Onpa ärsyttävä henkilö! ajattelin
Michel Houellebecqin uusinta kirjaa Serotoniinia ( suom. Lotta Toivanen WSOY 2020) lukiessani kun romaanin minäkertoja sabotoi talon jätteidenlajittelusysteemiä heittämällä tyhjät
viinipullot paperille varattuun
jäteastiaan ja biojätteet lasinkeräysastiaan ja
nautti kun sai sillä tavoin kostaa talonsa sikakorkeat vuokrat ja muut
asumismenot. Hän vihasi Pariisia ekovastuullisine porvareineen, korttelia
ja taloa, jossa asui. Talo oli Totem-tornitalo Pariisin
viidennessätoista kaupunginosassa ( talon korkeus 100 metriä, kerroksia 31,
arkkitehtoninen tyyli brutalismi, nämä tiedot löysin Wikipediassa.) Ei lie sattuma, että Houellebecqin henkilö
asui juuri sellaisessa talossa.
Tunnustan, että Houellebecq on yksi nykymielikirjailijoistani. Olen lukenut kaikki hänen suomeksi ilmestyneet kirjansa ja julkaissut tässä blogissa neljästä kirjasta jutun. Vuonna 2002 suomeksi
ilmestyneessä romaanissa Oikeus
nautintoon (suom. Ville Keynäs) hän kirjoitti, että ”nuoruus, kauneus,
voimakkuus: fyysisen rakkauden arvot ovat täsmälleen
samoja kuin natsismin arvot”. Ja
toinen sitaatti: ”Nykymaailmassa voi olla ryhmäseksin harjoittaja, bi, transu,
eläimiin sekaantuja, S/M, mutta on
kielletty olemasta vanha.”
Serotoniinin kertoja, Florent-Claude sanoo olevansa ”elämänsä
ehtoopuolella” , vaikka on vasta
46-vuotias . Hän on hyvin toimeentuleva eurokraatti, agronomi ja Ranskan maatalousministeriön erikoisasiantuntija, joka antaa EU:lle lausuntoja
ranskalaisen maatalouden tilasta,
mikäli ymmärsin oikein hänen toimenkuvansa. Hänellä on Mercedes G 350 TD-maasturi,
loma-asunto Espanjan Aurinkorannikolla ja Pariisin koti edellä mainitussa
Totem-tornissa, jossa hän asuu Yuzun, itseään kaksikymmentä vuotta nuoremman kauniin japanittaren kanssa, joka työskentelee Japanin kulttuurikeskuksessa tapahtumien tuottajana.
Kertojalla ei mene hyvin.
Hän ei ole kuukausiin nukkunut samassa
huoneessa Yuzun kanssa. ”Parisuhteemme oli terminaalivaiheessa”, kuten hän toteaa.
Vaihe oli alkanut, kun hän eräänä yksinäisenä
iltana oli tutkinut Yuzun sähköposteja ja avannut niiden videoliitteet. Hän oli tehnyt sen mitä
yhdenkään miehen tai naisen ei pitäisi tehdä, mikäli haluaa säilyttää suhteen. Hänelle oli selvinnyt, että Yuzulla oli
harrastus: hän osallistui ryhmäseksibileisiin (videoituja yhdyntöjä miesten ja
koirien kanssa). Kertoja viittaa
Catherine Millet’n ” aiheesta kirjoittamiin tärkeisiin teoksiin.” Minä tunnistan kertojan sanoissa
ironiaa.
Ensimmäisenä hänen
mieleensä tuli suunnitelma: hän juottaisi Yuzun humalaan (japanilaiset eivät
kestä alkoholia) ja paiskaisi hänet ulos asunnon ikkunasta (30. kerros). Jossain vaiheessa hän
suunnitteli itse hyppäävänsä ikkunasta. Kesti aikansa ennen kuin hän keksi
mitä hänen pitää tehdä. Hän katoaisi niin kuin ne kaksitoistatuhatta
ranskalaista vuodessa, jotka
häipyivät ilmoittamatta
kenellekään mitään. Niinpä hän sanoi itsensä irti maatalousministeriöstä ja
häipyi elokuun viimeisen päivän aamuna kotoa
sanomatta sanaakaan ja paiskaamatta
ovea – ne jotka
paiskaavat, palaavat aina takaisin,
minun kokemukseni mukaan. Ei hän
kyllä kovin kauas kadonnut – vain muutaman kilometrin päähän kolmanteentoista kaupunginosaan, Place d’Italien naapurissa sijaitsevaan
hotelli Mercureen, jossa
tupakanpolttoa ei ollut vielä kielletty.
