Ruutukaappaus http://areena.yle.fi/1-2823489. Lena
Andersson ja Jörn Donner
keskustelevat Helsinki Lit –festivaaleilla vuonna 2015 Ruotsista ja rakkaudesta. Pöydän kirjapinossa on Donnerin Pikku
Mammutti ja kirja Ingmar
Bergmanista.
Donner ei halunnut puhua omista
teoksistaan. Niinpä he keskustelivat pääasiassa Lena
Anderssonin kirjasta Vailla henkilökohtaista vastuuta. Donner oli lukenut kirjan useita kertoja, silti kysyi Anderssonilta varmuuden
vuoksi mitä se käsittelee. ”Näyttelijän patologista ambivalenssia,”
vastasi Andersson. Keskustelusta jäi
mieleeni, että Donner ihmetteli, miksi hyvän koulutuksen saanut, älykäs nainen
jahtaa naimisissa olevaa miestä. Eikö
nainen ollut kyllin älykäs ymmärtääkseen että hänen rakkautensa oli hulluutta?
Hullun rakkauden aihe kiinnostaa
minua. Ihailen August Strindbergin Hullun puolustuspuhetta, joka on yksi
hurjimmista hullun rakkauden kuvauksista, jonka olen ikinä lukenut. Olen itsekin kirjoittanut pienen kirjan
hullusta rakkaudesta, joten ajattelin, että täytyypä lukea Anderssonin kirja.
Se käväisi pikalainana luonani, mutta ehdin lukea vain vähän alkua, kun kirja jo
piti palauttaa kirjastoon. Tänä kesänä luin sen vihdoinkin kokonaan.
Vailla henkilökohtaista vastuuta on tavallinen tarina naisesta,
joka rakastuu ”väärään” mieheen. Ester
Nilsson on runoilija, esseisti ja näytelmäkirjailija. Hän on siinä iässä (täyttänyt 37 vuotta) jossa
parisuhteettomuus on painostava
ongelma, kun ystävät ja kaikki
sopivat miehet ovat naimisissa. Hän rakastuu näyttelijä Olof Steniin,
naimisissa olevaan mieheen, joka näyttelee hänen kirjoittamassaan näytelmässä.
(Strindbergillä oli päinvastoin: nainen oli näyttelijä, mies
näytelmäkirjailija.) Olofin nimi ei liene sattuma, koska Strindbergin
läpimurtonäytelmän nimi oli Mäster
Olof.
Ester Nilsson aloittaa suhteen
sillä oletuksella, että Olof elää onnettomassa avioliitossa ja avioero on vain
ajan kysymys. Hän on suhteen aktiivinen
osapuoli – jo kolmannella tapaamiskerralla hän ilmoittaa Olofille, että haluaa
jatkaa elämänsä hänen kanssaan, mikä saa
miehen kavahtamaan taaksepäin ja repimään hermostuksissaan lautasliinaa. En
ihmettele Olofin käytöstä, ei hänellä ole pienintäkään aikomusta erota
vaimostaan, mutta sitä Ester ei tajua. Seuraa yli kolmesataa sivua rimpuilua
suhteessa, jonka lopun lukija arvaa jo ensi sivuilla. Tämä ei ole mikään romanttinen rakkaustarina,
jossa on hullu
vaimo ullakolla.
Ester analysoi ja tulkitsee
suhdetta jatkuvasti, koulutettu kun on yliopistossa analysoimaan, mutta on
täysin sokea itselleen, omille motiiveilleen ja tunteilleen. Hän ei näe edes
unia, ei saa niiden välityksellä tietoa mitä hänen psyykessään tapahtuu. Olof on
selvänäköisempi kuin hän. Kun Olof sanoo, että hän on tehnyt Pygmalionin – luonut hahmon ja rakastunut siihen – hän
ei ymmärrä, mitä Olof tarkoittaa.
Jos Olof olisi halunnut pelkkää
seksiä, niin suhde olisi päättynyt alkuunsa.
Kirjan ja suhteen puolivälissä Olof
sanoo Esterille: ”Sinun lähellesi
ei pääse. Olet kääntynyt poispäin.”
Olof kaipaa sitä
mihin Ester ei pysty. Hän on rakentanut muurin heidän välilleen
suojellakseen itseään, sillä hän ei ole toipunut edellisestä
miespettymyksestään, taiteilija Hugo Raskista. (Heidän tarinansa on kerrottu romaanissa Omavaltaista menettelyä,
jota en ole lukenut. Se sai
Finlandia-palkintoa vastaavan August-palkinnon vuonna 2013).
Patologinen ambivalenssi?
Ei Olof Sten pode patologista ambivalenssia,
kuten Andersson tv-keskustelussa esitti, vaan ihan normaalia ambivalenssia kuten
kuka tahansa mies, joka pyristelee kahden
naisen välissä. Sellaista sattuu varsinkin silloin kun mies on keski-iässä. Olof
on toista kertaa naimisissa. Ensimmäinen avioliiton lapset ovat jo aikuisia.
Toisesta avioliitosta ei ole lapsia. Se on kestänyt kymmenen vuotta, kun Olof
tutustuu Esteriin.
Jung on kirjoittanut jossain
yhteydessä keski-ikäisen miehen kriisistä, avioliitosta ja uskottomuudesta. Hänellä
oli laajalti omakohtaista kokemusta asiasta. Mikäli ymmärsin oikein hänen artikkelinsa,
niin hän oli sitä mieltä, että ei seksi, vaan psyyke viettelee miehen avioliiton
ulkopuoliseen suhteeseen. Psyykellä on pyrkimys muutokseen ja kehittymiseen (transformaatioon
ja individuaatioon Jungin sanoin). Sillä
on omat tarkoituksensa, joita ego ei
ymmärrä, siksi muutosprosessi aiheuttaa aina kärsimystä. Ilman sitä ei olisi kehitystä,
Jungin mukaan. Hänelle avioliiton ulkopuoliset suhteet aiheuttivat niin paljon
kärsimystä, että siitä syntyi mittava psykoanalyyttinen tuotanto.
Lukija saa vain vähän tietoa Olof
Stenin kärsimyksistä, koska näkökulma pysyttelee tiukasti Ester Nilssonin kärsimyksissä.
Ystävät antavat hänelle terapeuttista kuuntelutukea
ja hyviä neuvoja aina kun Olofin kanssa menee huonosti. (Vaimon ystävät ovat
piruja, tiesi Strindberg Hullun
puolustuspuheessa). Kun menee hyvin, Ester unohtaa ystävänsä. Tätä menoa kestää kolme vuotta. Lopulta hänen
rakkausilluusionsa romahtaa ja Elin -nimisen ystävänsä avustuksella hän tuhoaa suhteensa
Olofiin ja samalla Olofin avioliiton. Kirjan lopusta käy selkeästi ilmi, että kärsimys
ei kirkastanut Esterin psyykeä. Katharsista
ei tapahdu!
