Kuvassa on boulevard Vincent Auriolin supermarket, josta Jed Martin osti päivittäistavaransa. Hän valokuvasi Michelinin tiekarttoja ja photoshoppasi niistä taideteoksia. Sain häneltä idean valokuvata Googlen katunäkymiä (street views), kun virtuaaliflaneerasin katuja pitkin Pariisin 13. kaupunginosassa. Rajasin ja käsittelin katunäkymiä Picasalla, koska en osaa photoshopata. Miniläppäristä on iloa kun makaa sängyssä flunssaisena! Jos ei ole kovaa kuumetta, sillä voi tehdä kaikenlaista hauskaa.
Jed Martinilla oli ateljeeasunto boulevard l'Hôpitalilla. Näkymä ikkunasta oli hänen mielestään suurenmoinen: "Place des Alpes jatkui aina boulevard Vincent Auriolille ja metrosillalle asti, kaueampana kohosi 1970-luvun puolivälissä rakennettuja, täysin pariisilaisen maisemaestetiikan vastaisia nelikulmaisia linnoituksia, jotka hänen mielestään olivat Pariisin arkkitehtuurissa ehdottomasti parasta."
Tuttua maisemaa minullekin. Kuvassa Place des Alpes. Vasemmalle kaartuu avenue Stephen Pichon, jolla sijaitsee hotelli Ibis. Nukuin siellä hyvin kymmenkunta vuotta sitten. Hotellissa eivät humisseet ilmanvaihtolaitteet ja katu oli hiljainen. Kadunkulmassa oli pieni nurkkakahvila, jossa kävin espressolla. Ei minuakaan häirinneet metroradan toisella puolella kohoavat talokolossit, samanlaisia taloja on Helsingissäkin.
Jed Martinilla oli ateljeeasunto boulevard l'Hôpitalilla. Näkymä ikkunasta oli hänen mielestään suurenmoinen: "Place des Alpes jatkui aina boulevard Vincent Auriolille ja metrosillalle asti, kaueampana kohosi 1970-luvun puolivälissä rakennettuja, täysin pariisilaisen maisemaestetiikan vastaisia nelikulmaisia linnoituksia, jotka hänen mielestään olivat Pariisin arkkitehtuurissa ehdottomasti parasta."
Tuttua maisemaa minullekin. Kuvassa Place des Alpes. Vasemmalle kaartuu avenue Stephen Pichon, jolla sijaitsee hotelli Ibis. Nukuin siellä hyvin kymmenkunta vuotta sitten. Hotellissa eivät humisseet ilmanvaihtolaitteet ja katu oli hiljainen. Kadunkulmassa oli pieni nurkkakahvila, jossa kävin espressolla. Ei minuakaan häirinneet metroradan toisella puolella kohoavat talokolossit, samanlaisia taloja on Helsingissäkin.
Jed Martin löysi Michelinin tiekarttojen kauneuden tavallaan sattumalta. Se tapahtui ennen navigaattorien aikaa. Hän oli isänsä kanssa matkalla isoäidin hautajaisiin Creuseen, kun isä pyysi häntä ostamaan tiekartan. Levittäessään kartan auki hän sai niin suuren esteettisen ilmestyksen, että alkoi vapista järkytyksestä. "Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään niin hienoa, mitään mikä olisi yhtä täynnä tunnetta ja merkitystä kuin tuo Creusea ja Haute Vienneä esittävä kartta, mittakaavassa 1/150 000." Hautajaisten jälkeen hän osti Betterlight 6000-HS-digiperän, jolla voi tallentaa 6000x8000 pikselin kokoisia 48 bitin RGB-väritiedostoja ja uppoutui Michelin-karttojen maailmaan eikä puoleen vuoteen käynyt muualla kuin Hyper Casinossa.
