lauantaina, lokakuuta 29, 2011

Identiteetti

Syysilta Kalliossa.

Tiedoksi uusille lukijoille:  Tämä on  Bloggerin  dynaaminen näkymä "Magazine." Klikkaamalla otsikkoa tai kuvaa  saat näkyviin koko kirjoituksen.   Yläpalkista voit valita  millaisessa näkymässä haluat   katsella blogiani. Jos pidät enemmän  perinteellisestä näkymästä, liitä  osoitepalkin url-osoitteen perään seuraava  koodi: /?v=0  (Viimeinen merkki on nolla; liitä ilman  välilyöntejä). 

Bloggerin  dynaaminen näkymä on  ollut käytössä vajaan kuukauden.  Sitä  kehitetään  kaiken  aikaa.   Minä kaipaan  Magazine- näkymän "Lue lisää" -  painiketta, joka  avaa koko kirjoituksen.    Lukuisat bloggaajat toivovat  sivupalkkien  gadgetteja (blogrollia jne.)  takaisin.  Kehitystyö jatkuu,  kaikki  tuleee ajallaan.  Ja nyt  otsikon lupaamaan asiaan.

Kuvassa inkeriläiset isovanhempani Toksovan Konkkalan kylässä  ennen kuin heidät  karkoitettiin  kulakkeina Siperiaan. Isoisäni oli valistunut talonpoika ja  vapaa-ajattelija,  kannatti sosialismia, mutta ei kommunismia eikä kollektivisointia.  Hän  toimitti   elintarvikkeita  pietarilaisille.   Pietarilaiset   haukkuivat  inkerinsuomalaisia tšuhniksi.   Se tarkoitti hiljaista pierua, isäni mukaan.  Tiedä häntä.  Joka tapauksessa pietarilaiset olivat hätää kärsimässä, kun  tšuhnat eivät vallankumouksen jälkeen enää   tuoneet toreille   maitoa,  voita, kananmunia ja   muita elintarvikkeita. 

Inkerin  kulttuuriseuran järjestämän   taideillan jälkeen  mietin jälleen  kerran  inkerinsuomalaista identiteettiä.  Inkeriläiset ovat hiljaisia ja sulkeutuneita, he  pitävät  matalaa profiilia ja  peittävät taustansa. Häpeävät jopa! Eivät  edes taiteilijat  tuo itseään suuremmin  esille,  ovat   vaatimattomia, toisin kuin  karjalaiset,  jotka  osaavat  ottavat tilan itselleen, kun  inkeriläiset hipsivät pitkin seinän vieriä.  Isäni  ei    tosin  noihin vaatimattomiin kuulunut.

Identiteetin  muodostumiseen  on varmaankin vaikuttanut    lutherinusko, joka  suosi vaatimattomuutta ja herran pelkoa, sekä   vanhoilliset kyläyhteisöt. Niissä oli  paha joutua   silmätikuksi.  Niinpä  inkerinsuomalaisista kehittyi  nöyrää ja vaiteliasta kansaa,  joka  ei tunteitaan paljastanut  niin kuin venäläiset, jotka nauravat ja itkevät holtittomasti.  Sopimatonta käytöstähän sellainen olisi  ollut.  

Aika ja paikka   ovat   muokanneet inkerinsuomalaisten   identiteettiä.    He  ovat  eläneet venäläisen  valtaväestön   keskuudessa  tyhminä ja  halveksittuina  tšuhnina.   Stalinin aikana heitä vainottiin.  He eivät uskaltaneet  käyttää äidinkieltään julkisilla paikoilla, etteivät olisi joutuneet epäilyksenalaisiksi. 

Minun identiteettini ei voi olla   inkerinsuomalainen, koska en ole syntynyt ja kasvanut   Inkerinmaalla, vaan Helsingin Munkkiniemessä.  Kipupiste  identiteetti kuitenkin oli  lapsena, kun naapurintytöt haukkuivat minua  ryssäksi.

 Lisää  inkerinsuomalaisesta identiteetistä Kirjailijan päiväkirjassa.    











perjantaina, lokakuuta 28, 2011

Inkeriläisen taiteen ilta Kalliossa

Kirill Alanne. Katajanokka 1995.

 Kävin eilisiltana    Inkerin kulttuuriseuran järjestämässä  taideillassa. Kriitikko Otso  Kantokorpi johdatti  inkeriläisen  taiteen ytimeen, mutta minulta  jäi  ydin   kuulematta, koska  myöhästyin  tilaisuudesta.


