perjantaina, lokakuuta 23, 2009

Haavikko-niminen mies




Solnantie


Paavo Haavikko ja Marja-Liisa  Vartio asuivat liittonsa alussa Solnantiellä. Talo ei näy  kuvassa, se on  poppeleiden takana.   Meidän  perhe  asui kuvassa näkyvässä talossa. Haavikon pariskunta kävi meillä  kylässä, mutta  olin niin nuori  siihen aikana, että  heidän  vierailunsa ei minua kiinnostanut, he  olivat minun näkökulmastani vain jotain tylsiä, ikivanhoja aikuisia.  Mauno  Saari  kirjoittaa kirjassa Haavikko-niminen mies, että   inkerinmaalainen venäjän kielen kääntäjä kiljui heille leveän kadun yli, että heidät  on hyväksytty Kirjailijaliittoon.   Katu saattoi olla Solnantie tai sitten Munkkiniemen puistotie, se oli aika leveä.  Kiljuja oli isäni, siihen aikaan  kirjailijana tunnetumpi kuin kääntäjänä. Hän  istui  kymmenen  vuotta Kirjailijaliiton johtokunnassa ja   valitsi  muiden  johtokunnan jäsenten kanssa liittoon jäsenet, joten  hänellä oli ensikäden tietoa.


 Viime yönä  luin   Saaren Haavikko-kirjaa.   Se on  kuin   juorulehti, sen  lukeminen henkistä itsesaastutusta, sitähän  ihmiset  nykyään  harrastavat.  Saari on entinen Iltalehden  päätoimittaja ja  tyyli  sen mukaista. Hän   kuskaa Haavikolle  punaviiniä  ja  kuuntelee   (haastattelee?)   kynä  ja muistilehtiö kädessä häntä.  Aina  ei käy selville  mikä  on  Haavikon, mikä  Saaren sanoja. Tämä saattaisi olla  Haavikkoa: " Kriitikoilla ja huonoilla kirjailijoilla  on työnjako. Huono kirjailija keksii syötit, joihin kriitikko kiinnittää kalan. Pelastin nyt kalastuselinkeinon!"   


 Saaren kirjan    tapauksessa media on  Haavikon pojan avustuksella   kiinnittänyt  syöttiin kalan.   Miksi kirja  piti toimittaa  markkinoille  niin kovalla  kiireellä,  vain vuosi Haavikon  kuoleman jälkeen? Ystävänteko muka. Kirjalle  olisi  ollut eduksi, jos  Saari  olisi  malttanut  käsitellä materiaalia vähän pitempään ja julkaissut  sen vasta sitten kun  sekä omat että  omaisten tunteet olisivat   asettuneet.


 Minua kosketti ja järkytti Saaren kirjassa eniten Haavikon puheet  tyttärestään Johannasta:
 "Hän tuli minun tyköni ja puhui rivosti. En voinut sitä sietää. Tiesin aina ennen kuin hän avasi suunsa, että asia alkaa vitulla ja perkeleellä, että miten hänen asiansa ovat päin vittua, ja että rahaa ei ole, valmiilla juristilla. Ja minä maksoin summattomia summia, sanoin hänelle että  maksan mutta en kestä  kuunnella hänen slangiaan, maksoin aina ja paljon kyselemättä, koska kaikkiin kysymyksiin tiesin vastauksen. Kiristelin hampaita ja sihisin. Ja maksoin, maksoin ja maksoin! [...] Jos kysyt  rakkaudesta, minä vastaan vihasta, vihalla, ja kyllä -katkeruudella, senhän sinä haluat kuulla! Paha ja väärä sana, siinä ei ole pohjaa eikä laitoja ja siksi se on täsmällinen ilmaus sille mitä minä tunsin. En mitään muuta kuin että tuossa on ja mene ulos! Miksi minä olisin sellaista sietänyt, sitä että hän jo kielenkäytöllä halveksi minua siksi että ajatteli ja tiesi minun halveksivan häntä? Kun olin kaikkeni yrittänyt! [...] Itse rikki revitty, riekaleiksi niin ettei ehjää kohtaa, itse ratkottu, avustettuna toki. Minä pidin Johannaa kuin kukkaa kämmenellä, hän oli kaikki mitä tyttö saattoi olla. Mutta hän oli tytärpuoli jolla oli äitipuoli." ( s. 172-173).  Kuulostaa vähän  siltä että  siinä puhuu  Kuningas Lear  humalapäissään.   In vino veritas, vai onko?  


Johanna  kuoli saman päivänä (17.6.) kuin äitinsä  Marja-Liisa Vartio, mutta  tasan  kolmekymmentä  myöhemmin.  Hän  oli sairaalahoidossa alkoholin ja lääkkeiden väärinkäytön vuoksi, pääsi lomalle ja oli matkalla kotiinsa  Lauttasaareen, yritti nousta  bussiin, hiha takertui, hän luiskahti ja jäi bussin  takapyörien alle.  Hän ei kuollut  heti, vaan vasta sairaalassa.  Haavikko ehti käydä katsomassa häntä.   Se oli "pitkä onnettomuus, hidastettu itsemurha, "  Haavikko sanoi.  Ei kai sattumaa että hiha takertui ja  jalka luiskahti  äidin  kuolinpäivänä?    Alitajunta muistaa päivämäärät. Johanna oli 10-vuotias, kun äiti kuoli. Freudin mukaan sattumaa ei ole; ihminen ei joudu onnettomuuteen sattumanvaraisesti, vaan tiedostamaton ohjaa hänen valintojaan.


En  taida  lukea Saaren kirjaa loppuun asti. Näin yöllä  Haavikosta unta,  en muista mitä tapahtui unessa, ei se ollut paha uni, mutta kun  aamulla heräsin, olin aivan tukossa  enkä pystynyt  aloittamaan päivän töitä, mikä  harmittaa minua,  sillä jos en aloita aamulla, koko päivä  menee hukkaan.   Ja   huominen päivä menee kirjamessuilla messuamiseen, kamala paikka.  Samaan  aikaan, mutta eri lavalla esiintyy Jörn Donner, toivottavasti kaikki menevät  sinne kuuntelemaan häntä, ja me  saadaan Saila  Susiluodon kanssa puhua  kaikessa rauhassa keskenämme miten meidän isät  ovat  vaikuttaneet kirjailijanuraamme.





24 kommenttia:

Jouni Tossavainen kirjoitti...

Haavikon Kahden vuoden päiväkirjasta löytyy tuon Johannan kuolinpäivän 17.6.1996 kuvaus, johon Saaren kirja tuo jotain lisää, tjt

Iines kirjoitti...

Luen kirjaa parhaillaan, ja muistan tuon kiljumiskohtauksen. Minusta on mielenkiintoinen yksityiskohta, että kerrot kiljujan olleen isäsi.

Minua taas Haavikon kuvaus tyttärestään ei hätkäytä, vaan pidän sitä traagisuudestaan huolimatta tärkeänä yksityiskohtana ihmisen elämäkerrassa. Sen on täytynyt olla kirjailijan elämän merkittävimpiä tapahtumia kaikilla tasoilla ja kaikilla mittareilla mitattuna.

Eivät ihmiset lue elämäkertoja uteliasuuttaan tai tyydyttääkseen likaisia himojaan, vaan löytääkseen itsensä, sijoittaakseen itsensä johonkin kuvatulle aika- tai ilmiöjanalle. En myöskään ymmärrä, ketä se pahentaa, että elämän raadollisuus nousee esiin. Päinvastoin.

Itse ihmettelen teoksessa sitä, miten suri paino on Haavikon liiketaloudellisten toimien kuvauksella.

Anita Konkka kirjoitti...

Elänkerroilla on eroa. Eilisiltana meidän lukupiirissä käsitelttiin sekä Saaren kirjaa että John Simonin elämänkertaa Pekka Herlinistä. Luetut esimerkit puhuivat puolestaan. Olisin lainannut Simonin elämänkerran, mutta kirjan omistaja halusi jatkaa sen lukemista. Kirjastossa sitä jonottaa yli 900 asiakasta. Saavat kelpo luettavaa, kun pääsevät kirjaan käsiksi.

En ihmettele liiketaloudellisten toimien runsautta Saaren kirjassa. Raha oli keskeinen asia Haavikon elämässä, senhän näkee tuosta Lear-purkauksesta, jota siteerasin kirjoituksessa.

hirlii kirjoitti...

kiitos tästä kirjoituksesta.

Prinsipatus Litterae kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Ripsa kirjoitti...

Minä en taida edes lukea Haavikon teoksia, ennenkuin aikaa on kulunut jonkin verran. Nyt en ehdi, ennen ei kiinnostanut, sitä ennen en ymmärtänyt niistä mitään.

Olen Anitan kanssa samaa mieltä siitä, että kirjoittajan olisi pitänyt odottaa. Vaikka materiaalia olisi kuinka, niin ei se toimittamisesta parane, ellei sitä ole ehtinyt sulattaa. Ja siihen taas menee aikaa.

Tuure kirjoittaa kirjoitti...

Siis prinsipatuksen kommentin kirjoitin minä, Tuure.

Iines kirjoitti...

Anita,

raha oli keskeinen asia Haavikon elämässä, mutta en näe silti tällä asialla suoranaista yhteyttä valtakuvioiden selvittelyyn - vaikka tosin valtakuviot muistuttavat shakkipeliä, ja täten tämä kuvio sopii Haavikkoa kuvaavaan teokseen. Silti tuossa suhdeselvittelyssä on minusta kiinnostamatonta ilmaa välissä, kun sen sijaan merkittävämpi tapaus, Haavikon tyttären vittumainen käytös, jä ikävästi maininnan varaan.

Ja koko teoksesta - kyllä sillä merkityksensä on, sillä siinä puhuu useissa kohdin ilmiselvä Haavikon ääni. Ei pidä nylkeä nahkaa ennen kuin karhu on kaadettu.

Prospero kirjoitti...

Lukekaa Haavikkoa,älkää Haavikosta.

Haavikon omassa tuotannossa on kaikki, kuten hän itsekin sanoo.

Haavikko sanoi, että kirjoittamisen jälkeen vaikeinta on lukeminen, ja minä olen sanonut, että lukemisn jälkeen vaikeinta on luetun ymmärtäminen. Siinä auttavat Haavikon omaeläkerrat enemmän kuin Mauno Saari-nimisen miehen jounalistinen haavikoituminen.

- Prospero

Anita Konkka kirjoitti...

Iinekselle,tytärhän yrittää puhua isälleen sillä kielellä mitä isä ymmärtää.

Tää karhu (kirja) jää kyllä minulta kaatamatta (lukematta loppuun).

OK kirjoitti...

Aloitin juuri lukemisen. Vetävää lehtimiestekstiä.

On mahdollista nähda asia ainakin kahdelta kantilta; splitin eli mielipiteiden halkomisen molemmilta puolilta tai istua sen halkinaisuuden päällä.

Jaman Olli, kamuni pohjoisesta tykkäsi Kalevassa tästä. Muuan toinen ystävä on kironnut teoksen alimpaan helvettiin.

Ja Kemppinen. Niin.

Iines kirjoitti...

Minulla on Haavikko jotakuinkin luettuna, ymmärryksestä en tiedä.

Ehkä etsin avainta myös Saaren taskusta.

Minusta yksi avain Haavikon runouteen on myös se kieli, jolla tytär puhuu, ja ne teot ja eleet, joita tytär tekee. Haavikko peilautuu myös sen kautta, mitä hänen naisensa ovat sanoneet tilanteissa, joissa Haavikko on samassa huoneessa.

Minusta Haavikkoa ei tule kunnioittaa liikaa, tai jos kunnioittaa, kunnioittaa sitten niin, että Haavikko ei pitäisi sitä tarpeetttomana. Kyllä Saari Haavikon paremmin tietää kuin meistä yksikään, eikä hän pyri mielestäni kaunokirjallisuuteen, vaan tyytyy dokumenttiin.

Anita Konkka kirjoitti...

Iinekselle,
isäni sanoi aikoinaan ( kun kannoin nelosia koulusta kotiin), että neron lapsista ei tule mitään, Goethen ainoa poikakin oli juoppo! Isä ei pidellyt minua kuin kukkaa kämmenellä, onneksi minulle.

Iines kirjoitti...

Anita,

niin juuri, ja miten se sanonta papin pojista.. Ovat pahimpia kaikista. (Minullakin villein ja pahasuisin oppilas ikinä oli rovastin poika.)

sl kirjoitti...

Minua oksetti lukea Haavikko-nimistä miestä, mutta luin sen koska olin hybriksessäni tahtomalla tahtonut sen arvosteltavakseni. Luin kirjaa melkein kaksi viikkoa ja ihmettelen kriitikoita jotka lukivat sen 1-2 päivässä ja päräyttivät arvion. En koske opukseen enää pitkällä tikullakaan. Sitten minua hämmästyttää se, että kriitikoiden lisäksi muutamat muutkin ovat sanoneet kirjaa "vetäväksi" ja "mukaansatempaavaksi" jne. Se oli semmoista piilottelua koko opus, ja löysää kielenkäyttöä. Sitaatit epäselviä. Ja lehdissä ja blogeissa kirkuvat Saaren vastustajat. Ei kiitos.

Kiitos tästä kirjoituksesta. Luulin, että vain minulle tuli huono olo.

Avatar kirjoitti...

Minulla on kyllä tuo Haavikko-niminen mies, mutta en ole ennättänyt sitä vielä aloittaa.

Lainasin kirjastosta Vuosien aurinkoiset varjot ja Prosperon, jotka ovat Haavikon itsensä kirjoittamia. Ajattelin sitä kautta ja hänen Valittujen runojensa välityksellä lipua vähitellen hänen maailmaansa ja vasta lopuksi lukea siitä Saaren kirjoittamana.
Ainakin näistä hänen itsensä kirjoittamista pidän kovasti. Ja runoissa on joitakin tavattoman hyviä. Jotkut menevät liian vaikeiksi.

Jouni Tossavainen kirjoitti...

