Näytetään tekstit, joissa on tunniste Michel Houellebecq. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Michel Houellebecq. Näytä kaikki tekstit

maanantaina, huhtikuuta 06, 2020

Michel Houellebecqin Serotoniini – erään miehen eron jälkeinen elämä


Onpa ärsyttävä henkilö! ajattelin Michel Houellebecqin uusinta kirjaa Serotoniinia  ( suom. Lotta Toivanen WSOY 2020) lukiessani kun  romaanin minäkertoja sabotoi talon jätteidenlajittelusysteemiä heittämällä tyhjät viinipullot  paperille varattuun jäteastiaan ja biojätteet lasinkeräysastiaan ja  nautti kun sai sillä tavoin kostaa talonsa sikakorkeat vuokrat ja muut asumismenot.   Hän vihasi Pariisia ekovastuullisine  porvareineen,   korttelia  ja taloa,  jossa asui.  Talo oli Totem-tornitalo Pariisin viidennessätoista kaupunginosassa ( talon korkeus 100 metriä, kerroksia 31, arkkitehtoninen tyyli brutalismi, nämä tiedot  löysin Wikipediassa.)  Ei lie sattuma, että Houellebecqin henkilö asui juuri sellaisessa talossa.

Tunnustan, että Houellebecq on yksi  nykymielikirjailijoistani. Olen lukenut  kaikki hänen suomeksi ilmestyneet   kirjansa ja julkaissut  tässä blogissa neljästä   kirjasta jutun. Vuonna 2002 suomeksi ilmestyneessä romaanissa Oikeus nautintoon (suom. Ville Keynäs) hän kirjoitti, että ”nuoruus, kauneus, voimakkuus: fyysisen rakkauden arvot ovat  täsmälleen  samoja  kuin natsismin arvot”. Ja toinen sitaatti: ”Nykymaailmassa voi olla ryhmäseksin harjoittaja, bi, transu, eläimiin  sekaantuja, S/M, mutta on kielletty olemasta  vanha.”  

Serotoniinin kertoja, Florent-Claude sanoo olevansa ”elämänsä ehtoopuolella” , vaikka  on vasta 46-vuotias . Hän on hyvin toimeentuleva eurokraatti, agronomi ja  Ranskan maatalousministeriön  erikoisasiantuntija, joka    antaa EU:lle    lausuntoja   ranskalaisen   maatalouden    tilasta,  mikäli ymmärsin oikein hänen toimenkuvansa.  Hänellä on Mercedes G 350 TD-maasturi, loma-asunto Espanjan Aurinkorannikolla ja Pariisin koti edellä mainitussa Totem-tornissa,  jossa hän asuu  Yuzun, itseään   kaksikymmentä vuotta  nuoremman kauniin japanittaren kanssa, joka  työskentelee Japanin kulttuurikeskuksessa  tapahtumien tuottajana. 


Kertojalla  ei mene hyvin.  Hän ei ole  kuukausiin nukkunut samassa huoneessa Yuzun kanssa. ”Parisuhteemme oli terminaalivaiheessa”, kuten hän toteaa.  Vaihe oli alkanut, kun hän eräänä yksinäisenä iltana oli  tutkinut Yuzun  sähköposteja ja  avannut  niiden videoliitteet. Hän oli tehnyt sen mitä yhdenkään miehen tai naisen ei pitäisi tehdä, mikäli  haluaa säilyttää suhteen.   Hänelle oli selvinnyt, että Yuzulla oli harrastus: hän osallistui ryhmäseksibileisiin (videoituja yhdyntöjä miesten ja koirien kanssa).  Kertoja viittaa Catherine Millet’n ” aiheesta kirjoittamiin tärkeisiin  teoksiin.” Minä  tunnistan kertojan  sanoissa  ironiaa.

 Ensimmäisenä hänen mieleensä tuli suunnitelma: hän juottaisi Yuzun humalaan (japanilaiset eivät kestä alkoholia) ja paiskaisi  hänet  ulos asunnon  ikkunasta (30. kerros). Jossain vaiheessa hän suunnitteli itse hyppäävänsä ikkunasta. Kesti aikansa ennen kuin hän  keksi  mitä hänen pitää tehdä. Hän katoaisi niin kuin ne kaksitoistatuhatta ranskalaista vuodessa, jotka  häipyivät   ilmoittamatta kenellekään mitään. Niinpä hän sanoi itsensä irti maatalousministeriöstä ja häipyi  elokuun viimeisen päivän aamuna  kotoa    sanomatta sanaakaan  ja paiskaamatta  ovea – ne  jotka  paiskaavat, palaavat aina takaisin,  minun kokemukseni mukaan.  Ei hän kyllä kovin kauas kadonnut – vain muutaman kilometrin päähän kolmanteentoista  kaupunginosaan, Place  d’Italien naapurissa  sijaitsevaan   hotelli  Mercureen, jossa tupakanpolttoa ei ollut vielä kielletty.