Tapasin  taideillassa Eeva Kilven ( kuvassa keskellä), joka oli tullut kuuntelemaan,  kun  Eila  Pöllänen (kuvassa vasemmalla) lauloi   Kilven  runosta  säveltämänsä  laulun  karjalankieleksi.  Opin, että  karjajalankielessä  rakastaminen on suvaitsemista.  Eeva kertoi, että äitini  taulu  on saanut hyvän kodin hänen poikansa luota, mikä ilahdutti minua.  Taustalla  näkyy osa Nikolai  Gulin  asetelmasta ja osa  Inkerin  kulttuuriseuran "muistojen hyllystä."

Eino Lappalainen. Sikahyvä juttu, 1993.

Lisää inkerinsuomalaisten  maalauksia löytyy  kulttuuriseuran virtuaaligalleriasta. ja  minun  Picasa-albumistani.

Kun katselin  värikkäityä maalauksia mieleeni tuli   inkeriläistaustainen kuvanveistäjä  Heikki W. Virolainen ( isä Miikkulaisista, äiti Lempäälästä).    Olisikohan  taustalla  ollut  vaikutusta hänen  värikkäisiin  puuveistoksiinsa?

Heikki W. Virolainen. Ristiinaulittu Väinämöinen 1968.
Photo: Heikki W. Virolainen



PS.  Lue  myös  Otso Kantokorven  blogikirjoitus Isänmaatonta taidetta?


torstaina, lokakuuta 27, 2011

Kummitustalo



Valokuvatorstain  222. haaste on kummitustalo.  Kävin tänään  kuvaamassa Villa Furumoa, joka  on muuttunut  kummitustaloksi.  Se  paloi toukokuussa ja sen mukana  paloi  yksi  talon asukas.  

Kaksi vuotta sitten  Valokuvatorstain haaste oli  autio.   Vastasin haasteeseen blogikirjoituksella: Kaikki ovat lähteneet  Villa Furumo näytti silloin tällaiselta:

Herrasväki   Donner oli istunut  tuolla  terassilla  sata vuotta sitten juomassa iltapäiväkahvia ja -grogeja.   Nyt terassin  kaidepylväät   olivat  sikinsokin pihalla kuin kaatuneet keilat.

Rakensin pienen installaation ennen kuin  lähdin    Villa Furumon  pihalta.


maanantaina, lokakuuta 24, 2011

Sanoo itseään ikäväksi ihmiseksi

Kuvan lähde: Harenberg Literatur Tageskalender
"Der arme Poet" Gemälde von Carl Spitzweg, 1839

Viimeöinen  sänkykaverini oli William N.  Tapasin  hänet  ensimmäisen  kerran parisen kuukautta sitten.   Pitkä laiha mies ( 185 cm/62 kg),  joka toi mieleeni  erään    kesällä  kuolleen runoilijan.  Tapaaminen ei ollut eroottisesti   jännittävä. Miten olisi voinut ollakaan, kun miehellä  on ikää  yli 75 vuotta.  Tuskinpa hänellä  on ikinä  ollut  kovin vilkasta eroottista elämää. Hän ei ole ollut  naimisissa eikä  hän pidä  naisista eikä lapsista,  ei sen  puoleen miehistäkään.   Mutta ei hän aivan  vailla aistillisia nautintoja ole. Hän  pitää hyvästä ruuasta ja  muistaa mitä  syötiin  kymmenien vuosien takaisella  juhla-aterialla.   Minä  en muista  edes eilistä ateriaa.  Ei meillä muutenkaan ole kovin paljon  yhteistä.   Hän ei tunne kirjallisuutta enkä minä  jäkäliä.  Strindbergin  Hullun päiväkirjan hän sentään  oli  lukenut, ranskaksi.  Sivumennen sanoen Strindbergin Uninäytelmä oli   varhaisnuoruuteni suuria  elämyksiä, kun näin  sen  Kansallisen  suurella näyttämöllä.  Mieleeni painui  lähtemättömästi repliikki: "On sääli ihmistä."

William toisti  useaan kertaan olevansa ikävä ihminen. Hän sanoi:"Minun elämääni hallitsevat a) vastahanka b) riita c) kiukku d) epäluulo. Kukaan ei rakasta minua, mutta enhän minäkään rakasta ketään."  Hän  palasi  yhä  uudelleen elämänsä  pieniin ja suuriin   nöyryytyksiin ja  loukkauksiin.    Eräs niistä  oli tapahtunut yli 40 vuotta sitten.   Hän  ei saanut virka-asuntoa kasvitieteellisestä puutarhasta, vaikka oli Helsingin yliopiston  kasvitieteen professori. " Yliopistoväki ei  syvimmiltään minua arvostanut, kyllä minä sen tiedän, juuri siksi minulle ei annettu von Nordmanin asuntoa,"  hän  valitti useampaan kertaan. Se  saattoi olla syy miksi hän  jätti professorin viran ja lähti Pariisiin  jäkälätutkijaksi.  