Tässäpä yksi "päräyttelijän" tarina, joka on tosi: sain Saaren kirjan vedokset tiistaina klo 16 ja arvostelu lähti torstaina klo 18. Yhden yön se tietysti valvotti, mutta rosessi oli mielenkiintoinen. "Päräytykseni" valmistuminen tuntia ennen annettua deadlinea edellytti sitä, että olin lukenut Haavikon julkaisemat tekstit aikaisemmin.

Anita Konkka kirjoitti...

Aikamoinen homma lukea vedoksina lähes 540 sivua päivässä/yössä ja kirjoittaa siitä kasasta seuraavana päivänä arvostelu. Kuulin radiosta joku päivä sitten, että se on yleinen käytäntö kulttuuritoimitusten "tärkeiksi" määrittelemistä kirjoista. Kirjasta lähetetään vedokset pari kolme päivää aikaisemmin ja arvostelu on saatava lehteen kirjan julkaisupäivänä. Ketä se palvelee? Ei ainakaan lukijaa, ehkä kustantamojen markinointiosastoja. Kuka tietää?

sl kirjoitti...

Ihmettelinkin, miten Turun Sanomissa oli heti perjantaina hra Wilhelmssonin arvio, mutta noinhan se menee. Mielenkiintoista tietoa. Minulta epäilemättä menisi henki, jos joutuisin yötä myöten lukemaan kammottavaa kirjaa. Toisaalta jotakin mukavaa opusta lukisikin. Kin. Lukiseisikin. Joka tapauksessa täältä tulee suuri kunnioituksen osoitus päivälehtikriitikoita kohtaan!

Jouni Tossavainen kirjoitti...

Anita, lienee harmillista, jos tekstini ei palvellut Sinua, taikka yhtäkään Savon Sanomien ja Keskisuomalaisen lukijaa. Toisaalta arvostelusi on loistava esimerkki hyvästä kritiikistä.

Siitä huolimatta, tai saman kiireen takia, haluaisin lukea "hra Wilhelmssonin" arvostelun Turun Sanomista, mutta sitä ei löydy Kriittikoportin kautta.

Jos kirja-arvostelu ylittää sanomalehden uutispalaverin kynnyksen, sen on oltava uutinen ja vielä isompi uutinen päästäkseen vinkiksi etusivulle. Jos hyväkin juttu on päivän myöhässä, se ei enää ole uutinen. Jos joku tämän mediakäytänteen pystyy murtamaan, toivotan onnea,

tjt

Anita Konkka kirjoitti...

Jouni, kyllä sinun arvostelusi palveli monia lukijoita, päättivät heti laittaa nimensä kirjaston varauslistalle, elleivät peräti menneet ostamaan kirjaa.

Onneksi mun ei tarvitse kirjoittaa arvosteluja eikä lukea kirjoja loppuun asti. Kenties arvostelijatkaan eivät lue loppuun, eivät ehdi lukea kahden päivän varotusajalla. Arvostelunhan voi kirjoittaa lukamatta kirjaa tai käymättä konsertissa kuten Seppo Heikinheimo

Ripsa kirjoitti...

Aha. Arvostelijan työstä sen verran, että tehtyäni sitä suurimman osan elämääni toisena työnä, koska rahaakin tarvittiin perheeseen, niin aikapula oli olemassa aina.

Onneksi senttarilla sattui olemaan kulttuuritoimittajia, jotka antoivat sen mukaan myös aikaa.

Minä en ole koskaan kirjoittanut runoudesta, ja proosa on ollut pitkää. Nyt kun olen jo palkkatöistä pois, minulla on aikaa lukea ja kirjoittaa muistiinpanoja.

Kuvittelisin, että runoudesta kirjoittava kykenee tuohon urotyöhön, eli noin paksun kirjan lukemiseen päivän ja yön, mutta itse en olisi edes nuorena yrittänyt arvostelun kirjoittamista heti päälle.

Kirja tarvitsee aikaa! Mihin meillä on kiire?

Jouni Tossavainen kirjoitti...

Arvostelijoitakin joka junaan, ja jokainen vastatkoon tekstistään, kuten kirjailijatkin.

Petäjä teki vissiin heikinheimot arvostelussaan "Uuden runouden äänemurros" (HS 19.10.). Onneksi hän on kuukausipalkkalainen niin ei tule potkuja, kuten kenelle muulle hyvänsä avustajalle olisi käynyt.

Jouni Tossavainen kirjoitti...

Savon Sanomat "päräyttää" tänään kulttuurisivun kohossaaan näillä sanoin lähteen mainiten:

"Viime yönä luin Saaren Haavikko-kirjaa. Se on kuin juorulehti, sen lukeminen henkistä itsesaastutusta, sitähän ihmiset nykyään harrastavat."