Dostojevskista

 Dostojevski - kiistaton  ja kiistelty

  Dostojevski -kirja , josta näin  unta  ennen loppiaista Se on ilmestynyt vuonna 2017.  Niin vanha kirja, että voiko siitä edes, epäilin unessa puhua radion ajankohtaisessa kulttuuriohjelmassa.   Kirja oli jäänyt minulta huomaamatta silloin kun se ilmestyi.  Kun näin kirjan palautettujen pöydällä kirjastossa,  lainasin sen, koska  olen  yhäkin   vähän hulluna   Dostojevskiin.   Se hulluus alkoi noin viisitoista- tai kuusitoistavuotiaana. Olin lukenut pelkkiä dekkareita pari vuotta,  Mieli oli murrosiän kuohuissa  niin levoton ja lyhytjänteinen, että en pystynyt lukemaan mitään muuta.. Kodin kirjahyllystä löytyi kirja nimeltä Rikos ja rangaistus.  Luulin sitä dekkariksi.   Kirja ahmaisi minut sisäänsä eikä päästänyt  sivuiltaan   ennen kuin lukenut  sen  loppuun asti.   Sama tapahtui noin puolen vuoden kuluttua juhannuksena. Seurasaaren juhannusjuhlissa oli niin tylsää, että lähdin kotiin kesken kaiken. Siitä tuli ikimuistettava juhannus.  Otin kirjahyllystä Karamzovin veljekset.  Se oli niin paksu kirja, ainakin kaksi tai kolme osaa, että luin sitä koko yön, seuraavana päivänä ja sitäkin seuraavana päivänä.  En voinut lopettaa lukemista ennen kuin sain selville kuka murhasi Karamazovien veljesten  isän. 

Kodissani oli aikoinaan venäläistä kirjallisuutta sekä suomeksi että venäjäksi. Isäni suomensi venäläistä kirjallisuutta, ensin sivutoimekseen ja myöhemmin päätoimisesti.  Hän aloitteli uraansa kaksikymmentävuotiaana Viipurin lääninvankilassa.  Siellä  hän luki  suomeksi ääneen  venäjänkielistä Rikosta ja rangaistusta pikkuserkulleen, joka ei osannut venäjää.  He olivat joutuneet vankilaan neuvostovakoilijoiksi epäiltyinä.   Hänen viimeiseksi suomentamansa   kirjaksi jäin, kuinka ollakaan,  Rikos ja rangaistus.   Se ilmestyi hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1970 Otavan Maailmankirjallisuuden mestariteoksia sarjassa.   Hän oli samaa mieltä kuin venäläiset kirjallisuusihmiset, että Dostojevski ei ollut prosaisti, vaan dramaatikko, joka ei kirjoittanut yhtään näytelmää. Hänen mukaansa Dostojevskilta puuttui kielentaju,  virkkeet olivat  usein sekavia ja lauseet hämäriä..  Kaikesta huolimatta isäni suomensi häntä ja kehui jopa hänen huumorintajuaan. En tiedä millaista Dostojevskin venäjänkieli on, sillä en oppinut  venäjää, vaikka isäni yritti opettaa, kun olin lapsi – ja Muusa Vahros myöhemmin  Helsingin yliopistossa.  Minusta espanjalainen  kirjailija Jorge Semprún on  ymmärtänyt kielen merkityksen  oikein,  kun kirjoitti muistelmateoksessaan Hyvästi kesiemme aurinko, että romaanien sisältö ei lepää kielen varassa

