sunnuntaina, helmikuuta 17, 2019

Toksinen maskuliinisuus

Etsin suomenkielisestä Wikipediasta määritelmää  käsitteelle " toksinen maskuliinisuus." Halusin  tietää mistä se on lähtöisin  ja kuka sen on keksinyt.  En löytänyt  selitystä. Sen sijaan löysin aiheesta testin miehille.   Tein sen ja sain  tuloksen:"Miehuudessasi on  toksisia sävyjä. Olet omaksunut  ympäristöstäsi stereotyyppisen näkemyksen miehekkyydestä, mutta uskallat välillä myös kyseenalaistaa sen. Koet tosinaan paineita olla tosimies, vaikka sinussa on myös pehmeämpi puoli." 

Englanninkielisestä Wikipediasta löytyi artikkeli "Hegemonic masculinity" ja sen alaotsikkona "Tocix masculinity".  Lisävalaistusta asiaan antoi lähdeluettelosta  löytämäni viite: How Trump's Toxic Masculinity Is Bad for Other Men.  Vaikuttaa vähän siltä, että   toksinen maskuliinisuus  tai  tuon termin käyttö olisi  lisääntynyt Trumpin  presidentiksi tulon jälkeen.  Vaikka ainahan   amerikkalainen  kulttuuri on ollut maskuliinisuus-toksisesti sävyttynyttä, ainakin elokuvista päätellen. Ei ihme että #metoo-liike syntyi siellä.  

Tunnen amerikkalaista kirjallisuutta huonommin kuin  ranskalaista ja venäläistä kirjallisuutta.  Hemingway,  yksi  jenkkikirjallisuuden  suurista nimistä, oli  minusta   nuorena  rasittavan maskuliininen, toksisen maskuliininen tyyppi, sanottaisiin kai  nykyään. En innostunut hänen kirjoistaan. Minun suosikkejani ovat olleet  vähemmän   maskuliiniset kirjailijat kuten Emily  Dickinson, Sylvia Plath,  Carson  McCullers sekä beatnikit Allen  Ginsberg ja William S. Burroughs. 


Uusi suosikki


Tammikuun lopulla luin lehdestä, että  Kimi Räikkösen elämänkerran suurmenestyksen  ansiosta  Kari Hotakaisen Sanavalinta  ja  Siltala  kustantavat  yhdessä  Davis Foster Wallacen pääteoksen yli tuhatsivuisen Infinite Jestin suomennoksen ( joka   voisi olla suomeksi Loputon pila).  Mikä  suurenmoinen kulttuuriteko, ihan kuin  entisinä aikoina,  jolloin  hyvin  myyvä viihdekirjallisuus kustansi vähälevikkisen kaunokirjallisuuden!  Hyvä Hotakainen ja Siltala!

Mieleeni tuli, että olen ostanut Wallacen novellikokoelman Vastenmielisten tyyppien  lyhyitä  haastatteluja (suom.  Juhani Lindholm, Siltala 2014),  silloin kun se ilmestyi suomeksi, mutta en  muista  sen sisällöstä yhtään mitään.  Etsin sitä kirjahyllyistäni, myös  kirjojen takaa  ja seuraavana päivänä   patterien takaa ynnä muista  epätavallisista paikoista, enkä löytänyt.   Muisto  oli väärä. Ilmeisesti olin  ajatellut, että ostan  sen kirjan,  ja ajatus  oli  muuttunut  muistissa teoksi ,  kuten  toisinaan tapahtuu. 

Lainasin  kokoelman   äänikirjana Celiasta sekä  paperikirjana Helmetistä. Luettuani olisin ostanut kirjan, jos  se olisi ollut myynnissä, mutta ei sitä ollut  edes antikvariaateissa. (Adlibriksesta sen olisi saanut englanniksi  neljällätoista eurolla).  Harmillista, että kiinnostavista novelleista ei tehdä pokkareita. Suomessa on liian vähän niiden lukijoita. Pieni kansa, pienet resurssit. 

