Näytetään tekstit, joissa on tunniste Dovlatov-museo. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Dovlatov-museo. Näytä kaikki tekstit

tiistaina, marraskuuta 29, 2016

Puškinin reservaatti

Tienviitassa lukee Mihailovskoje,  joka oli Puškinin äidin maatila. Nykyään se on ulkomuseo. Se sijaitsee Pihkovan alueella, Puškinskije Goryn pikkukaupungissa, tai venäläisittäin sanottuna kaupunkitaajamassa,  jossa on asukkaita noin 5000. Suomeksi paikan nimi on Puškinin vuoret, mutta ei siellä mitään vuoria ole,  mikäli joku niitä kaipaa. Matka bussilla Pihkovasta sinne kestää kolmisen tuntia.  Taajaman linja-autoasemalta on kuuden kilometrin kävelymatka Mihailovskojeen.  Se on yksi alueen suojelukohteista.  Muut suojeltavat ovat Puškinin hengen ja muiston lisäksi: Svetogorskin  luostari,  jonne hänet on haudattu ja   Trigorskojen kartano,  jossa asui  hänen ystäviään,  ja Anna  Petrovna Kern.

Puškin vietti Mihailovskojessa kaksi vuotta, mutta ei omasta tahdostaan, vaan karkotettuna. Neljä vuotta aikaisemmin Aleksanteri I oli tuominnut hänet Siperiaan ”nuorison villitsijänä”, kun oli saanut käsiinsä Oodin vapaudelle  hänen epigrammejaan ja muita julkaisemattomia kirjoituksia, joita kiersi Pietarin radikaalin nuorison keskuudessa. Puškin oli tuolloin 21-vuotias.  Hänen vaikutusvaltaiset ystävänsä saivat tsaarin lieventämään rangaistusta.  Tsaari määräsi hänet erään kenraalin kanslistiksi Etelä-Venäjälle.

 Puškin ei viihtynyt virassa eivätkä rakkausseikkailut, hurjastelut ja korttipeli korvanneet Pietarin kulttuurielämää. Päästäkseen pinteestä hän kirjoitti jollekin ystävälleen ateismia henkivän kirjeen, ja kuten arvata saattaa, kirje joutui  sensuurin  kautta tsaarin käsiin.  Hän sai haluamansa virkaeron, mutta ei vapautta.   Hänet passitettiin Mihailovskojeen, josta hänen ei saanut poistua.  Hänen isänsä, luostarin priori ja eräs  aatelismarsalkka määrättiin  pitämään häntä silmällä.  Mutta isä ja äiti eivät  tulleet toimeen poikansa kanssa, vaan muuttivat takaisin Pietariin.  Eivät he olleet hänestä lapsenakaan välittäneet, vaan olivat jättäneet hänet njanja Arina Rodionovan hoiviin   Niin he tekivät nytkin.

Puškin viimeisteli Mihailovskojessa Boris Godunov –näytelmän  ja kirjoitti Jevgeni  Oneginin  toisen ja kolmannen laulun.   Hänen  runoromaaninsa oli  omaelämäkerrallinen - hän ennusti jopa kuolemaansa johtaneen kaksintaistelun. Anna Petrovna Kern, joka asui sukulaisten luona Trigoskojen kartanossa, oli yhden kesän ajan Puškinin  muusa,   rakastettu ja  Jevgeni Ongenin Tatjanan  esikuva.  Kylällä alkoivat juorut kiertää. Aviomies kävi  hakemassa Annansa Pietariin ennen täysmittaisen skandaalin  kehkeytymistä.
Puškin ei Anna Petrovnan lähdön jälkeen enää viihtynyt Mihailovskojessa. Hän alkoi suunnitella pakoa Ranskaan, mutta suunnitelma kuivui kasaan.   Hän pääsi lähtemään sieltä vasta kun tsaari oli vaihtunut Nikolai I:ksi, ja  kasvitieteilijäksi  naamioitunut  tsaarin urkkija  oli  lähettänyt Pietariin   rauhoittavan  raportin  Puškinin  toiminnasta  äitinsä maatilalla.


