolaisten lehtiä, Lapuan liikkeen Ajan Sanaa (1930–1942) ja Isänmallisen Kansanliikkeen Ajan Suuntaa (1932– 1944) sekä vaikutti IKL:n kansanedustajana 1933– 1936. Everstiluutnantti oli aktiivinen esimerkiksi antikommunistisen Suomen Suojelusliiton (1923–1944) pääasiamiehenä ja Mäntsälän kapinallisena 1932. Hän lähetti porvarillisten lehtien päätoimittajille kiertokirjeen, jossa hän kehotti lehtiä vaikenemaan Me sankarit -kirjasta maan yleisen edun vuoksi.

" Karjalan retkikunnan esittää Torikka vain suomalaisten liikemiesten häpeämättömäksi metsäkeinotteluksi ja kapitalistiseksi saalistusyritykseksi. [...] Upseerit ja alipäällystö ovat järjestään hulikaaneja ja rikollisia. Isänmaallisia tunteita ja ”Suur-Suomi”-aatetta pilkataan kirjassa mitä törkeimmällä tavalla melkein joka toisella sivulla. [...] Porvarillisella lehdistöllä ei liene mitään syytä tukea sosialistista isänmaan ja puolustushengen vastaista propaganda."

Isänmaallisuuden pornografiaa

. Kiertokirje sai aikaan kirjasodan. Kansanvalta-yhtiön niin ikään kustantama Suomen Sosialidemokraatti (1895–, alk. Työmies, nyk. Demari) nimittäin julkaisi sen etusivullaan 14. joulukuuta 1929. Vasemmistolehdet kiittivät kirjan rehellisyyttä ja totuudellisuutta, sen kaunokirjallisia arvoja, tyyliä ja mainiota henkilökuvausta, kun taas oikeistotoimitteet vaikenivat noudattaen Somersalon kehotusta. Vain kokoomuslainen Iltalehti (1919–1930), joka kuului Uuden Suomen (1919– 1991) konserniin, julkaisi arvostelun. Nimimerkki  A. P. totesi, että ”teoksen kirjalliset avut eivät ole olemattomat. Siinä on tyylin nasevaa iskevyyttä, hyvää kuvien valintaa, terävästi piirrettyjä tilanneasetteluja, vaikkakin usein raakoja ja ruokottomia, ja päähenkilön psykologinen kehityskin on uskottavaa”. Yhtä kaikki arvostelun mukaan romaani ”on muodollisista ansioistaan huolimatta hengeltään eräänlaista isänmaallisuuden pornografiaa. Ja muutamassa kohdassa tavattava tahallinen Jumalan-pilkka panee ajattelemaan, onko sellainen kirjallisuudessamme sallittua edes tyylillisissä tarkoituksissa.”

 Kriitikko toivoo, ettei vastaava parjaus saisi laajempaa jalansijaa kirjallisuudessamme. Kustantajan riemuksi Me sankareista tuli kuin tulikin kohuteos. Joulukuussa 1929 ilmestynyt ensimmäinen painos myytiin loppuun ennen pyhiä. Toinen painos otettiin tammikuussa ja Krasnaja Karelija (Kaunis Karjala) -niminen lehti (1919–2011, alk. Izvestija, myöh. Kurjer Karelii) julkaisi alakertoina venäjänkielisen käännöksen kirjasta, mutta Juhani ei saanut käännöspalkkioita. Se ei kuulunut itänaapurin tapoihin silloin eikä myöhemminkään, eikä hän onnistunut saamaan Neuvostoliiton lähetystöstä lehden numeroita. Petroskoissa ilmestynyt kuukausijulkaisu Kommunisti (1925–1937) piti romaania sinänsä tervetulleena soraäänenä suomalaisten muuten harrastamassa sapelinkalistelussa ja ”lahtariagitatsioonissa”. Ei tosin maltettu olla luonnehtimatta Torikkaa / Konkkaa ”porvarillisen yliopistosivistyksen saaneeksi Karjalan rosvoretkeen osallistuneeksi pikkuporvariksi”. Suomen puolella esimerkiksi sosiaalidemokraattinen Kansan Työ (1919–1963) ylisti romaanin ”tärisyttävää tragiikkaa”. Se oli päätoimittajansa – entisen punavangin ja tulevan SAK:n puheenjohtajan ja ministerin – Eero A. Wuoren (1900–1966) suulla valmis julistamaan Konkan ”Suomen Remarqueksi”, ja tätä kirjailijalle varmastikin mairittelevaa nimitystä Kansanvalta sitten käyttikin taajaan Me sankarit -markkinoinnissaan. 

 


maanantaina, lokakuuta 19, 2020

Punainen myrsky


 

Kansikuvataidetta 90 vuoden takaa. Tekijä taidemaalari Eeli Jaatinen, kustantaja Otava.