"Loukkaukset  kirjoitetaan muistiin  näkymättömällä musteella. Ne eivät vanhene koskaan," kirjoittaa Douw Draaisma  Muistikirjassaan,  jota olen  siteerannut   aikaisemmin tässä blogissa  (Déjà-vu), ja  jatkaa: "Jotkin loukkaukset tekevät enemmän kuin vain muokkaavat minäkuvaa: ne saavat elämässä aikaan  ratkaisevan käänteen ja siksi ne  talletetaan muistiin asianmukaisella kunnioituksella." 

Enpä  tiedä viihtyisinkö Williamin seurassa kovin pitkään.  Mutta kirjan henkilönä hän ei ole  lainkaan  ikävä,  vaan  peräti   antoisa   tuttavuus kaikkine  inhimmillisine  heikkouksineen.  En ole  tavannut tiedemiehiä, mutta olen  tuntenut vanhoja  kirjailijamiehiä.   Heissä on samoja ominaisuuksia kuin Williamissa: turhamaisuutta, kateutta, ajoittaista omahyväisyyttä.   He puhuvat  mielellään itsestään ja saavutuksistaan  ja  valittavat etteivät ole saaneet ansaitsemaansa arvostusta. 

Lukekaa Kristina Carlsonin romaani William N.   päiväkirja.    Se on  hieno sanallinen muotokuva  vanhan  miehen sisäisestä mielenmaisemasta.  Se   ei tyhjene  yhdellä  lukukerralla.   Kannattaa  hankkia se omaan kirjahyllyynsä, niin  että voi nauttia  siitä myöhemminkin ( sitten kun  se  on kadonnut  kirjakaupoista eikä sitä  divareistakaan  enää saa).  Minä  laskin  Williamin yöllä käsistäni  ihaillen  -  ja täytyy  myöntää, että myös  pikkuisen  kadehtien  -   sen tarkkasilmäistä ihmiskuvausta.  






















perjantaina, lokakuuta 21, 2011

Rauha - valmis ensi vuonna

Kampissa rakennetaan rauhaa.
 Kuvakooste Narinkkatorin  työmaa-aidasta.

YK-viikon  rauhankulkue Helsingissä 24.10. 2011.  Kokoontuminen  Narinkkatorilla klo 17.00. Kulkue lähtee  klo 18.00. Reitti: Narinkkatori – Mannerheimintie – Aleksanterinkatu - Mikonkatu- Kaivokatu – Mannerheimintie – Narinkkatori-Freda– Kampintori.

Valokuvatorstain 221. haaste on   rauha.

torstaina, lokakuuta 20, 2011

Kadonneita sivuja metsästämässä

Netistä ei mikään katoa, ei  milloinkaan, eivät edes ne  kirjoitukset, jotka on omakätisesti poistanut.  Niin   sanotaan.  Eri  asia   on, miten sieltä  löytää hukassa olevat   sivut.  En usko, että kukaan  työnantaja rupeaa  kaivamaan  esiin  vuosia sitten kirjoitettuja juttuja, niin  paljon aikaa ja vaivaa  kuluu   etsimiseen.

Parisen vuotta sitten Yahoo lakkasi  ylläpitämästä  Geocities-palvelinta, jossa  minulla oli englanninkieliset kotisivut. Niistä oli hyötyä, koska ne sisälsivät    käännösotteita kirjoistani. Ne katosivat netistä kuin Kankkulan kaivoon ja minua  harmitti vietävästi, etten   pelastanut niitä ajoissa.  Sivuilla  oli  mm. The Clown,  jonka  Aleksandar Hemon  löysi   antologiaansa Best European Fiction  2011,   (jota olen mainostanut Kirjailijan päiväkirjassa  jokin  päivä sitten). Hemon ei löytänyt tekstiä sattumalta,  vaan Dalkey Archive Pressin väki  tiesi mistä tekstejä löytyisi, koska olin "heidän kirjailijansa."

Luulin, että   ne  sivut ovat  iäksi kadonneet, mutta  viime viikolla  kun  Googlasin omaa nimeäni, löysin sattumalta  kadonneen  Publications - sivun ja  sitä kautta  osasin mennä    uudelle Geocities-sivustolle, jonka arkistosta  löytyivät  muutkin sivuni.  Perustin  Googlen sivustoille  englanninkielisen kotisivun ja siirsin   sivut sinne.

