Aloitin viikko sitten ”Isäni tarinan” materiaalinkeruun Kansallisarkiston digitoitujen lehtien arkistosta. Sen voi
onneksi tehdä kotona oman työpöytänsä ääressä. Arkistosta löytyi isäni esikoisromaanin arvosteluja
vuodelta 1929. Hän oli
25-vuotias, kun Me sankarit ilmestyi.
Kirja perustui hänen
kokemuksiinsa Vienan-Karjalan sotaretkestä johon hän osallistui vuonna 1921.
Hän kirjoitti romaanin salanimellä Urho Torikka suojellakseen Inkerinmaalle palanneita vanhempiaan ja sisaruksiaan. Hänen kirjailijauransa alkoi
räväkästi. Akateemisen Karjalaseuran lehti Suomen Heimo(
n:o12/1929) haukkui
tekijän pystyyn, tähän tapaan:
"Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta on luvannut tämän
syksyn suurimman sensation tökerösti
kirjoitetussa Urho Torikan – salanimen jonka taakse kätkeytyy eräs epätoivoisesti pinnalle pyrkivä henkilö – teoksessa Me
sankarit. Sensaation varjossa on tätä kirjaa mainostettu. On luvattu siinä lausua julki totuus Karjalan noususta
ja paljastaa Suur-Suomi-ihanteiden onttous. Karjalan tukkimetsät, siinä on nuorison
tulevaisuuden toiveiden alaston selitys. Ja kirjailija häpäisee4 myös
niitä miehiä, jotka ovat olleet hänen mukanaan tuolla onnettomasti päättyneellä
Karjalan retkellä: he ovat nyt sadisteja, homoseksualisteja ja yhteiskunnan
hylkiöitä. Torikka lausuu näin paksuja syytöksiä tovereistaan. Hän on kerta
kaikkiaan päättänyt raivata itselleen tien kuuluisuuteen. Hän toimittaa
Tähystäjä-lehteen, jonka taloudenhoitaja häön itse on, kehumisia kirjastaan ja
niissäkin hän korostaa erikoisesti kirjansa sensatioluonnetta. Totisesti on
sillä pojalla moraalia."
Arvostelu
jatkuu , mutta en siteeraa
sitä tämän enempää. Osattiin sitä ennenkin lyödä lujaa! Esikoisromaani synnytti pienen kirjasodan., mikä edisti myyntiä.. Pilapiirokseenkin kirja pääsi.
Parikymmentä vuotta
myöhemmin isäni tunnusti kirjailijoiden elämäkertateoksessa Aleksis Kivestä Olavi Siippaiseen, että pissa oli noussut hänen päähänsä tuon kirjakohun takia. Myöhemmin hän varotteli minua siitä miten julkisuus turmelee nuoren
kirjailijan. Otin hänen sanansa vakavasti ja
yritin vältellä julkisuutta, mikä
oli tietysti huono juttu, sillä ilman
julkisuutta kirjoja ei myydä , ei myyty edes
”iloisella” 20-luvulla. Jatkan materiaalin
keruuta, saapa nähdä mitä eteeni tulee.
