Näytetään tekstit, joissa on tunniste Paavo Haavikko. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Paavo Haavikko. Näytä kaikki tekstit

perjantaina, lokakuuta 23, 2009

Haavikko-niminen mies




Solnantie


Paavo Haavikko ja Marja-Liisa  Vartio asuivat liittonsa alussa Solnantiellä. Talo ei näy  kuvassa, se on  poppeleiden takana.   Meidän  perhe  asui kuvassa näkyvässä talossa. Haavikon pariskunta kävi meillä  kylässä, mutta  olin niin nuori  siihen aikana, että  heidän  vierailunsa ei minua kiinnostanut, he  olivat minun näkökulmastani vain jotain tylsiä, ikivanhoja aikuisia.  Mauno  Saari  kirjoittaa kirjassa Haavikko-niminen mies, että   inkerinmaalainen venäjän kielen kääntäjä kiljui heille leveän kadun yli, että heidät  on hyväksytty Kirjailijaliittoon.   Katu saattoi olla Solnantie tai sitten Munkkiniemen puistotie, se oli aika leveä.  Kiljuja oli isäni, siihen aikaan  kirjailijana tunnetumpi kuin kääntäjänä. Hän  istui  kymmenen  vuotta Kirjailijaliiton johtokunnassa ja   valitsi  muiden  johtokunnan jäsenten kanssa liittoon jäsenet, joten  hänellä oli ensikäden tietoa.


 Viime yönä  luin   Saaren Haavikko-kirjaa.   Se on  kuin   juorulehti, sen  lukeminen henkistä itsesaastutusta, sitähän  ihmiset  nykyään  harrastavat.  Saari on entinen Iltalehden  päätoimittaja ja  tyyli  sen mukaista. Hän   kuskaa Haavikolle  punaviiniä  ja  kuuntelee   (haastattelee?)   kynä  ja muistilehtiö kädessä häntä.  Aina  ei käy selville  mikä  on  Haavikon, mikä  Saaren sanoja. Tämä saattaisi olla  Haavikkoa: " Kriitikoilla ja huonoilla kirjailijoilla  on työnjako. Huono kirjailija keksii syötit, joihin kriitikko kiinnittää kalan. Pelastin nyt kalastuselinkeinon!"   


 Saaren kirjan    tapauksessa media on  Haavikon pojan avustuksella   kiinnittänyt  syöttiin kalan.   Miksi kirja  piti toimittaa  markkinoille  niin kovalla  kiireellä,  vain vuosi Haavikon  kuoleman jälkeen? Ystävänteko muka. Kirjalle  olisi  ollut eduksi, jos  Saari  olisi  malttanut  käsitellä materiaalia vähän pitempään ja julkaissut  sen vasta sitten kun  sekä omat että  omaisten tunteet olisivat   asettuneet.


 Minua kosketti ja järkytti Saaren kirjassa eniten Haavikon puheet  tyttärestään Johannasta:
 "Hän tuli minun tyköni ja puhui rivosti. En voinut sitä sietää. Tiesin aina ennen kuin hän avasi suunsa, että asia alkaa vitulla ja perkeleellä, että miten hänen asiansa ovat päin vittua, ja että rahaa ei ole, valmiilla juristilla. Ja minä maksoin summattomia summia, sanoin hänelle että  maksan mutta en kestä  kuunnella hänen slangiaan, maksoin aina ja paljon kyselemättä, koska kaikkiin kysymyksiin tiesin vastauksen. Kiristelin hampaita ja sihisin. Ja maksoin, maksoin ja maksoin! [...] Jos kysyt  rakkaudesta, minä vastaan vihasta, vihalla, ja kyllä -katkeruudella, senhän sinä haluat kuulla! Paha ja väärä sana, siinä ei ole pohjaa eikä laitoja ja siksi se on täsmällinen ilmaus sille mitä minä tunsin. En mitään muuta kuin että tuossa on ja mene ulos! Miksi minä olisin sellaista sietänyt, sitä että hän jo kielenkäytöllä halveksi minua siksi että ajatteli ja tiesi minun halveksivan häntä? Kun olin kaikkeni yrittänyt! [...] Itse rikki revitty, riekaleiksi niin ettei ehjää kohtaa, itse ratkottu, avustettuna toki. Minä pidin Johannaa kuin kukkaa kämmenellä, hän oli kaikki mitä tyttö saattoi olla. Mutta hän oli tytärpuoli jolla oli äitipuoli." ( s. 172-173).  Kuulostaa vähän  siltä että  siinä puhuu  Kuningas Lear  humalapäissään.   In vino veritas, vai onko?  


Johanna  kuoli saman päivänä (17.6.) kuin äitinsä  Marja-Liisa Vartio, mutta  tasan  kolmekymmentä  myöhemmin.  Hän  oli sairaalahoidossa alkoholin ja lääkkeiden väärinkäytön vuoksi, pääsi lomalle ja oli matkalla kotiinsa  Lauttasaareen, yritti nousta  bussiin, hiha takertui, hän luiskahti ja jäi bussin  takapyörien alle.  Hän ei kuollut  heti, vaan vasta sairaalassa.  Haavikko ehti käydä katsomassa häntä.   Se oli "pitkä onnettomuus, hidastettu itsemurha, "  Haavikko sanoi.  Ei kai sattumaa että hiha takertui ja  jalka luiskahti  äidin  kuolinpäivänä?    Alitajunta muistaa päivämäärät. Johanna oli 10-vuotias, kun äiti kuoli. Freudin mukaan sattumaa ei ole; ihminen ei joudu onnettomuuteen sattumanvaraisesti, vaan tiedostamaton ohjaa hänen valintojaan.


En  taida  lukea Saaren kirjaa loppuun asti. Näin yöllä  Haavikosta unta,  en muista mitä tapahtui unessa, ei se ollut paha uni, mutta kun  aamulla heräsin, olin aivan tukossa  enkä pystynyt  aloittamaan päivän töitä, mikä  harmittaa minua,  sillä jos en aloita aamulla, koko päivä  menee hukkaan.   Ja   huominen päivä menee kirjamessuilla messuamiseen, kamala paikka.  Samaan  aikaan, mutta eri lavalla esiintyy Jörn Donner, toivottavasti kaikki menevät  sinne kuuntelemaan häntä, ja me  saadaan Saila  Susiluodon kanssa puhua  kaikessa rauhassa keskenämme miten meidän isät  ovat  vaikuttaneet kirjailijanuraamme.