Dostojevski -kirjan ovat  toimittaneet Martti Anhava, Tomi Huttunen ja Pekka Pesonen.    Aloitin kirjan   lukemisen viimeisestä  esseestä  Martti  Anhavan esseestä TODELLA EHKÄ Havaintoja  Dostojevskin kielestä.  Hänellä on  suomentajana  ollut samankaltaisia ongelmia Dostojevskin  kielen kanssa  kuin isälläni, joka tuskaili  Dostojevskin  kompuroivaa kielenkäyttöä. Dostojevski teki  taustatyöt hyvin, luki lehtiartikkeleita ja kirjallisuutta aiheesta, josta aikoi kirjoittaa,  ja antoi palaa kun oli kirjoittamisen aika.  Koska hän julkaisi romaaninsa ensialkuun  jaksoina aikakauslehdissä, niin lehtien    ilmestymisajankohta määräsi   työtahdin.  Kiirettä piti, tuskin hän ehti  korjailla lauserakenteitaan eikä  tainnut korjata niitä sittenkään  kun käsikirjoitus meni kustantajalle,  tai ei nähnyt niissä mitään korjattavaa. Oli ehkä sanasokea. Ihmettelen että eikö 1800-luvun luvun Venäjällä ollut  kustannusliikkeissä  kustannustoimittajia ja kielenkorjaajia. Kääntäjät joutuvat nyt parantelemaan Dostojevskin lauseita, jotta heitä ei  syytettäisi   huonoista käännöksestä.

  Anhava kyselee esseensä lopussa olisiko Dostojevskin ”kielellinen epävarmuus  jossakin määrin synnynnäisistä luontumuksista  johtunut ja sitten nuoruudessa  ahmittujen klassikoiden tarjoamien kauneuselämysten ja hänen oman suorituskykynsä epäsuhdasta vahvistusta saanut, opettanut hänelle jotakin myös ihmisen psyyken hataruudesta ja monipohjaisuudesta, samalla  kun se on tarjonnut sen kuvailuun  sopivan ilmaisutavan. Vaiko kääntäen: vahvistiko Dostojevskin taipumus kaoottiseen ja kömmähtelevään ilmaisuun hänen kiinnostuksensa sellaisten ristiriitojen ja sieluntilojen kuvaukseen joiden yhteydessä ilmaisun rosot eivät niin haitanneet?”   Häntä kiinnostivat Dostojevskin kielelliset ongelmat  sen verran, että hän toivoi muidenkin lukijoiden miettivän niitä.

  Minua Dostojevskin  kielelliset ongelmat mietityttävät, kun olen  kärsinyt dyslektiasta,  lukemisen   ja kirjoittamisen  kehityksellisestä  kielihäiriöstä eli luki-häiriöstä. Kenties  Dostojevski oli dyslektikko ilman lukemisen häiriötä,  koska oppi lukemaan  jo  nelivuotiaana. Hän osasi  ranskaa ja  käänsi  ranskankielestä  Balzacia yhtä  vapaasti kuin Saarikoski englannista Joycen  Odysseusta. Luultavasti  hän   pärjäsi    myös  saksankielellä ainakin Saksan pelikasinoilla  Dostojevskin  kielellinen epävarmuus saattoi johtui siitä, että kenties hän  oli synnynnäisesti vasenkätinen, joka pakotettiin oikeakätiseksi  kuten Venäjällä oli tapana ja  Suomessakin vielä minun lapsuudessani.  Minä  aloin änkyttää,kun  isoäitini yritti pakottaa minut oikeakätiseksi.

  Dostojevskia alkoivat  vaivata  äkilliset  epileptiset kohtaukset kahden  ensimmäisen  romaanin jälkeen.   Voi olla  että epilepsian  aiheuttanut  aivojen poikkeama  heijastui  hänen  proosaansa toistaitoisena puheena, epämääräisyytenä,  hahmottomuutena kuin myös ennakoimattomuutena ja  äkkikäännöksinä,  joista Tomi   Huttunen kirjoittaa esseessään IDIOOTIN ENNAKOIMATON  PUHE.  Huttunen on tilastoinut miten usein  äkkiä -sana, vdrug venäjäksi, esiintyy   Dostojevskin romaaneissa –   esim. Idiootissa  630 kertaa,  mutta esikoisessa (Köyhää väkeä) vain 30 kertaa  ja  toisessa romaanissa (Kaksoisolento) 80 kertaa.   Sanan esiintymistiheys alkoi kasvaa myöhemmissä teoksissa Siperiasta paluun jälkeen syntyneissä romaaneissa