”Miehet eivät yleensä osaa elää, eivät oikein tunne elämää kunnolla, eivät oikein tiedä miten päin olla elämässään…” pohtii  Houellebecq –  tai  siis  hänen henkilönsä  ja ehkä alter  egonsa  Florent- Claude,  jonka eron jälkeinen elämä  hotelli Mercuressa  vaikuttaa  aika epätoivoiselta. Miehiä ei ehkä ole luotu elämään yksinään paitsi joitain erakko-zenmunkkeja. Hän jaksoi juuri ja juuri harjata hampaansa, mutta suihku sai jäädä, koska se inhotti häntä. Hän ymmärsi kuitenkin olla hieman huolissaan ja varasi ajan psykiatrilta, joka määräsi  hänelle ”uuden sukupolven  masennuslääkettä” Captorixia (varmaankin vastine  ”vanhan sukupolven Prozacille).   Se lisää serotoniinin tuotantoa,  joka  Wikipedian mukaan vaikuttaa mielialaan ja  vireystilaan ja  säätelee  ihmisen ruoka- ja seksihaluja,   kun taas  liika serotoniinipitoisuus vähentää seksuaalista halukkuutta ja kykyä seksuaaliseen  nautintoon.

Captorix auttoi Florent-Claudea, hänen sosiaalinen  elämänsä alkoi sujua,  hän pystyi käymään  kylvyssä ja  soittamaan Clairelle, entiselle heilalleen, ja sopimaan  tapaamisesta.   Niin   moni  mies tekee, kun on samassa tilanteessa kuin hän,   vaikkei  kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden takaisille heiloille kannataisi soitella. Eivät he ole samannäköisiä kuin muistikuvissa.  Claire oli kamalannäköinen, ”läskiä pursui joka puolelta” ja kaiken lisäksi se oli  kännissä.  Kun taas  Camillelle, unelmien naiselle joka on yhtä ihanan oloinen kuin nuorena, hän ei uskalla edes soittaa. 

Hän tarkkailee Camillea välimatkan päässä ja  haaveilee uudesta  alusta   tämän  kanssa.  Camillella ei ole miestä, mutta hänellä on noin nelivuotias poika.   Poika on raivattava pois  heidän suhteensa tieltä. Pimeys valtaa mielen ja eräänä päivänä hän tähtää ikkunasta  aseella poikaa kymmenen  viisitoista minuuttia, mutta  sitten hänen sormensa  alkavat täristä. ”Jos olisin ollut valkohäntäpeura tai Brasilian makaki, en olisi empinyt  hetkeäkään: kun urosnisäkäs tavoittelee naarasta, se ensi töikseen tappaa kaikki naaraan aikaisemmat jälkeläiset, siten se varmistaa oman genotyyppinsä etusijan. Tuo toimintaperiaate jatkui pitkään ensimmäisissä  ihmispopulaatioissa”,  kertoja pohtii.

Harva mies tunnustaa, että  naisen   jälkeläiset, joiden isä hän ei ole,   ärsyttävät    hänen animaalisia vaistojaan  murhanhimoon asti.   Poikapuolet ovat kirjoittaneet  pahoista isäpuolista, mutta en muista, että isäpuolet olisivat  kirjoittaneet, että  niin sanottu uusiperhe  on  perseestä ja  miten   sietämättömiä  naisystävän  pojat  ovat.  Pahat äitipuolet ovat tavallisempia tarinoiden maailmassa. Houellebecq on rehellinen kuvatessaan miehen tunteita, eivätkä kaikki  lukijat pidä  sellaisesta rehellisyydestä.  Se voi tuntua jopa vastenmieliseltä.

