Näytetään tekstit, joissa on tunniste media. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste media. Näytä kaikki tekstit

keskiviikkona, marraskuuta 12, 2008

Kissaviikko

Se oli palkollisten vapaaviikko pyhäinpäivän jälkeen, jolloin sai olla vapaa, olla ja elää miten lystää, tanssia ja pitää hauskaa.

Kirjailijoiden kissasuhteista voi lukea The Guardianin kirjablogista: Author's mews: writers and their cats.

Kuvassa Ripsan vaasalainen Lidia-kissa

Ripsa raportoi Vaasan Littfestista blogikirjoituksessa: Kissalla pyyhitään pöytää? Hän kysyy, "miksei riitä, että kirjailija kirjoittaa ja lukija lukee ja sillä siisti." Kirja on lukijan ja kirjailijan ensisijainen kohtauspaikka. Minulle ei ole selvinnyt, miksi lukijat haluavat kohdata kirjailijan myös livenä, kun useimmiten siitä kohtaamisesta tulee kovin pintapuolinen ja vaivaannuttava. Märta Tikkanen sanoi Littfestin paneelissa, että hänelle lukijakohtaamiset ovat olleet inspiroivia ja antaneet voimaa. Mutta minulle ainakin sopivat paremmin virtuaaliset kohtaamiset blogissa. Vasabladet kirjoittaa aiheesta otsikolla: Bloggande författare blir altt vanligare.

Ajat ovat muuttuneet, enää ei minulta kysellä päätä pyöritellen, miksi ihmeessä sinä bloggaat, eihän siitä makseta mitään, edes. Oletko narsisti, vai mikä? Olen joutunut moneen kertaan selittämään, että bloggaaminen on minusta kivaa, ihan yhtä kivaa kuin lapsena, jolloin toimitin Suvikunnan Sanomia. Se oli seinälehti johon tein itse kaikki jutut ja piirsin kuvat eikä ollut mitään deadlineä, julkaisin lehteä milloin minua huvitti. Suvikunta on sivumennen sanoen Werner Söderströmin kesäpaikka, jossa vietin pari varhaisnuoruuden kesää.


Kuvassa on Vaasan Valkolinna, entinen suojeluskuntatalo, jossa Mannerheim kävi ennen sotaa. Sittemmin se toimi teurastomana. Se on suojeltu , johtuneeko Mannerhein vierailusta vai siitä että talon on suunnitellut Viljo Rewell. Näyttää olevan nykyään graffitistien suosiossa. Kuvasin sitä, kun en Littfestin tiiviin ohjelman ja sateisten päivien takia ehtinyt tutkia tarkemmin vaasalaisia graffiteja. Alla yksityiskohta Valkolinnan seinästä:

Littfestin aiheena oli kirjailijan ja median suhde, ja se sehän on aina ollut kovin kimurantti. Kukaan ei sentään nostanut esiin suhteen synkimpiä puolia ( esim. Hymy-lehti ja Timo K. Mukan kohtalo) tai kirjailijoita, joille negatiivinen arvostelu on ollut viimeinen pisara masennuksen maljassa. Hesarista puhuttiin paljon, sitä ei voi välttää silloin kun on puhe kirjallisuudesta ja mediasta. Hesarin kulttuuriosastohan kutistuu kuin pyy maailmanlopun edellä.

Suvi Ahola kertoi, että kirjallisuuskritiikille jää Hesarissa nykyään yhä vähemmän tilaa, kun sivuja supistetaan. Se merkitsee että yhä useampi kirja jää huomiota vaille. Surkea tilanne kirjailijalle, joka ei ole yleisön lemmikki jo ennestään. Ei tule nimeä, mainetta eikä apurahoja. Niille joilla on, annetaan, ja niiltä joilla ei ole, otetaan vähäkin pois. Vai miten evankeliumeissa sanottiin? Ei mikään ihme, että osattomiksi jääneet kirjailijat tuntevat kateutta, eivät solidaarisuutta kollegojaan kohtaan. Huomion palstamillimetrejä mittaillaan hammasta kiristellen. Niin on ollut aina, ja niin tulee olemaan vastakin. Vanhempieni avioliitto huojahti pahan kerran, kun saman päivän Uudessa Suomessa oli arvostelu äidin taidenäyttelystä ja isän romaanista. Äiti sai kulttuuriosaston etusivutilaa oikein kuvan kera, mutta isän romaanista Ratkaisun päivät oli tulitikkulaatikon kokoinen arvostelu kulttuurin takasivulla. No onneksi asia ( mutta ei avioliitto) korjaantui, kun romaanista tehtiin elokuva, jonka pääosissa olivat Suomen kansan lemmikit Tauno Palo ja Ansa Ikonen.