Tiedoksi Bloggerin  bloginpitäjille

Viime maanantaina  Blogger ilmoitti  Buzzissa, että  hallintapaneelin  käyttöjärjestelmä  päiviteään  uuteen asuun  kahden viikon kuluttua. Se koskee kaikkia  blogeja.  Ettei muutos tulisi täytenä  yllätyksenä, kannattaa kokeilla  uutta systeemiä jo nyt.  Vanhaan systeemiin voi palata vielä jonkin aikaa ennen kuin Blogger  siirtyy lopullisesti  uuteen käyttöjärjestelmään.

Olen  harjoitellut  uuden systeemin käyttöä.  Eniten minua  ihmetyttävät  Bloggerin tilastot. Pitävätkö  ne ollenkaan paikkansa ?  Tilaston mukaan katsojia  oli käynyt blogissa eilisen päivän aikana  670.  Maakohtaisen tilaston mukaan  Yhdysvalloista oli 470 katsojaa, Suomesta 297 ja muista maista  33,  yhteensä 800 katsojaa.  Tekstikohtaisen tilaston mukaan suvuja oli katseltu 102 kertaa.    Epäilen suuresti, että  tilastot valehtelevat.   Yhdysvalloista  tulee enemmän katsojia kuin Suomesta!  Sama juttu melkein joka päivä.

Olen muuttanut sivun näkymää, niin että  se avautuu Classical näkymänä, jossa  juttu   näkyy kokonaisuudessaan. Ei tarvitse  klikkailla otsikkoa erikseen.  Yläpalkista  löytyvät näkymät: Flipcard. Mosaic, Snapshot. Magazine, Sidebar ja Timeslide -näkymät, joista blogin lukija voi klikkaamalla valita   näkymän.  Magazine ja Timeslide näkymässä voi lukea vanhoja blogitekstejä otsikkoa klikkaamalla. Flipcard, Mosaic ja Snapshot ovat kuvanäkymiä.  Kuvia klikkamalla saa tekstin esiin.

Vanhaan   blogimalliin voi  palata klikkaamalla  http://akonkka.blogspot.com/?v=0  Minkä tahansa uudenmallisen blogin  url-osoitteen perään voi lisästä tämän koodin  /?v=0  ( ilman välilyöntejä) niin  se muuttuu vanhanmalliseksi.  Vanhassa  mallissa  blogirulla toimii kuten ennenkin. Siitä näkee mitkä blogit milloinkin ovat päivittyneet.




maanantaina, lokakuuta 17, 2011

Déjà-vu


Me soikeissa peileissä matkustamme
ja taustan näemme itsessämme,
sen tiedämme ennenkin kokeneemme.
Gerrit Achterberg: Déjà-vu. 1952 ( suom. Sanna van Leeuwen. Atena 2011)

Minulla on ollut vain  neljä  déjà-vu -kokemusta   elämäni aikana. Ensimmäinen tapahtui  Marina di Ravennan  metsässä vuonna 1986. Tuli äkillinen  tuntemus, että olen  ollut täällä  ennenkin ja  että jotain  merkittävää tapahtui silloin. Tuntemus haihtui yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. 

Seuraava tapahtui  kaksi vuotta myöhemmin Pariisissa St. Martin kanavan rannalla.    Järkeilin, että olen nähnyt  saman maiseman ranskalaisissa elokuvissa, siksi se  tuntuu  "jo nähdyltä,"  mikä on déjà-vun   sananmukainen käännös.

Vietin talven  2001   Usèzissa, pienessä  etelä-ranskalaisessa kaupungissa.  Siellä minulla oli kaksi  déjà-vuta. Ensimmäinen oli 1600-luvulla  rakennetun  talon kierreportaissa ja  toinen Euren laaksossa.  Unipäiväkirjasta selvisi, että kymmenen   vuotta aikaisemmin Ibizalla olin nähnyt samanlaiset kiviset  kierreportaat unessa.  Jos aika on spiraali, niin mikseipä  alitajunta näkisi   välähdyksiä tulevaisuudesta,  minä ajattelin. 

Euren laakson  kokemuksen  liitin  Kalkkuinniemeen, jossa vietin varhaislapsuuden kesiä isoäidin luonna.  Kalkkuinniemellä oli kaksi  mäkeä, joiden  rosoisten rinteiden välissä oli  laakso.  Kaksivuotiaan silmin laakso on varmasti  ollut syvä ja mäet korkeita ja jyrkkiä kuin  Euren laakson rinteet.  Ehkä  siksi   laakso tuntui niin tutulta.  Tai  kenties siellä  tuoksui samalta  kuin Kalkkuinniemellä.   Voi olla, että  hajuaisti herätti   elämyksen, että olen ollut  täällä ennenkin.  Hajuaistin muistoja  on vaikea   järkeistää ja verbalisoida.