”Miehet eivät yleensä osaa elää, eivät oikein tunne elämää
kunnolla, eivät oikein tiedä miten päin olla elämässään…” pohtii Houellebecq –
tai siis hänen henkilönsä ja ehkä alter
egonsa Florent- Claude, jonka eron jälkeinen elämä hotelli Mercuressa vaikuttaa
aika epätoivoiselta. Miehiä ei ehkä ole luotu elämään yksinään paitsi
joitain erakko-zenmunkkeja. Hän jaksoi juuri ja juuri harjata hampaansa, mutta
suihku sai jäädä, koska se inhotti häntä. Hän ymmärsi kuitenkin olla hieman
huolissaan ja varasi ajan psykiatrilta, joka määräsi hänelle ”uuden sukupolven masennuslääkettä” Captorixia (varmaankin
vastine ”vanhan sukupolven
Prozacille). Se lisää serotoniinin
tuotantoa, joka Wikipedian mukaan vaikuttaa mielialaan
ja vireystilaan ja säätelee
ihmisen ruoka- ja seksihaluja, kun taas
liika serotoniinipitoisuus vähentää seksuaalista halukkuutta ja kykyä
seksuaaliseen nautintoon.
Captorix auttoi Florent-Claudea, hänen sosiaalinen elämänsä alkoi sujua, hän pystyi käymään kylvyssä ja
soittamaan Clairelle, entiselle heilalleen, ja sopimaan tapaamisesta. Niin moni
mies tekee, kun on samassa tilanteessa kuin hän, vaikkei kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden
takaisille heiloille kannataisi soitella. Eivät he ole samannäköisiä kuin
muistikuvissa. Claire oli kamalannäköinen,
”läskiä pursui joka puolelta” ja kaiken lisäksi se oli kännissä. Kun taas Camillelle, unelmien naiselle joka on yhtä
ihanan oloinen kuin nuorena, hän ei uskalla edes soittaa.
Hän tarkkailee Camillea välimatkan päässä ja haaveilee uudesta alusta tämän kanssa.
Camillella ei ole miestä, mutta hänellä on noin nelivuotias poika. Poika on
raivattava pois heidän suhteensa tieltä.
Pimeys valtaa mielen ja eräänä päivänä hän tähtää ikkunasta aseella poikaa kymmenen viisitoista minuuttia, mutta sitten hänen sormensa alkavat täristä. ”Jos olisin ollut
valkohäntäpeura tai Brasilian makaki, en olisi empinyt hetkeäkään: kun urosnisäkäs tavoittelee
naarasta, se ensi töikseen tappaa kaikki naaraan aikaisemmat jälkeläiset, siten
se varmistaa oman genotyyppinsä etusijan. Tuo toimintaperiaate jatkui pitkään
ensimmäisissä ihmispopulaatioissa”, kertoja pohtii.
Harva mies tunnustaa, että naisen jälkeläiset, joiden isä hän ei ole, ärsyttävät hänen animaalisia vaistojaan murhanhimoon asti. Poikapuolet
ovat kirjoittaneet pahoista isäpuolista, mutta
en muista, että isäpuolet olisivat kirjoittaneet, että niin sanottu uusiperhe on perseestä
ja miten
sietämättömiä naisystävän pojat ovat. Pahat äitipuolet ovat tavallisempia
tarinoiden maailmassa. Houellebecq on rehellinen kuvatessaan miehen tunteita, eivätkä
kaikki lukijat pidä sellaisesta rehellisyydestä. Se voi tuntua jopa vastenmieliseltä.
Masentunut ja
murhanhimoinen Florent-Claude ei ole mitenkään puoleensavetävä henkilöhahmo,
mutta minä aloin tuntea sympatiaa häntä kohtaan,
kun hän ahdistui ensimmäisten joulukoristeiden ilmestyessä kauppakeskukseen
ja rupesi miettimään minne matkustaisi joulua pakoon. Häntä hävettää jäädä Mercureen joulunpyhiksi.”Yksinäisyyden
myöntäminen ei ole helppoa,” hän
sanoo. Ei se ole
helppoa naisellekaan. Vaikka sitä olisi sopeutunut
yksinäiseen elämään, niin silti yksinäisyys tuntuu jouluna
kurjalta Mieleeni muistui joulu ravennalaisessa hotelissa vuosia sitten.