 Masentunut ja murhanhimoinen Florent-Claude ei ole mitenkään puoleensavetävä henkilöhahmo, mutta minä aloin tuntea  sympatiaa   häntä kohtaan, kun  hän  ahdistui ensimmäisten  joulukoristeiden ilmestyessä kauppakeskukseen ja  rupesi  miettimään minne   matkustaisi joulua pakoon.   Häntä hävettää jäädä Mercureen joulunpyhiksi.”Yksinäisyyden myöntäminen ei  ole helppoa,”  hän  sanoo.   Ei se ole  helppoa naisellekaan.  Vaikka   sitä   olisi   sopeutunut  yksinäiseen elämään, niin silti   yksinäisyys tuntuu   jouluna kurjalta  Mieleeni muistui joulu  ravennalaisessa hotelissa vuosia sitten. Minua ei  hävettänyt yksinäisyys, mutta hotellin isäntäväkeä säälitti minun yksinäisyyteni ja he kutsuivat minut joulupöytäänsä.

 Florent-Claude harkitsi luostariin menoa joulunajaksi, mutta kaikki luostarit oli täyteen buukattu. Yleislääkäri (ei psykiatri), jonka vastaanotolle hän meni  uusimaan  Captorix –reseptin,  suosittelee hänelle  luostarin sijasta Thaimaata – mies  voi siellä unohtaa joulun kokonaan, thaitytöt  ovat sitä varten.    Hän lupaa harkita asiaa, mutta matkustaa Thaimaan sijasta  jouluksi Normandiaan  vanhan opiskelukaverinsa ja parhaan ( lue: ainoan) ystävänsä  Aymericin sukutilalle ja   jää sinne  asumaan  useaksi kuukaudeksi. Tätä romaanin jaksoa kriitikot ovat kehuneet   yhteiskunnallisuuden  ja kiinteyden vuoksi.  Ehkä he eivät olleet viihtyneet masentuneen miehen mielenmaisemissa.  Miehen (kuin myös naisenkin tunneasiat ovat  aina   hieman hankalia  käsiteltäviä). 

Miten ihminen selviytyy maailmassa, jossa taloudellinen tuottavuus menee kaikkien muiden arvojen edelle? Houellebecq kuvaa maataloustuottajien ankeaa taloudellista  tilannetta 2010-luvulla, kun EU-direktiivit  ja   Ranskan maatalouspolitiikka painoivat päälle.   Traktorimarssit olivat siihen aikaan tavallisia eri puolilla Eurooppaa. Aymeric edustaa romaanissa maataloustuottajia. Hänellä sukutila ja navetassa kolmesataa lypsävää, mutta karjataloudella ei pärjää.  Hän on perustanut bunglow-kylän lomanviettäjiä varten, mutta sekään ei le tuottava elinkeino ja hänen täytyy elääkseen myydä tilan maita.  Yksityiselämässäkään ei mene hyvin:  vaimo on jättänyt hänet toisen miehen takia ja vienyt  tyttäret mukanaan. Hän hoitelee masennustaan alkoholilla ja pilven pössyttelyllä.   Traktorimielenosoituksessa, joka  yltyy väkivaltaiseksi, hän ampuu  itsensä.  Hän on yksi niistä sadoista maataloustuottajista,  jotka tekivät Ranskassa vuosittain itsemurhan kymmenluvulla (luvut vaihtelivat   kuudestasadasta sataanviiteenkymmeneen per vuosi).   Ovatko masennuspillerit  ainoa ratkaisu  ongelmaan?

Vastaus on masentava.  Masennuspillerit  eivät  ratkaise ongelmaa. Florent-Claude palaa Pariisiin, käy yleislääkärinsä vastaanotolla ja saa kuulla, että hänen testosteronitasonsa on  hyvin matala ja   kortisolitaso uskomattoman korkea.   Lääkärin diagnoosi: ”Näyttää siltä, että te yksinkertaisesti olette kuolemassa  suruun” ja jatkaa: "Ei suru teitä suoraan  tapa. Kortisoli sen tekee […] teistä tulee reilusti ylipainoinen. Ja sitten kun olette ylipainoinen, tappavia sairauksia riittää kyllä yllin kyllin.” (mm. diabetes, verenpainetauti, sydänsairaudet jne.) Lääkäri neuvoo häntä vähentämään päivittäistä Captorix- annosta ja  suosimaan huoria.  Hän ei noudata lääkärinsä neuvoja, vaan  syö, juo, istuu telkkaria  katsomassa päivät pitkät ja  lihoo lihomistaan.  Hän miettii, että ” ihmistä ei tapa tulevaisuus, vaan menneisyys, se palaa, se kiusaa, se kalvaa ja lopulta  se tappaa.”  