Lainasin "Punaisen myrskyn" kirjastosta. Siitä päätellen että kirjan etu- sekä takasivulla on leima:"Vain lukusalikäyttöön", kirja on joskus ollut arveluttavaa luettavaa. Luin kirjan viikonlopulla. Kansikuva vastasi sisältöä. Kirja kuvaa 14-vuotiaan Erkin seksuaalista heräämistä vuonna 1919. "Vallankumous teki Erkistä niinkuin monesta muustakin lapsesta aikuisen. [...]Vallankumous päästi hänessä niinkuin sadoissatuhansissa muissakin kaikkein villeimmmät ja alkuperäisimmät vaistot liikkeelle," kirjan kertoja kirjoittaa. Minua hämmästytti mm. miten estottomasti kertoja kuvasi sadomasokismia naismiliisin ( ent.nunnan) kanssa.

Punainen myrsky ilmestyi vuonna 1931. Viisi vuotta myöhemmin 31 vuotta täyttänyt kypsä kirjailija sanoutui irti teoksestaan. Hän piti sitä aloittelevan kirjailijan kypsymättömänä työnä. "Aivan erityisesti minua nyt jälkeenpäin harmittaa, että annoin vaikuttaa liikaa itseeni silloisen muotisuunnan ja menin romaanin muutamissa kohdissa liiaksi eroottisiin asioihin," hän kirjoitti.
Kun vähän googlasin, minulle selvisi, että vuonna 1931 ilmestyi Mika Waltarin Appelsiininsiemen, joka Wikipedian mukaan herätti kohua moraalittomuudellaan, koska siinä kuvattiin esiaviollista seksiä. Samana vuonna sekä Otava että WSOY hylkäsivät Pentti Haanpään Noitaympyrän. Se oli yhteiskunnallisesti vaarallinen teos, ilmeisesti sen takia, että työtön Pate Teikka loikkasi Neuvostoliittoon. Politiikka taisi vaikuttaa siihen mitä kustannettiin.

Harmillista, että minun piti palauttaa kirja tänään ( 19.10.2020) kirjastoon. Se oli ollut minulla jo neljä kuukautta lainassa, ja olisi voinut olla vielä viidennenkin kuukauden, ellei joku olisi varannut sitä. Harmittaa siksi, että se on aineistoa kirjaprojektiini, jonka nimi on "Isäni tarina". Urho Torikka oli isäni pseudonyymi, kunnes hän hylkäsi Urho Torikan sekä tämän tuotannon ( kaksi romaania ja joitakin näytelmiä) ja ryhtyi kirjoittamaan Juhani Konkkana.

Lisätietoa Eeli Jaatisesta. Nimeä ei ehkä moni tunne, mutta monen lapsuudenkodissa seinällä on ollut jäljennös tai painokuva hänen Suojelusenkeli -maalauksestaan, jossa kaksi lasta kulkee yössä hataralta näyttävän sillan ylitse ja isokokoinen ihana enkeli turvaa heidän kulkuaan.




 

torstaina, maaliskuuta 19, 2020

Kirjoituksia koronakaranteenin ajalta 1

Mainos Tulenkantajat -lehdessä  3.2.1929.  

 Mainos osui silmiini, kun etsin aineistoa seuraavaan kirjaan Kansalliskirjaston digitaalisesta  lehtiarkistosta  hakusanoilla Juhani  Konkka/ Urho Torikka.   Täytyy tehdä  arkistotutkintaa kotikoneen ääressä, koska  Kansallisarkisto on suljettu koronaviruksen vuoksi.  SKS:n kirjallisuusarkisto  näyttää  olevan nettitiedon  mukaan auki normaalisti,  mutta  en ole voinut  istua siellä  lukemassa aineistoa, koska sain    Espanjan matkalta  tuliaisiksi nuhan ilman kuumetta, yskää päänsärkyä ja muitakaan koronaviruksen  oireita.

Kävin  etsimässä isäni  jälkiä  Andalusiassa. Löytyi  Villa Pastora Churrianasta, Malagasta  Siinä talossa vuonna  1963 isäni käänsi  Leo Tolstoita ja Eeva-Liisa Manner  samanaikaisesti   japanilaista  Kawabataa.  


 Villa Pastoran omisti  Sara Hildén. Talo tuli   tutuksi  monelle  suomalaiselle  kulttuuri-ihmiselle  1960-70-luvuilla.   Kesällä  1963 talossa oli hieman turbulenssia  Sara Hildénin elämäkerran mukaan Hyvä Sara! ( kirj. Anna Kortelainen. Gummerus Oy, 2018): ” Talon putkiston ja kylän  vesihuollon kehnous, paperisota, valuuttaongelmat ja huono tiedonkulku Euroopan  laidalta toiselle saivat jatkuvasti aikaan stressiä, murhetta ja konflikteja. Talossa majailevat tuttavat alkoivat puolestaan riidellä keskenään, kuten Mai  Konkka( isäni kolmas vaimo) ja  Marjukka  Kaasalainen  ( runoilija Harri Kaasalaisen vaimo). Juhani Konkka rikkoi irtainta omaisuutta juomapuuskiensa aikana.”  SKS:n kirjallisuusarkistossa lukemani perusteella hän oli hankkinut irtainta omaisuutta omilla rahoillaan, koska  talossa ei ollut  huonekaluja, kun hän muutti sinne  joskus  helmi- maaliskuussa.