 Wallacen Novellit  tekivät minuun  suuren vaikutuksen, ei  vaan ne kolahtivat lujaa.(Käyttääkseni huumeslangin verbiä). Toisin sanoen hullaannuin päätä pahkaa  niihin. En tiedä vielä tekivätkö  novellit  minuun "lähtemättömän vaikutuksen", sillä  hullaantuminen on niin tuore tapahtuma.  Siitä on  vasta  vajaa kolme viikkoa.   Mutta Wallace (ja Lindholmin suomennos) on jo ehtinyt  opettaa minulle  kielen tarkkuutta, siksi lainausmerkit  yllä olevan kulahtaneen ilmaisun  yhteydessä.  Wallacella muita kulahtaneita sanoja ovat mm. tunne/tunteet,  ihmissuhde/ihmissuhteet  ja r-sana,  joita ei itseään kunnioittava  kirjailija käytä. Minusta  myös parisuhde on   vastenmielinen sana.


Vastenmieliset  tyypit


Minun laskujeni mukaan haastatteluja on  kirjassa  seitsemäntoista. "Haastateltavat" ovat miehiä ja  "haastattelijat" naisia. "Haastattelut"  ovat  epätyypillisiä. Yksi niistä ei ole edes  haastattelu,  vaan  New Jerseyn Trentonissa   sivusta kuultu   kahden miehen keskustelu.  Toinen  mies   kertoo   naisesta  joka  itki Daytonin lentoasemalla  vesiputouksena: "Mä menen sen typyn luo ja kysyn onko joku hätä ja noin, ja kun  pääsen näkemään  vähän  lähempää [...] niin jumankauta sillä olikin oikeasti siis uskomattomat tissit."   Ja  tissien  lisäksi "pinkit farkut ja korkkarit jotka sanoi kaikilla lukemattomilla maailman kielillä että pane mua -"    Tarina jatkuu eikä  sitä  tarvitse    selittää mitä sitten tapahtuu.  Se  on itsestään selvää. " "Jätkä perkele. Helvetin porsas", toteaa toinen mies.  Ja sitten miehet naureskelevat että hehheh, ja toinen toteaa, että semmoista se on.  Minua tämä    epähaastattelu huvitti  suuresti,  koska  olen itsekin  ollut joskus se nainen joka on odottanut petollista miestä, en tosin lentoasemalla, vaan  laivarannassa,  ja  itkenyt  mutta vasta kotona. 

Kahdella  haastateltavalla on suhde  haastattelijaan.  Toisen suhde on päättymässä, mies on saanut tarpeekseen naisesta, on kantanut jo  matkalaukunkin  eteiseen ja   purkaa  mieltään: "Kykenetkö ajattelemaan, että sinä edes mahdollisesti olisit saattanut olla väärässä. Voisitko mitenkään antaa edes sen verran periksi? Koska tämä ei ole  hauskaa minullekaan, mitä? Nähdä sinun ilmeesi, joka  jää viimeiseksi mielikuvaksi sinusta. Käsitätkö että se  sieppaa minuakin aika syvältä? Käsittäkö? Että ei ole kyse yksin sinusta."

Toinen  mies  puolestaan yrittää aloittaa  suhteen uudelleen  entisen kumppaninsa kanssa. Hän kertoo ihmissuhdehistoriaansa, miten hänen onnistuukin aina loukata kumppanin tunteita.   Miten hänelle   aina käy niin, että  kun hän rakastuu ja haluaa sitoutua,  paniikki iskee  ja  hänen on pakko häipyä.  Kuvio toistuu   aina  samana, mutta ei toistu enää, mies vakuuttaa: "Haluan olla sinulle rehellinen, että lähdettäisiin puhtaalta pöydältä ja oltaisiin rehellisiä, kultapieni." Tiedän tyypin. Kun se sanoo olevansa rehellinen, se  valehtelee niin että korvat heiluvat eikä se edes tajua valehtelevansa.

Minua nauratti eräskin "haastateltava," joka opetti "haastattelijaa" (Utahin mormonia) polttamaan ruohoa  samalla kun korosti omaa erinomaisuuttaan rakastajana  mollaamalla  miehiä, jotka  uskovat  olevansa  suuria  rakastajia. "Ne tähtää naisen mielihyvään ja siihen että ne pystyy antamaan sitä. Niiden tyyppien koko juju on siinä [...] niin kuin  vaikka että ollaan naisen kanssa jinjangia tuntitolkulla ja pidätellään omaa saamista niin että hommaa voidaan jatkaa monta tuntia, tiedetään G-pisteet ja parhaat asennot [...] se on vähän niin kuin katsoisi itseään täynnä olevia asentajia, jotka polleina järkkää jonkun Porchen kimpussa." 



 Kaikki "haastattelut "  eivät  ole hauskoja.   Erityisesti yksi jäi vaivaamaan mieltäni.  Se oli kadehdittavan  taitavasti rakennettu novelli.  Jännite kasvoi  loppua kohden ja  loppu  yllätti minut kuin klassinen haukkateoria (kts. Rafael Koskimies. Novellin teoria)   Aiheena  on joukkoraiskaus. Haastateltava on logoterapian isän Viktor  Franklin ihailija,  joka on sitä mieltä että jos  holokaustia  ei  olisi  ollut, niin ei olisi   olemassa niin hienoa kirjaa kuin Franklin Elämän tarkoitusta etsimässä.  "Keitä me olemme sanomaan, etteikö insestillä tai hyväksikäytöllä  tai väkivallalla olisi pitkällä  aikavälillä ajatellen  ihmiselle jotain myönteistä annettavaa?",  hän sanoo haastattelijalle,  joka ei haastatelevan reaktioista päätellen  ei ole  samaa  mieltä hänen kanssaan.  (Haastattelijoiden repliikkejä ei "kuulla" yhdessäkään haastattelussa.)

 Vastenmielisten tyyppien - haastattelusarjan viimeinen  
"haasteltava" on   opiskelijapoika,   joka   kertoo  "haastattelijalle"  tytöstä.    Tyttö  oli  ollut hänen mielestään "New Age-hörhö, huuhaasalatiedon harrastaja ja  posthippityyppinen mysli-ihminen", yhden yön juttu,  kuten hän sanoi,   mutta    olikin   rakastunut  tyttöön, kun  tyttö kertoi hänelle  tarinansa.   Raivohullu raiskaaja oli  raiskannut ja  uhannut tappaa  tytön.  Pojan mukaan tytön  oli pelastanut  hänen hölmönkuuloiset uskomuksensa,  että ihmisten välinen yhteys ja myötätunto ovat  perustavanlaatuisempia sielullisia tekijöitä kuin pahuus ja  psykoosi.  Hän alkoi uskoa, että tyttö pystyisi pelastamaan hänet.  "Minä olin liikuttunut, muuttunut mies -  usko sinä mitä haluat," hän sanoo haastattelijalle.  Ilmeisesti  haastattelija ei usko pojan  vilpittömyyteen.  Hän kysyy kai jotain tyhmää, eikä  yhteyttä  synny ja haastattelu päättyy "haasteltavan"  raivonpurkaukseen. 

Minusta tuntui, että tässä samoin kuin muutamassa muussakin "haastattelussa" oli jotain kipeän  omakohtaista.  Vastenmieliset tyypit kaipasivat  yhteyttä,  mutta eivät   onnistuneet  saamaan vastakaikua.  "Me olemme kaikki hirvittävän, hirvittävän yksin", kuten Wallace sanoi eräässä haastattelussa. Kirjailijalle  kirjoittaminen on yritys (ja monesti  ainoa keino) päästä ihmisten yhteyteen,  eikä  sekään  yritys  aina  kanna tulosta.

