Sukutaulu

 Patrick Modianon  muistelmakirjan nimi  Un pedigree  tarkoittaa koiran tai  muun lemmikin  sukutaulua.  Kirjaa ei ole suomennettu. Se on lyhyin muistelma, jonka olen lukenut Erik Satien Muistamattoman miehen muistelmien lisäksi.  Sivuja on joko alle sata tai vähän päälle sata  riippuen teoksen  laitosten   kirjasinkoosta.  Kansikuvassa on vetoavan näköinen koiranpentu ja varoituskyltti, jossa lukee: ” Varokaa tuhmaa koiraa.”     Modiano on suuri koirien ystävä.   Hänellä ja hänen pikkuveljellään oli koira, joka heidän suureksi surukseen juoksi auton alle ja kuoli.

 Hän kertoo kirjan alussa millainen hänen  äitinsä  oli:  ”Äiti oli  kaunis tyttö, jolla oli kova sydän.  Hänen sulhasensa oli antanut hänelle kiinanpystykorvan,  mutta  hän ei  pitänyt  siitä  huolta,  vaan jätti sen   milloin  kenenkin   huostaan, kuten hän  myöhemmin  teki minulle.  Kiinanpystykorva tappoi itsensä  hyppäämällä  ikkunasta.”   En ihmettele  kiinanpystykorvan itsemurhaa.  Se on koira, joka  kiintyy syvästi  yhteen  ihmiseen tai perheeseen.

 Modianon äiti  Louisa Colpinj oli uranainen, näyttelijätär.  Hän oli syntynyt  Antwerpenissä työläisperheeseen.    Hän  näytteli    neljässä  elokuvassa ennen kuin muutti  sodan aikana   vuonna  1942 Pariisiin ja  tapasi  siellä  Alberto Modianon, jonka kanssa meni naimisiin. Heille syntyi kaksi poikaa,   Patrick vuonna 1945 ja Rudy 1947. Hänestä ei koskaan tullut  haaveilemaansa   suurta  tähteä Ranskassa.  Se saattoi johtua osittain hänen aksentistaan -  flaaminkieli  resonoi   ranskankielen lävitse,   mikä   särähti  nirson pariisilaisen elokuvaväen korvissa.

Äiti ei antanut lasten häiritä uraansa, joka eteni takkuisesti. Hän  vei lapset  vanhempiensa luo  Antwerpeniin, jossa  Patrick oppi puhumaan -  flaaminkieltä! Se oli hänen ensimmäinen  kielensä. Hän ei osannut  sankaakaan ranskaan, kun   äiti haki pojat  kotiin (ehkä vanhempiensa painostuksesta).   Pojat eivät  päässeet kovin kauan  nauttimaan  kotielämästä. Vuonna  1949 äiti  jätti pojat kahdeksi vuodeksi Biarritziin. .  Patrick oli  viisivuotias ja Rudy  kaksivuotias.  Heistä piti  huolta talon  portinvartija (= concierge).   Vanhemmat  eivät käyneet katsomassa  poikiaan noiden vuosien aikana.

 Vuoden 1952  alussa äiti antoi  pojat ystävänsä  Suzanne  B:n  hoitoon  Jouy- en- Josasiin,  esikaupunkiin, joka  kuudentoista kilometrin päähän  Pariisin keskustasta.   Patrick  jatkoi  koulunkäyntiä, jonka  oli aloittanut  Biaritzissa.   Isä kävi joskus katsomassa poikia pikku  ystävättärensä (suomeksi = rakastajattarensa) Nathalien  kanssa,  äiti  ei käynyt kertaakaan.  Heillä  oli  vapaamuotoinen avioliitto, kummallakin pikku  ystävänsä ja ystävättärensä.   Vuoden kuluttua  isä haki pojat  kotiin Jouy-en –Josasin  tyhjästä talosta. Vuosia myöhemmin  Patrick sai tietää, että  Suzanne B. oli pidätetty murron takia.

Modiano kertoo,  että hän näki äitiään harvoin  eikä  muista, että  äiti  olisi  osoittanut koskaan  hellyyttä tai huolenpitoa häntä  kohtaan. Hän  oli aina vähän  varuillaan   äitinsä läheisyydessä .   Äidin raivonpurkaukset pelottivat häntä.  ”Kuin  piski ilman sukutaulua,  joka sai   liian usein selviytyä  yksin pentuna,  tunnen toisinaan  lapsellista houkutusta   kirjoittaa mustalla valkoiselle  kaiken sen  minkä jouduin käymään lävitse hänen   kovasydämisyytensä ja piittaamattomuutensa takia. Mutta minä vaikenen. Ja annan hänelle anteeksi. Siitä kaikesta on niin kauan.” (Une Pedigree ilmestyi vuonna  2005, jolloin äiti oli   87-vuotias.  Kymmenen vuoden kuluttua  Modianon   Nobel-palkinnon jälkeen  äiti kuoli.)

 Patrick oli  kaksitoistavuotias, kun  hänen läheisin ihmisensä, pikkuveli  Rudy,  kuoli  leukemiaan. Isä tuli  hakemaan häntä  sisäoppilaitoksesta ja kertoi  autossa  veljen kuolemasta.  Se oli sokki,  joka  särki äkillisesti  hänen lapsuutensa.  Hän sanoo muistelmassaan, että mikään mitä kerron  ei ole  vaikuttanut häneen yhtä perustavalla  kuin Rudyn kuolema.  Hän omisti esikoisromaaninsa ja seitsemän muuta kirjaansa kuolleelle veljelleen.

Poikien  isä Albert  Modiano  oli   Pariisissa   syntynyt   sefardijuutalainen isänsä puolelta.   Hän  oli liikemies,   jolla oli hämäriä  bisneksiä.   Hän oli salakuljettanut  bensiiniä, valuuttaa ja toiminut  mustanpörssin kauppiaana  miehityksen  aikana.  Tuolloin  hänet pidätettiin   kaksi kertaa, mutta hän ei joutunut keskitysleiriin..  Hän ei ollut  rekisteröitynyt juutalaiseksi eikä  kantanut    juutalaisten keltaista  tähteä.  Hänellä oli ranskalainen henkilöllisyyskortti ja monta pseudonyymia.  Miksi isä ei yrittänyt paeta miehityksen aikana? Miksi hän jäi Pariisiin? Mitä hän tunsi sisimmässään noina vuosina?  Modiano pohtii muistelmissaan.   Isä vaikeni  menneisyydestään.  Äidin mukaan hän oli hän oli Ranskan  Gestapon yhteistoimintamies.  Saattoi ollakin,  mutta  äidin  puheisiin  ei ole luottamista, hän oli katkeroitunut nainen.

Madiano kertoo muistelmakirjassaan enemmän vanhemmistaan ja heidän sekalaisista seurapiireistään kuin itsestään.  Hän pudottelee nimiä, jotka eivät merkitse lukijalle mitään, ja  toivoo, että hänelle annettaisiin anteeksi kaikki nuo nimet. ”Minä olen  koira joka  teeskentelee, että sillä on  sukutaulu,”  hän sanoo.  Siinä sivussa hän tulee kirjoittaneeksi taiteilijan omakuvan penikkavuosilta (vrt. Dylan  Thomasin Portrait of  the Artist as a Young Dog,  jota sivumennen sanoen yritin  suomentaa parikymppisenä, mutta  kääntäjänurani   loppui alkuunsa, kun  kieli oli niin vaikeata). Kirjat  ovat hänelle tärkeitä hänelle  lapsuus- ja nuoruusvuosina, kuten  kaiketi  tuleville kirjailijoille yleensä. Seitsemänvuotiaana hän luki Viimeisen  mohikaanin, Kiplingin Viidakkokirjan   ja  Andersenin   satuja, viisitoistavuotiaana  Madame Bovaryn (  sisäoppilaitoksen äidinkielen opettajan erikoisluvalla, koska se oli kielletty kirja) ja  mm.   Manon  Lescautin, Humisevan  harjun  sekä   Cesare Pavesen  Päiväkirjat 1935-1950, jota  ei ole suomennettu. Se oli minunkin suosikkini, mutta parikymmentä vuotta myöhemmin.

Modiano   lopettaa  Sukutaulun   toiveikkaisiin tunnelmiin.   Eräänä kesäkuun iltana hän oli   käynyt teatterissa ja nähnyt Audibertin näytelmän. ”Tuona iltana tunsin ensimmäisen kerran elämässäni itseni huojentuneeksi. Uhka joka  painanut minua   niin  monta vuotta ja pitänyt minut reunalla, oli  haihtunut Pariisin ilmaan. Oli aika nostaa purjeet ennen kuin madonsyömä laituri romahtaisi,” hän kirjoitta.

Hänen esikoisromaaninsa ilmestyi huhtikuussa 1968, kun  hän oli 22-vuotias.  Hän mentorinsa oli  Raymond  Queneau, kirjailija ja Oulipo-ryhmän perustaja.   Onnekas Modiano kun  sai sellaisen mentorin!  Se oli  kuin korvausta hänen  onnettomasta lapsuudestaan.   Tosin mentorin löytäminen ei  ollut pelkästään onnesta kiinni – Queneau oli  Modianon äidin  ystävä.   Hän opasti  pojan Pariisin kirjallisiin piireihin, luki  hänen  käsikirjoituksensa ja  suositteli  sitä   arvostetulle  Gallimard-kustantamolle.  Esikoisen nimi on Place de l’Étole, mutta  se ei  tarkoita pariisilaisten ja kaikkien  turistien  hyvin tuntemaa  aukiota, jonka nimi on nykyään Place de  Charles  de Gaulle. Se tarkoittaa sananmukaisesti  tähden  paikkaa.  Kirjan mottona on juutalainen anekdootti:   Kesäkuussa 1942 saksalainen upseeri kävelee  nuorta miestä vastaan  kadulla ja  kysyy: ”Anteeksi herra, missä on  Place de l’Étoile?” Nuori mies osoittaa rintansa vasenta puolta.”

Place de l’Étole  on     niin kutsutun  ”Miehitystrilogian” ensimmäinen osa,  kolmas oli Kehäbulevardit.   Keskimmäistä osaa en ole lukenut.  Modiano ei  ollut elänyt  Ranskan miehityksen aikaa, mutta  tuo aika    oli heittänyt syvän varjon hänen lapsuuteensa. Hän syntyi sodan jälkeen vuonna 1945 ja kuului sukupolveen, joka toukokuussa 1968 nousi Pariisissa barrikadeille, hän muiden mukana.  Isien taustaan nähden ei ollut mikään ihme, että opiskelijamellakat olivat Ranskassa Euroopan rajuimmat  Sen  koommin isä ja poika eivät olleet puheväleissä.  Modianon isä ei ollut ainoa, joka vaikeni miehityksen ajasta,  monet sen ajan  isistä olivat   saksalaisten  yhteistoimintamiehiä.  

En voi tarjota tapahtumien todellisuutta, vain näyttää niiden varjon (Stendhal)

Kehäbulevardit  on  minun suosikkini.  Sen minäkertoja sanoo: ”Minä olen kiinnostunut turmeltuneista laitapuolen ihmisistä tavoittaakseni heidän kauttaan isäni pakenevan kuvan. Minä en tiedä hänestä juuri mitään. Mutta minä keksin.”  Kirjan keskeinen teema on  juutalaisen   kollaboraattori-isän ja pojan suhde.  Minun teki aikoinaan vaikutuksen minäkertojan myötätunto ja sääli isää kohtaan.  Mieleeni  jäi  pysyvästi  kohtaus, jossa isä yrittää työntää   poikansa  metrojunan alle.

Modianon kirjoissa esiintyy toistuvasti henkilöitä, jotka kuuluivat hänen vanhempiensa seurapiireihin -  jos  eivät  olleetkaan   aivan    laitapuolta,  niin   ainakin puolimaailma,  osa oli turmeltuneita pörssikeinottelijoita, lehtimiehiä ja  aatelismiehiä, näyttelijättäriä, hevostallin omistajia,  ravintoloiden pitäjiä   tai   ammatiltaan muuten vain  epämääräisiä miehiä ja naisia.   He olivat ”varjohahmoja” ja vanhempien maailma oli ”hämäräalue”.  Se oli maaperä tai pikemminkin tunkio, joista  polveuduin,”   Modiano  sanoo Sukutaulussa.

Yhä uudestaan Modiano palaa kirjoissaan etsimään  menneisyyden ihmisiä  ja paikkoja,   joissa päähenkilölle on tapahtunut jotain tärkeää,   mikä pakenee hänen muistiaan.   Päähenkilö on tavallisesti yksinäinen mies.   Poikkeuksena  on  romaani   Nuoruus, josta  olen kirjoittanut täällä.

Kadonneessa  korttelissa menneisyyden  etsijä on 40-vuotias dekkaristi John Dekker, joka kahdenkymmenen vuoden poissaolon jälkeen palaa Pariisiin, jossa hän on  syntynyt ja kasvanut. Hän  kuvailee Pariisia seuraavasti:  Rauta-aidan takana tuuli hyväili kastanjoiden    lehvistöä, Place de l’Alman rakennusten yläkerroksia ja Seinen toisella  puolen  Eiffelin tornin huippua. Tuona hetkenä Pariisi oli kaupunki joka vastasi sydämeni  lyöntejä. Elämääni ei voinut kaivertaa muualle kuin sen katuihin,. Riitti kiertelin Pariisissa aivan yksin summanmutikassa ja olin onnellinen. (suom. Jorma Kapari).   Epäilemättä Modiano kuvaa tässä omaa suhdettaan  Pariisiin, jonka  kadut  ja  kahvilat ovat  hänen romaaniensa  päänäyttämönä.  Lukija  voi  kuljeskella virtuaalisesti hänen  kaduillaan  Googlen  Street Viewin avulla. Alla   ruutukaapaus  Modianon lapsuuden  kotikadusta Quai de Conti, vasemmalla  bukinistien kirjakojut ja Seine, taustalla  Pont Neuf.

Kaikki tiet vievät lapsuuteen

Jotta et eksyisi näillä  kulmilla on  Modianon toistaiseksi   viimeisin romaani , jonka  mottona  on  ensimmäisen väliotsikon Stendhal-sitaatti.  (Motot kannattaa  lukea tarkasti, koska niissä kirjailija  antaa avaimen teokseensa).  Jotta et eksyisi näillä kulmilla  ilmestyi 2014, samana vuonna,  jona Modiani sai Nobel-palkinnon. 

 Romaanin päähenkilö on jo aika vanha  kirjailija,  jolla on  elämänkokemusta. Hän pohtii:  Loppujen lopuksi me unohdamme sellaiset elämämme yksityiskohdat, jotka  häiritsevät meitä tai ovat  meille liian tuskallisia.  Minua puolestani  häiritsee hieman se, että Modiano ilmaisee päähenkilönsä elämänviisauksia monikon ensimmäisessä persoonassa,  kun muu kerronta on kolmannessa persoonassa.  Mutta kenties   hän  on halunnut persoonamuodon vaihdoksella osoittaa, että kysymys ei ole vain  päähenkilön ajatuksista, vaan   yleisemmistä totuuksista.

 Päähenkilön nimi on Jean Daragane.  Jean on Modianon ensimmäinen nimi, Patrick toinen.  Tämä  ei ole ensimmäinen kerta, jolloin Modiano käyttää teoksiaan  omaa nimeään  päähenkilön nimenä.  Mutta autofiktiosta tuskin on kysymys.

 Darangelle   soittaa tuntematon mies,  joka  on löytänyt hänen   osoitekirjansa, ja sieltä  nimen Guy Torstel, joka kiinnostaa miestä.  Hän on lukenut myös Jeanin neljäkymmentä vuotta sitten ilmestyneen esikoisromaanin ja löytänyt sieltä saman nimen.  Aluksi nimi  ei sano Jeanille mitään. Hän ei ole  pienintäkään  muistikuvaa esikoisromaanista,   hän  arvelee että on poiminut nimen puhelinluettelosta.

 Muistin virkistämiseksi miehen tyttöystävä toimittaa     Jeanille sen sivun, jolla Torstelin nimi esiintyy, ja koko  joukon kopioita asiapapereista, joissa käsitellään   Colette Laurent -nimisen  nuoren naisen  murhatapausta.  Torstelin nimi  löytyy  kolmen nimen  yhteydestä,  joista  yksi  oli   Jeanin äidin nimi.  Hän ”guuglasi” nimiä, mutta tietokone ei antanut mitään tietoja niistä. Hän muistaa hämärästi, että olisi kauan  sitten tavannut   asiakirjassa mainitut henkilöt.

 Eräs nimi  veti   Jeanin huomion puoleensa  kuin magneetti: Annie Astrand,  josta löytyi ensi selaamisella vain vähän tietoa. Myöhemmin papereista löytyi tieto, että Annie Astrand oli ”tuttu Étoile Kléberin bordellista.” Papereiden joukossa oli lapsen valokuva, jonka takana luki: ”Tuntematon lapsi.  Astrand, Annie, kotietsintä ja pidätys. Ventimiglian raja-asema.  Maanantai 21. heinäkuuta  1952.”  Selatessaan  asiakirjoja ensimmäisen kerran  Jean oli nähnyt valokuvan, mutta  oli unohtanut sen  saman tien.  ”Oliko se jotenkin häiritsevä todistuskappale, asia jonka hän olisi halunnut  torjua mielestään?” hän mietti  tuijottaessaan kuvaa. Hän tunsi jonkinlaista huimausta, pistelyä päänahassa, kun hän tunnisti, että tuo lapsi oli hän itse.

Modiani rakentaa  romaania  kuin  murhamysteeriä,  mutta  päämääränä ei ole    selvittää kuka murhasi Colette Laurentin.   Kerronta  liikkuu  aikatasolta toiselle ihmisen  muistin  tapaan pikemminkin  spiraalina kuin suorana aikajanana.  Asiapapereihin on siroteltu nimiä ja osoitteita, ”varmaan sitä varten että tässä juoksuhiekassa olisi ollut edes  joitakin kiinnekohtia,”  Jean ajattelee.  Johtolanka johtolangalta Jeanin muistikuvat tarkentuvat ja vievät häntä kohti lapsuuden mysteeriä.  Annie Astrand oli ollut hänen hoitajansa, jonka luo Pariisin esikaupungissa olevaan taloon  äiti oli  jättänyt hänet  vuodeksi.  Jostain syystä Annie oli joutunut   lähtemään kiireellä talossa. Hän oli ottanut pikku- Jeanin  mukaansa.  He asuivat vähän aikaa  Pariisissa  Blanchen aukion kulmilla,  mistä pakomatka jatkui Rivieralle. Eräänä yönä Annie katosi ja  Jean yksin   tyhjään taloon, osta isä haki hänet. Jeanille ei  selvinnyt koskaan, mitä  Annie pakeni.

 Romaanin nimi Jotta et  eksyisi näillä kulmilla  viittaa Blanchen aukion kulmiin. Modianio kertoo Sukutaulussa, että ne  kulmat  tulivat  hänelle tutuiksi , kun hän   neljäntoista iässä kuljeskeli niillä seuduilla, sai  siellä ensikosketuksen  Pariisin mysteereihin ja alkoi kuin  huomaamattaan uneksia elämästä.  

 Sukutaulu on  hyvä tiekartta Modianon  tuotantoon.  Luettuani hänen  muistelmansa ymmärsin miksi hän kirjoittaa yhä uudelleen  samasta teemasta.   Jossain yhteydessä hän  on sanonut, että jokaisen kirjan jälkeen hän uskonut tyhjentäneensä menneisyyden eikä hänen  tarvitse enää palata siihen, mutta joka kerta hän on  erehtynyt. Olen  kiitollinen  hänelle siitä, että  hän on pysynyt  uskollisena itselleen – sanoivat arvostelijat  mitä sanoivat -  eikä ole  hylännyt teemaansa.  Hänen  kauhea  lapsuutensa, joka oli täynnä salaisuuksia ja  ristiriitoja, on  ehtymätön luovuuden  lähde ja hänen  tuotantonsa kivijalka.

 Toivoisin että  Modianon muistelmakirja suomennettaisiin (  ja sen lisäksi Place de l’Étoile,  Dora  Bruder, L’Herbe des nuits ja Dans le café de la  jeunesse perdue, koska  luen kaunokirjallisuutta mieluimmin   suomeksi), mutta se taitaa olla  turha toive.  WSOY on ollut Suomessa  Modianon  kustantaja, mutta  isoilla kustantamoilla ei ole  enää varaa julkaista vähälevikkistä käännöskirjallisuutta,  ei  meillä eikä  Ruotsissakaan, jossa  Bonnier  oli  Modianon kustantaja, mutta  luopui hänestä.  Häntä kustantaa nykyään   Elibeth Grate Bokförlag.  Onneksi on olemassa  pieniä   kustannusliikkeitä,   jotka pitävät  ikkunoita  auki Eurooppaan ja muihin maanosiin.  Muuten lukijat tukahtuisivat  sisäilmaan.