 Serotoniinin etulieve. 
Houellebecqin kuva:
Philippe  Matsas




lauantaina, joulukuuta 03, 2011

Jed Martinin kamera

Kuvassa on boulevard  Vincent  Auriolin  supermarket, josta Jed  Martin  osti  päivittäistavaransa.   Hän valokuvasi  Michelinin  tiekarttoja ja photoshoppasi niistä taideteoksia.  Sain häneltä idean  valokuvata Googlen  katunäkymiä (street views), kun  virtuaaliflaneerasin   katuja  pitkin   Pariisin  13. kaupunginosassa.  Rajasin  ja käsittelin katunäkymiä  Picasalla, koska en osaa photoshopata. Miniläppäristä  on  iloa kun makaa sängyssä flunssaisena! Jos ei  ole kovaa kuumetta, sillä voi  tehdä kaikenlaista hauskaa.

 Jed Martinilla   oli  ateljeeasunto  boulevard l'Hôpitalilla.  Näkymä  ikkunasta oli  hänen mielestään suurenmoinen: "Place des Alpes  jatkui aina boulevard Vincent Auriolille ja metrosillalle asti, kaueampana kohosi 1970-luvun puolivälissä rakennettuja, täysin  pariisilaisen maisemaestetiikan vastaisia nelikulmaisia linnoituksia, jotka  hänen   mielestään olivat Pariisin  arkkitehtuurissa  ehdottomasti parasta."

Tuttua maisemaa minullekin. Kuvassa  Place des Alpes. Vasemmalle  kaartuu avenue  Stephen Pichon, jolla  sijaitsee  hotelli Ibis.  Nukuin siellä  hyvin  kymmenkunta vuotta sitten.  Hotellissa   eivät  humisseet  ilmanvaihtolaitteet ja katu  oli hiljainen.  Kadunkulmassa oli pieni nurkkakahvila, jossa kävin  espressolla.  Ei minuakaan häirinneet metroradan toisella puolella kohoavat talokolossit,  samanlaisia  taloja  on  Helsingissäkin.

Jed Martin  löysi  Michelinin  tiekarttojen  kauneuden  tavallaan sattumalta. Se tapahtui ennen navigaattorien aikaa. Hän oli isänsä kanssa matkalla   isoäidin  hautajaisiin Creuseen, kun isä pyysi häntä  ostamaan  tiekartan. Levittäessään kartan auki  hän sai  niin suuren  esteettisen ilmestyksen, että alkoi  vapista järkytyksestä. "Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään niin hienoa, mitään mikä olisi yhtä täynnä tunnetta ja merkitystä kuin tuo Creusea ja Haute Vienneä esittävä kartta, mittakaavassa 1/150 000."     Hautajaisten jälkeen hän osti Betterlight 6000-HS-digiperän, jolla  voi tallentaa 6000x8000 pikselin kokoisia 48 bitin RGB-väritiedostoja ja   uppoutui Michelin-karttojen maailmaan  eikä puoleen vuoteen käynyt  muualla kuin  Hyper Casinossa.

Jed  oli valmistunut  Pariisin Beaux Arts -taidekoulun valokuvauslinjalta ja hankkinut  koulun jälkeen  elantonsa tuotekuvaajana.  Hän  ei  ollut  vielä "kunnon taiteilija,"  ei ollut pitänyt omaa näyttelyä eikä   liikkunut taiteilijapiireissä, ei tavannut edes  entisiä opiskelutovereistaan.  Hän oli tuntematon nimi. Siksi hän  hämmästyi, kun sai  kutsun  yhteisnäyttelyyn.   Hän lähetti  näyttelyyn  valokuvavedoksen Creusen kartasta, jossa näkyi hänen isoäitinsä kotikylä.   Luultavasti  hän olisi jäänytkin tuntemattomaksi, ellei onnekas  sattuma olisi johdattanut   näyttelyn  avajaisiin  Michelinin  nuorta   tiedottajaa.  Nainen  oli  oikea taivaan lahja. Hän  järjesti  Jedin esikoisnäyttelyn   yhtiön tiloissa ja palkkasi lehdistöattasean  hoitamaan  näyttelyn  tiedotusta.    Todella erinomainen  tiedottaja: avajaisissa  oli  satakunta  tärkeätä ihmistä ja  Le Monden  arvostelija.  Jed  löi  itsensä läpi, kuten sanonta kuuluu,  toisin sanoen   hänellä oli  taustalla osaavat ammattilaiset,  joita ilman ei mikään läpimurto onnistu.    Näyttely  oli  menestys,    arvostelijat    ylistivät ja  työt  kävivät  hyvin kaupaksi.   Jopa  Michelinien  tiekarttojen myynti nousi 17 % kuukauden aikana!