Kukas sen kissan hännän nostaa, ellei kissa itse, mutta kirjailija tarvitsee hännännostoon vähän mediankin apua, että lukeva yleisö huomaisi hänen kirjojensa olemassaolon. Sillä ei kukaan itselleen kirjoita. Marko Hautala kommentoi blogissaan kirjailijan ja median suhdetta. Hänen mukaansa huomion puute ei merkitse välttävää myyntiä, vaan hiljaisuutta, kaiutonta tilaa ja että sellainen voi aiheuttaa vääränlaista, häpeänkaltaista klaustrofobiaa.

.

torstaina, elokuuta 07, 2008

Kissat, sydän ja mediakohu

Kangasniemen kissa.
Se tuijotti minua "vuosisataisin silmin" ( kts. Anna Ahmatova. Valitut runot s. 142), kun kävelin tietä pitkin kissahäkin ohitse. Se näytti Siperian kissalta. Jotenkin sitä kävi sääliksi. Kissahäkissä oli hienoja kiipeilytelineitä, mutta silti häkki vaikutti keskitysleiriltä.

Kissat vähentävät stressiä ja alentavat sydäninfarktin riskiä, kerrotaan Psychology Todayn blogissa. Minnesotan yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan, joka kesti 10 vuotta ja johon osallistui 4435 amerikkalaista( 30-75-vuotiasta), niillä joilla ei ollut kissaa, oli 40% suurempi riski saada sydäninfarkti ja 30 % suurempi riski sairastua johonkin muuhun sydänsairauteen kuin kissallisilla ihmisillä.

Tutkimuksen tulokset herättävät kysymyksiä. Onko taustatekijät otettu huomioon? Esim. millaista ruokaa kissattomat ihmiset söivät? Pohjois-Karjalassa ihmiset kuolivat takavuosina sankoin joukoin sydänsairauksiin, vaikka varmaan joka mökissä oli kissa ja navetoissa monta kissaa. Entä tutkimuksiin osallistuneiden temperementti ja luonne? Lyhytpinnaisista ja valtakompleksia potevista ihmisistä ei ole kissojen kanssa eläjiksi. Kissa tekee mitä se itse tahtoo eikä välitä säännöistä. Lyhytpinnainen ihminen saa sydärin, kun kissa pudottaa tahallaan kalliin Aalto-maljakon hyllyn reunalta, raapii suikaleiksi tapetit ja nahkasohvan, oksentelee itämaisille matoille ja kusee mielenosoitukselllisesti eteisessä tärkeän vieraan talvikenkiin. Tai karjuu joka aamu kello neljän viiden aikaan, kuten Noora-kissa tekee, saadakseen sängystä ylös aamu-unisen emäntänsä, joka on kökkinyt tietokoneen ääressä kello kahteen, ja sitten kun se on saanut emäntänsä, so. palvelijansa liikkeelle, se käpertyy tyytyväisenä nukkumaan. Täytyy olla todellinen kissanystävä ja pinnan on oltava pitkä sietääkseen tuon pienen tyrannin kaikki oikut. Joten en suosittele kissaa kenellekään korvaamaan sydän- ja kolestrolilääkkeitä.

Noora-kissa "lukee" Solzhenitsynin Ensimmäistä piiriä. ( Klikkaa kuvat isommiksi)

Lisää Solzhenitsynista: William Harrisonin kirjoitus The Guardianissa, The other Solzhenitsyn
ja Jukka Mallisen kirjoitus Talonpoikaisdemokraatti Solzhenitsyn Suomalais-venäläisessä kansalaisfoorumissa.