Jed oli valmistunut Pariisin Beaux Arts -taidekoulun valokuvauslinjalta ja hankkinut koulun jälkeen elantonsa tuotekuvaajana. Hän ei ollut vielä "kunnon taiteilija," ei ollut pitänyt omaa näyttelyä eikä liikkunut taiteilijapiireissä, ei tavannut edes entisiä opiskelutovereistaan. Hän oli tuntematon nimi. Siksi hän hämmästyi, kun sai kutsun yhteisnäyttelyyn. Hän lähetti näyttelyyn valokuvavedoksen Creusen kartasta, jossa näkyi hänen isoäitinsä kotikylä. Luultavasti hän olisi jäänytkin tuntemattomaksi, ellei onnekas sattuma olisi johdattanut näyttelyn avajaisiin Michelinin nuorta tiedottajaa. Nainen oli oikea taivaan lahja. Hän järjesti Jedin esikoisnäyttelyn yhtiön tiloissa ja palkkasi lehdistöattasean hoitamaan näyttelyn tiedotusta. Todella erinomainen tiedottaja: avajaisissa oli satakunta tärkeätä ihmistä ja Le Monden arvostelija. Jed löi itsensä läpi, kuten sanonta kuuluu, toisin sanoen hänellä oli taustalla osaavat ammattilaiset, joita ilman ei mikään läpimurto onnistu. Näyttely oli menestys, arvostelijat ylistivät ja työt kävivät hyvin kaupaksi. Jopa Michelinien tiekarttojen myynti nousi 17 % kuukauden aikana!
Esikoisnäyttelyn jälkeen Jed ei tiennyt mitä tekisi seuraavaksi. Niin taiteilijalle käy usein menestyksen jälkeen. "En tiedä edes jatkanko taiteen alalla," hän sanoi Franz Tellerille, galleristille joka halusi ryhtyä hänen edustajakseen - ja ryhtyikin koska luotti intuitioonsa. Kymmeneen vuoteen Jedista ei kuulunut mitään. Hän liukui vähitellen ammattitaiteilijan statuksen ulkopuolelle. Hän ei käynyt avajaisissa eikä keskustelutilaisuuksissa, harvoin näyttelyissäkin. Hän hylkäsi valokuvataiteen ja siirtyi vanhanaikaiseen öljyvärimaalaukseen. Hän osti Sennelier frèrersin kaupasta "Öljymaalauksen perusteet" sisältävän rasian, joka sisälsi 12 öljyväriputkiloa , siveltimiä ja tärpättipullon. Niin alkoi hänen "paluunsa maalaustaiteeseen."
Hän harjoitteli maalaustekniikkaa kolme vuotta ennen kuin alkoi maalata Yksinkertaisten ammattien sarjaa, joka teki hänestä maailmankuulun ja rikkaan. Sarjan maalaaminen kesti seitsemän vuotta. Niiden vuosien aikana hän puursi yksinään boulevard l´Hôpitalin ateljeessa näyttämättä taulujaan muille kuin Franz Tellerille, joka uskoi, että kyllä häneltä vielä jotain syntyy, vaikka hän oli maailman silmissä, ja jossian määrin myös omissaan, muuttunut sunnuntaimaalariksi. Kunpa jokaisella taiteilijalla olisi sellainen galleristi, joka uskoo, vaikka itseltä on usko mennyt! " On aika pitää näyttely," sanoi Franz kun sarjan 64. maalaus oli valmis. " Ihminen voi työskennellä yksinään vuosikausia, se on oikeastaan ainoa oikea tapa tehdä työtä, mutta jossakin vaiheessa tulee aina hetki, jolloin tuntee tarvetta esitellä työnsä toisille, ei niinkään arvostelujen toivossa kuin vakuuttuakseen itse työnsä olemassaolosta tai jopa omasta olemassaolostaan."
Sarjasta puuttui vain yksi maalaus: Michel Houellebecqin muotokuva. Houellebecq oli aluksi vastahankaan, sanoi ettei hän jaksa istua mallina. Jed vakuutti, että mallina istuminen on nykyään täysin mennyttä, ei siihen enää kukaan suostu. Nykyään otetaan valokuvia ja tehdään muotokuva niiden perusteella. Sivumennen sanoen minusta se on huono menetelmä. Jotain ainutkertaista katoaa. Se on taiteilijan ja mallin yhteys. Jos yhteys on hyvä, muotokuvastakin tulee hyvä. Jos huono, ei muotokuva onnistu.
Jed matkusti Ryanairin halpislennolla Irlantiin, jossa Houellebecq asui siihen aikaan. Tavallisesti hän käytti luonnoskuviin NIKON D3X:ää. Koska tiesi Houellebecqin vihaavan valokuvaamista, hän osti pienen vaarattoman näköisen Samsung ZRT-AV2 -mallin, jonka valmisasetuksissa oli muun muassa toiminnot: "Ilotulitus," "Uimaranta," "Vauva1" ja "Vauva2." Jed ihmetteli, miksei toiminnoissa ollut esimerkiksi "Vanhus1" ja "Vanhus2. Hän ei tuntenut henkilökohtaisesti yhtään vauvaa, eikä hänellä ollut tilaisuutta käyttää "Kotieläin" -toimintoa, puhumattaikaan "Juhlat"- toiminnosta. Hän totesi, että ehkä laitetta ei ole tehty häntä varten.
