Edith Södergran oli 24-vuotias, kun hän julkaisi esikoisrunokokoelmansa Dikter ( Runoja ) vuonna 1916. Yksi sen runoista oli Onnenkissa, japanilaisten kissanhahmoinen onnensymboli, jota runon minä pyytää hankkimaan kultaisen sormuksen, joka kertoo että hän on onnellinen, peilin joka kertoo että hän on kaunis, ja viuhkan joka leyhyttää pois ahdistavat ajatukset.
Aino Vähäpesolan Onnenkissan kertoja on 24-vuotias kirjallisuudenopiskelija, joka tekee gradua Edith Södergranin runoudesta. Häntä kiinnostavat sukupuoliroolit 1900- luvun alun runoudessa, erityisesti Södergranin runoissa, joiden kautta hän tutkii omaa naiseuttaan ja sukupuolisuuttaan. Hän pohtii mitkä ongelmat ovat edelleen ajankohtaisia, missä on tapahtunut kehitystä ja miltä tämän päivän feminismi näyttää viime vuosisadan alkuun verrattuna. Hän esittelee graduaihettaan professorille, mutta professori suhtautuu aiheeseen penseästi samoin kuin feministiseen kirjallisuudentutkimukseen, queerteoriaan ja kertojan oppiäiteihin: Judith Butleriin sekä Simone de Beauvoiriin. Proffa sanoo: "Kyllä naiset ovat naisia ja miehet miehiä." Minusta kuulostaa siltä, että hänen suunsa kautta puhuu patriarkaatti. Siinä suhteessa yliopisto ei ole paljon muuttunut siitä kun minä siellä opiskelin. Patriarkaatti puhui, oli puhuja sitten mies tai nainen.
Kertojan gradun teko hyytyy, sen sijaan syntyy romaani rakkaudesta, seksistä ja siitä millaista on olla nuori nainen 2010-luvulla. Kertoja sanoo, että hän on ensisijaisesti Edith Södergranin runojen lukija. Hän lukee niitä runoja jotka resonoivat hänessä ja rakentaa - kuten hän sanoo: "omasta Edith Södergranistani itseni kuvan, "kaksoisolentoni, jonka runot tekevät tunteistani taidetta sitä mukaa kun elän niitä. "
Jossakin toisessa yhteydessä ( minun piti viedä kirja kirjastoon enkä voi tarkistaa missä yhteydessä) kertoja sanoo, että "joskus oma elämä ja luettu teksti kohtaavat eikä sille mahda mitään." Sehän on onnellinen sattuma, miksi sille pitäisi mahtaa mitään! minä mietin. Toinen lause jota jäin miettimään, oli: "Kohdatessaan vaikuttavan ja puhuttelevan tekstin jokainen lukija näyttelee itse osaa lukemassaan." En ole varma, mitä kertoja tarkoittaa. Minä tulkitsen lauseen niin, että lukija heijastaa omat kokemuksensa ja näkemyksensä tekstiin. Siksi tekstit ovat erilaisia eri lukijoille, ja on turha kiistää lukijan lukukokemusta ja/tai tulkintaa, vaikka se tuntuisi itsestä täysin väärältä.
Minua Vähäpesolan romaani puhutteli ja ilahdutti. Sen kautta peilasin omaa nuoruuttani. 24-vuotiaana olin yhden lapsen äiti, Ylioppilaslehden kirjallisuuskriitikko ja opiskelin yleistä kirjallisuustiedettä (sen nimi oli siihen aikaan nykyiskansain kirjallisuus) samassa yliopistossa kuin romaanin kertoja. Laudaturseminaari oli yhtä nihkeä tilaisuus kuin romaanissa kuvattu tutkimusaiheen käsittely. Opiskelutoverit katselivat pitkin seiniä ja miettivät mitä älykkään ilkeätä keksisivät sanoa esitelmästäni. Sen aiheena oli Samuel Beckettin absurdi teatteri verrattuna Bertolt Brechtin osallistuvaan teatteriin, aihe joka ajankohtainen, mutta ei vähääkään henkilökohtainen. Tutkimusmetodi oli varmaankin uuskriittinen, koska se oli kirjallisuuden laitoksella muotia tuolloin. Seminaarin osallistujien kritiikki oli muistini mukaan murskaavaa, mutta muistan vain professorin sanat: " Tämähän on kuin neurootikon kirjoittama, kun on niin paljon kirjoitusvirheitä". Minä suutuin niin että painelin saman tien ulos koko yliopistosta ( palasin sinne vasta yli kymmenen vuoden kuluttua) ja keskityin kirjoittamaan esikoisromaania, joka kertoi millaista on olla nuori nainen 1960-luvulla.