Sergei Dovlatov  ja  Ulkomuseo


Sataviisikymmentä vuotta sen jälkeen kun Puškin oli lähtenyt Mihailovskojesta, sinne saapui Leningradista Sergei Dovlatov (1941-1990),  kiinnostava  tyyppi, joka oli opiskelut Leningradin  valtion yliopistossa suomea, saanut potkut kolmannelta vuosikurssilta, suorittanut asepalveluksen  vankityöleirin vartijana Komissa  ja    saanut elantonsa lehtimiehenä. Hän kirjoitti kaunokirjallista proosaa, mutta yksikään kustantaja ei julkaissut hänen kirjoituksiaan.   Hän kierrätti niitä samizdatina  tuttaviensa piirissä.  Vuosina 1976-77 hän   työskenteli  museo-oppaana Mihailovskojessa. Tuosta elämänvaiheesta hän kirjoitti omaelämäkerrallisen romaanin nimeltä Zabovednik. Se ilmestyi Yhdysvalloissa vuonna  1983.


 Zabovednik tarkoittaa ulkomuseon lisäksi  myös reservaattia, suojelualuetta joka on jätetty alkuperäiseen tilaan. Dolvatovin romaanin nimi on monikerroksisesti ironinen. Mihailovskojen museossa mikään ei ole alkuperäistä. Kartano paloi ainakin kaksi kertaa: ensin sen polttivat punaiset vallankumouksen melskeissä, sitten saksalaiset toisen maailmansodan aikana. Boris Alihanov,  Dovlatovin   alter ego, kysyy  mitkä museon esineistä ovat aitoja  Puškinille  kuuluneita tavaroita,  museonjohtaja vastaa:
   ”Kaikki  täällä on aitoa. Joki, kukkulat ja puut  ovat Puškinin aikalaisia. Hänen keskustelukumppaneitaan ja ystäviään. Tämän seudun ihmeellinen luonnonkauneus…”
   Kun Boris penää edelleen alkuperäisiä esineitä, museonjohtaja sanoo ärtyneenä:
   ”Että henkilökohtaisia esineitä pitäisi olla. Epäilyttävä fiksaatio, jos minulta  kysytään…”

  Boris ei ole samaa mieltä museonjohtajan kanssa.  Ymmärrän häntä, minäkin olisin pettynyt,  jos menisin  Louvreen katsomaan Leonardo da Vincin   Mona Lisaa, ja minulle  selviäisi siellä,  että se on kopion kopio.  Boriksen ja museonjohtajan dialogissa ei ole kysymys vain esineistä. Dovlatovilla ei ole ainoatakaan turhaa dialogia eikä turhia lauseita, niitä joissa sytytellään tupakoita tai kohotellaan olkiaan, kun ei tiedetä mitä seuraavaksi sanottaisiin.

Boriksen elämä oli ollut yhtä kaaosta Leningradissa. Hän ryyppäsi liikaa, velkojat ahdistelivat, entinen vaimo oli muuttanut takaisin hänen asuntoonsa (heillä oli nykytermein ”vaikeasti määriteltävä suhde”) ja puhui emigroitumisesta yhä useammin.  Boris oli omien sanojensa mukaan täyden henkisen sekasorron partaalla ennen kun hän lähti Mihailovskojeen.  Siellä hän on  silmälläpidon   alainen  kuin aikoinaan Puškin.  Tuskin hän on ehtinyt tutustua paikkaan, kun polunmutkan takaa ilmestyy vanha ilmiantaja yliopistoajoilta, Lenja Gurjanov (kurja mies kuin nimensä), joka ei ole edistynyt elämässä, vaan raportoi  yhä KGB:lle.