Kaikkiin   déjà-vu kokemuksiini on liittynyt  voimakas  onnentunne -  ikään kuin olisin palannut  johonkin edellisen elämän tai varhaislapsuuden onnelliseen kauteen. Siksi  minua   kummastutti, kun luin Douwe Draaisman    Muistikirjasta,  että  déjà-vu ilmiöön liittyy tietty ahdistuneisuus."Epämääräinen uhka leijuu jossain  hienoisen hämmästyksen ja suoranaisen pelon välimaastossa, ja on vaikea hahmottaa, kuuluuko tunne déjà-vu-ilmiöön vai onko se sen aiheuttamaa," hön kirjoiittaa.

Douwe Draaisma on  hollantilainen  psykologian historian professori.   Häntä  kiinnostaa erityisesti omaelämäkerralinen muisti, jota on tutkittu vasta vähän aikaa.  Hänen mukaansa  omaelämäkerralliseen muistiin pätevät omat salaperäiset lakinsa: "Miksi talteen  ei ole jäänyt juuri mitään  ajalta ennen kolmatta tai neljättä ikävuotta? Miksi loukkaukset on aina kirjoitettu lähtemättömällä muisteella? Miksi  nöyryytykset pysyvät muistissa poliisipöytäkirjan tarkkuudella vielä vuosienkin jälkeen?"  Näihin ja moniin muihin muistamisen   ilmiöihin hän  etsii vastausta Muistikirjassaan.   Se on  insipiroiva kirja  johan varmaankin palaan  myöhemmin. 

 Minua  viehättää  Muistikirjassa, se että  Draaisma viittää usein   kaunokirjallisuuteen.  Hän  aloittaa déjà-vu-luvun kertomalla   Dickensin  David  Copperfieldin kahdesta kokemuksesta. Toisen kokemuksen  jälkeen  David miettii:"Olemme  kaikki kokeneet erään meidät toisinana yllättävän tunteen, kuin olisimme jo aikoja sitten sanoneet tai tehneet jotakin, mitä parhaillaan sanomme ja teemme, kuin olisimme aikoja sitten nähneet ympärillämme samat kasvot, esineet ja olosuhteet, kuin jo ennakolta aivan varmasti tietäisimme, mitä tulemme sanomaan  seuraavana hetkenä - kuin yhtäkkiä sen muistaisimme!"

Hyvä lukija, onko sunulla ollut déjà-vu  elämyksiä?  Millaisissa olosuhteissa ne ovat  välähtäneet tajuntaa?

lauantaina, lokakuuta 15, 2011

Pistekirjoitusta

 "pilviä, paljon pilviä."
(klikkaa kuvat isommiksi)
"yhdeksäntoista, ovi, tuossa on ovi,  perään en huutele,"


Valokuvatorstain 220. haaste on Risto Oikarisen runo kokoelmasta  Puupuuhaltaja ( Otava 2005):
”Pistekirjoitusta. Vastapäisestä kerrostalosta viisi valoa, puiston katuvalot, kuusi, seitsemän pistettä, silmäpuoli auto, kahdeksan. Rannassa vene väärinpäin, yhdeksän, alla tuikkii silmä, kymmenen, haluani etsien, Kiinaa, kaivoin ja kaivoin, alussa seisoi kiitos, lopussa mykkä manner, yksitoista, istun, syön pannukakkua ja kaipaan punaista robottiautoa, kaksitoista, puhuminen on vaikeaa, kolmetoista, neljätoista, tuuli kopeloi veneen suojamuovia, ystävyydellä ja seurustelulla ei ole eroa, viisitoista, vesi on korvissa, aamu, majakanvartija nukkuu tai on uimassa, kuusitoista, nainen on viisas kuin valas, mies on kalassa, seitsemäntoista, sinä, vuosirenkaat, taivaan kappaleet, pyryttää sanoja, minähän sanoin sinulle että, kahdeksantoista, merivettä, yhdeksäntoista, ovi, tuossa on ovi, perään en huutele, kaksikymmentä, mustaa leipää, pilviä, paljon pilviä.”


PS. Voit vaihtaa  vanhaan näkymään  tästä linkistä.



tiistaina, lokakuuta 11, 2011

Kirjailijan kissa

Georges Perec ja hänen kissansa Délo ( *katso nimen korjaus  alempaa).    Valokuvannut Anne de Brunhoff.  Kuva löytyi sivustolta  Writers and Kitties.   Sieltä  löytyy   muun muassa Tove Jansson ja Edith Södergran kissoineen.  Sinne  voi lähettää  kuvia kirjailijoista ja heidän kissoistaan.