Vähäpesolan Onnenkissan kertoja luki jo 13-vuotiaana Södergrania. Häneen oli tehnyt jo silloin vaikutuksen runo Vierge moderne (Moderni neitsyt) Minä luin samanikäisenä Waltarin Sinuhea ja vaikutuin synnillisen eroottisesta Neferneferneferistä. Luin Södergrania vasta lukioluokilla. Kolme runoa oli tehnyt silloin minuun vaikutuksen: Tuska, Rakkaus ja Erokselle. Eros oli jumalista julmin tytöille. Se heitti heidät pimeään holviin, se sitoi kädet ja jalat. Runon minä ei paennut eikä odottanut, hän vain kärsi niin kuin eläin.
Muistan vieläkin Tuska-runon alun, jota siteerasin ylioppilaskirjoitusten äidinkielen aineessa:
Onnella ei ole lauluja, onnella ei ole ajatuksia, onnella
ei ole mitään.
Töytäise onneasi, että se särkyy, sillä onni on paha.
(Suom. Uuno Kailas)
Lukioluokilla Södergran oli ollut kova nimi. Minulla oli kolme luokkatoveria, tyttöjä jotka lukivat runoja. Voi olla, että ilman heitä en olisi löytänyt Södergrania. Kahden mielirunoilija oli Södergran ja kolmannen Eeva-Liisa Manner. Minun mielirunoilijani oli Helvi Juvonen. En muista miten löysin hänet, mutta hänen kauttaan löysin Emily Dickinsonin, jota rupesin lukemaan englanniksi. Tuohon aikaan, pojat jotka lukivat runoja, lukivat Haavikkoa ja Saarikoskea. Heistä tuli kriitikoita, kirjailijoita tai kirjallisuudentutkijoita. Yliopistossa ymmärsin, että jos aioin tulla joksikin minun oli luettava miesrunoilijoita ja kirjoitettava kuin mies.
Uuno Kailaan kokoamassa ja suomentamassa Runoja -kirjassa ei ollut Södergranin esikoiskokoelman runoa Vierge moderne ( so. Moderni neitsyt). Se ilmestyi suomeksi vasta 1960-luvun loppupuolella Suomenruotsalaisen lyriikan antologiassa Aale Tynnin suomentamana. Runon minä sanoo: " En ole nainen. Olen neutri." [...] " olen hyppy vapauteen ja omaan itseen... "
Neitsyys ei ole enää onneksi yhtä arvostettu ominaisuus (länsimaisen kulttuurin piirissä ) kuin 1910-luvulla ja vielä 1960-luvun alussa, jolloin piti valehdella poikaystävälle , että olen pudonnut puusta, kun neitsyys oli mennyt. Harva nykytyttö haluaa kultaisen sormuksen ennen kuin päästää pojan sänkyynsä. E-pillerin keksimisen jälkeen seksi ei yhtä ole ahdistavaa kuin ennen, mutta ei sen käyttöönotto mikään hyppy vapauteen ollut.
Onnenkissan kertoja pohtii sukupuolirooleja. "Kun on kysymys ulkonäöstä, noudattelen sukupuolirooliani huomattavan tarkasti osallistumalla puunaustalkoihin ( =ulkonäön säätämiseen), vaikka sellainen on vastoin arvojani. Samasta ilmiötä oli hänen mukaansa kyse, kun hänen sulkeutunut poikaystävänsä muuttui sängyssä avoimmeksi ja puheliaaksi, "sillä paneminehan on miesten heiniä, heidän aktiivisuuden aluettaan." Tunteista poikaystävä ei kyennyt puhumaan. Kertoja ymmärtää, että rakenteet ja kulttuuri määrittivät sukupuolirooleja eivät yksilölliset omaisuudet. Hän on paljon viisaampi kuin minä 24-vuotiaana. Miehiksi ja naisiksi kasvetaan, ei synnytä, Miehet ovat yhtä lailla sukupuoliroolinsa vankeja kuin naiset.