 Kaksi  päivää Malagasta  paluun jälkeen nenä ja silmät  alkoivat vuotaa ja  aloitin omaehtoisen  kahden viikon kotikaranteenin.   Siitä oli kulunut eilen  (18.3.) viikko ja nenä  sekä silmät olivat lakanneet  vuotamasta, mutta vapaaehtoinen  karanteeniksi   muuttui  yleiseksi ”karanteenin kaltaiseksi  tilaksi”,  joka koskee kaikki  70 vuotta  täyttäneitä suomalaisia. Se jatkuu  huhtikuun 13.päivään asti  ellei toisin määrätä. Pitää istua eristyksissä kotona ja  välttää  kaikkia ihmiskontakteja. Kissa- ja koirakontakteja saa olla.    Olin istunut  kolme päivää ja kuunnellut  radion koronauutisia ja katsellut television koronaohjelmia  täydellisen  lamaannuksen  vallassa.  Tämä oli pahempaa kuin   Kuuban  ohjuskriisi lokakuussa vuonna  1962.  Atomisodan  puhkeaminen ja maailmanloppu oli lähempänä  kuin  koskaan.  Lokakuun 27. päivä  oli ”ihmiskunnan historian vaarallisin päivä”. Silloin  Neuvostoliiton kuljetusalukset lähestyivät  Yhdysvaltoja  ja   ihmiset hamstrasivat  Suomessa hullun lailla elintarvikkeita – mitä järkeä  siinä oli, kun maailma räjähtäisi  vuorokauden sisällä, minä  ajattelin nuoruuden  pessimismillä  ( vessapaperia   ei muistini mukaan  hamstrattu).  Äidilläni oli  samaan aikaan taidenäyttely eikä yhtään   taulua   mennyt kaupaksi.  Hän ei pystynyt maksamaan rästiin jääneitä vuo0kria ja niin meidät  häädettiin  lapsuudenkodista, josta näen joskus vieläkin unia.

Kuuban  kriisi ratkesi nopeasti,   John Kennedy veti ohjukset pois eikä  Neuvostoliitto hyökännyt.  Minä olin nuori silloin, nyt  tajuan  olevani vanha. Minut on eristetty, etten  kuolisi koronavirukseen. Mikä  isku itsetunnolle!  Yritän sopeutua ajatukseen, että voin kuolla, se tuntuu nykyään paljon  todellisemmalta kuin vielä muutama  vuosi sitten.  Saatan kuolla koronaan, jos on  tottele  valtiovallan määräyksiä ja   pysy kotona.  Olisihan se ehkä jonkin verran epätavallisempi kuolema kuin rintasyöpä tai sydäninfarkti. Mutta en halua  kuolla, kun isä-projektikin on kesken. Joten on pakko eristäytyä  kotiin.  ( Kissa  Ninni tykkää!) 

  Näistä ajatuksista huolimatta hiippailin eilen pimeyden tultua  apteekkiin  ja  Alkoon huonon omatunnon  ja  pelon vallassa, että  matkalla  virus  iskee kimppuuni. Ostin  Alkosta pullon punaviiniä,  se maistui ja  jälkeen päin harmittelin. etten ostanut kolmen litran paukkausta.  Apteekista ostin 76 eurolla lääkkeitä, vitamiineja ja hengityssuojan. Sellaisen olisi saanut K-raudasta  kolme kertaa halvemmalla hinnalla. Apteekit eivät ole konkurssin partaalla  koronan takia  niin kuin monet muut  firmat.  Kotona  kissa Ninni tuijotti minua silmät pystyssä, kun  pistin naamarin kasvoilleni.  Ensimmäisen kerran minusta tuntuu että vanhuus on todella kurja tila.  Yksinäisyys ei ole kurjaa siihen olen tottunut nuoresta asti, mutta se vasta kurjaa on, ettei pääse  kulkemaan  vapaasti kaupungilla  ilman pelkoa, että saa viruksen, ja   ilman  syyllisyyttä,  kun ei tottele  valtiovaltaa, vaan täyttää  sairaalat ja saa aikaan  terveydenhuollon romahduksen Suomessa. 

Tää naamari on kyllä aika tukala, enkä edes tiedä  onko se oikein päin naamalla.