 Postikortti löytyi korttitelineestä  pienen  Uzèsin kaupungin  kadulta Ranskan  eteläosasta. Vietin siellä talven 2001. Kiinnitin  kortin  pylvääseen, joka seisoi keskellä vuokrahuonettani kenties pitelemässä sisäkattoa, ettei se romahtaisi niskaani. Kirjoitin siellä romaania joka ei koskaan valmistunut ja kävin päivittäin kävelyllä puistossa, jossa majaili synkännäköinen nuorimies. Hänellä on pitkä musta takki, jonka liepeet ovat tahriintuneet savessa, musta huivi kaulassa, mustat housut, kuluneet kengät, pitkät tummat kiharat niskassa, korkea otsa ja kaunis profiili. Hän näytti Dostojevskin romaanista karanneelta Raskolnikovilta, joka hautoi kuumeisesti onko ihminen torakka, ja jos on, niin  onko hänellä oikeus tappaa ihmistorakka. Yleensä hän kuljeskeli  levottomana pitkin puistokäytäviä ja istui  joskus penkillä  ruokkimassa puluja, jotka tunsivat hänet  ystäväkseen. Kiinnostava henkilö, minä ajattelin, ehkä entinen näyttelijä joka oli tullut hulluksi, ehkä juuttunut Raskolnikovin rooliin niin ettei ollut päässyt siitä irti. Tai runoilija, jonka suuret haaveet eivät olleet käyneet toteen.  Hän ei ollut kestänyt todellisuuden paineita, vaan oli mennyt pirstaleiksi.

 Kuvassa on  tiukkakatseinen nuori Dostojevski. Valokuvaaja on tuntematon eikä ajasta ja paikastakaan  ei ole tietoa. Kuvan julkaisija on pariisilainen  Hazan -kustantamo vuonna 1999. Julkaisijalla näyttää olleen tiedossa, että Dostojevski inhosi keltaista väriä, koska uskoi sen tekevän ihmisestä (hänestä)  hullun. Hänellä oli taipumusta paranoiaan ja hän oli  taikauskoinen kuin  venäläiset yleensäkin. Hän suostui asumaan vain sellaisessa talossa, joka sijaitsi katujen kulmauksessa ja ainakin   hänen työhuoneensa piti olla ehdottomasti kulmahuine.  Muunlainen asuminen tuotti epäonnea.

 Kortissa lukee: ”J’ai un projet: devenir fou.” Kysyin  huvin  vuoksi tekoälyltä mitä tuo Dostojevskin lause  tarkoittaa.  Se vastasi: ”Minulla on projekti: tulla hulluksi”, ja jatkoi, että lause on lainaus  ranskalaiselta kirjailijalta  Fiodor Dostojevskilta.  Eipä ole luottamista tekoälyyn! ajattelin ja   kirjoitin tekoälylle, että Dostojevski on venäläinen kirjailija. Tekoäly vastasi, että ”olet oikeassa. Dostojevski on venäläinen kirjailija. Pahoittelen virhettäni. Kiitos, että korjasit minua. Olen aina halukas oppimaan uutta ja parantamaan tietojani.” 

 Dostojevski oli kirjoittanut  veljelleen Mihailille 1840 luvun loppupuolella kirjeessä, että  hänen  projektinsa on tulla hulluksi.    Siihen aikaan hänen elämänsä oli yhtä helvettiä.   Esikoisromaanin loistavan vastaanoton jälkeen syntyi toinen romaani, joka haukuttiin maanrakoon eikä  sen jälkeen  kirjoittaminen  ei  sujunut.   Vissarion  Belinski, Suomenlinnassa syntynyt  venäläinen huippukriitikko oli hylännyt hänet ja    kirjailijakollegat  kohtelivat häntä kuin koulukiusaajat .

 Venäläisistä kirjailijoista Dostojevski oli venäläisin niin hyvässä kuin pahassakin.  Nuorena hän oli edistyksellinen radikaali ja kannatti maaorjien vapauttamista. Hän osallistui  Mihail  Petraševskin  lukupiiriin, jossa keskusteltiin  muun muassa yhteiskunnallista kysymyksistä.  Lukupiiriin oli todennäköisesti soluttautunut salaisen poliisin urkkija, joka ilmiantoi   piirin  jäsenet    kumouksellisesta toiminnasta.  Dostojevski oli lukenut piirissä Belinskin kirjeen, jossa tämä tuomitsi Gogolin  konservatiiviset yhteiskuntakäsitykset.  Sen lukemisesta Dostojevski tuomittiin kuolemaan  teloittamalla. 

  Kun hän seisoi teloituspaikalla huppu päässä valmiina kuolemaan,  kuriiri ratsasti viime hetkellä  paikalle tuomaan  tsaarin armahduksen.  Valeteloitus eli armahdus viime hetkellä oli Nikolai I:n  keino rangaista    poliittisia vankeja – siitähän oppivat  pysymään aisoiss!. Dostojevskin tuomio muutettiin neljäksi vuodeksi pakkotyötä  siperialaisella vankileirillä.  Siellä, jos missä, hän sai syventävää opetusta niin pahasta kuin hyvästäkin. Saattaa olla ettei hänestä ilman valeteloitusta ja pakkotyötä olisi tullut koko maailman tuntemaa   Dostojevskia.  Vanhemmiten hänestä tuli kylläkin patavanhoillinen konservatiivi, silti hän kirjoitti mielestäni  parhaan romaaninsa  Karamazovin veljekset  ja kuoli kohta sen jälkeen.

  Kristina Rotkirch pohtii  esseessään   DOSTOJESKIN PIMEÄÄ PUOLTA,   pääasiassa hänen suhtautumistaan  juutalaisiin.    Dostojevski perusti  Kirjailijan päiväkirja  -nimisen aikakauslehden, jonka  sivuilla  hän kirjoitti    mielipiteitään  ajankohtaisista aiheista.  Olen vältellyt  hänen  lehtensä lukemista   tietäen  miten    antisemitistisiä,  muukalaisvihaisia – sanalla  sanoen  rasistisia juttuja hän  kirjoitti.   Venäläisten lukijoiden mieleen lehti oli, he löysivät siitä kaikupohjaa omille tunteilleen  ja ajatuksilleen. Sitä luettiin paljon enemmän kuin hänen romaanejaan. Venäläinen sielu kaiketi  hykerteli mielihyvästä, kun se   luki Dostojevskin  mielipiteitä ”jutkuista.”

Yksi Dostojeskin lehden teemoista oli panslavismi.  Hän ajoi venäläisen Euroopan asiaa ja inhosi läntistä  Eurooppaa. ”Jos menet Eurooppaan, menet hautausmaalle.  Eurooppa on suuri hautausmaa”, siteerasi Karamazovin veljesten Ivanin sanoja muuan venäläiskirjailija Kaliningradin yliopiston järjestämässä keskustelutilaisuudessa, johon osallistuin 2000-luvun alussa. Keskustelun teemana oli yhtenäistyvä Eurooppa ja  sen kulttuuri sekä kirjallisuus. Se oli positiivisen kehityksen aikaa  Euroopassa, mutta ukrainalaisten ja moskovahenkisten kirjailijoiden välinen jännite oli havaittavaa, melkeinpä käsin kosketeltavaa.  Kuka olisi uskonut silloin että länteen päin suuntautuva  Ukraina  olisi niin  suuri uhka Venäjälle, että  sen piti  ryhtyä  sotilaalliseen operaatioon pelastaakseen Ukrainan länsieurooppalaisilta fasisteilta, kuten operaatiota perusteltiin Moskovassa.

”Dostojevski pyrki kaikin keinoin olemaan profeetta, mutta vajosi vääjäämättä pamfletistiksi,” toteaa venäläisen kirjallisuuden nuoremman polven tutkija  Mika Mihail  Pylsy ( nimi viitannee  inkeriläistaustaan)  esseessään ELÄMÄSSÄ KÄRSIEN KUIN  HELVETISSÄ: Huomioita Dostojevskin vastaanoton historiasta.  Hän on nimennyt esseen  Nabokovin Dostojevski-runon  ensimmäisen säkeistön ensimäistä säestön mukaan:

 Elämässä kärsien kuin helvetissä

kuvottavana, kouriintuntuvan kirkkaana,

profeetallisissa houreisansa

synkän aikamme hän hahmotteli.

 Nabokov inhosi  Dostojevskia kuin  kateellinen  kirjailija, joka mielipahaa purkaakseen haukkuu kollegaansa ”kolmannen  luokan  kirjailijaksi, jonka maine perustuu väärinymmärrykseen... eskinkertainen sentimentaalisten goottilaisromaanien  kyhäilyyn,  ja  oli karkea koomikko sekä surkea  lehtimies.”    Nabokov oli sitä mieltä että Dostojevskin suosio johtuu lukijoiden puutteellisesta lukutaidosta.  

Epäilen kuteinkin  että hänen  Dostojevski-inhonsa  taustalla on  jotain  muuta   kuin normaalikateutta,  kenties  hänen sisimmäinen   venäläisyytensä,  jonka  hän  yrittänyt päästä irti vaihtamalla kielensä  englanniksi ja  ryhtymällä amerikkalaiseksi kirjailijaksi,  mutta  aina vain venäläisyys  pyrki   livahtamaan jostain raosta esiin.   Dostojevskin kirjat  saavat hänessä aikaan   vahvan  tunnereaktion venäläisyyttä vastaan.

 Pylsy  kirjoittaa, että ” valitettavasti Dostojevski on säilyttänyt aktuaalisuutensa myös  Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Kirjallisuudentutkija  Omri Ronen on huomauttanut, että kirjailijan uskonnollinen ja sovinistinen maailmankuva on painavaa valuuttaa Venäjän ideologissa etsinnöissä uudella vuosituhannella.” Pylsy soisi, että Nabokovin toivoman ”kirjallisuushistoriallisen vääristymän oikaisu alkaisi vihdoinkin vihdoin häämöttää.”  Ehkä se on jo alkanut, kun nuoret eivät enää lue Dostojevskia. Hänen kirjansa  siirtyvät Pylsyn runollisen kuvan mukaan  hitaasti Lethen kirjastoon. Sinne  on  vaipunut  Goethen Nuoren Wertherin  kärsimyksetkin.

Dostojevski - maatuska  seisoo  pöydälläni.  Ostin  sen  1980-luvun loppuolella    Pietarista ( nimi taisi olla silloin Leningrad)   Muistan  monet  arvokeskustelut,joita  Pietarissa käytiin siitä kumpi on suurempi kirjailija: Dostojevski vai  Tolstoi.  Tämän maatuskanuken tekijällä on minun  näkökulmastani oikeat arvot. Dostojesvki on suurin, hänen   sisällään on Tolstoi, jonka  sisällä on Pushkin.  Pushkinin   sisällä on  Gogol ja hänen   sisällään Tshehov, jonka  sisällä Lermontov ja Lermontovin sisällä Brodski..

 

Dostojevskin jäljillä Staraja Russassa

Kuvassa Dostojevskin rantakatu Staraja Russassa. Dostojevski vietti ennen kuolemaansa perheen kanssa neljä kesää vihreässä talossa (vasemmalla). Siellä hän kirjoitti Karamazovin veljekset, joka jäi hänen viimeiseksi romaanikseen. Perezika-joen ranta pilkottaa puiden välistä.

Dostojevski teki pitkiä kävelyretkiä pitkin joen rantaa. Koska hän lähti joka päivä kävelemään täsmällisesti samaan aikaan, kerjäläiset kerääntyivät portin pieleen odottamaan häntä. He tiesivät, että hän antaa jokaiselle lantin. Hän kulki pitkin rantakatua katse maahan painuneena ajatuksiinsa syventyneenä niin hajamielisenä, että ei tunnistanut edes omaa vaimoaan, eikä kuullut ja nähnyt mitään. Hän saattoi olla niin eläytynyt tekeillä olevan romaanin henkilöhahmoihin, että puhui, nauroi ja elehti kadulla itsekseen, kertoo hänen tyttärensä Ljubov muistelmissaan (Dostojevski: En levnadsteckning av Aimée Dostojevski. Stockholm 1921). 

"Grusenkan" talo

Perezika-joen toisella rannalla asui Grusenkan = Agrafena Alexandrovna Svetlovan esikuva. Hän oli nuori nainen (22 v.), joka rakastui milloin yhteen, milloin toiseen mieheen (siispä tyypillinen nuori nainen). Hän oli kunnon perheen tytär,  äiti harras uskovainen, jolle tytön rakastumiset aiheuttivat harmaita hiuksia. ”Grusenka” ja hänen vanhempansa olivat Dostojevskin  perhetuttavia.

Dostojevski kuvaa Grusenkaa seuraavasti: ”…ihmeen ihanat, runsaat, tummanruskeat hiukset, tummat soopelinkarvaa muistuttavat  kulmakarvat ja ihastuttavat harmaansiniset silmät, joissa oli pitkät ripset, olisivat ehdottomasti saaneet  kaikkein  välinpitämättömimmänkin ja hajamielisimmänkin miehen väkijoukossa   ja kävelypaikalla tai puodissa äkkiä pysähtymään näitä kasvoja katselemaan ja muistamaan niitä pitkän aikaa” (suom.V.K.Trast.) Luultavasti hajamieliselle Dostojevskille oli käynyt juuri niin, kun hän oli nähnyt ensi kertaa Grusenkan esikuvan kasvot.

Dostojevskin työhuone Staraja Russassa. Yläkuvan vasemmassa reunassa on hänen vaimonsa Annan työpöytä, jonka ääressä  vaimo kirjoitti pikakirjoituksella sanelusta Karamazovin veljeksiä. Anna oli täydellinen kirjailijan vaimo, jollainen pitäisi olla jokaisella kirjailijalla, oli hänen sitten mies tai nainen.

Dostojevskin pieni työpöytä on vasemmanpuoleisen yläkuvan oikeassa nurkassa.  Sen ääressä hän kirjoitti öisin Karamazovin veljeksiä,  ja saneli  sitä  seuraavana päivänä Annalle.   Hän aloitti kirjoittamisen, kun lapset olivat menneet nukkumaan. Hän itse kävi nukkumaan aamun varhaisilla tunneilla ja heräsi  iltapäivällä.  Lasten piti varoa metelöintiä.  Vain pieni  Aleksei-poika,  isän  lemmikki  sai  häiritä isää, Ljubovin mukaan.  Aleksei kuoli kaksi ja puolivuotiaana epilepsiakohtaukseen.  Kuolema aiheutti ankaraa syyllisyydentuntoa Dostojevskissa.

 Työpöydän yläpuolella nurkassa on ikoni. Työpöydällä esineet ja muistiinpanot ovat hyvässä järjestyksessä. Niin ne olivat hänen eläessäänkin. Hän oli ulkoisen järjestyksen mies miltei pakkomielteisesti, mitä ei hänen romaaneistaan uskoisi. Vasemmassa alanurkassa on hänen sohvansa, kirjailijan toiseksi tärkein työkalu kynän jälkeen. Ideat syntyvät joko sohvalla maatessa tai jokirannoilla kävellessä.  Sohvan yläpuolella on jäljennös Raffaellon Sikstiiniläismadonnasta, joka oli Ljubovin mukaan kuva Dostojevskin  naisihanteesta.   Oikealla seinällä Dostojevskin työpöydän yläpuolella on Hans Holbein nuoremman maalauksen osajäljennös Kuolleesta Kristuksesta, mutta sitä ei näy kuvassa.   Dostojevski oli nähnyt maalauksen Saksassa ja se oli vaikuttanut häneen vangitsevasti. Hän kuvaa vaikutusta romaanissa Idiootti.

Oikeassa alakulmassa on kopio käsikirjoituksen sivusta. Kuvan keskellä on kuva parrakkaasta miehestä. Mahtaneeko olla isä Karamazov? Hänellä oli kolme poikaa, joista hän ei ollut ikinä pitänyt huolta - ja neljäs poika, avioton  Pavel  Smerdjakov, jonka syntyperä on  hieman epäselvä.   Isä Karamazovin vanhin poika, 28-vuotias Dmitri (= Mitka, Mitja, Mitenka ), hurvittelija ja iloinen poika on rakastunut Grusenkaan. Romaanin draamassa rakkaus ja raha ovat keskeisessä osassa, kuten olivat Dostojevskinkin elämässä.   Myös isä Karamazov on  rakastunut Grusenkaan ja luvannut   tälle 3000 ruplaa, jos tämä suostuu naimisiin hänen kanssaan. Dmitri perää isältään äidinperintöään, 3000 ruplaa, jota isä ei ollut maksanut hänelle. Oikeus katsoi  rahan olleen isänmurhan motiivina ja tuomitsi Dmitrin  pakkotyöhön  Siperiaan

Dostojevskin  oma isä oli kuollut  hämärissä olosuhteissa.  Puhuttiin että isän olivat murhanneet hänen  omat maaorjansa. Näyttöä murhasta ei ollut, mutta  Dostojevski uskoi  murhapuheisiin.  Isänmurhatapaukset kiinnostivat häntä.   Karamazovin veljekset sai alkunsa uutisesta, jossa kerrottiin isänmurhasta.  Hän oli sitä mieltä että todellisuus oli paljon mielenkiintoisempaa kuin mielikuvituksen kehittämät tarinat. Niinpä hän luki ahkerasti lehtien rikosuutisia ja Pietarissa ollessaan kävi oikeudenistunnoissa kuuntelemassa rikosjuttuja.

Minä luin Karamazovin veljekset ensimmäisen kerran 16-vuotiaana. Muistan hyvin sen yön, jolloin aloin lukea sitä kirjaa. Oli juhannusyö. Olin ollut parin kaverin kanssa Seurasaaressa, mutta siellä oli niin tylsää, että olin lähtenyt kesken kaiken kotiin ja ruvennut lukemaan Karamazovia. En voinut laskea kirjaa käsistäni, se oli niin jännittävä. Luin sitä koko yön ja seuraavana päivänä eikä minulle selvinnyt kuka murhasi isä Karamazovin. Se ei ole   selvinnyt vieläkään,  vaikka olen lukenut sen kolmeen kertaan.

Yhtä järisyttävä vaikutus oli Rikos ja rangaistus –romaanilla, jonka olin lukenut edellisenä talvena. Sitä ennen olin ollut dekkareiden suurkuluttaja. Sen jälkeen en ole pystynyt lukemaan dekkareita, enkä Karamazovin veljesten jälkeen lukemaan ns. viihdekirjallisuutta. Isäni joka käänsi Dostojevskia oli sitä mieltä, että Dostojevski on nuorten ihmisten kirjailija, mutta minä olen vielä vanhanakin hullaantunut Dostojevskiin.

Dostojevskin talo pihan puolelta. Ljubov-tyttären mukaan talo muistuttaa Karamazovin taloa. Romaanissa talo on harmaa, mutta todellisuudessa vihreä. Dostojevskin mieliväri oli merenvihreä, ei mitenkään harvinainen värisuosikki mieheltä, jolla oli punainen tukka ja parta. Talo on kyllä vihreämpi kuin meri. Vankka umpiaita ympäröi pihaa, ehkä  sama aita jonka  ylitse viimeisillään oleva Lizaveta-tyttönen kiipesi  pihalle. Hän synnytti   samana yönä Smerdjakovin ja kuoli synnytykseen  kenties  kuvan vasemmassa alalaidassa olevassa  savusaunan näköisessä rakennuksessa.

 Dostojevski viihtyi talossa ja Staraja Russan kaupungissa.  Talo sijaitsi kahden kadun risteyksessä, ja talon joistakin ikkunoista näkyi kirkon torni. En ole varma onko se sama torni joka näkyy kuvan oikeassa alanurkassa.  Hartaana ortodoksina Dostojevski uskoi, että kahden kadun kulmassa oleva talo jonka ikkunoista näkyy kirkon torni, tuo hyvää onnea.  Hän oli taikauskoinen kuten venäläiset yleensä vielä nykyäänkin .

Staraja Russa oli Dostojevskin aikaan kaupunkipahanen  Novgorodin alueella. Sellainen se on vieläkin. Asukkaita on noin  34 000, työttömiä on paljon, koska   teollisuutta ei ole. Nuoret lähtevät etsimään töitä muualta ja kaupunkiin jäävät vanhukset. Uusrikkaita ei siellä ole. Ihmiset ovat keskitasoa köyhempiä.

 Dostojevskit valitsivat Staraja Russan kesänviettopaikakseen terveyssyistä.  Ljubov-tytär sairasteli paljon lapsena. Staraja Russan terveyskylpylän kivennäishoidot ja ionipitoinen ilma tekivät hyvää hänen terveydelleen.  Isä-Dostojevski  puolestaan   joutui  matkustamaan   osaksi kesää Saksan Emsiin  hoitamaan  terveyttään,  ja kaipasi  kovasti  perhettään  Staraja Russassa.  Ljubov muistelee En  levnadstekckning-kirjassaan noita kesiä.  