Pieni sana mediakohusta. Tapasin tänään Jukka Mallisen Espalla, kun kävin ostamassa Noora-kissalle muikkuja, ja pahoittelin, että Suomen PEN aikoo vetäytyä Pietarin runoilloista. Minusta se on vahinko, ne illat ovat olleet tärkeitä tilaisuuksia nuorille runoilijoille. No, kenties joku muu taho rupeaa järjestämään konsulaatin kanssa runoiltoja, ehkä Kirjailijaliitto?

Jokin minua häiritsee tässä kohussa, josta en alunperin aikonut kirjoittaa mitään. Hesari sai ison kulttuuriskuuppinsa, mutta tehtiinkö kärpäsestä härkänen? Mallisen mielestä kysymys on sananvapaudesta, Sofi Oksasen mielestä suomettumisesta, Outi Nyytäjän mielestä naisasiasta. Ketähän minä uskoisin?

Tulee mieleen parin vuoden takainen juttu, jolloin Kiilan puheenjohtaja Ville Ropponen, joka oli matkalla suomalaisugrilaiseen kirjailijakokoukseen, käännytettiin rajalla takaisin. Ei siitä isoa skuuppia tehty Hesarissa, se olisi ollut puuttumista naapuriviranomaisten toimintaan - tai sitten Ropponen ei ollut kyllin mediaseksikäs. Oksasen tapauksessa päästään hutkimaan omaa viranomaista, joka - kissa vieköön - on hölmössä nuoruudessaan ollut taistolainen.


maanantaina, toukokuuta 19, 2008

Mediakritiikki


Banksyn yhteiskuntakriittinen näkemys median toiminnasta

Pikapäivitys: Lue Kemppisen blogista yhteenveto tiedotusvälineiden toiminnasta Jokelan tapahtumien yhteydessä. Toimittajat metsästävät isoa skuuppia, se kuuluu ammatin kuvaan, ja yleisö lukee sensaatiouutisia silmät kiiluen. Musta kylki kummallakin.

torstaina, heinäkuuta 26, 2007

Bartleby ja kumppanit

(Edit 28.7.07. Korjauksia ja lisäyksiä)

Sadepäivät ovat hyödyllisiä. Tein hyytelöä punaisista viinimarjoista, pesin pyykkiä, järjestin liinavaatekaapin, luin Enrique Vila-Matasin romaanin Bartleby ja kumppanit, aloitin Samuel Beckettin romaanin Malone Dies, joogaamisen ja omaelämäkerran kirjoittamisen. Ohjeet sen kirjoittamiseen löytyvät wikiHowsta.
Enrique Vila-Matas (s. 1948, Barcelona). Kuva on Colui Che Cubita-blogista.

Bartleby ja kumppanit ( suom. Anu Partanen) on fiktion muotoon verhottu kirja kirjoittamisen mahdottomuudesta. Marcello-niminen toimistovirkailija kirjoittaa alaviitteitä kirjailijoista, jotka eivät pysty kirjoittamaan. Nuorena hän oli julkaissut pienen kirjan rakkauden mahdottomuudesta. Näin hän määrittelee tehtävänsä:

"Olin jo pitkään jäljittänyt Bartlebyn oireyhtymän laajaa kirjoa kirjallisuudessa, tutkinut sairautta, tuota nykykirjallisuudelle ominaista tautia, negatiivista impulssia tai tyhjyyden vetovoimaa, jonka seurauksena tietyt taiteilijat, vaikka omaavatkin ankaran kirjallisen omatunnon ( tai ehkä juuri siksi), eivät joko koskaan kirjoita tai kirjoittavat tai kaksi kirjaa ja luopuvat sitten kirjoittamisesta, tai äkkiä kirjaimellisesti halvaantuvat saatuaan teoksensa vaivatta aloitettua."

Oireyhtymä on saanut nimensä Herman Melvillen Barthleby -kertomuksen mukaan. Barthleby oli mies joka sanoi aina kun häntä pyydettiin tekemään jotain: "Mieluummin en." Bartlebysta ja lopullisesta kieltäytymisestä enemmän Marjatta Ripsaluoman sivustolla.