Esikoisnäyttelyn  jälkeen Jed   ei tiennyt mitä tekisi seuraavaksi.  Niin taiteilijalle  käy usein menestyksen jälkeen. "En tiedä edes jatkanko taiteen alalla," hän sanoi  Franz  Tellerille, galleristille joka  halusi  ryhtyä hänen edustajakseen -  ja  ryhtyikin koska luotti  intuitioonsa.  Kymmeneen vuoteen  Jedista ei kuulunut mitään.  Hän  liukui vähitellen ammattitaiteilijan statuksen ulkopuolelle. Hän  ei käynyt avajaisissa eikä keskustelutilaisuuksissa, harvoin näyttelyissäkin.  Hän  hylkäsi  valokuvataiteen ja    siirtyi  vanhanaikaiseen  öljyvärimaalaukseen.  Hän osti  Sennelier frèrersin kaupasta "Öljymaalauksen perusteet"  sisältävän  rasian, joka sisälsi 12  öljyväriputkiloa , siveltimiä ja  tärpättipullon. Niin alkoi hänen "paluunsa   maalaustaiteeseen."

 Hän harjoitteli maalaustekniikkaa kolme vuotta ennen kuin alkoi  maalata  Yksinkertaisten ammattien  sarjaa,  joka  teki hänestä maailmankuulun ja rikkaan.  Sarjan maalaaminen  kesti seitsemän vuotta. Niiden vuosien aikana hän puursi yksinään  boulevard  l´Hôpitalin  ateljeessa näyttämättä taulujaan  muille kuin  Franz Tellerille, joka   uskoi, että  kyllä häneltä vielä jotain syntyy, vaikka hän oli  maailman silmissä, ja jossian määrin myös omissaan, muuttunut  sunnuntaimaalariksi.  Kunpa  jokaisella   taiteilijalla olisi  sellainen galleristi, joka  uskoo, vaikka itseltä on usko mennyt!  " On aika  pitää  näyttely," sanoi   Franz kun  sarjan 64. maalaus oli valmis. " Ihminen voi työskennellä yksinään vuosikausia, se on  oikeastaan ainoa oikea tapa tehdä  työtä, mutta jossakin  vaiheessa tulee aina hetki, jolloin tuntee tarvetta esitellä työnsä toisille, ei niinkään arvostelujen toivossa kuin  vakuuttuakseen itse työnsä olemassaolosta tai jopa omasta olemassaolostaan."

Sarjasta puuttui   vain yksi maalaus:  Michel  Houellebecqin  muotokuva. Houellebecq oli  aluksi vastahankaan, sanoi ettei hän jaksa istua  mallina.  Jed   vakuutti,  että mallina  istuminen on nykyään täysin mennyttä, ei siihen enää kukaan suostu.  Nykyään otetaan valokuvia ja  tehdään  muotokuva niiden perusteella.  Sivumennen sanoen  minusta se on  huono menetelmä.  Jotain ainutkertaista  katoaa. Se on taiteilijan ja mallin   yhteys.   Jos yhteys on hyvä, muotokuvastakin  tulee hyvä. Jos huono, ei muotokuva  onnistu.

 Jed  matkusti  Ryanairin halpislennolla Irlantiin, jossa  Houellebecq asui siihen aikaan.   Tavallisesti hän käytti luonnoskuviin  NIKON D3X:ää.    Koska tiesi  Houellebecqin vihaavan valokuvaamista,  hän osti  pienen vaarattoman näköisen  Samsung ZRT-AV2 -mallin, jonka  valmisasetuksissa oli muun muassa  toiminnot:    "Ilotulitus," "Uimaranta,"  "Vauva1" ja "Vauva2."   Jed  ihmetteli,   miksei  toiminnoissa ollut esimerkiksi  "Vanhus1"  ja "Vanhus2.   Hän ei tuntenut  henkilökohtaisesti yhtään vauvaa, eikä hänellä ollut tilaisuutta käyttää "Kotieläin" -toimintoa, puhumattaikaan "Juhlat"- toiminnosta.  Hän totesi, että ehkä laitetta  ei  ole tehty häntä varten.