Pientä edistymistä sukupuolten välisissä suhteissa on tapahtunut verrattuna viimevuosisadan alkuun. Naiset tietävät mitä he haluavat ja uskaltavat sanoa, että he haluavat tasa-arvoa, omaa itseyttä, vapautta ja seksiä joka on muutakin kuin freudilaista penetraatioseksiä.
Södergranin runo Rakkaus puhutteli nuorena ja puhuttelee yhä niin minua kuin romaanin nimetöntä kertojaa, joka sanoo, että tuossa runossa "rakkaudessa onnistuminen edellyttää naiseuden performanssin toteuttamista." Runon minä jättää sielunsa merenrantakalliolle, menee alasti sinun luoksesi (oletan että runon sinä on mies) ja istuu naisenkaltaisena pöytääsi, juo viiniä ja hengittää ruusujen tuoksua.
Huomasit että olin kaunis
ja muistutin jotain, mistä olit nähnyt unta.
Minä unohdin kaiken, unohdin lapsuuteni ja kotimaani
Tiesin vain että hyväilysi pitivät minut vankinaan.
Ja hymyillen otit peilin ja pyysit minua katsomaan itseäni.
Näin että olkapääni olivat tomua ja murenivat rikki,
näin että kauneuteni oli sairas eikä tahtonut muuta kuin
- kadota.
Oi, pidä minut sylissäsi niin lujasti että en kaipaa mitään.
(Suom. Pentti Saaritsa)
Tämä runo ahdisti minua, se vastasi kokemustani rakkaudesta - että rakkaus kutistaa minua. Olin onnellinen, mutta en enää oma itseni vaan joku toinen. Siksi onni oli paha ja sitä piti töytäistä niin että se meni rikki.
Vähäpesolan romaanin kertoja tulkitsee runoa samansuuntaiseti kuin minä ymmärsin sen nuorena: "Rakkaus vaatii jättämään taakse osan ihmisyyttä. Voi vain toivoa, että rakastaja rakastaa niin lujaa, että oman identiteetin uhraus unohtuu." Mutta se ei ole mahdollista, minun mielestäni Jossain vaiheessa oma identiteetti vaatii tilaa potkaisee rakkauden hajalle.
Päätän tämän blogijutun onnenkissan tassun heilutukseen ja kertojan sanoihin:"Rakkautta ja onnea on usein nimenomaan siellä missä on joustettu rehellisyydestä ja oikeudesta olla mitä on."
Aino Vähäpesolan Onnenkissan kertoja on 24-vuotias kirjallisuudenopiskelija, joka tekee gradua Edith Södergranin runoudesta. Häntä kiinnostavat sukupuoliroolit 1900- luvun alun runoudessa, erityisesti Södergranin runoissa, joiden kautta hän tutkii omaa naiseuttaan ja sukupuolisuuttaan. Hän pohtii mitkä ongelmat ovat edelleen ajankohtaisia, missä on tapahtunut kehitystä ja miltä tämän päivän feminismi näyttää viime vuosisadan alkuun verrattuna. Hän esittelee graduaihettaan professorille, mutta professori suhtautuu aiheeseen penseästi samoin kuin feministiseen kirjallisuudentutkimukseen, queerteoriaan ja kertojan oppiäiteihin: Judith Butleriin sekä Simone de Beauvoiriin. Proffa sanoo: "Kyllä naiset ovat naisia ja miehet miehiä." Minusta kuulostaa siltä, että hänen suunsa kautta puhuu patriarkaatti. Siinä suhteessa yliopisto ei ole paljon muuttunut siitä kun minä siellä opiskelin. Patriarkaatti puhui, oli puhuja sitten mies tai nainen.
Kertojan gradun teko hyytyy, sen sijaan syntyy romaani rakkaudesta, seksistä ja siitä millaista on olla nuori nainen 2010-luvulla. Kertoja sanoo, että hän on ensisijaisesti Edith Södergranin runojen lukija. Hän lukee niitä runoja jotka resonoivat hänessä ja rakentaa - kuten hän sanoo: "omasta Edith Södergranistani itseni kuvan, "kaksoisolentoni, jonka runot tekevät tunteistani taidetta sitä mukaa kun elän niitä. "
Jossakin toisessa yhteydessä ( minun piti viedä kirja kirjastoon enkä voi tarkistaa missä yhteydessä) kertoja sanoo, että "joskus oma elämä ja luettu teksti kohtaavat eikä sille mahda mitään." Sehän on onnellinen sattuma, miksi sille pitäisi mahtaa mitään! minä mietin. Toinen lause jota jäin miettimään, oli: "Kohdatessaan vaikuttavan ja puhuttelevan tekstin jokainen lukija näyttelee itse osaa lukemassaan." En ole varma, mitä kertoja tarkoittaa. Minä tulkitsen lauseen niin, että lukija heijastaa omat kokemuksensa ja näkemyksensä tekstiin. Siksi tekstit ovat erilaisia eri lukijoille, ja on turha kiistää lukijan lukukokemusta ja/tai tulkintaa, vaikka se tuntuisi itsestä täysin väärältä.
Minua Vähäpesolan romaani puhutteli ja ilahdutti. Sen kautta peilasin omaa nuoruuttani. 24-vuotiaana olin yhden lapsen äiti, Ylioppilaslehden kirjallisuuskriitikko ja opiskelin yleistä kirjallisuustiedettä (sen nimi oli siihen aikaan nykyiskansain kirjallisuus) samassa yliopistossa kuin romaanin kertoja. Laudaturseminaari oli yhtä nihkeä tilaisuus kuin romaanissa kuvattu tutkimusaiheen käsittely. Opiskelutoverit katselivat pitkin seiniä ja miettivät mitä älykkään ilkeätä keksisivät sanoa esitelmästäni. Sen aiheena oli Samuel Beckettin absurdi teatteri verrattuna Bertolt Brechtin osallistuvaan teatteriin, aihe joka ajankohtainen, mutta ei vähääkään henkilökohtainen. Tutkimusmetodi oli varmaankin uuskriittinen, koska se oli kirjallisuuden laitoksella muotia tuolloin. Seminaarin osallistujien kritiikki oli muistini mukaan murskaavaa, mutta muistan vain professorin sanat: " Tämähän on kuin neurootikon kirjoittama, kun on niin paljon kirjoitusvirheitä". Minä suutuin niin että painelin saman tien ulos koko yliopistosta ( palasin sinne vasta yli kymmenen vuoden kuluttua) ja keskityin kirjoittamaan esikoisromaania, joka kertoi millaista on olla nuori nainen 1960-luvulla.
Vähäpesolan Onnenkissan kertoja luki jo 13-vuotiaana Södergrania. Häneen oli tehnyt jo silloin vaikutuksen runo Vierge moderne (Moderni neitsyt) Minä luin samanikäisenä Waltarin Sinuhea ja vaikutuin synnillisen eroottisesta Neferneferneferistä. Luin Södergrania vasta lukioluokilla. Kolme runoa oli tehnyt silloin minuun vaikutuksen: Tuska, Rakkaus ja Erokselle. Eros oli jumalista julmin tytöille. Se heitti heidät pimeään holviin, se sitoi kädet ja jalat. Runon minä ei paennut eikä odottanut, hän vain kärsi niin kuin eläin.
Muistan vieläkin Tuska-runon alun, jota siteerasin ylioppilaskirjoitusten äidinkielen aineessa:
Onnella ei ole lauluja, onnella ei ole ajatuksia, onnella
ei ole mitään.
Töytäise onneasi, että se särkyy, sillä onni on paha.
(Suom. Uuno Kailas)
Lukioluokilla Södergran oli ollut kova nimi. Minulla oli kolme luokkatoveria, tyttöjä jotka lukivat runoja. Voi olla, että ilman heitä en olisi löytänyt Södergrania. Kahden mielirunoilija oli Södergran ja kolmannen Eeva-Liisa Manner. Minun mielirunoilijani oli Helvi Juvonen. En muista miten löysin hänet, mutta hänen kauttaan löysin Emily Dickinsonin, jota rupesin lukemaan englanniksi. Tuohon aikaan, pojat jotka lukivat runoja, lukivat Haavikkoa ja Saarikoskea. Heistä tuli kriitikoita, kirjailijoita tai kirjallisuudentutkijoita. Yliopistossa ymmärsin, että jos aioin tulla joksikin minun oli luettava miesrunoilijoita ja kirjoitettava kuin mies.