Vila-Matasin kirja sisältää suuren määrän anekdootteja tutuista ja tuntemattomista kirjailijoista, jotka ovat poteneet Bartlebyn oireyhtymää. Heitä ovat olleet mm. Cervantes, Pessoa, Kafka, Musil, Rimbaud, Traven, Salinger, Pynchon ja lukemattomat muut. Kirjan lopussa olisi saanut olla viiteluettelo kirjailijoista. Naisia joukossa on vain pari kolme. Yksi heistä on Marianne Jung. Hän kirjoitti Goethen Länsimaisen divaanin muutaman runon, jotka kuuluvat Vila-Matasin mukaan maailmankirjallisuuden mestarirunoihin ja jotka Goethe sisällytti kokoelmaan omalla nimellään. Marianne Jung ei kirjoittanut sen jälkeen mitään.

Maila Pylkkönen kirjoittaa proosarunossa Kuminankukaksi muuttumisesta: "... kahden vuoden ajan muutuin kuminankukaksi aina kun yritin ruveta kirjoittamaan ja sen lisäksi muulloinkin. Muulloinhan sillä ei ollut väliä ( bussissa, tiskatessa, kampaajalla)."
Ehkä hänkin poti Bartlebyn syndroomaa.

Löysin Vila-Matasin romaanin ystävän kirjapinosta, muuten en olisi tiennyt sen olemassaolosta, kun siitä ei ole ollut arvostelua Hesarissa. Siellä on nykyään vähän arvosteluja kiinnostavista kirjoista, mikä johtuu lehden linjan muuttumisesta yhä populistisemmaksi , johon mm. Maahanmuuttaja on kiinnittänyt huomiota. Linjanmuutos taas johtuu siitä että lukijat ovat alkaneet kadota ( siirtyneet nettiin?) ja se merkitsee että ilmoittajat seuraavat heidän perässään. Hesarin ratkaisu ongelmaan: lasketaan laatulehden tasoa. Ei hyvä ratkaisu. Eilisessä lehdessä kulttuurin pääjuttuna oli järjetön vastakkainasettelu: W.A.Mozart vastaan Mr. Lordi. Yhtä järjetön oli kulttuuritoimituksen päivän kysymys: "Onko klassinen musiikki arvokkaampaa kuin muu musiikki?" Ikään kuin toimitus olisi vaipunut syvään epävarmuuden tilaan. Kuinkahan moni on minun laillani ruvennut vakavasti harkitsemaan, että pitää lopettaa Hesarin tilaaminen. Mutta mitä tilalle? Vaihtoehdot ovat vähissä, pääkaupunkiseudulla vain Huvudstadsbladet. Täytyy kai vaihtaa kieltä.

Laihana lohtuna Hesarin kulttuurisivuilta löytyi sunnuntaina Jukka Petäjän juttu Jack Kerouac-elämänkerrasta ja tiistaina Markku Paasosen
arvostelu Beckettin romaanista Malone kuolee ( suom. Caj Westerberg). Malone yrittää kirjoittaa perinteellisiä kertomuksia, mutta hänen ajatuksensa harhailevat omille teilleen eikä kirjoittaminen edisty ( selvä tapaus: hänellä on Bartlebyn oireyhtymä). Hän sanoo kertomuksiaan uuvuttaviksi tarinoiksi elämästä ja kuolemasta. Se on hänen mielipiteensä, mutta se on nostettu arvostelun otsikoksi ( Uuvuttavia tarinoita elämästä ja kuolemasta) ilman lainausmerkkejä, mikä voi johtaa lukijan harhaan. Beckettin kirja ei ole uuvuttava!

Minun muistini mukaan Malonen kirjoitusyritykset olivat hauskoja. Piti kaivaa kirja hyllystä muistin virkistämiseksi. Se oli matkalukemiseni, kun matkustin Ravennaan talveksi. Kirjan välissä oli kuitti. Olen ostanut 11/12/85 klo 22.22 Silja Linen Top Shops -myymälästä Belmont Extra Mildia, hinta 6. 60markkaa ( nykyrahassa vähän päälle euro) ja Marcipanbrödia 6-pac, hinta 10.50 markkaa. Siihen aikaan minua vaivasi ankara lentopelko, joten matkustin laivalla, junalla ja bussilla Euroopan halki. Oli aikaa lukea, sillä matka kesti kolmatta vuorokautta.

