Niin sekaisin olin, että en tiennyt
eilen onko lauantai vai sunnuntai.
Väitin kivenkovaan metrossa tapaamalleni kollegalle, että on sunnuntai, mutta
hän väitti että on lauantai. Niin olikin.
Terveyskeskuksen muistikokeessa olisin varmaan saanut dementiapisteet.
Olin valvonut kolmena yönä
peräkkäin kolmeen asti ja lukenut Jussi
Valtosen romaania He eivät tiedä mitä
tekevät, noin 186 sivua per yö. Alussa oli vaikea päästä kirjaan sisälle.
Niin minulle käy monesti, siksi aloitan romaani usein vasta toisesta tai kolmannesta
luvusta ja palaan ensimmäiseen lukuun
myöhemmin.
Tarina alkaa vetää sivun 70
paikkeilla, kun niin kutsutut ekoterroristit ottavat kohteekseen neurobiologian
professori Joe Chayefskin, joka käyttää uraauurtavissa tutkimuksissaan
koe-eläimiä. He käyvät yliopistolla
tuhoamassa aluksi hänen työhuoneensa. Myöhemmin he vievät hänen pihamaalleen
sianruhon ja häiriköivät hänen perhettään heittämällä tiiliskiven ikkunan
lävitse, huudattavat aidan takana sumutorvea ja huutavat megafoniin: ”Shame on
on you! Shame on in you!” Aika
vanhanaikaisia menetelmiä, minä ajattelin tässä vaiheessa.
Joen vainoojat osaavat myös kyberterrorismin
alkeet. He perustavat hänen tutkimustyölleen omistettuja
vihafoorumeja. Ne nostavat hakutulosten
ensimmäiselle sivulle kirjoituksia, joissa panetellaan häntä ja hänen
tutkimustuloksiaan. Kun yliopistolla aletaan vihjailla että
negatiiviset hakutulokset tekevät hallaa neurobiologian tutkimusyksikölle, Joen
on pieni pakko kääntyä digitaalisen maineenhallintayrityksen puoleen ja ostaa
4000:lla dollarilla ”massiivinen
robotisoitu operaatio, jossa hänen
nimeään haettaisiin tuhansia kertoja
päivässä esimerkiksi yhdistelmillä Joseph Chayefski arvostettu, Joseph
Chayefski tutkija, Chayefski
tiedepalkinto, Chayefski Nobel-ehdokas,” jotta hakukoneiden etusivun roskalinkit saataisiin pudotettua alemmaksi.
Tulevaisuuden lapset
Joen kaksi teini-ikäistä tytärtä
viettävät aikaa digitaalisessa verkostossa ja aiheuttavat hänelle harmaita
hiuksia kuten kaikki teini-ikäiset lapset vanhemmilleen aina
ja kaikkialla. Joe yllättää 11-vuotiaan Danielle -tyttärensä
lähettämässä matkapuhelimella alastonkuvaa poikaystävälleen. Sitten hän löytää 15-vuotiaalta
Rebecca-tyttäreltään läpinäkyvän design-käsilaukun, joka sisältää hieromasauvan
näköisen tyylikkään vempaimen ja lääkepakkauksen, joka sisältää ALTIUS –nimisiä
tabletteja ”painesidonnaisiin vuorovaikutusongelmiin, tilannesidonnaiseen
stressiin ja sosiaalisiin liitännäisoireisiin.”
Seuraa tyypillinen vanhempien ja murrosikäisen tyttären välinen konflikti. Vanhemmat tivaavat mistä laukku sisältöineen
on peräisin.
Selviää että hieromasauvan
näköinen vempain on iAm, Minä olen
–kokemuslaitteen prototyyppi. Se on langaton, käyttöliittymätön katselulaite,
jolla pystyy selaamaan nettiä, katselemaan videoita ja elokuvia, kuuntelemaan
musiikkia, päivittämään yhteisöviestimiensä sivuja jne. Suuryrityksen
markkinointiosasto on lahjonut Rebeccan lähettämään laukusta ja sen sisällöstä
kuvia yhteisöviestimiin ja kantamaan sitä aina mukanaan, koska markkinointi on
huomannut, että hän on mielipidevaikuttaja, hänellä on yli 4000 seuraajaa
yhteisviestimissä. Ainoa mitä Rebecca on
luvannut suuren markkinointiyhtiön edustajille, on että hän pitäisi iAm-laitettaan aina auki. Tyttärestä isä on täysi kalkkis, kun tämä ei
hyväksy iAmia eikä sitä tyttö on myynyt
elämänsä jollekin markkinointiyritykselle.
Mutta ei kulu aikaakaan, kun iAmista tulee niin mediaseksikäs, että
kaikki haluavat sellaisen, jopa nuoremmat työtoverit Joen tutkimusyksikössä.
