Solnantie
Paavo Haavikko ja Marja-Liisa Vartio asuivat liittonsa alussa Solnantiellä. Talo ei näy kuvassa, se on poppeleiden takana. Meidän perhe asui kuvassa näkyvässä talossa. Haavikon pariskunta kävi meillä kylässä, mutta olin niin nuori siihen aikana, että heidän vierailunsa ei minua kiinnostanut, he olivat minun näkökulmastani vain jotain tylsiä, ikivanhoja aikuisia. Mauno Saari kirjoittaa kirjassa Haavikko-niminen mies, että inkerinmaalainen venäjän kielen kääntäjä kiljui heille leveän kadun yli, että heidät on hyväksytty Kirjailijaliittoon. Katu saattoi olla Solnantie tai sitten Munkkiniemen puistotie, se oli aika leveä. Kiljuja oli isäni, siihen aikaan kirjailijana tunnetumpi kuin kääntäjänä. Hän istui kymmenen vuotta Kirjailijaliiton johtokunnassa ja valitsi muiden johtokunnan jäsenten kanssa liittoon jäsenet, joten hänellä oli ensikäden tietoa.
Viime yönä luin Saaren Haavikko-kirjaa. Se on kuin juorulehti, sen lukeminen henkistä itsesaastutusta, sitähän ihmiset nykyään harrastavat. Saari on entinen Iltalehden päätoimittaja ja tyyli sen mukaista. Hän kuskaa Haavikolle punaviiniä ja kuuntelee (haastattelee?) kynä ja muistilehtiö kädessä häntä. Aina ei käy selville mikä on Haavikon, mikä Saaren sanoja. Tämä saattaisi olla Haavikkoa: " Kriitikoilla ja huonoilla kirjailijoilla on työnjako. Huono kirjailija keksii syötit, joihin kriitikko kiinnittää kalan. Pelastin nyt kalastuselinkeinon!"
Saaren kirjan tapauksessa media on Haavikon pojan avustuksella kiinnittänyt syöttiin kalan. Miksi kirja piti toimittaa markkinoille niin kovalla kiireellä, vain vuosi Haavikon kuoleman jälkeen? Ystävänteko muka. Kirjalle olisi ollut eduksi, jos Saari olisi malttanut käsitellä materiaalia vähän pitempään ja julkaissut sen vasta sitten kun sekä omat että omaisten tunteet olisivat asettuneet.
Minua kosketti ja järkytti Saaren kirjassa eniten Haavikon puheet tyttärestään Johannasta:
"Hän tuli minun tyköni ja puhui rivosti. En voinut sitä sietää. Tiesin aina ennen kuin hän avasi suunsa, että asia alkaa vitulla ja perkeleellä, että miten hänen asiansa ovat päin vittua, ja että rahaa ei ole, valmiilla juristilla. Ja minä maksoin summattomia summia, sanoin hänelle että maksan mutta en kestä kuunnella hänen slangiaan, maksoin aina ja paljon kyselemättä, koska kaikkiin kysymyksiin tiesin vastauksen. Kiristelin hampaita ja sihisin. Ja maksoin, maksoin ja maksoin! [...] Jos kysyt rakkaudesta, minä vastaan vihasta, vihalla, ja kyllä -katkeruudella, senhän sinä haluat kuulla! Paha ja väärä sana, siinä ei ole pohjaa eikä laitoja ja siksi se on täsmällinen ilmaus sille mitä minä tunsin. En mitään muuta kuin että tuossa on ja mene ulos! Miksi minä olisin sellaista sietänyt, sitä että hän jo kielenkäytöllä halveksi minua siksi että ajatteli ja tiesi minun halveksivan häntä? Kun olin kaikkeni yrittänyt! [...] Itse rikki revitty, riekaleiksi niin ettei ehjää kohtaa, itse ratkottu, avustettuna toki. Minä pidin Johannaa kuin kukkaa kämmenellä, hän oli kaikki mitä tyttö saattoi olla. Mutta hän oli tytärpuoli jolla oli äitipuoli." ( s. 172-173). Kuulostaa vähän siltä että siinä puhuu Kuningas Lear humalapäissään. In vino veritas, vai onko?