Uteliaisuuteni heräsi. Halusin tietää millainen  on  Samsung ZRT-AV2 ja paljonko  se  maksaa.  Samsungin sivustolta ei  löytynyt  sitä mallia.  Houellebecq  oli  kenties  ollut  oikeassa sanoessaan Jedille, että  vuoden enintään kahden kuluttua se korvataan  uudella tuotteella?  Hän   oli surrut   sitä, että hänen   lempituotteensa  olivat kadonneet  kauppojen hyllyiltä: Paraboot Marche -kengät, Canon Libris -tietokone-tulostinyhdistelmä ja Camel   Legend -maihinnousutakki.   Hän purskahti itkuun muistellessaan sitä takkia.   Chileläisellä   punaviinillä  lienee  osuutta kyyneliin.

 Minua ilahdutti  kun  Houellebecq   otti puheeksi  Georges  Perecin  romaanin Les Choses ( mikä voisi olla suomeksi vaikka Tavarat).   Kirja kertoo 60-luvulla  eläneen  nuoren parin tavarataivaasta. Se on  vallan  viehättävä kirja, joka pitäisi  saada  suomenkielelle mitä pikimmin. Houellebecq sanoi, että hänen silmissään Perecin pohdinta materiaalisesta onnesta oli ehdottoman vakuuttava. "Perec hyväksyi kulutusyhteiskunnan ja piti sitä ainoana mahdollisena tulevaisuutena."

Tein Google-haun, mutta en löytänyt   Samsung ZRT-AV2 -kameraa.  Ehkä  sitä ei ole  koskaan ollut  olemassakaan muualla kuin  Houellebecqin  mielessä.    Se  on   fiktiivinen  esine  samoin  kuin  henkilö Jed  Martin  on  fiktiivinen henkilö.   Tosin  Paris  Match  -lehti  harjoitettuaan tutkivaa  journalismia väittää, että  "Jed  Martin existe, nous l'avons  rencontré!" (Jed Martin on olemassa, me  olemme tavanneet hänet!).

Michel Houellebecq voitti  viime  vuonna  romaanillaan Maasto ja kartta (suom. Ville Keynäs)   Goncourt-palkinnon.  Tänä syksynä  romaani  ilmestyi suomeksi.  Sain  sen kirjastosta  jonottamatta, mistä päätellen Houellebecq ei ole  suomalaisten lukijoiden  suosiossa.   Kenties hänen vinoa huumoriaan ei  ymmärretä. Suomalaiset  pitävät enemmän havukka-ahomaisesta huumorista.  Hänellä  on ihmisvihaajan maine.   Siihen  maineeseen nähden  hän kuvaa suorastaan   hellästi  Maaston ja  kartan  henkilöitä,  jopa rikoskomisario Jasselinia joka  joutuu  selvittämään murhamysteeriä: Kuka murhasi  Michel Houellebecqin?  Menemättä  juonipaljastuksiin kerron vain, että   Jedin  maalama muotokuva koitui  Houellebecqin kohtaloksi.  Se oli  viimeinen  maalaus minkä Jed ikinä teki.   Sen jälkeen hän   loi   30   vuotta pääteostaan.  Se koostui videogrammeista ja "esitti maailmaa,"  kuten  hän sanoi. Hän käytti Manfrotton statiivia,  Panasonicin  puoliammattilaisvideokameraa ja kahden teratavun kovalevyä. Hänen    teoksestaan ja työmenetelmistään on tarkempi kuvaus romaanin viimeisessä luvussa. Houellebecqin mukaan hänen   omituiset videogramminsa  kuuluvat  nykyään Philadelphian  MOMA:n kokoelmiin.  Tuohon  tietoon  ei ole luottamista, koska   H.  on   epäluotettava kertoja,  mikä  selvisi minulle  etsittyäni  netistä turhaan Samsung ZRT-AV2  -kameraa.   Mutta ei  epäluotettavuus  minua  haittaa, nautin  hänen taiteilijakuvauksestaan ja   oudosta huumoristaan. Kiitokset Ville Keynäsille suomennoksesta.