Joella on Suomessa poika, Samuel,
jota hän ei ole tavannut pariinkymmeneen vuoteen. Eräänä päivänä hänen
työhuoneeseensa yliopistolle ilmaantuu kaksi FBI:n agenttia, jotka kyselevät
missä hänen suomalainen poikansa on, kenen kanssa hän liikkuu, mitä hän tekee,
onko pojalla jotain isäänsä vastaan? Joe ei ole pitänyt poikaansa yhteyttä eikä
osaa vastata agenttien kysymyksiin.
Kun Joen tyttärille lähetetään
neulapommi, tilanne kotona kärjistyy (onneksi pommi ei sentään lauennut) ja hän
ottaa yhteyttä digitaaliseen vartiointipalveluun. Johtava tietopalveluasiantuntija selvittää
mistä päin vaara uhkaa, eikä kulu aikaakaan kun hän latoo faktat Joelle. Samuel on eläinaktivisti, yksi niistä jotka
kutsuvat Joeta Hitleriksi ja sylkevät hänen selkäänsä,
tietopalveluasiantuntijaan mukaan: ”syrjäytynyt nuori mies, periaatteessa
älykäs, lahjakaskin ehkä, surullisesti heittänyt hukkaan mahdollisuutensa,
saamattomuuttaan tai mielenterveysongelmiensa vuoksi, tullut tyttöystävänsä jättämäksi ja tästä katkeroitunut niin että syyttää siitä muita
ja haluaa kostaa koko yhteiskunnalle.” Joesta tuntuu, että kysymys on
väärinkäsityksestä, hätäisesti vedetyistä johtopäätöksistä, onnettomien
yhteensattumien summasta. Joen
tunne on oikea, mutta suuri pyörä
on jo kierähtänyt käyntiin. Pelko valtaa hänen mielensä ja vie kohti
tragediaa.
Dystopia
En ole dystooppisen kaunokirjallisuuden harrastaja. Minua
eivät kiehdo synkeät
tulevaisuudenkuvitelmat. Olen
lukenut vain kolme
dystopiaa kauan sitten. Ne ovat: Eugen Samjatinin Me, Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma ja George
Orwellin Vuonna 1984. Anthony Burgessin Kellopeliappelsiinia
yritin kerran lukea, mutta se oli niin
vaikeata kieltä, että jäi kesken.
Lukemissani dystopioissa joidenkin
aina onnistui vapautua totalitarismin kynsistä, ruveta ajattelemaan omilla
aivoillaan ja jopa rakastua. Uljaassa
uudessa maailmassa muistaakseni joku onnellinen löysi Shakespearen teokset
hengenravinnokseen - hänen
varhaiskasvatuksessaan oli ilmeisesti tapahtunut jokin virhe. Siinä maailmassa ihmisten elämän tarkoitus oli
kuluttaminen. He söivät soma-tabletteja ja olivat onnellisia. Valtosen kirjan ALTUIS- tabletit lienevät soman sukulastuotteita. Mutta Valtosen kirjasta en löytänyt
toivonpilkahdusta, päinvastoin, toivo tapetaan lopussa.
Dystooppinen lähitulevaisuus on
jo täällä. Demokratia tekee kuolemaa, suuryhtiöt
ja totalitääriset markkinavoimat hallitsevat maailma taloutta. Markkinointiyritykset manipuloivat ihmisten
tajuntaa, että ihmiset kuluttaisivat ja ostaisivat jatkuvasti uusia vempaimia jotta talouden
pyörät pyörisivät. Minäkin näpräilen
muiden mukana metrossa älypuhelinta, vaikutteille altis kun olen. iPhonesta sentään onnistuin luopumaan, ja iMacia
en ole koskaan omistanutkaan, vaikka
ne ovatkin mediaseksikkäitä
kapineita.
Valtosen kirja oli painava
ulkoisesti, ja niin raskas sisäisesti, että sen jälkeen piti
lukea jotain kirkasta,
kevyttä ja selkeää, että saisin
unta. Otin hyllystä zenmunkki Ryookanin Suuren hupsun (suom. Kai Nieminen) ja luin sattumanvaraisesti muutaman runon, joista yksi oli seuraava:
Pimeän yön unet
ja valveilla todellisuus
-
kumpi vie voiton?
Pannaan ne kilpailemaan turhanpäiväisyydestä.
Mutta eräs kysymys jäi vielä
vaivaamaan mieltä ja esti unentulon:
Miksi Finlandia-kilpailussa
voittajan saa valita vain yksi henkilö,
sehän on epädemokraattista ja väärin muita
kirjaehdokkaita kohtaan?
