Näytetään tekstit, joissa on tunniste Petteri Paksuniemi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Petteri Paksuniemi. Näytä kaikki tekstit

tiistaina, huhtikuuta 21, 2020

Välitila ja sijaistoimintoja


Se oli jatkuvassa muutoksessa elävä tila: merestä täyttömaaksi, täyttömaasta metsiköksi ja metsiköstä kaupunkipuistikoksi… ja lopulta Suuren romahduksen jälkeen, mereksi taas.” Se sijaitsi itäisessä  Helsingissä postinumero 00580:n  alueella. Petteri Paksuniemi  kuvaa tuota  joutomaata novellikokoelmassa   Välitila (Kovasana  Kustannus, Turku 2019).

”Mutta juuri tietoisuus paikan ja tilan väliaikaisuudesta antoi sille merkitystä, ainutkertaisuutta; olin tämän välitilan näkijä ja kokija, aikalainen, joka katoaisi sen katoamisen myötä”, toteaa niminovellin nimetön minäkertoja. Hän sanoo olevansa ”entinen iskelmänikkari”, kulttuurintuottaja, jonka ”täydelliseen varattomuuteen vajoaminen  ei olisi oikeaa, aitoa köyhyyttä, vaan itse tehtyä ja harkinnanvaraista köyhyyttä, fransiskaaniveljien kutsumuksellisesta varattomuutta.”Ah, miten nautinkaan määritelmästä ”kutsumuksellinen varattomuus”, jollaista en ikinä olisi  itse keksinyt!   Paksuniemen novelleista löytyy kielellisiä riemunaiheita,  mustaa huumoria ja viistoa itseironiaa.  Minä symppaan  tämän tyyppisiä kirjoittajia.

Välitilassa elävä ”iskelmänikkari” on päätynyt ranta-asukiksi menetettyään tulolähteensä sen jälkeen,  kun iskelmälaulaja Kotka, ainoa, jolle  hänen  sanoituksensa  olivat vielä kelvanneet, oli parantumattomasti sairastuttuaan lopettanut kiertueet ja uusien laulujen levyttämisen.   Hän yrittää tottua omaan tilaansa, pitää jonkinmoista järjestystä elämässään ja uskotella itselleen, että näin on hyvä. Välillä hän hämmästelee, miten näin pääsi käymään ja hänen on vaikea hyväksyä olotilaansa.  Kesken lukemisen sain déjá-vun – minähän olen tavannut jossain tuon miehen!

Kirjahyllyssäni on pari Paksuniemen aikaisempaa  novellikokoelmaa. Tein pikaetsinnän ja löysin  iskelmänikkarin Mukavuusalueen (Joko-Joko 2015) novellista  ”Erään trilogian  päätösosa”.  Avioliitto on päättynyt, mies on palannut  Helsingin eteläosista katkaisuaseman kautta takaisin Pitkänsillan  pohjoispuolelle.  Hän elää siirtymäaikaa. Levymyynti oli alkanut sakata, mutta hänellä oli vielä rahaa vuokrata asunto, ostaa uusi talvitakki ja syödä ulkona.  Minä vaikutuin novellin  surumielisestä lopusta. 

Jatkoin takautuvaa lukemista. Kokoelmassa Jouten (Avain 2011)  oli  novelli ”Lohturätti”, joka kertoi  iskelmänikkarin avioliittoon  hajoamistilasta. Hänen   lisäkseen kokoelmasta löytyi toinenkin  Välitilasta  tuttu mies  –   Johan  Järnestedt,   joka lahjoitti  aikoinaan varhaiset päiväkirjat SKS:n  kirjallisuusarkistoon ja katuu sitä nyt  katkerasti.  Hän päätti hävittää myöhemmät päiväkirjansa luettuaan Matti Klingen päiväkirjasarjan.   Minua jäi askarruttamaan mikä mies tämä  Järnstedt on – luulosairas vai  vainohullu,  koska luulee että kaikki tuttavat ovat käyneet lukemassa  sen  päiväkirjoja SKS:n arkistossa. Jouten -kokoelman novellista ”Johan Järnstedtin myöhemmiltä vaiheilta” selvisi että hän oli kuvataitelija, joka oli tehnyt taidelakon, ruvennut  pitämään  päiväkirjaa ja   hänestä oli tullut julkkis, kun ykkössanomalehden   viikkoliite oli pyytänyt  häntä pitämään nettipäiväkirjaa lakostaan.

Koska kirjastot on suljettu koronaviruksen takia, en ole päässyt  tutkimaan ovatko  iskelmänikkari  ja Järnstedt mukana  jo  Paksuniemen  ensimmäisessä kokoelmassa Ammattimies ( Tammi  1997).   Sen jälkeen kun  Tammella alkoi mennä  huonosti 2010 –luvun alkupuolella ja  vähälevikkiset  kirjailijat, kuten novellistit ja  runoilijat, piti siivota sieltä pois,  Paksuniemen  myöhemmät novellikokoelmat (4 kpl) ovat ilmestyneet pienkustantajilla.  Toivoisin että häneltä julkaistaisiin joskus tulevaisuudessa  ”Valitut novellit”,  jotta hänen  henkilöidensä vaiheita voisi seurata yksien kansien välissä, mutta  se taitaa olla  aika  vanhanaikainen toive. Entiseen aikaan  valittujen runojen ja kertomusten kokoelmia julkaistiin, mutta  ei enää nykyään.     Minusta tuntuu masentavasti siltä, että kirjallinen sivistys   alkaa olla   täysin hukassa.    Että se  on jo joutunut  jollekin  syrjäiselle joutomaalle.    Kunpa se olisi vain välitila!

