Sanomalehtimies A. Pashtor kertoo Neues
Wiener Journal'issa siitä, miten hän 22 p:nä elokuuta 1910, kolme kuukautta
ennen Tolstoin kuolemaa, kävi Jasnaja Poljanassa ja keskusteli puolisen tuntia
suuren kirjailijan kanssa. Vajaa puolet hänen jutustaan kertoo miten hänen piti selittää asiansa kolmelle portinvartijalle: Tolstoin vaimolle, pojalle ja sihteerille. Sinnikkyys voitti ja hän pääsi Tolstoin puheille.
Alla osa jutusta, jonka on skannattu Kansalliskirjaston digitaalsiesta lehtiarkistosta. Olen korjannut skannusvirheet, mutta en tuntemattoman suomentajan kieltä.
Äkkiä
avautui ovi. Mitä? Sihteerikö? Nousin seisomaan. Eteeni oli ilmestyi itse
Tolstoi. Hän oli puettu kuten talonpoika pitkävartisiin saappaisiin, leveisiin housuihin. Musta talonpoikaispaita oli vyötetty nahkavyöllä. Hän katseli
tutkivasti minua. Mitkä ihmeelliset silmät ! Hänen katseensa oli ankara,
läpitunkeva. Hän osoitti minulle tuolia ja istui eteeni kuin tuomari. Pieni
huone tuntui minusta vieläkin pienemmältä. Niistä tunteista, jotka täyttivät
sydämeni, en voinut mitään lausua julki. Hän pelasti minut kömpelöstä asemasta.
”Missä tarkoituksessa saavuitte Venäjälle?”
"Tarkoituksenani
on matkustaa maapallon ympäri. Lähin päämääräni on Japani. Sieltä matkustan
Amerikkaan. Saavuttuani Moskovaan en voinut pidättää haluani nähdä teitä
Minulla ei ole sanoja, joilla tulkitsisin teille ihailuni.”
Kuvaamattoman
ivallinen hymy ilmestyi hänen huulilleen. Se oli hymyä ihmisen, joka seisoo
yläpuolella maailman menon, joka on ulkopuolelta kaiken arkipäiväisyyden.
”Olkaa
hyvä, jättäkää sellainen. Minua eivät miellytä kiitokset ja kehumiset, ne ovat
vastenmielisiä. Parempi, jos sanotte minulle, oletteko suhteissa hallitukseen?
Mahdollisesti olette diplomaatti?”
”0len sanomalehtimies
ja harrastan erikoisesti siirtolaiskysymystä. Luulen voivani käyttää osan
aikaani tämän kysymyksen tutkimiseen mentyäni Ameriikkaan."
”Muuttavatko
talonpojat omasta maastanne maan puutteen takia?
”Kyllä…
miltei kaikki maa kuuluu aristokratialle ja papeille.”
”Ja te valitsitte siirtolaiset tutkimuksenne esineeksi.
Mitä aioitte heistä kirjoittaa?”
”Kokoamani
tosiasiat aion julkaista joko tieteellisessä tai kaunokirjallisessa muodossa.”
Kaunokirjallisessa
muodossa?”
Ja uudelleen huomasin hänen huulillaan
pilkallisen hymyn.
”Minä
inhoan kaunokirjallisuutta,” huomautti Tolstoi. ”Mitä varten ihmiset oikeastaan kirjoittavat?
Vain suuret valitut kirjailijat saavat käyttää ajatustensa tulkitsemiseksi
kaunokirjallista muotoa. Täytyy kirjoittaa totta. Mutta missä on totuus? Mikä
on totuus? Jokainen voi kuvata huomioitaan ja jokaisella on siis oma
käsityksensä totuudesta. Taide ? Sitä ei ole. On vain kunnian- ja rahanhimoa,
mutta raha – se on kaiken taiteen ja kaunokirjallisuuden loppu. Jokainen
näyttää kirjoittavan rahojen takia ja myyvän yksilöllisyyttään rahasta... Minun
kirjani kuuluvat kaikille. Annoin täyden vapauden painattaa niitä kaikkialla – ilman
minkäänlaisia ehtoja. Tämä johti riitaan vaimoni kanssa. Minä tiedän, miten
kaikki loppuu... Uskonnon täytyy olla sinä peruskivenä, jonka päällä ajatus
voisi levätä. Olen sen vasta nyt ymmärtänyt. Totuus on tullut niin lähelle
minua, että minä miltei näen sen ..."