Dovlatovin Puškinskije Gory on kuin Neuvostoliitto pienoiskoossa - samanlainen absurdstania.  Hänen pikamuotokuvansa turvallisuuspalvelun miehistä, kaupunkitaajaman juopoista ja ulkomuseon oppaista ovat herkullisia.  Mitrofanovin opastukset ovat ”täynnä yllättäviä rinnastuksia, ällistyttäviä hypoteeseja, harvinaista arkistotietoa ja sitaatteja kuudella eri kielellä.” Mutta hän on toivoton laiskuri, hän ei jaksa kiivetä mäelle, jossa oli merkittävä muistomerkki, niinpä turistit kiskovat hänet keinonahkatakin päällä mäen laeille.  Eikä hän ole vain laiskuri, vaan häntä vaivaa abolia, täydellinen tahdon puute. Pototski puolestaan on varsinainen potaskanpuhuja, mutta ei hullumpi opas: ”hänen valttinsa oli intiimi luottamuksellisuus.” Kolmellakymmenellä kopeekalla mieheen hän lupasi näyttää turisteille Puškinin todellisen haudan, jota bolševikit piilottelivat kansalta. Hän oli julkaissut heikkotasoisia  kertomuksia nuorisolehdissä  sekä yhden pienoisromaanin ja päässyt Kirjailijaliittoon. Hän julisti Borikselle, joka ei päässyt Kirjailijaliittoon: ”Minä olen samanlainen kirjailija kuin Tšehov, saatana.”

Borikselle Mihailovskojen reservaatti oli suojatyöpaikka. Hän veti pari opaskierrosta päivässä ja oli kello kahden jälkeen iltapäivällä  vapaa tekemään  mitä halusi.   Hän asettui aloilleen, ryhtyi  kirjoittamaan ja   kieltäytyi kun vuokraisäntä  tai  Pototski  tarjosi  ryyppyä. Kaaos alkoi järjestyä ja  elämään ilmaantui  tasapaino.  Hän sai säännöllistä palkkaa, osti uuden paidan ja lähetti vaimolle seitsemänkymmentä ruplaa.  Ehkä niin  ei olisi pitänyt tehdä, sillä   vaimo ilmestyi   paikalle ja Boriksen  elämä suistui jälleen  kaaokseksi.

 Vaimon nimi  on Tatjana,   mikäpä  muu se  voisi olla! Myös  Boriksen nimi  on peräisin  Puškinilta.  Vaimo on  tullut pyytämään  viimeisen kerran, että Boris  muuttaisi hänen ja tyttären kanssa  Amerikkaan. Boris kieltäytyy viimeisen kerran lähtemästä.  He istuvat ravintolassa puhumassa  vakavasti.  Vaimo  kysyy, miksi hän ei   halua lähteä.
    ”Tämä on minun kieleni, minun kansani ja minun mieletön kotimaani. Voitko kuvitella, että tavallaan rakastan jopa miliisiä? ”
     Kun vaimo kysyy, mikä häntä täällä pidättelee, hän vastaa:
     ”Kieli. Vieraalla kielellä ihminen menettää kahdeksankymmentä prosenttia persoonallisuudestaan. Hän kadottaa mahdollisuuden vitsailla ja olla ironinen. Se yksin riittää saattamaan minut kauhun valtaa.”

Vaimo on kyllästynyt repeileviin sukkahousuihin, kyllästynyt olemaan riemuissaan, kun sattuu saamaan jostain talousmakkaraa, kyllästynyt  vitsailemaan.  Hän  on pessimisti ja sitä mieltä,  ettei Boriksen kirjoja  kukaan julkaise  Neuvostoliitossa.
   ”Minun lukijani ovat täällä. Kun taas siellä… Kuka tarvitsee minun kertomuksiani  jossakin Chicagossa?”
    ”Kuka niitä täälläkään tarvitsee? Tuo tarjoilijako? Ei hän lue edes ruokalistaa.”
   ”Kaikki. Ihmiset  vain eivät tiedä sitä vielä.”
  ” Niin tulee aina olemaan.”
  ”Erehdyt.”

Vaimo erehtyi, mutta Boris tiesi. Dovlatovista tuli kuin tulikin suosittu kirjailija. Häntä lukevat nykyään kaikki, jotka kirjallisuutta yleensä  lukevat, ja heitä on vielä paljon   Venäjällä.