Johanna kuoli saman päivänä (17.6.) kuin äitinsä Marja-Liisa Vartio, mutta tasan kolmekymmentä myöhemmin. Hän oli sairaalahoidossa alkoholin ja lääkkeiden väärinkäytön vuoksi, pääsi lomalle ja oli matkalla kotiinsa Lauttasaareen, yritti nousta bussiin, hiha takertui, hän luiskahti ja jäi bussin takapyörien alle. Hän ei kuollut heti, vaan vasta sairaalassa. Haavikko ehti käydä katsomassa häntä. Se oli "pitkä onnettomuus, hidastettu itsemurha, " Haavikko sanoi. Ei kai sattumaa että hiha takertui ja jalka luiskahti äidin kuolinpäivänä? Alitajunta muistaa päivämäärät. Johanna oli 10-vuotias, kun äiti kuoli. Freudin mukaan sattumaa ei ole; ihminen ei joudu onnettomuuteen sattumanvaraisesti, vaan tiedostamaton ohjaa hänen valintojaan.
En taida lukea Saaren kirjaa loppuun asti. Näin yöllä Haavikosta unta, en muista mitä tapahtui unessa, ei se ollut paha uni, mutta kun aamulla heräsin, olin aivan tukossa enkä pystynyt aloittamaan päivän töitä, mikä harmittaa minua, sillä jos en aloita aamulla, koko päivä menee hukkaan. Ja huominen päivä menee kirjamessuilla messuamiseen, kamala paikka. Samaan aikaan, mutta eri lavalla esiintyy Jörn Donner, toivottavasti kaikki menevät sinne kuuntelemaan häntä, ja me saadaan Saila Susiluodon kanssa puhua kaikessa rauhassa keskenämme miten meidän isät ovat vaikuttaneet kirjailijanuraamme.
24 kommenttia:
Haavikon Kahden vuoden päiväkirjasta löytyy tuon Johannan kuolinpäivän 17.6.1996 kuvaus, johon Saaren kirja tuo jotain lisää, tjt
Luen kirjaa parhaillaan, ja muistan tuon kiljumiskohtauksen. Minusta on mielenkiintoinen yksityiskohta, että kerrot kiljujan olleen isäsi.
Minua taas Haavikon kuvaus tyttärestään ei hätkäytä, vaan pidän sitä traagisuudestaan huolimatta tärkeänä yksityiskohtana ihmisen elämäkerrassa. Sen on täytynyt olla kirjailijan elämän merkittävimpiä tapahtumia kaikilla tasoilla ja kaikilla mittareilla mitattuna.
Eivät ihmiset lue elämäkertoja uteliasuuttaan tai tyydyttääkseen likaisia himojaan, vaan löytääkseen itsensä, sijoittaakseen itsensä johonkin kuvatulle aika- tai ilmiöjanalle. En myöskään ymmärrä, ketä se pahentaa, että elämän raadollisuus nousee esiin. Päinvastoin.
Itse ihmettelen teoksessa sitä, miten suri paino on Haavikon liiketaloudellisten toimien kuvauksella.
Elänkerroilla on eroa. Eilisiltana meidän lukupiirissä käsitelttiin sekä Saaren kirjaa että John Simonin elämänkertaa Pekka Herlinistä. Luetut esimerkit puhuivat puolestaan. Olisin lainannut Simonin elämänkerran, mutta kirjan omistaja halusi jatkaa sen lukemista. Kirjastossa sitä jonottaa yli 900 asiakasta. Saavat kelpo luettavaa, kun pääsevät kirjaan käsiksi.
En ihmettele liiketaloudellisten toimien runsautta Saaren kirjassa. Raha oli keskeinen asia Haavikon elämässä, senhän näkee tuosta Lear-purkauksesta, jota siteerasin kirjoituksessa.
kiitos tästä kirjoituksesta.
Minä en taida edes lukea Haavikon teoksia, ennenkuin aikaa on kulunut jonkin verran. Nyt en ehdi, ennen ei kiinnostanut, sitä ennen en ymmärtänyt niistä mitään.
Olen Anitan kanssa samaa mieltä siitä, että kirjoittajan olisi pitänyt odottaa. Vaikka materiaalia olisi kuinka, niin ei se toimittamisesta parane, ellei sitä ole ehtinyt sulattaa. Ja siihen taas menee aikaa.
Siis prinsipatuksen kommentin kirjoitin minä, Tuure.
Anita,
raha oli keskeinen asia Haavikon elämässä, mutta en näe silti tällä asialla suoranaista yhteyttä valtakuvioiden selvittelyyn - vaikka tosin valtakuviot muistuttavat shakkipeliä, ja täten tämä kuvio sopii Haavikkoa kuvaavaan teokseen. Silti tuossa suhdeselvittelyssä on minusta kiinnostamatonta ilmaa välissä, kun sen sijaan merkittävämpi tapaus, Haavikon tyttären vittumainen käytös, jä ikävästi maininnan varaan.
Ja koko teoksesta - kyllä sillä merkityksensä on, sillä siinä puhuu useissa kohdin ilmiselvä Haavikon ääni. Ei pidä nylkeä nahkaa ennen kuin karhu on kaadettu.
Lukekaa Haavikkoa,älkää Haavikosta.
Haavikon omassa tuotannossa on kaikki, kuten hän itsekin sanoo.
Haavikko sanoi, että kirjoittamisen jälkeen vaikeinta on lukeminen, ja minä olen sanonut, että lukemisn jälkeen vaikeinta on luetun ymmärtäminen. Siinä auttavat Haavikon omaeläkerrat enemmän kuin Mauno Saari-nimisen miehen jounalistinen haavikoituminen.
- Prospero
Iinekselle,tytärhän yrittää puhua isälleen sillä kielellä mitä isä ymmärtää.
Tää karhu (kirja) jää kyllä minulta kaatamatta (lukematta loppuun).
Aloitin juuri lukemisen. Vetävää lehtimiestekstiä.
On mahdollista nähda asia ainakin kahdelta kantilta; splitin eli mielipiteiden halkomisen molemmilta puolilta tai istua sen halkinaisuuden päällä.
Jaman Olli, kamuni pohjoisesta tykkäsi Kalevassa tästä. Muuan toinen ystävä on kironnut teoksen alimpaan helvettiin.
Ja Kemppinen. Niin.
Minulla on Haavikko jotakuinkin luettuna, ymmärryksestä en tiedä.
Ehkä etsin avainta myös Saaren taskusta.
Minusta yksi avain Haavikon runouteen on myös se kieli, jolla tytär puhuu, ja ne teot ja eleet, joita tytär tekee. Haavikko peilautuu myös sen kautta, mitä hänen naisensa ovat sanoneet tilanteissa, joissa Haavikko on samassa huoneessa.
Minusta Haavikkoa ei tule kunnioittaa liikaa, tai jos kunnioittaa, kunnioittaa sitten niin, että Haavikko ei pitäisi sitä tarpeetttomana. Kyllä Saari Haavikon paremmin tietää kuin meistä yksikään, eikä hän pyri mielestäni kaunokirjallisuuteen, vaan tyytyy dokumenttiin.
Iinekselle,
isäni sanoi aikoinaan ( kun kannoin nelosia koulusta kotiin), että neron lapsista ei tule mitään, Goethen ainoa poikakin oli juoppo! Isä ei pidellyt minua kuin kukkaa kämmenellä, onneksi minulle.
Anita,
niin juuri, ja miten se sanonta papin pojista.. Ovat pahimpia kaikista. (Minullakin villein ja pahasuisin oppilas ikinä oli rovastin poika.)
Minua oksetti lukea Haavikko-nimistä miestä, mutta luin sen koska olin hybriksessäni tahtomalla tahtonut sen arvosteltavakseni. Luin kirjaa melkein kaksi viikkoa ja ihmettelen kriitikoita jotka lukivat sen 1-2 päivässä ja päräyttivät arvion. En koske opukseen enää pitkällä tikullakaan. Sitten minua hämmästyttää se, että kriitikoiden lisäksi muutamat muutkin ovat sanoneet kirjaa "vetäväksi" ja "mukaansatempaavaksi" jne. Se oli semmoista piilottelua koko opus, ja löysää kielenkäyttöä. Sitaatit epäselviä. Ja lehdissä ja blogeissa kirkuvat Saaren vastustajat. Ei kiitos.
Kiitos tästä kirjoituksesta. Luulin, että vain minulle tuli huono olo.
Minulla on kyllä tuo Haavikko-niminen mies, mutta en ole ennättänyt sitä vielä aloittaa.
Lainasin kirjastosta Vuosien aurinkoiset varjot ja Prosperon, jotka ovat Haavikon itsensä kirjoittamia. Ajattelin sitä kautta ja hänen Valittujen runojensa välityksellä lipua vähitellen hänen maailmaansa ja vasta lopuksi lukea siitä Saaren kirjoittamana.
Ainakin näistä hänen itsensä kirjoittamista pidän kovasti. Ja runoissa on joitakin tavattoman hyviä. Jotkut menevät liian vaikeiksi.