”Mutta
»Sota ja rauha?»
”Olen unohtanut
sen.”
»Anna
Karenina.»
”Unohtanut senkin ja kaiken muun”
Hän katkasi äkkiä puheensa ja katsoi minuun
kiinteästi. Sitten hän uudelleen kääntyi minun puoleeni.
”Mitä
te pääasiassa kirjoitatte?”
”
Pääasiassa teatteria varten”, vastasin minä.
”En tunnusta ansioksi sitä ...”
”Eikö
runojakaan?”
”Vielä
vähemmän. Ketkä tarvitsevat runoja? Ajatuksia, jotka voidaan ilmaista paremmin
suorasanaisessa muodossa, tehdään vain epäselviksi. Se on jäännöstä barbaariajoilta."
” Mutta Goethe” yritin minä.
”Goethe?... Goethe oli mitättömyys.”
Tolstoin kummallinen huomautus palautti minut
tietoisuuteen. Huomasin, että monet hänen mielipiteistään eivät olisi kestäneet
vakavaa arvostelua.
”Te
viittasitte maakysymykseen. Se kiinnostaa minua yksin enemmän kuin kaikki muut
kysymykset yhteensä. Olen yhtä mieltä Henry Georgen kanssa. Tunnetteko hänen
mielipiteitään?”
Hän silmäili minua kuin professori
ylioppilasta.
”Ei, en tunne”, häveten tunnustin
”Onneton
nuori mies ... te ette tunne Henry Georgen mielipiteitä. Lukekaa hänen
teoksiaan, lukekaa ... ”
”Kyllä,
kyllä, sen minä teen,” vastasin vapisevin äänin.” Minä rupean niitä ...”
Tunsin
itseni nolatuksi. Häpesin, etten ollut lukenut Henry Georgea.
”Suokaa anteeksi”, sanoi Tolstoi.”Minun täytyy mennä. Voikaa
hyvin.”
Hän
ojensi minulle kätensä ja katosi huoneesta tarmokkain askelin.
Hänen syvällepainuneita, etsiviä, sinisenvihreitä
silmiään en voi koskaan unohtaa. Sellaisia silmiä en koskaan enää nähnyt.
Niillä silmillään tulisieluinen nero katseli koko ihmiskuntaa. Ne olivat Leo Tolstoin silmät.»
Kuvausryhmä Jasnaja Poljanassa 19.5. 1910. Tolstoi antaa haastattelua. Vaimo Sofja Andrejevna seisoo vieressä parin vunukan kanssa.
Leo Tolstoi kuoli 20. päivä marraskuuta (vanhan ajanlaskun mukaan 7. päivä marraskuuta) 82-vuotiaana Astopovon asemalla lähdettyään kotioloja karkuun. Viimeisiä haastatteluja saattoi olla useitakin Tolstoin viimeisenä kesänä ja syksynä, arvelen.
Juttu ilmestyi Päivän Uutisten näytenumerossa 000 17. päivä elokuuta1928 otsikolla Sanomalehtimies Leo Tolstoin luona: Mestarin viimeinen haastattelu. Näytenumeroita ilmestyi kolme numeroa. Ensimmäinen varsinainen numero ilmestyi syyskuun 4. päivä, jolloin lehden päätoimittaja Juhani Konkka täytti 24 vuotta. Hän oli vasta valmistunut Kansalaiskorkeakoulun (myöhemminYhteiskunnallinen korkeakoulu) Varsinaisia numeroita ilmestyi kolmekymmentä mutta digitaaliseasta arkistosta niitä löytyi vain kaksi. Lehti lakkasi ilmestymästä vuoden lopulla. Mutta eipä hätää, toimealiaasta nuoresta miehestä tuli aikakauslehti Tähystäjän taloudenhoitaja. Siinä ohessa hän kirjoitti esikoisromaanin, joka ilmestyi vuoden 1929 loppupuolella. Siitä olen kirjoittanut aikaisemmassa blogikirjoituksessa: Esikoisromaani ja sen vastaanotto.
