sunnuntaina, huhtikuuta 05, 2009

Isokoskelot ja Stallari

Isokoskeloiden  pariskunta  Vartiokylänlahdella palmusunnuntaina  (klikkaa kuva isommaksi). 
Naaraalla on  pörröinen   takatukka.

Otin  tänään  pyörän talviteloilta ja   lähdin katsomaan  miten  palstalla jaksellaan.  Ei näkynyt  vielä kevätkukkia, mutta  Moskovasta tuodon  rohtoyrtin     lehdenalut  vihersivät   menneen vuoden lehtien alta. 

 Mikä riemu ja vapaudentunen päästä pyörällä ajelemaan. Ei tarvitse  olla riippuvainen metron ja bussien aikatauluista.   Mutta  lukeminen jää  vähemmälle, kun pyöräillessä ei voi lukea.  

 Viimeksi olen lukenut metromatkoilla Juha Ruusuvuoren Stallarin. Oikeampi nimi  sille olisi  Opportunisti.    Kirja on vankalla ammattitaidolla tehty ja  siinä  on hyvä veto, mutta  ei se  minua silti  koskettanut.  Tunteiden taso puuttui.  Ehkä opportuneisteilla  ei tunteita olekaan.  Ns.  luusereista saa särmikkäämpiä  kirjoja kuin  menestyneistä ihmisistä.   Ruusuvuori ruotii  muunmuassa Yleisradion  suomettumista.   Samaa   asiaa sivuttiin    hiljattain päättyneessä tv-sarjassa Uutishuone.   Olikohan  Suomella  siihen aikaan muuta vaihtoehtoa   kuin  suomettuminen? 

 Minusta  70- luku  oli  ankea vuosikymmen.    Olin  silloin  vuorotellen pätkätyöläinen ja työtön.  En    osannut laulaa  poliittisia  lauluja, vaikka yritinkin olla kulttuurityöläinen,  eivätkä marxismi-leninismin  opinnotkaan  ottaneet sujuakseen. Minulla oli väärä tausta:  Siperiaan karkotetut isovanhemmat. 

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

En ole tuota kirjaa lukenut, mutta minusta 1970-luku merkitsi ja merkitsee yhä aikakautta jolloin sain runsaasti ja monipuolista tietoa maailmasta sekä opin fillariretkillä kavereiden kanssa monta muutakin asiaa.

Elin tuona aika väkevintä nuoruuttani, josta jäi myös monet muutkin kuin "yleiset" hajut ja maut mielenpintaan. Onneksi näin.

Toivon ettei tämä 2000-luvun alkupuolen nuoriso saa taakakseen "tappaja-sukupolven" nimeä.

anitak kirjoitti...

Minulle maailma avautui vasta 80-luvulla, kypsässä keski-iässä. Nuoruus oli pimeätä aikaa.

Anna Amnell kirjoitti...

Selvisimme 1970-luvun sillä, että eristäydyimme melkein kokonaan suomalaisesta kulttuurista. Meillä ei ollut TV:tä, radiota eikä meille tullut suomalaisia lehtiä. En tunne mitään sen ajan lauluja tai näytelmiä. Aikaisemmin kävimme jatkuvasti teatterissa.

Olin opiskelija ja kotiäiti, sitten mieheni oli muutaman vuoden koti-isänä ja jatko-opiskelijana, ja minä tein kahta työtä opettajana.

Se oli kuitenkin elämäni onnellisinta aikaa, sillä lapset olivat pieniä. Mutta teen edelleen surutyötä sen nuoren naisen puolesta, joka olin silloin. Olisin halunnut kirjoittaa, mutta se olisi ollut mahdotonta sen ajan kulttuuri-ilmapiirissä. Minä luin, luin ja luin lapsille ääneen ja itselleni iltaisin. Mieheni teki vapaa-aikoinaan tutkimustyötä. Kuuntelimme klassista musiikkia.

Haaveilimme koko ajan muutosta ulkomaille ja lopulta pääsimme vuonna 1979 Kanadaan. Muistan sen suunnattoman vapauden ja onnen tunteen, joka valtaisi minut uudessa, monikulttuurisessa ja vapaassa maassa.

Ajattelimme, että emme tule koskaan takaisin.