Luen Perecin romaania  Elämä Käyttöohje sillä  silmällä  löytyisikö sieltä kissoja.  Tähän  mennessä  olen  löytänyt  yhden kissan sivulta 74.  Se oleilee herra  Smautzin huoneessa. Smautz on  omalaatuisen  miljönääri  Percival  Bartleboothin  kahdeksankymmentävuotias sihteeri, kameripalvelija ja  hovimestari.  Näin  Perec kuvailee kissaa:


"Valkoturkkinen kissa torkkuu oranssilla päiväpeitteellä silmät puoliummessa, etutassut vieretysten kuin sfinksillä." [...]  "Valkoinen  kissa ei kuulu Smautfille, vaan se on koko kerroksen yhteinen. Joskus se asuu Jane Suttonin tai rouva  Orlowskan luona, tai laskeutuu Isabelle Gratioletin tai neiti Crespin  vieraaksi. Se tuli  kolme tai neljä vuotta sitten katon kautta. Sen kaulassa oli suuri haava. Rouva Orlowskka otti sen kiinni ja hoiti sitä. Huomattiin että sillä on eriväriset silmät, toinen sininen kuin kiinalainen posliini ja toinen kullanvärinen. Vähän myöhemmin sen huomattiin olevan umpikuuro." ( Suom. Ville  Keynäs. Loki-Kirjat 2006).   


Raportoin  täällä, jos löydän lisää kissoja Perecin romaanista.


 *Korjaus myöhemmin.  Luotettava  oulipolainen lähde kertoi , että  Perecin kissan nimi ei ollut Délo, vaan  Duchat.




Ninni piirakkavuoassa päiväunilla.  Se rakastaa ympyränmuotoisia esineitä, joihin se   tunkee nukkumaan.  Se on  lihonut kesän aikana niin paljon, ettei mahdu enää kunnolla piirakkavuokaan.   Kesällä   se keksi miten se saa kissanmuroja. Kun  istuin  tietokoneen ääressä kirjoittamassa Unennäkijän muistelmia, se   rupesi   hiertämään ja kiertämään  näyttöruutua niin että en nähnyt  kirjoittaa.  Kissanmuroilla sain sen pois häiriköimästä. Siinä syy lihomiseen.   Nyt se on joutunut  laihdutuskuurille, muroja ei enää tipu.  Saa nähdä miten käy sitten, kun rupean kirjoittamaan muistelmien toista osaa.


PS. Voit vaihtaa  vanhaan näkymään  tästä linkistä.
                                                  

maanantaina, lokakuuta 10, 2011

Laiskuus

Suosikkilaiskurini on Oblomov,  Ivan  Gontšarovin romaani  päähenkilö.  Laiskuus ei ole suuri synti, eivät  laiskat jouda pahantekoon.  Mutta  Oblomoville kävi huonosti.


Tällä viikolla  Valokuvatorstain  haasteena on  synti.   Haasteessa mainitaan Danten Jumalainen näytelmä, jonka  mukaan seitsemän kuolemansyntiä  olisivat: himo, ylensyönti, ahneus, laiskuus,  viha, kateus ja ylpeys (turhamaisuus).


En  muistanut, että  Danten Helvetissä oli  laiskureita,   mutta    siitä   onkin jo  kulunut melkein  30  vuotta, kun  luin  hänen eepoksensa.   Piti lukea  Helvetti uudestaan ja löytyiväthän  ne   sieltä.  Ne olivat  Bolognan hilpeitä  munkkeja, jotka  olivat  laiminlyöneet hengelliset  harjoitukset maallisten ilojen  hyväksi, ja  siitä syystä joutuneet helvetin  kahdeksannen piirin  viidenteen  kuiluun, jossa  heidän lisäkseen olivat  myös   tekopyhyyden syntiin sortuneet sielut. Se on  paha paikka.  


 Hilpeisiin  munkkeihin  verrattuna   lihan himoon langenneilla,   ylensyömäreillä ja ahneilla  on  lokoisat  olot  helvetissä. He  oleilevat  helvetin  toisessa ja  kolmannessa piirissä. 


Ympäristörikolliset  ja luonnonraiskaajat löytyvät seitsemännen piirin viidenneltä kehältä.   Samassa paikassa ovat myös   ne, jotka ovat vahingoittaneet  taidetta. 


Siipä hengellisesti laiskat   ovat  Danten mukaan  pahempia syntisiä kuin  jumalanpilkkaajat, kerettiläiset, tyrannit, murhaajat ja se   kurja joukko, joka  myy  taivaan  tavaraa rahasta.


Te Jumalaksi tehneet ootte rahan
kurjimmat ootte kuvain kumartajat:
pakana yhtä palvelee, te sataa. 


Sanoo Dante.  Suomennos on Eino Leinon.   Divina Commedia  pitäisi suomentaa uudelleen. Sitä on  lähes  mahdotonta  ymmärtää   nykyisessä  kieliasussaan.  Selitysosasto  olisi myös paikallaan, sillä  nykylukijalla ei  ole harmainta  aavistuskaan keitä  ne kaikki papit,  prelaatit ja poliitikot ( = Danten vihamiehet) ovat, joita helvetissä parveilee. 


PS. Voit vaihtaa  vanhaan näkymään  tästä linkistä.   ( jos haluat  käyttää oikean sivupalkin blogrollia)



torstaina, lokakuuta 06, 2011

Tomas Tranströmer sai kirjallisuuden Nobelin, vihdoinkin!

Ne jotka eivät osaa oleilla kuin julkisivuillaan
jotka eivät koskaan ole hajamielisiä
jotka eivät koskaan avaa väärää ovea ja näe häivähdystä
         Tunnistamattomasta -
kulje heidän ohitseen!


Katkelma runosta Kultapistäinen, joka on ilmestynyt  kokoelmassa  Eläville ja kuolleille  (Tammi 1990), suomentanut Brita Polttila.  Kokoelma sai  Pohjoismaiden  neuvoston kirjallisuuspalkinnon 1990. 


Hienoa, että runous   palkittiin  Nobelilla tämä vuonna  - ja  että  voittaja  on  Tranströmer eikä Adonis.  Transtömerin runot eivät ole vaikealukuisia, ne ovat meditatiivisia.  Kannattaa lukea.   Koska  Eläville ja  kuolleille -kokoelmaa tuskin  löytyy muualta kuin hyvinvarustetuista kirjastoista, lainaan  tänne  yhden runon kokonaisuudessaan.


Madrigaali 


Sain  perinnöksi pimeän metsän  jossa harvoin käyn. Mutta kerran tulee päivä jolloin kuolleet ja elävät vaihtavat paikkaa. Silloin metsä alkaa liikkua. Me emme ole toivoa vailla. Raskaimmat rikokset jäävät selvittämättä huolimatta lukuisten poliisien  ponnistuksista. Samalla tavoin jossain meidän elämässämme on suuri  selvittämätön rakkaus. Sain perinnöksi pimeän metsän mutta tänään kuljen toisessa metsässä, valoisassa. Kaikki elävä mikä laulaa kiemurtaa ryömii ja huiskuttaa! On kevät ja ilma hyvin vahvaa- Suoritin tutkinnon unohduksen yliopistossa ja olen yhtä tyhjin käsin kuin paita pyykkinarulla.


Kuvassa  Taiteilijamäki Hietaniemen hautausmaalta.


PS. Voit vaihtaa blogin  vanhaan näkymään  tästä linkistä.

Vaihtelua

Olen keventänyt  blogin sivupalkkia ja palannut  toistaiseksi  vanhaan epädynaamiseen näkymään.    Näkymää  pääsee   vaihtamaan  klikkamalla   sivupalkissa ylhäällä olevaa kohtaa  Dynamic views.    Sitten  voi valita    millaisessa muodossa blogia  haluaa katsella.  Minä pidän enemmän  kyllä   dynaamisista näkymistä.   Täältä löytyy tietoa miten dynaamiset näkymät otetaan käytöön.


Kuvassa Laura Orelman  tyttö työmaa-aidassa Helsingin Kampissa.  

tiistaina, lokakuuta 04, 2011

Rakkaus on musta leijona


Rakkaus tuli,
astui suonten ja lihasten sisään
        kuin veri,
tyhjensi minut itsestäni
ja täytti ystävällä.

Jokainen osa minua
otti ystävän vastaan:
minulta nimi,
muu kaikki on häntä.

kirjoitti Mawlana Rumi (1207-1273)  ja käänsi  Jaakko Hämeen-Anttila.  Runo  on kokoelmassa  Rakkaus on musta leijona.   Nimiruno kertoo, että rakkaus vie unen,  nälissään se laiduntaa rakastavien sydänverta. ”Se taittaa lempeänä matkaa vierelläsi ja vie sinut kohti paulaa, kun olet langennut se katselee  sinua kauempaa.  Se on tyranni, pelotan poliisi, kiduttaja, syyttömien  ahdistaja. Ei ovela, ei hullu eikä viisas viisaudellaan vältä rakkauden paulaa.”