Uteliaisuuteni heräsi. Halusin tietää millainen on Samsung ZRT-AV2 ja paljonko se maksaa. Samsungin sivustolta ei löytynyt sitä mallia. Houellebecq oli kenties ollut oikeassa sanoessaan Jedille, että vuoden enintään kahden kuluttua se korvataan uudella tuotteella? Hän oli surrut sitä, että hänen lempituotteensa olivat kadonneet kauppojen hyllyiltä: Paraboot Marche -kengät, Canon Libris -tietokone-tulostinyhdistelmä ja Camel Legend -maihinnousutakki. Hän purskahti itkuun muistellessaan sitä takkia. Chileläisellä punaviinillä lienee osuutta kyyneliin.
Minua ilahdutti kun Houellebecq otti puheeksi Georges Perecin romaanin Les Choses ( mikä voisi olla suomeksi vaikka Tavarat). Kirja kertoo 60-luvulla eläneen nuoren parin tavarataivaasta. Se on vallan viehättävä kirja, joka pitäisi saada suomenkielelle mitä pikimmin. Houellebecq sanoi, että hänen silmissään Perecin pohdinta materiaalisesta onnesta oli ehdottoman vakuuttava. "Perec hyväksyi kulutusyhteiskunnan ja piti sitä ainoana mahdollisena tulevaisuutena."
Tein Google-haun, mutta en löytänyt Samsung ZRT-AV2 -kameraa. Ehkä sitä ei ole koskaan ollut olemassakaan muualla kuin Houellebecqin mielessä. Se on fiktiivinen esine samoin kuin henkilö Jed Martin on fiktiivinen henkilö. Tosin Paris Match -lehti harjoitettuaan tutkivaa journalismia väittää, että "Jed Martin existe, nous l'avons rencontré!" (Jed Martin on olemassa, me olemme tavanneet hänet!).
Michel Houellebecq voitti viime vuonna romaanillaan Maasto ja kartta (suom. Ville Keynäs) Goncourt-palkinnon. Tänä syksynä romaani ilmestyi suomeksi. Sain sen kirjastosta jonottamatta, mistä päätellen Houellebecq ei ole suomalaisten lukijoiden suosiossa. Kenties hänen vinoa huumoriaan ei ymmärretä. Suomalaiset pitävät enemmän havukka-ahomaisesta huumorista. Hänellä on ihmisvihaajan maine. Siihen maineeseen nähden hän kuvaa suorastaan hellästi Maaston ja kartan henkilöitä, jopa rikoskomisario Jasselinia joka joutuu selvittämään murhamysteeriä: Kuka murhasi Michel Houellebecqin? Menemättä juonipaljastuksiin kerron vain, että Jedin maalama muotokuva koitui Houellebecqin kohtaloksi. Se oli viimeinen maalaus minkä Jed ikinä teki. Sen jälkeen hän loi 30 vuotta pääteostaan. Se koostui videogrammeista ja "esitti maailmaa," kuten hän sanoi. Hän käytti Manfrotton statiivia, Panasonicin puoliammattilaisvideokameraa ja kahden teratavun kovalevyä. Hänen teoksestaan ja työmenetelmistään on tarkempi kuvaus romaanin viimeisessä luvussa. Houellebecqin mukaan hänen omituiset videogramminsa kuuluvat nykyään Philadelphian MOMA:n kokoelmiin. Tuohon tietoon ei ole luottamista, koska H. on epäluotettava kertoja, mikä selvisi minulle etsittyäni netistä turhaan Samsung ZRT-AV2 -kameraa. Mutta ei epäluotettavuus minua haittaa, nautin hänen taiteilijakuvauksestaan ja oudosta huumoristaan. Kiitokset Ville Keynäsille suomennoksesta.
Jed oli valmistunut Pariisin Beaux Arts -taidekoulun valokuvauslinjalta ja hankkinut koulun jälkeen elantonsa tuotekuvaajana. Hän ei ollut vielä "kunnon taiteilija," ei ollut pitänyt omaa näyttelyä eikä liikkunut taiteilijapiireissä, ei tavannut edes entisiä opiskelutovereistaan. Hän oli tuntematon nimi. Siksi hän hämmästyi, kun sai kutsun yhteisnäyttelyyn. Hän lähetti näyttelyyn valokuvavedoksen Creusen kartasta, jossa näkyi hänen isoäitinsä kotikylä. Luultavasti hän olisi jäänytkin tuntemattomaksi, ellei onnekas sattuma olisi johdattanut näyttelyn avajaisiin Michelinin nuorta tiedottajaa. Nainen oli oikea taivaan lahja. Hän järjesti Jedin esikoisnäyttelyn yhtiön tiloissa ja palkkasi lehdistöattasean hoitamaan näyttelyn tiedotusta. Todella erinomainen tiedottaja: avajaisissa oli satakunta tärkeätä ihmistä ja Le Monden arvostelija. Jed löi itsensä läpi, kuten sanonta kuuluu, toisin sanoen hänellä oli taustalla osaavat ammattilaiset, joita ilman ei mikään läpimurto onnistu. Näyttely oli menestys, arvostelijat ylistivät ja työt kävivät hyvin kaupaksi. Jopa Michelinien tiekarttojen myynti nousi 17 % kuukauden aikana!
Esikoisnäyttelyn jälkeen Jed ei tiennyt mitä tekisi seuraavaksi. Niin taiteilijalle käy usein menestyksen jälkeen. "En tiedä edes jatkanko taiteen alalla," hän sanoi Franz Tellerille, galleristille joka halusi ryhtyä hänen edustajakseen - ja ryhtyikin koska luotti intuitioonsa. Kymmeneen vuoteen Jedista ei kuulunut mitään. Hän liukui vähitellen ammattitaiteilijan statuksen ulkopuolelle. Hän ei käynyt avajaisissa eikä keskustelutilaisuuksissa, harvoin näyttelyissäkin. Hän hylkäsi valokuvataiteen ja siirtyi vanhanaikaiseen öljyvärimaalaukseen. Hän osti Sennelier frèrersin kaupasta "Öljymaalauksen perusteet" sisältävän rasian, joka sisälsi 12 öljyväriputkiloa , siveltimiä ja tärpättipullon. Niin alkoi hänen "paluunsa maalaustaiteeseen."
Hän harjoitteli maalaustekniikkaa kolme vuotta ennen kuin alkoi maalata Yksinkertaisten ammattien sarjaa, joka teki hänestä maailmankuulun ja rikkaan. Sarjan maalaaminen kesti seitsemän vuotta. Niiden vuosien aikana hän puursi yksinään boulevard l´Hôpitalin ateljeessa näyttämättä taulujaan muille kuin Franz Tellerille, joka uskoi, että kyllä häneltä vielä jotain syntyy, vaikka hän oli maailman silmissä, ja jossian määrin myös omissaan, muuttunut sunnuntaimaalariksi. Kunpa jokaisella taiteilijalla olisi sellainen galleristi, joka uskoo, vaikka itseltä on usko mennyt! " On aika pitää näyttely," sanoi Franz kun sarjan 64. maalaus oli valmis. " Ihminen voi työskennellä yksinään vuosikausia, se on oikeastaan ainoa oikea tapa tehdä työtä, mutta jossakin vaiheessa tulee aina hetki, jolloin tuntee tarvetta esitellä työnsä toisille, ei niinkään arvostelujen toivossa kuin vakuuttuakseen itse työnsä olemassaolosta tai jopa omasta olemassaolostaan."
Sarjasta puuttui vain yksi maalaus: Michel Houellebecqin muotokuva. Houellebecq oli aluksi vastahankaan, sanoi ettei hän jaksa istua mallina. Jed vakuutti, että mallina istuminen on nykyään täysin mennyttä, ei siihen enää kukaan suostu. Nykyään otetaan valokuvia ja tehdään muotokuva niiden perusteella. Sivumennen sanoen minusta se on huono menetelmä. Jotain ainutkertaista katoaa. Se on taiteilijan ja mallin yhteys. Jos yhteys on hyvä, muotokuvastakin tulee hyvä. Jos huono, ei muotokuva onnistu.
