Kuvassa vaikuttava kirja. Sen nimi on Maailmojen loput. Sen ovat
kirjoittaneet Sinikka Vuola ja
Tommi Melender. Päällyksen tekijä on Martti Ruokonen ja
kirjan on kustantanut WSOY vuonna 2018. WSOY
on merkittävä kustannustalo. Se kustansi esikoisromaanini. Ja minä vietin sen kesäpaikassa Suvikunnassa
1950-luvulla kolme kesää. Ne olivat varhaisnuoruuteni parhaimmat kesät.
Takakannessa lukee, että Maailmojen
loput ”on suunnattu kaikille lukemisen ystäville ja se toimii myös
opaskirjana kirjailijan urasta haaveileville.”
Mutta onko nykyään kirjoja lukevia nuoria, jotka haaveilevat kirjailijan
urasta? Eivätkö he pikemminkin haaveile
pelisuunnittelijan urasta, jos ovat luovia nuoria. Joka tapauksessa on hieno juttu, että
nykymaailmassa on vielä kustantajia, jotka julkaisevat kirjallisuusesseitä.
Maailmojen loput sisältää kolmekymmentä pienoisesseetä romaanien lopuista sekä Melenderin
ja Vuolan dialogin. Kuvassa näkyvät vihreät laput kirjan sivuilla merkkaavat
kohtia, jotka halusin löytää
kirjasta kirjoittamaan
blogijuttua. Koska se on kirjaston
kirja, hyviä ajatuksia ei voi alleviivata. Alla muutama laputettu kohta:
1.
Värähdän
inhosta aina kuullessani ilmaisuin ”huikea
kirjasyksy. Kukaan ei voi sanoa yhden sesongin kirjoista tuoreeltaan mitään
merkityksellistä.
2.
Näinä
aikoina, kun lehtien kulttuurijutuissa varoitellaan rutiininomaisesti juonipaljastuksista,
[…] olen oikeasti sitä mieltä, että jos spoilerit pystyvät pilaamaan kirjan,
sen lukuarvo on jo valmiiksi kyseenalainen.
3.
Joseph
Brodskyn sanoin ”kirjan lukeminen on ”matka läpi alitajunnan.”
4.
[…]
kaikkia kirjoja ei ole edes tarkoitettu loppuun saakka luettavaksi.
5.
Erehdykset
ja umpikujat ovat tärkeitä ja arvokkaita, suorastaan välttämättömiä.
6.
”Ymmärrän
omista töistäni tuskin tuon taivaallista”, tunnusti Samuel Beckett.
7.
Kielessä
on romaanin sielu.
8.
Elämä
ei ole kertomus, vaan sarja enemmän tai vähemmän outoja tapahtumia jotka liukenevat
toisiinsa.
9.
Ihannemaailmassa
kirjailija laittasi valmiina pitämänsä käsikirjoituksen vielä vuodeksi tai
vähintään puoleksi vuodeksi pöytälaatikkoon ja plaisi sen luo vasta kun on
saanut etäisyyttä romaaninsa maailmaan.
10. ”Poikkeaviksi”
koettuja teoksia yhdistää usein se, että ne vaikuttavalta ensi lukemalta rakenteettomilta
tai muodottomilta.
11. Eiköhän
taideproosamme ongelma ole ennemminkin se että surrealismin perinnöstä ammentavia
kirjailijoita on meillä aivan liian vähän.
12. Jaan
Kaplinskin samoin ”tahdomme aina vetää rajan joka asian ympärille.” Mutta miksi?
Seuraavana päivänä
minun piti palauttaa Maailmojen loput
kirjastoon. Joku odotti sitä. Ehdin lukea vain yhden pienoisesseen. Se
käsitteli David Foster Wallacen Infinite
Jestin loppua. Tommi Melender kirjoitti: ”Yleinen valituksen aihe Infinite
Jestissä on sen ’epätyydyttävä’ loppu. Se ei palkitse, jos palkitsemiseksi
ymmärretään silmät avaava synteesi romaanijärkäleen perimmäisestä olemuksesta.”
Mutta loppu tyydytti, Hänen mukaansa ”hitaasti
pois hiipuva lopetus ei ole Infinite
Jestin kaltaisessa romaanissa tyylirikko, vaan pikemminkin teoksen poetiikalle ja eetokselle oikeutta tekevä
ratkaisu,”
Sattumoisin olin juuri
ennen Maailmojen loppua lukenut elämäkerran Wallacesta (D.T.Max : Every Love Story is A Ghost Story.
Viking Penguin 2012) ja kirjoittanut hänestä blogijutun. Elämäkerran mukaan kustannustoimittaja ei
ollut tyytyväinen kirjan loppuun. Hän
kävi asiasta kirjeenvaihtoa Wallacen kanssa. Wallace
selitti, että Infinite Jest on ”tarkoitettu
epäonnistuneeksi viihteeksi, ei purkitetuksi ajanvietteeksi.” Hän varoitti
kustannustoimittajaa, että ei aio sitoa kertomusta sieväksi pikku rusetiksi. Hän ehdotti artaudmaista
muistikatkos -tyyppistä lopetusta (”Artaud-ish blackout-type ending”). En
ole nähnyt Artaudin ”julmuuden teatteria” enkä tiedä
millaisia hänen ”muistikatkos –lopetuksensa”
ovat. Hän perusteli niin hyvin kirjansa lopetuksen, että kustannustoimittaja
hyväksyi loppujen lopuksi sen.
Lopuksi kerron miksi Maailmojen loppu oli vaikuttava
kirja. Se inspiroi alitajuntaani kehittelemään
unen ”maailmojen alusta.” Näin unessa kaksi
romaanin aloitusta. Toinen oli sen
käsikirjoituksen aloitus, joka lepäilee parhaillaan kustantajan luona (mikä on hyväksi
sille, katso kohta 9), ja toinen oli hylkäämäni käsikirjoituksen aloitus, joka oli
niin uskomattoman hyvä, että kaduin kun olin hylännyt sen. Vahinko
että en herättyäni muistanut siitä riviäkään, en edes yhtä sanaa. Muuten olisin kirjoittanut sen muistiin ja
aloittanut uuden romaanin.