Rumin  runossa mainittu ystävä oli Shams, kiertelevä dervissi ja mystikko,  joka muutti Rumin elämän.  Rumi oli islamilainen   lainoppinut ja teologi, kunnon  muslimi ennen kuin  tapasi  Shamsin.   Rumin oppilaat tulivat mustasukkaisiksi ja  Shams   pakeni   ristiriitoja. Mutta Rumi  ei voinut elää ilman häntä ja lähetti  poikansa  hakemaan hänet takaisin.  Heidän   suhteensa kesti  neljä vuotta ja  päättyi  äkillisesti.  Eräänä  iltana  kesken  kaiken   talon takaovelle koputettiin, Shamsia  pyydettiin ulos eikä  häntä sen  koommin  nähty.  On arveltu  että  Rumin mustasukkaiset oppilaat tappoivat hänet.   Ennen Shamsin katoamista Rumi  ei ollut kirjoittanut runoja. Kaipaus teki hänestä runoilijan.

Minä näin  viikko pari sitten unta, että  etsin  Suomalaisesta kirjakaupasta  runoushyllyä. Kun en löytänyt sitä, myyjä tuli  avuksi ja vei minut  takahuoneeseen, jossa runoushylly oli. 
Se näytti  siltä, ettei  sitä ole  aikoihin järjestetty.   Minulla ei ollut  mielessä ketään erityistä runoilijaa, Katselin hyllyä ja ilahduin  kun löysin  alarivistä   Rumin runokirjan. Se oli pölyinen, vanha   ja   repaleinen.  Sen minä ostin.  En muista paljonko se maksoi.

 Heräämisen  jälkeen ajattelin, että minun on ruvettava taas lukemaan Rumia, koska alitajunta suosittelee sitä. Minulla on kirjahyllyssäni   Coleman  Barksin  kokoama The Essential Rumi, jota olen lukenut  viimeksi   90-  luvun puolivälissä.    Minä olin siihen aikaan rakastunut.   En tuntenut  Rumin runoutta   entuudestaan   ( suufilaisista runoilijoista vain Hávez ja Omar Khaijam  olivat  tuttuja).  Joku  niistä nettiystävistä, joiden kanssa pelasin lasihelmipeliä unilla,  suositteli  hänen runojaan.   Niin minusta tuli Rumin runouden ihailija,    olisi voinut tulla suufilainenkin,  jos   Suomessa olisi ollut  suufilaisia mystikoita.    Ehkä heitä  oli, mutta  en  törmännyt heihin.  

maanantaina, lokakuuta 03, 2011

Dynaaminen näkymä

 Kokeilen  Bloggerin uutuutta  nimeltä "Dynaamiset  näkymät ( Dynamic Views)". Kokeile sinäkin.    Valitse   yläpalkista, haluatko katsella  blogikirjoitusta joko  Classic -,  Flipcard-, Magazine-, Mosaic-, Sidebar-,  Snabshot- tai Timeslide -näkymän. Voit kokeilla niitä kaikkia. Tämän blogin oletusnäkymä om  Magazine. Klikkaa  kuvaa tai otsikkoa, niin  tekstisivu aukeaa. Sen lopussa  on kommentointimahdollisuus. 


" Dynaamisten näkymien"  hyvä puoli  on se, että  blogi latautuu nopeammin.  Huono puoli on se, että   oikea  sivupalkki katosi.  Eniten kaipaan  blogiluetteloa,  josta näki  yhdellä silmäyksellä  mikä  blogi on päivittynyt. Nyt täytyy mennä  Googlen  syötteenlukijaan katsomaan päivittyneitä  blogeja.   Siitä harmistuneena  lähetin   Bloggeriin palatetta, että  haluan   Blogiluettelon takaisin.


Silloin  kun  ehdin lukea blogeja, käytän  aina  Blogiluetteloa. Entä te, hyvät lukijat? Kuinka  moni teistä käyttää  blogiluetteloa vieraillessaan tässä  blogissa.  Antakaa palautetta. Millaiselta Bloggerin "Dynaamiset näkymät"  näyttää teistä?  Onko uudistus hyvä vai huono?

sunnuntaina, lokakuuta 02, 2011

Syksyn häikäisy

Syksyn häikäisy Westendin  Kuninkaanniemessä  1.10.2011


Valokuvatorstain  218. haaste on Pertti Niemisen runo: 


Vilu
meren valo
helmikuun valo
kesäyön lämmin valo
syksyn häikäisy
talven viima:
     katse.



kokoelmasta Vaikka aamuun on vielä aikaa ( Otava 1989)


PS. Runot eivät  vanhene. Toisin käy romaaneille.