Uuno Kailaan kokoamassa ja suomentamassa Runoja -kirjassa ei ollut Södergranin esikoiskokoelman runoa Vierge moderne ( so. Moderni neitsyt). Se ilmestyi suomeksi vasta 1960-luvun loppupuolella Suomenruotsalaisen lyriikan antologiassa Aale Tynnin suomentamana. Runon minä sanoo: " En ole nainen. Olen neutri." [...] " olen hyppy vapauteen ja omaan itseen... "
Neitsyys ei ole enää onneksi yhtä arvostettu ominaisuus (länsimaisen kulttuurin piirissä ) kuin 1910-luvulla ja vielä 1960-luvun alussa, jolloin piti valehdella poikaystävälle , että olen pudonnut puusta, kun neitsyys oli mennyt. Harva nykytyttö haluaa kultaisen sormuksen ennen kuin päästää pojan sänkyynsä. E-pillerin keksimisen jälkeen seksi ei yhtä ole ahdistavaa kuin ennen, mutta ei sen käyttöönotto mikään hyppy vapauteen ollut.
Onnenkissan kertoja pohtii sukupuolirooleja. "Kun on kysymys ulkonäöstä, noudattelen sukupuolirooliani huomattavan tarkasti osallistumalla puunaustalkoihin ( =ulkonäön säätämiseen), vaikka sellainen on vastoin arvojani. Samasta ilmiötä oli hänen mukaansa kyse, kun hänen sulkeutunut poikaystävänsä muuttui sängyssä avoimmeksi ja puheliaaksi, "sillä paneminehan on miesten heiniä, heidän aktiivisuuden aluettaan." Tunteista poikaystävä ei kyennyt puhumaan. Kertoja ymmärtää, että rakenteet ja kulttuuri määrittivät sukupuolirooleja eivät yksilölliset omaisuudet. Hän on paljon viisaampi kuin minä 24-vuotiaana. Miehiksi ja naisiksi kasvetaan, ei synnytä, Miehet ovat yhtä lailla sukupuoliroolinsa vankeja kuin naiset.
Pientä edistymistä sukupuolten välisissä suhteissa on tapahtunut verrattuna viimevuosisadan alkuun. Naiset tietävät mitä he haluavat ja uskaltavat sanoa, että he haluavat tasa-arvoa, omaa itseyttä, vapautta ja seksiä joka on muutakin kuin freudilaista penetraatioseksiä.
Södergranin runo Rakkaus puhutteli nuorena ja puhuttelee yhä niin minua kuin romaanin nimetöntä kertojaa, joka sanoo, että tuossa runossa "rakkaudessa onnistuminen edellyttää naiseuden performanssin toteuttamista." Runon minä jättää sielunsa merenrantakalliolle, menee alasti sinun luoksesi (oletan että runon sinä on mies) ja istuu naisenkaltaisena pöytääsi, juo viiniä ja hengittää ruusujen tuoksua.
Huomasit että olin kaunis
ja muistutin jotain, mistä olit nähnyt unta.
Minä unohdin kaiken, unohdin lapsuuteni ja kotimaani
Tiesin vain että hyväilysi pitivät minut vankinaan.
Ja hymyillen otit peilin ja pyysit minua katsomaan itseäni.
Näin että olkapääni olivat tomua ja murenivat rikki,
näin että kauneuteni oli sairas eikä tahtonut muuta kuin
- kadota.
Oi, pidä minut sylissäsi niin lujasti että en kaipaa mitään.
(Suom. Pentti Saaritsa)
Tämä runo ahdisti minua, se vastasi kokemustani rakkaudesta - että rakkaus kutistaa minua. Olin onnellinen, mutta en enää oma itseni vaan joku toinen. Siksi onni oli paha ja sitä piti töytäistä niin että se meni rikki.
Vähäpesolan romaanin kertoja tulkitsee runoa samansuuntaiseti kuin minä ymmärsin sen nuorena: "Rakkaus vaatii jättämään taakse osan ihmisyyttä. Voi vain toivoa, että rakastaja rakastaa niin lujaa, että oman identiteetin uhraus unohtuu." Mutta se ei ole mahdollista, minun mielestäni Jossain vaiheessa oma identiteetti vaatii tilaa potkaisee rakkauden hajalle.
Päätän tämän blogijutun onnenkissan tassun heilutukseen ja kertojan sanoihin:"Rakkautta ja onnea on usein nimenomaan siellä missä on joustettu rehellisyydestä ja oikeudesta olla mitä on."