Tässäpä yksi "päräyttelijän" tarina, joka on tosi: sain Saaren kirjan vedokset tiistaina klo 16 ja arvostelu lähti torstaina klo 18. Yhden yön se tietysti valvotti, mutta rosessi oli mielenkiintoinen. "Päräytykseni" valmistuminen tuntia ennen annettua deadlinea edellytti sitä, että olin lukenut Haavikon julkaisemat tekstit aikaisemmin.
Aikamoinen homma lukea vedoksina lähes 540 sivua päivässä/yössä ja kirjoittaa siitä kasasta seuraavana päivänä arvostelu. Kuulin radiosta joku päivä sitten, että se on yleinen käytäntö kulttuuritoimitusten "tärkeiksi" määrittelemistä kirjoista. Kirjasta lähetetään vedokset pari kolme päivää aikaisemmin ja arvostelu on saatava lehteen kirjan julkaisupäivänä. Ketä se palvelee? Ei ainakaan lukijaa, ehkä kustantamojen markinointiosastoja. Kuka tietää?
Ihmettelinkin, miten Turun Sanomissa oli heti perjantaina hra Wilhelmssonin arvio, mutta noinhan se menee. Mielenkiintoista tietoa. Minulta epäilemättä menisi henki, jos joutuisin yötä myöten lukemaan kammottavaa kirjaa. Toisaalta jotakin mukavaa opusta lukisikin. Kin. Lukiseisikin. Joka tapauksessa täältä tulee suuri kunnioituksen osoitus päivälehtikriitikoita kohtaan!
Anita, lienee harmillista, jos tekstini ei palvellut Sinua, taikka yhtäkään Savon Sanomien ja Keskisuomalaisen lukijaa. Toisaalta arvostelusi on loistava esimerkki hyvästä kritiikistä.
Siitä huolimatta, tai saman kiireen takia, haluaisin lukea "hra Wilhelmssonin" arvostelun Turun Sanomista, mutta sitä ei löydy Kriittikoportin kautta.
Jos kirja-arvostelu ylittää sanomalehden uutispalaverin kynnyksen, sen on oltava uutinen ja vielä isompi uutinen päästäkseen vinkiksi etusivulle. Jos hyväkin juttu on päivän myöhässä, se ei enää ole uutinen. Jos joku tämän mediakäytänteen pystyy murtamaan, toivotan onnea,
tjt
Jouni, kyllä sinun arvostelusi palveli monia lukijoita, päättivät heti laittaa nimensä kirjaston varauslistalle, elleivät peräti menneet ostamaan kirjaa.
Onneksi mun ei tarvitse kirjoittaa arvosteluja eikä lukea kirjoja loppuun asti. Kenties arvostelijatkaan eivät lue loppuun, eivät ehdi lukea kahden päivän varotusajalla. Arvostelunhan voi kirjoittaa lukamatta kirjaa tai käymättä konsertissa kuten Seppo Heikinheimo
Aha. Arvostelijan työstä sen verran, että tehtyäni sitä suurimman osan elämääni toisena työnä, koska rahaakin tarvittiin perheeseen, niin aikapula oli olemassa aina.
Onneksi senttarilla sattui olemaan kulttuuritoimittajia, jotka antoivat sen mukaan myös aikaa.
Minä en ole koskaan kirjoittanut runoudesta, ja proosa on ollut pitkää. Nyt kun olen jo palkkatöistä pois, minulla on aikaa lukea ja kirjoittaa muistiinpanoja.
Kuvittelisin, että runoudesta kirjoittava kykenee tuohon urotyöhön, eli noin paksun kirjan lukemiseen päivän ja yön, mutta itse en olisi edes nuorena yrittänyt arvostelun kirjoittamista heti päälle.
Kirja tarvitsee aikaa! Mihin meillä on kiire?
Arvostelijoitakin joka junaan, ja jokainen vastatkoon tekstistään, kuten kirjailijatkin.
Petäjä teki vissiin heikinheimot arvostelussaan "Uuden runouden äänemurros" (HS 19.10.). Onneksi hän on kuukausipalkkalainen niin ei tule potkuja, kuten kenelle muulle hyvänsä avustajalle olisi käynyt.
Savon Sanomat "päräyttää" tänään kulttuurisivun kohossaaan näillä sanoin lähteen mainiten:
"Viime yönä luin Saaren Haavikko-kirjaa. Se on kuin juorulehti, sen lukeminen henkistä itsesaastutusta, sitähän ihmiset nykyään harrastavat."
Lähetä kommentti