Staraja Russan terveyskylpylä toimii yhä.  Netissä kerrotaan, että ”sen  symbolina   sekä sen kauneimpana kohteena ja ylpeytenä on Muravjovski-suihkulähde. Se nousee pohjamaasta jo puolentoista vuosisadan aikana. Haihduttua suihkusta kivennäisvesi luo parannusihmeitä ilmassakin kyllästämällä ilmaa anioneilla.”

Minä join terveyskylpylän mineraalivettä, joka kuulemma auttaa ruuansulatuskanavan  sairauksien hoidossa, ja joka  sisältää bromia, klooria, kalsiumia ja natriumia. Se oli hirvittävän pahanmakuista, kuten kaikki terveellinen. Seuraavana päivänä yskäni paheni, vointi oli huono, vilutti ja huuletkin, jotka eivät koskaan rohdu,  olivat  rohtuneet.  

Matka Pietarista Staraja Russaan kesti bussilla viisi tuntia.  Bussimatkan suurin esteettinen elämys oli pelloilla iltapimeällä palavat tulinauhat.  Menneen kesän korsia kulotettiin.   Ilma oli harmaa savusta, joka tunkeutui bussin  sisään ja  kirvelsi silmissä  sekä kurkussa.

Tuskin olisin ikinä tullut käyneeksi  Staraja  Russassa, ellei  Venäjänmatkat olisi järjestänyt Dostojevskin  jäljillä Pietarissa ja Staraja Russassa –retkeä 24.3.- 28.3.2016. 

Kuvassa vasemmalla sivulla Dostojevskin patsas Pietarissa. Keskellä ylhäällä matkanjohtaja Merja Jokela Dostojevskin haudalla.   Keskimmäisessä kuvassa matkan asiantuntija Karamazovin veljesten suomentaja Martti Anhava ja Pietarin Dostojevski-museon opas ja matkatovereita taustalla.  Keskellä alhaalla Dostojevskin sätkät ja tupakkakotelo.  Hän oli kova tupakkimies, kääri itse sätkänsä ja poltti niitä noin 50 kappaletta yötä kohden,  seurauksensa oli kuolema  keuhkoverenvuotoon. Oikeassa reunassa Dostojevskin samovaari.  Teen ja tupakan voimalla hän pysyi hereillä ja jaksoi kirjoittaa öisin

Vuoden lyhyin yö

Tältä se yö näyttää Aurinkolahdessa. Lokit kirkuvat, satakielet eivät  täällä enää laula.   Kurjaa  kun yöt  alkavat taas  pidentyä ja alkaa meno kohti talvea.  Mutta ei hätää, valkeat yöt jatkuvat  heinäkuulle  asti. Niitä ei  voi  mennä viettämään Pietariin Valkeiden  öiden festivaaleille. Minä kävin  siellä kymmenen vuotta sitten.    Kummallista kyllä, valkeat yöt   näyttivät siellä paljon valkeammilta kuin Helsingissä.  Jos ei pääse  Pietariin. voi lukea  Dostojevskin   kertomuksen Vaaleat  yöt  kokoelmasta Valitut kertomukset ( WSOY 1960. suom. Juhani Konkka).  Se kertoo  yksinäisestä miehestä, joka harhailee  kaupungilla  syvän surumielisyyden vallassa  ja kohtaa   yöllä nuoren naisen Kanavakadun sillalla. Visconti muistaakseni  teki kertomuksesta  hyvän elokuvan.
Minun mieltäni  sykähdyttää, kun  Vaaleiden öiden surumielinen kertoja kertoja mainitsee Parkalan, joka oli  pietarilaisten huvilayhdyskunta  entiseen aikaan. Voi olla nykyäänkin. Vietin siellä kauan sitten  yhden   juhannusyön erittäin  epämukavasti muhkuraisessa sängyssä   jossakin upseerien tai  muiden sotilashenkilöiden  täyshoitolassa.

Aurinkolahden puistotie  puolelta öin on  autio.  Etualalla  ravintola Loiston  tyhjät  pöydät.