Jed matkusti Ryanairin halpislennolla Irlantiin, jossa Houellebecq asui siihen aikaan. Tavallisesti hän käytti luonnoskuviin NIKON D3X:ää. Koska tiesi Houellebecqin vihaavan valokuvaamista, hän osti pienen vaarattoman näköisen Samsung ZRT-AV2 -mallin, jonka valmisasetuksissa oli muun muassa toiminnot: "Ilotulitus," "Uimaranta," "Vauva1" ja "Vauva2." Jed ihmetteli, miksei toiminnoissa ollut esimerkiksi "Vanhus1" ja "Vanhus2. Hän ei tuntenut henkilökohtaisesti yhtään vauvaa, eikä hänellä ollut tilaisuutta käyttää "Kotieläin" -toimintoa, puhumattaikaan "Juhlat"- toiminnosta. Hän totesi, että ehkä laitetta ei ole tehty häntä varten.
Uteliaisuuteni heräsi. Halusin tietää millainen on Samsung ZRT-AV2 ja paljonko se maksaa. Samsungin sivustolta ei löytynyt sitä mallia. Houellebecq oli kenties ollut oikeassa sanoessaan Jedille, että vuoden enintään kahden kuluttua se korvataan uudella tuotteella? Hän oli surrut sitä, että hänen lempituotteensa olivat kadonneet kauppojen hyllyiltä: Paraboot Marche -kengät, Canon Libris -tietokone-tulostinyhdistelmä ja Camel Legend -maihinnousutakki. Hän purskahti itkuun muistellessaan sitä takkia. Chileläisellä punaviinillä lienee osuutta kyyneliin.
Minua ilahdutti kun Houellebecq otti puheeksi Georges Perecin romaanin Les Choses ( mikä voisi olla suomeksi vaikka Tavarat). Kirja kertoo 60-luvulla eläneen nuoren parin tavarataivaasta. Se on vallan viehättävä kirja, joka pitäisi saada suomenkielelle mitä pikimmin. Houellebecq sanoi, että hänen silmissään Perecin pohdinta materiaalisesta onnesta oli ehdottoman vakuuttava. "Perec hyväksyi kulutusyhteiskunnan ja piti sitä ainoana mahdollisena tulevaisuutena."
Tein Google-haun, mutta en löytänyt Samsung ZRT-AV2 -kameraa. Ehkä sitä ei ole koskaan ollut olemassakaan muualla kuin Houellebecqin mielessä. Se on fiktiivinen esine samoin kuin henkilö Jed Martin on fiktiivinen henkilö. Tosin Paris Match -lehti harjoitettuaan tutkivaa journalismia väittää, että "Jed Martin existe, nous l'avons rencontré!" (Jed Martin on olemassa, me olemme tavanneet hänet!).
Michel Houellebecq voitti viime vuonna romaanillaan Maasto ja kartta (suom. Ville Keynäs) Goncourt-palkinnon. Tänä syksynä romaani ilmestyi suomeksi. Sain sen kirjastosta jonottamatta, mistä päätellen Houellebecq ei ole suomalaisten lukijoiden suosiossa. Kenties hänen vinoa huumoriaan ei ymmärretä. Suomalaiset pitävät enemmän havukka-ahomaisesta huumorista. Hänellä on ihmisvihaajan maine. Siihen maineeseen nähden hän kuvaa suorastaan hellästi Maaston ja kartan henkilöitä, jopa rikoskomisario Jasselinia joka joutuu selvittämään murhamysteeriä: Kuka murhasi Michel Houellebecqin? Menemättä juonipaljastuksiin kerron vain, että Jedin maalama muotokuva koitui Houellebecqin kohtaloksi. Se oli viimeinen maalaus minkä Jed ikinä teki. Sen jälkeen hän loi 30 vuotta pääteostaan. Se koostui videogrammeista ja "esitti maailmaa," kuten hän sanoi. Hän käytti Manfrotton statiivia, Panasonicin puoliammattilaisvideokameraa ja kahden teratavun kovalevyä. Hänen teoksestaan ja työmenetelmistään on tarkempi kuvaus romaanin viimeisessä luvussa. Houellebecqin mukaan hänen omituiset videogramminsa kuuluvat nykyään Philadelphian MOMA:n kokoelmiin. Tuohon tietoon ei ole luottamista, koska H. on epäluotettava kertoja, mikä selvisi minulle etsittyäni netistä turhaan Samsung ZRT-AV2 -kameraa. Mutta ei epäluotettavuus minua haittaa, nautin hänen taiteilijakuvauksestaan ja oudosta huumoristaan. Kiitokset Ville Keynäsille suomennoksesta.