Beckettin kirja auttoi minua vapautumaan kirjoituskohmeesta, johon oli ajautunut yritettyäni turhaan kirjoittaa jatkoa Tyttärelle ja Samaa sukua-romaaneille. Piti kirjoittamani trilogia, mutta hylkäsin ajatuksen. Malonen kuvaus harmaasta kanasta, joka tepasteli keittiössä ,vaikutti minuun, niin että rupesin tarkkailemaan Ravennan kanoja ja kirjoittamaan niistä.

Lopuksi muutamia kirjallisuuslinkkejä:
Dionysoksen keväässä puhutaan miesten ja naisten erilaisesta kirjamausta
Kirsi Pihan Lukupiirissä kirjalistoista
Hannu Salmen blogissa Harry Potterista ja ilonpilaajista
SusuPetal listaa kirjoja joita voi lukea laiturilla.

Minun lisäykseni kirjoihin joita voi lukea laiturilla, puiston penkillä, terassilla, junassa, bussissa ja metrossa: Wladimir Kaminerin Schönhauser Allee ja aikaisemmin ilmestynyt Ryssändisko. Molemmat kirjat kertovat pakinamaisen hauskoja sattumuksia venäläisen maahanmuuttajan elämästä Berliinissä. Venäläiset ovat värikkäitä ihmisiä niin kirjojen sivulla kuin todellisuudessakin.

PS. Hesarin sunnuntaikolumnisti Annamari Sipilä on sitä mieltä (kai piruuttaan), että lukupiirit ja kirjablogit pitäisi lopettaa, ja että kirjoista puhuminen on snobbailua. Hänen mukaansa "todelliset kirjallisuuden ystävät eivät puhu kirjoista koskaan. Jotkut jopa kieltävät lukevansa lainkaan. Ainakaan he eivät mainosta lukukokemuksiaan."

Hm, enkö olekaan todellinen kirjanystävä, kun niin mielelläni puhun ja kirjoitan kirjoista jotka ovat minulle syystä tai toisesta merkittäviä? Kun lehdet kirjoittavat yhä vähemmän kirjoista, sitä tärkeämpää on kirjoittaa niistä netissä. Muutenhan kukaan ei tietäisi millaisia kirjoja on olemassa. YouTubeakin voisi käyttää kirjatietoisuuden levittämiseen. Steven Hallin Haitekstiä siellä jo onkin.









sunnuntaina, helmikuuta 11, 2007

Kolea ilonpilaaja

Michael Miller kirjoittaa TimeOutissa ( newyorkilaisten Minne mennä, mitä tehdä -lehdessä ) käännöskirjallisuuden julkaisemisesta artikkelissa Found in Translation.

Amerikassa käännösten osuus on 3 prosenttia kaikesta julkaistusta kirjallisuudesta. Suuret kustantajat ostavat suurten myyntimenestysten käännösoikeuksia. Siinä ei nyt ole mitään ihmeellistä, niinhän ne tekevät myös Euroopassa. Niin sanottujen laatukirjojen kustantaminen jää pienille epäkaupallisille kustantajille, joista Miller nostaa esiin Dalkey Archive Pressin ja Archipelagon.

Hän on lukenut yhden suomalaisen kirjan, eikä tainnut pitää lukemastaan, koska luonnehtii kirjaa sanoilla: niukka, kolea ilonpilaaja, ja toteaa että "perhaps the only reason to pick up Dalkey’s recent translation of Anita Konkka’s A Fool’s Paradise—a spare, chilly buzzkill—is that it may be the only book you’ll ever read by a Finnish author."
Kuvassa Millerin löytämiä käännöskirjoja. Ylärivissä kolmantena on Dalkeyn kustantama Dubravka Ugresicin kirja Thank You For Not Reading., josta lainaus: "In the global market we are all sellers, even when it does not seem that way. Everyone automatically holds out his business card, everyone strives to be heard even when he has nothing to say . . . The only acceptable aesthetic choice that remains for people of good taste is silence."

Dubravka Ugresic on tulossa kesällä Mukkulaan. Minä odotan sekä häntä että hänen romaaniaan Kiputilahallitus jokailmestyy tänä keväänä. suomeksi.



keskiviikkona, helmikuuta 07, 2007

Konstit on monet

sanoi eukko kun kissalla pöytää pyyhki, tuli mieleeni, kun luin Susan K:n sanoneen, ettei hän havittele julkisuutta sinänsä, vaan kirjanteko on aina ollut haaveena. (Alleviivaus minun). Jos joku ei satu tietämään niin Susan K. oli pääministerin heila lyhyen aikaa. Hän käyttää taitavasti mediaa hyväkseen, media juoksee sopulilaumana* hänen perässään. Eilen esiteltiin julkisuudessa hänen kirjansa kansi - luit oikein – pelkkä kansi! ja paikalla oli Hesarin mukaan ”valtaisa joukko toimittajia ja kuvaajia,” joka kuunteli hiirenhiljaa hänen rakkaustilityksiään.

