Kolmetoista tapaa katsoa mustarastasta

Eilen, kun pyrytti  oikein kunnolla, mustarastas palasi takaisin  luhtikäytävälle.  Se  on  ollut poissa  melkein kuukauden. Se  katosi kun helmikuun pakkaset  alkoivat.  En tiedä missä se on aikaansa viettänyt.  

 Eilen    mustarastas piti pyryä  minun puutarhapöytäni alla.

Koko pitkän päivän oli ilta.
Satoi lunta
ja tarkoitti sataakin.
Mustarastas istui kuusen kämmenellä.


 Se oli  13. säkeistö   Wallace  Stevensin   runosta Kolmetoista tapaa katsoa  mustarastasta. Koko  runon voi lukea  kokoelmasta  Tämän ilmaston runot, jonka  on  suomentanut Jukka Kemppinen.  Hän on suosittu  bloggari,    runojakin  aikoinaan kirjoittanut.

Wallace  Stevens oli amerikkalainen runoilija ( 1879-1955).   Ostin    runokokoelman  kaksikymmentä vuotta  sitten Akateemisesta kirjakaupasta, se maksoi 99 markkaa. Kokoelman lopussa on Kemppisen jälkisanat Hän kirjoitti Stevensistä ( mm.) " Runoista jää mieleen  kurittomin osa, kuten vihreä kissa kaniinivalossa, mudan mestari, tuuli joka sataa, mustarastas joka pakenee todellisuutta kuin runo tulkintaa,  taivaalle kirjoitetut pilvet ja jäätelökeisari." 


Kokoelman  suomennoksen  kustansi WSOY.  Tänään  tuli  ikävä  uutinen:  WSOY  menettää kotinsa  Bulevardilta. Se  talo  oli tuttu  minulle  lapsesta alkaen. Siellä oli isän  työpaikka.   Muistan että WSOY:n ulko-ovi oli koettelemus, se avautui   toisinpäin   kuin suomalaiset  ovet tavallisesti .  Nyin sitä turhaan  auki, kun  olin menossa  allekirjoittamaan kustannussopimusta esikoisromaanistani  noin 40 vuotta sitten. Lopulta älysin, että   ovea pitää  työntää  sisäänpäin, ja pääsin   allekirjoittamaan kustannussopimuksen. 


Ensin  meni  Suvikunta,  WSOY:n  kesäpaikka Porvoon  ulkosaaristossa, ja nyt  Bulevardin talo.  Suvikunnassa vietin  varhaisnuoruuteni parhaat  kesät,  Bulevardin talossa  koin kirjailijaurani  alun nousun ja laskun.  Kummassakin  paikassa käyn  unissani  useammin kuin koulutiellä.   Lähdin  WSOY:sta Tammeen, nyt  WSOY  menee   samaan taloon Korkeavuodenkadulla   kuin Tammi.   Sic  transit gloria mundi!   


Tiedoksi blogin lukijoille.  Blogger  on taas  tehnyt  uudistuksia.  " Sanat kuin  ennen"   on kadonnut. Sen tilalla  on  tullut  blogin dynaaminen näkymä.   Kaipaan entistä  näkymää ja  blogrollia sen oikeassa sivupalkissa.   Toivottavasti  Blogger    palauttaa Blogrollin  dynaamisen näkymän    sivun  oikeaan  laitaan.  Nyt  sieltä löytyy blogiarkisto, tiedot minusta, tunnisteet ja lukijat, kun vie  hiiren     ylälaidassa olevan   mustan  palkin päälle ja klikkaa hiirtä.  












  

Suursiivous Södikassa

Tyhjiä tuoleja  ja pöytiä Loiston terassilla myrskyn jälkeen.

Taitaa olla WSOY:n  loiston päivät   luetut, kun sinne  on  päästetty huseeraamaan hollantilainen, joka   ei lue kirjoja eikä tunne suomalaista  kulttuuria.    Kirjasin ensityrmistykseni tuonne aiemman postauksen Kirjailijan ja kustantajan suhteesta  kommenttiosastoon, kun eilen luin Hesarista WSOY:n  ykköspomon  Jacques Eijkensin lausunnon: “ On tärkeää, että kustannuskonseptin  taustalla on kiinnostava persoona. Ihmiset eivät halua vain kirjaa, he  haluavat kirjailijan.”

Kirjailijan pitää olla läsnä mediassa, verkossa, kännykässä, livenä. Suomeksi se tarkoittaa että kirjailijan pitää myydä itseään. Entiseen aikaan  itsensä myymistä sanottiin huoraamiseksi.

Mitä mieltä  kirjojen lukijat  ovat  asiasta, sen voi  lukea vaikkapa  Kertomus jatkuu – blogista   Lukijat haluavat kirjan,  eivät kirjailijaa.  Muistan   miten minua ärsytti nuorena, kun   Pentti Saarikoski    jakoi itseään  kaikissa lehdissä, eikä  niissä jutuissa ikinä  puhuttu hänen runoudestaan.  Pidin  häntä huonona  runoilijana. Luin hänen runojaan vasta hänen   kuolemansa jälkeen ja totesin ei hän niin huono runoilija ollutkaan.

Facebookissa on käyty   kiihkeää  keskustelua Eijkensin lausunnoista ja   kustantamisen nykytilanteesta. Vaikuttaa vähän siltä että   kiinnostavimmat keskustelut ovat  siirtyneet  blogeista Facebookiin.   Karri Kokko  selostaa  Suomen kuvalehden blogissa Facebookissa käytyä keskustelua, jonka aloitti  Tommi Melender.

Ei kirjailijoiden brändäys  ole mikään uusi juttu  suomalasissa kustantamoissa,  Eijkens  vain ilmaisee asian harvinaisen yksioikoisesti.  Aina tai ainakin  60-luvun lopulta asti, jolloin vein esikoiseni  Södikaan,  kustannustaloissa on  haluttu myydä  kirjaa  jollakin  ulkokirjallisella  jutulla.  Siihen aikaan  sitä ei sanottu  brändäykseksi, mutta   toivottiin ( hienotunteisesti)  mahdollisimman suurta näkyvyyttä julkisuudessa.


Doris  Lessingin    sanat ovat  tällä hetkellä  ajankohtaisia   myös   meillä : “ Ongelman ydin on se, että kustantamoja johtavat kirjanpitäjät, joita ei kiinnosta teoksen kirjallinen laatu vaan se miten paljon sitä myydään, ja kirjailijoita  arvioidaan pelkästään myyntilukujen perusteella. Kuitenkin jotkut kirjailijat – ja he ovat  joskus niitä parhaita – eivät koskaan  myy enempää kuin parisataa tai parituhatta kappaletta. Siitä huolimatta heillä on voimakas, laaja ja syvällinen vaikutus. Todelliset, hyvät kirjat, ne jotka luovat kokonaisen maan tai kulttuurin normit tai sävyn, ovat aina olleet ja tulevat aina olemaankin vakavahenkisen vähemmistön kirjoja. Sellaisesta  kirjasta ei millään “myynninedistämisellä” tehdä bestselleriä; tuloksena on vain myymättömien kirjapinojen kertyminen varastoihin odottamaan makulointia.” ( Varjojen aika sivut 130-131)