 Jos saisin valita mitä novelleja ottaisin  Välitila -kokoelmasta Paksuniemen  Valitut novellit -kokoelmaan, niin valitsisin  täysin  subjektiivisin  perustein  niminovellin ja  ”Johan  Järnstedtin päiväkirjojen” lisäksi  ”Kosketuksen”, koska se  käsittelee ihmisen yksinäisyyttä, kosketuksen kaipuutta ja    eläinsuhteen  ( tässä tapauksessa  hyönteissuhteen)  merkitystä, vaikka se onkin yksipuolinen suhde. ”Kouvolan kasvot” on pakko ottaa mukaan, vaikka minulla ei ole suhdetta punkkiin eikä kahdeksankymmentäluvun punkkarisukupolveen, enkä edes pidä  punkista,  mutta  minun poikieni   isä oli Kouvolasta kotoisin.  ”Loihtuja ja loihtulukuja” ottaisin mukaan entisenä  folkloristiikan opiskelijana, koska se kertoo   kansanperinteen kerääjästä  J.G.Styrmanista, joka  lähti Lappiin keräämään  saamelaisten uskomuksia ja katosi keräysmatkalla.



Novellin ”Sijaistoimintoja” valitsisin  "valittuihin", koska samastuin  täysin  novellin minäkertojan yritykseen kirjoittaa esseetä  sijaistoiminnoista, ja  koska  nautin  hänen  aloittamisahdistuksestaan aivan  älyttömästi.   Mitä  tahansa  kirjoitustyötä  aloittaessani oli se sitten  kotiaine lukiossa, seminaariesitelmä yliopistossa ja   gradun tai romaanin kirjoittaminen, niin  olen  harrastanut  samoja   sijaistoimintoja kuin novellin   kertojakin  lukuun ottamatta  onaniaa  sekä ilmoitusta Facebookissa some-lakosta koska aion  paneutua tekeillä olevan jutun  ( romaanin,  esseen, esitelmän jne.)  taustamateriaaliin

Ennen kuin aloitin tämän blogijutun, surffailin netissä.  Ensimmäisenä tutkin Petteri Paksuniemen julkaisuhistorian Kirjasammosta. Sen jälkeen etsin hänen kirjojensa arvosteluja ja blogikirjoituksia, joita oli ällistyttävän vähän. Hesarissa oli  ihme kyllä  arvostelu  Välitilasta, tosin  kokoelman nimi oli  digihesarissa väärin:  Välitiloja!  Toivottavasti se on ollut  paperi-hesarissa oikein.  Kun Googlasin ”välitilaa” ja sain monta sivullista keittiön välitiloja, kunnes päädyin kuoleman jälkeiseen  välitilaan  eli bardoon, joka kestää  viisi kuusi viikkoa,  ja  vietin  useamman tovin lukemalla   millaista  siinä välitilassa  on. Minua viehätti  erityisesti että jos  bardossa  nousee esiin voimakkaimpana tunteena hämmennys,  niin mieli yrittää piiloutua kivien ja pensaiden väliin. ”Tällä tavoin olennot saavat neljä tassua ja ilokseen kauniin turkin kesäksi ja talveksi. ” En tiennytkään että  tuossa välitilassa on kiviä ja pensaita. 

Palasin bardosta etsimään  netistä  tietoja  J. G. Styrmanista. Ei löytynyt. Kävin Kansallisarkiston  sivuilla, ei löytynyt sieltäkään, ei myöskään   Kansalliskirjaston sivuilta. Aloin epäillä, että J. G. Styrman on  Paksuniemen  keksimä henkilö.  Ei kirjailijoihin voi luottaa,  ne ovat epäluotettavia kertojia.  Styrmanin  tarina oli kirjoitettu  kuin  perinteinen novelli, jossa  on yllättävä käänne loppupuolella,  novellin teoriassa  sitä  on sanottu  ”haukka-teoriaksi”.  Googletin  haukka-teoriaa.  Se löytyi,  ja sain  tietää  että sitä oli käyttänyt ensimmäisenä Boccacio Decameronen viidennen päivän yhdeksännessä kertomuksessa. 

 Koska  Decamerone  on  ajankohtainen näinä koronakaranteenin päivinä, rupesin  lukemaan  sitä kertomusta eilisiltana  myöhään  ja nukahdin kesken kaiken.  Tänään (21.4. 20) iltapäivällä  kello kolmen  jälkeen   käveltyäni   ensin Uutelan lenkin, paistettuani  mustikka-vadelma piirakan ja tehtyäni  muita sijaistoimintoja, aloin  vihdoinkin kirjoittaa tätä blogijuttua, ja  nyt kun  kello on 21.48,   lopetan kirjoittamisen.