*Kaksikymmentä vuotta sitten presidentti Koivisto nimitti toimittajia sopuleiksi ja sai lehdistön vihat niskaansa. Sopulisoituminen on niistä päivin pahentunut.

Päivän mietelmä: On kyseenalaista onko häpeäntunne mahdollista seksuaalisen libidon puuttuessa. (William S. Burroughs. Alaston lounas 2 006 s. 75)

maanantaina, marraskuuta 28, 2005

Ketä kiinnostaa?

Helsingin Sanomien toimittaja on masentunut. (HS.28.05 Ketä kiinnostaa, jos ryhdyn blogi-kirjoittajaksi?) Elämästä puuttuu ilo ja kipinä. Hän kuvailee millainen on hänen arkipäivänsä. Se sujuu samaan tapaan kuin muidenkin lapsiperheiden päivät: herätys, aamutoimet, lapset kouluun ja päiväkotiin, töihin , töistä kotiin räntäsateessa ja pimeässä, ruuanlaitto, astiat tiskikoneeseen, lapset nukkumaan, surffailua televisiokanavilla. Sitä samaa rataa kuukaudesta toiseen sillä erotuksella että viikonloppuina ja lomalla ei tarvitse viedä lapsia kouluun eikä mennä töihin. Hän kysyy tyypillisen masentuneen ihmisen kysymyksen: " Ketä kiinnostaa? " Ja vastaa: "Aivan. Ei kiinnostaisi minuakaan."

Muitakin masennuksen oireita on. Toimittaja nukkuu huonosti, häntä väsyttää, hän miettii miten rahat riittävät seuraavaan tilipäivään ja vähättelee itseään. Aamupalaverissa hänellä ei ole tarjota mitään juttua eikä ideaa. Hän ei poikkea muista masentuneista suomalaisista. Heitä on yhä enemmän, jopa lapsetkin ovat masentuneita. Se on huolestuttavaa, sillä masennus ei kuulu lapsuuteen, .se on varmasti tarttunut heihin aikuisista. Johtuuko masennus työuupumuksesta? Jos työpaikoilla kaikki kilpailevat kaikkien kanssa niin mitä muuta siitä voi seurata kuin uupumus ja masennus.

Toimittajien työ on ollut kilpailua jo ennen nykyistä tilannetta. He ovat kilpailleet keskenään ja toisten lehtitalojen kanssa siitä kuka saa parhaimman skuupin ja istuneet pressiklubilla purkamassa päivän työpaineita. Heidän työnsä on ollut rankkaa, he ovat kyynistyneet, palaneet loppuun ja hoitaneet masennusta alkoholilla Helsingin Sanomilla on hyvä työterveyshuolto, kenties työuupumus hoidetaan lääkärin vastaanotolla eikä toimittajien tarvitse hoitaa sitä enää omatoimisesti. Mutta kaikilla työpaikoilla eivät asiat ole niin hyvin. Masentuneelle toimittajalle ei kannata sanoa, että hei mies ota itseäsi niskasta kiinni, perusta blogi liity tikkaremmiin tai lue edes Näkymä rannalta - blogia, koska sellaiset kehotukset vain masentaisivat häntä entistä enemmän. En tiedä mikä auttaisi, olen neuvoton minun päässäni soi vain kappale "What shall we do with a drunken sailor." Ensin olin vihainen, sitten tulin surulliseksi, koska hänenkaltaisiaan uupuneita ja masentuneita on Suomessa liian paljon, se ole mikään yksilöongelma, vaan yhteiskunnan aiheuttama sairaus joka tarttuu ihmisestä toiseen ja paljon pahempi kuin flunssa.

Lisäys myöhemmin: Hesarin blogijuttua kommentoivat Kasa, Kari Haakana ja Dazzle.