Minua ei hävettänyt yksinäisyys, mutta
hotellin isäntäväkeä säälitti minun yksinäisyyteni ja he kutsuivat minut joulupöytäänsä.
Florent-Claude harkitsi
luostariin menoa joulunajaksi, mutta kaikki luostarit oli täyteen buukattu. Yleislääkäri
(ei psykiatri), jonka vastaanotolle hän meni uusimaan Captorix –reseptin, suosittelee hänelle luostarin sijasta Thaimaata – mies voi siellä unohtaa joulun kokonaan, thaitytöt ovat sitä varten. Hän lupaa harkita asiaa, mutta matkustaa Thaimaan
sijasta jouluksi Normandiaan vanhan
opiskelukaverinsa ja parhaan ( lue: ainoan) ystävänsä Aymericin
sukutilalle ja jää sinne asumaan useaksi kuukaudeksi. Tätä romaanin jaksoa kriitikot ovat kehuneet yhteiskunnallisuuden ja
kiinteyden vuoksi. Ehkä he eivät olleet viihtyneet
masentuneen miehen mielenmaisemissa. Miehen (kuin myös naisenkin tunneasiat ovat aina hieman hankalia käsiteltäviä).
Miten ihminen selviytyy maailmassa, jossa taloudellinen
tuottavuus menee kaikkien muiden arvojen edelle? Houellebecq kuvaa maataloustuottajien
ankeaa taloudellista tilannetta 2010-luvulla,
kun EU-direktiivit ja Ranskan
maatalouspolitiikka painoivat päälle.
Traktorimarssit olivat siihen aikaan tavallisia eri puolilla Eurooppaa.
Aymeric edustaa romaanissa maataloustuottajia. Hänellä sukutila ja navetassa kolmesataa
lypsävää, mutta karjataloudella ei pärjää.
Hän on perustanut bunglow-kylän lomanviettäjiä varten, mutta sekään ei
le tuottava elinkeino ja hänen täytyy elääkseen myydä tilan maita. Yksityiselämässäkään ei mene hyvin: vaimo on jättänyt hänet toisen miehen takia ja
vienyt tyttäret mukanaan. Hän hoitelee
masennustaan alkoholilla ja pilven pössyttelyllä. Traktorimielenosoituksessa, joka yltyy väkivaltaiseksi, hän ampuu itsensä.
Hän on yksi niistä sadoista maataloustuottajista, jotka tekivät Ranskassa vuosittain itsemurhan
kymmenluvulla (luvut vaihtelivat kuudestasadasta sataanviiteenkymmeneen per
vuosi). Ovatko masennuspillerit ainoa ratkaisu ongelmaan?
Vastaus on masentava. Masennuspillerit eivät ratkaise ongelmaa. Florent-Claude palaa Pariisiin, käy yleislääkärinsä
vastaanotolla ja saa kuulla, että hänen testosteronitasonsa on hyvin matala ja kortisolitaso
uskomattoman korkea. Lääkärin diagnoosi: ”Näyttää siltä, että te
yksinkertaisesti olette kuolemassa
suruun” ja jatkaa: "Ei suru teitä suoraan
tapa. Kortisoli sen tekee […] teistä tulee reilusti ylipainoinen. Ja sitten
kun olette ylipainoinen, tappavia sairauksia riittää kyllä yllin kyllin.” (mm. diabetes,
verenpainetauti, sydänsairaudet jne.) Lääkäri neuvoo häntä vähentämään päivittäistä
Captorix- annosta ja suosimaan huoria. Hän ei noudata lääkärinsä neuvoja, vaan syö, juo, istuu telkkaria katsomassa päivät pitkät ja lihoo lihomistaan. Hän miettii, että ” ihmistä ei tapa
tulevaisuus, vaan menneisyys, se palaa, se kiusaa, se kalvaa ja lopulta se tappaa.”
Serotoniinin etulieve.
Houellebecqin kuva:
Philippe Matsas
