Tyhjiä tuoleja ja pöytiä Loiston terassilla myrskyn jälkeen.
Taitaa olla WSOY:n loiston päivät luetut, kun sinne on päästetty huseeraamaan hollantilainen, joka ei lue kirjoja eikä tunne suomalaista kulttuuria. Kirjasin ensityrmistykseni tuonne aiemman postauksen Kirjailijan ja kustantajan suhteesta kommenttiosastoon, kun eilen luin Hesarista WSOY:n ykköspomon Jacques Eijkensin lausunnon: “ On tärkeää, että kustannuskonseptin taustalla on kiinnostava persoona. Ihmiset eivät halua vain kirjaa, he haluavat kirjailijan.”
Kirjailijan pitää olla läsnä mediassa, verkossa, kännykässä, livenä. Suomeksi se tarkoittaa että kirjailijan pitää myydä itseään. Entiseen aikaan itsensä myymistä sanottiin huoraamiseksi.
Mitä mieltä kirjojen lukijat ovat asiasta, sen voi lukea vaikkapa Kertomus jatkuu – blogista Lukijat haluavat kirjan, eivät kirjailijaa. Muistan miten minua ärsytti nuorena, kun Pentti Saarikoski jakoi itseään kaikissa lehdissä, eikä niissä jutuissa ikinä puhuttu hänen runoudestaan. Pidin häntä huonona runoilijana. Luin hänen runojaan vasta hänen kuolemansa jälkeen ja totesin ei hän niin huono runoilija ollutkaan.
Facebookissa on käyty kiihkeää keskustelua Eijkensin lausunnoista ja kustantamisen nykytilanteesta. Vaikuttaa vähän siltä että kiinnostavimmat keskustelut ovat siirtyneet blogeista Facebookiin. Karri Kokko selostaa Suomen kuvalehden blogissa Facebookissa käytyä keskustelua, jonka aloitti Tommi Melender.
Ei kirjailijoiden brändäys ole mikään uusi juttu suomalasissa kustantamoissa, Eijkens vain ilmaisee asian harvinaisen yksioikoisesti. Aina tai ainakin 60-luvun lopulta asti, jolloin vein esikoiseni Södikaan, kustannustaloissa on haluttu myydä kirjaa jollakin ulkokirjallisella jutulla. Siihen aikaan sitä ei sanottu brändäykseksi, mutta toivottiin ( hienotunteisesti) mahdollisimman suurta näkyvyyttä julkisuudessa.
Doris Lessingin sanat ovat tällä hetkellä ajankohtaisia myös meillä : “ Ongelman ydin on se, että kustantamoja johtavat kirjanpitäjät, joita ei kiinnosta teoksen kirjallinen laatu vaan se miten paljon sitä myydään, ja kirjailijoita arvioidaan pelkästään myyntilukujen perusteella. Kuitenkin jotkut kirjailijat – ja he ovat joskus niitä parhaita – eivät koskaan myy enempää kuin parisataa tai parituhatta kappaletta. Siitä huolimatta heillä on voimakas, laaja ja syvällinen vaikutus. Todelliset, hyvät kirjat, ne jotka luovat kokonaisen maan tai kulttuurin normit tai sävyn, ovat aina olleet ja tulevat aina olemaankin vakavahenkisen vähemmistön kirjoja. Sellaisesta kirjasta ei millään “myynninedistämisellä” tehdä bestselleriä; tuloksena on vain myymättömien kirjapinojen kertyminen varastoihin odottamaan makulointia.” ( Varjojen aika sivut 130-131)