Zabovednik ilmestyi suomeksi vuonna 2016 nimellä Ulkomuseo. Sen suomensi Pauli Tapio ja kustansi Idiootti (nimi viittaa Dostojevskin Idioottiin), joka on kustantanut myös kolme Dovlatovin aikaisemmin  suomeksi ilmestynyttä  romaania. Vaikuttaa siltä, että nykyään ei isoilla kustantamoilla ole varaa kustantaa vähälevikkistä laatukirjallisuutta. Onneksi kirjallisuudelle, että vielä on olemassa Idiootin kaltaisia pieniä kustannusliikkeitä, jotta kaikkea ei  tarvitse lukea ulkomaiden kielillä.

 Minä luin Ulkomuseon ensin englanninkielisenä   Pushkin Hills’inä. Kääntäjä on Katherine Dovlatov, kirjailijan tytär. Hyvä käännös The Guardianin mukaan, mutta vieraalla kielellä minulta menivät ohi monet  ironian vivahteet ja lauseiden  hienot  käännähdykset.  Sen takia nautin enemmän Pauli Tapion suomennoksesta. Hän tuntee kääntämisen salaisuuden: ”Lause syntyy maailmaan hyvänä ja huonona samalla kertaa. Salaisuus piilee käännähdyksessä jonka vaivoin erottaa. Kahvan on levättävä kädessä lämpimässä. Sitä on käännettävä vain kerran, ei kahdesti,” kirjoitti Isaac Babel kääntämisestä novellissa Guy de Mauppassant

 Dovlatov on Babelin veroinen ironian ja tarkan lauseen mestari. Kummallakin on juutalaiskirjailijoiden riemastuttava huumorin ja itseironian kyky. Siksi heidän teoksensa ovat aina yhtä nautittavia, ne eivät tyhjene yhdellä eivätkä useallakaan  lukukerralla.


 Talo jossa Dovlatov asui Puškinskije Goryssa. Foto: Pauli Tapio.  Nykyään talo on Dovlatov-museo. Kun kävin  vuonna  1993 Puškinskije Goryssa, siellä ei vielä ollut museota. Dovlatov ei ollut silloin yhtä kuuluisa kuin nykyään

 Ulkomuseossa Tatjana kysyy  Borikselta:
    ”Oletko varma että tämä on ihmisasumus?”
     Katossa oli reikiä ja lattiassa rakoja. Boris sanoo, että eivät ne  mitään rakoja ole.
  ”Aikaisemmin niiden kautta tuli kulkukoiria sisälle.”
  ” Eipä niitä tilkittykään ole”, toteaa  Tanja.
  ”Mutta olen kesyttänyt koirat…

Vuoden 1993 syyskuun lopussa Puškinskije Goryssa pidettiin  naiskirjailijoiden seminaari.  Raija Siekkinen  oli yksi osallistujista. Hän   on kuvannut novellissa Pyhä  Ambrosius  seminaaria  ja käyntiä Mihailovskojessa.  Minä en muista opasta, mutta  Siekkinen muisti, että  opas oli pieni  harmaatukkainen mies, joka  osasi  ulkoa kaikki Puškinin  säkeet.   Opas  osoitti Puškinin kirjoituspöydällä olevia esineitä ja  selosti  niitä. Tulkki käänsi oppaan puhetta seuraavaan tapaan: ”Nämä tuhoutuivat kaikki sodassa. Tässä on mustepullo, kynä ja paperi. Nämä ovat hyvin arvokkaita. Mitään näistä ei jäänyt jäljelle. Ja tässä, tulkki viittasi kohti vitriiniä, jonka sisällä oli paperia , ja sillä pientä mustaa kirjoitusta, - tässä meillä on  Puškinin käsikirjoitusta. Se on hyvin alkuperäistä. Sitä säilytetään Moskovassa . Se on tuhoutunut..”  

Suosittelen Raija Siekkisen novellia. Se on hauska.  Itse olen kirjoittanut  tuosta  naiskirjailijoiden  seminaarista  Unennäkijän muistelmissaTäällä on siitä pieni katkelma.

Kirjallisuutta:

Sergei Dovlatov.  Ulkomuseo.  Suom. Pauli Tapio.  Idiootti 2016

Raija Siekkinen. Novellit. Otava 2007

Aleksandr  Puškin. Jevgeni Onegin. Suom. Lauri Kemiläinen. Otava 1976

Vappu Roos. Dantesta Dickensiin. WSOY 1946

Muuta: