"Huhtikuu on kuukausista julmin," runoili T. S. Eliot kokoelmassa Autio maa, mutta en nyt siteeraa sitä runoa, koska täällä ei huhtikuu vielä työnnä sireeneitä kuolleesta maasta, vaan sataa jäistä tihkua. Sen sijaan siteeraan Helena Sinervoa joka voitti tänään Yleisradion Tanssiva karhu-palkinnon runokokoelmalla Väärän lajin laulut.
Kokoelmassa on paljon lintuja ja väärän lajin olentoja, kuten ne peräkammarin pojat jotka ovat hakeneet vaimon Thaimaasta ja näkevät lentokoneen ikkunasta vain lunta ja metsää, kun kone kaartaa kohti maata, Suomea joka näyttää autiudessaan uhkavalta. " Miten kukaan saattoi asua täällä,/ miten kukana uskalsi etsiä turvapaikkaa juuri täältä?" kysyy runoilija.
koneen pyörät tömähtivät
roudan ja jään peittämälle kiitoradalle
huhtikuun ensimmäisenä päivänä
eikä tämä ole aprillipila vaan totta:
perillä lumityöt odottavat, ja lumesta
herää muisto: vuorillinen villamyssy,
äidin kädet sitomassa punaisia nauhoja
leuan alta, miten ne koskevat, kädet.
ja katso nyt ettei mitään unohdu,
ettei lapsi kylmety matkalla, nyt,
nyt astumme kotimaan kamaralle.
Sitaatti on runosta Lentokoneen ikkunasta. Minua kiehtoo runossa äidin kädet, jotka koskevat. Sillä verbillä on kaksi merkitystä. Ehkä se kaksinaisuus on peräkammarin pojan syvin ongelma.
Olen lukenut vain muutaman runon Sinervon kokoelmasta. Ei runoja voi lukea kuin romaania. Lukeminen on hidasta kun pitää pysähtyä miettimään sanojen merkityksiä ja aivoissa alkaa kihistä ajatuksia. Runo jatkuu mielen sisäisenä tapahtumana.