 Koska  en ole  puritaaninen lukija, jolle  riittää pelkkä kirja sellaisenaan,  googlasin  vähäsen.   Halusin tietää enemmän  Wallacesta.   Selvisi, että   Wallace  oli  ollut itsekin  vastenmielinen tyyppi, mikä  ei  sinänsä  ole  hämmästyttävää,   kirjailijat kun  usein ovat sellaisia.  Olikohan se Tolstoi  vai  Thomas Mann, joka sanoi että kirjailijat   panevat kirjoihinsa   parhaimman  puolen itsestää.      Paljon ei jää jaettavaa  perheelle. 

 Metoo  -kampanjan yhteydessä  kirjailija Mary  Karr,  johon Wallace oli   pakonomaisesti rakastunut 1990-luvun alussa,  kertoi Twitterissä, että  Wallace oli pahoinpidellyt, uhkaillut ja stalkannut häntä, ja   sitä oli jatkunut kuukaudesta toiseen. Suhteesta on kulunut melkein  30 vuotta eikä  sillä  näytä olleen edes pitkällä aikavälillä  ajatellen mitään  myönteistä  annettavaa Karrille.   Eräässä haastattelussa  Karr   sanoi olevansa lopen kyllästynyt siihen, että  häneltä  alituiseen kysytään  Wallacesta ikään kuin hänen  antinsa kirjallisuudelle olisi  se, että hän oli  nainut  Wallacen kanssa  pari kertaa. "Jokaisen joka lukee  Infinite Jestin, pitäisi maksaa minulle  dollari", hän  heitti haastattelijalle.  (Wallace  oli  sanonut jossain  yhteydessä, että  hän  kirjoitti Infinite Jestin  tehdääkseen vaikutuksen Karriin).  Ymmärrän  kyllä Karria, harmiksihan se  pistää, kun kaikki  haastattelijat  ovat  kiinnostuneempia Wallacesta kuin hänestä.


Isän  salatut tunteet ja masentunut henkilö


Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja  on  valtavan  runsas ja  hienosti   rakennettu  novellikokoelma. Sen  rungon  muodostaa  haastattelujen  sarja,  jota haarovat    lyhyemmät ja pitemmät novellit,  laskujeni mukaan  niitä on   seitsemäntoista (saattaa  olla enemmänkin, en tarkastanut laskuani).  Kokoelma on   rakenteeltaan ja rytmiltään  kuin rikassävyinen  nykysävelteos. 
  
Kokoelman  kaksi parasta novellia, minun mielestäni,   on 
Masentunut henkilö ja Arvostetun nuoren näytelmäkirjailijan isä pitää sinua  kädestä ja pyytää kuolinvuoteellaan palvelusta. Viimemainittu on kerta kaikkiaan lyömätön kuvaus  isän  tunteista  poikaansa kohtaan. Jotain kai kertoo kieroutuneesta huumorintajustani, että   nautin   suuresti gargantuaanisiin mittoihin  kohoavasta   inhosta, jota  isä  on tuntenut  poikaansa kohtaan  syntymästä alkaen, kun hän  seisoi silmät suurina katsomassa kuinka " istukka tulee ulos ja lätkähtää lattialle ja mitä sille sitten tehdään  eikä kukaan  kertonut siitä etukäteen." Isä    paljastaa kuolinvuoteella kaikki ne   inhon,  vihan  ja  halveksunnan  tunteet, jotka  hän  on pitänyt  tiukasti sisällään   kolmekymmentä vuotta.   Pahuksen poika, joka pilasi  hänen elämänsä,  ja  joka  sai  päälle päätteeksi  Pulitzerin palkinnonkin!     Suosittelen isille ja pojille. Novelli on rankka, mutta hauska.

Kun  luin  Masentunutta henkilöä, ajattelin  että onpa viiltävän itseironinen juttu, että   Wallace kirjoittaa omasta masennuksestaan kolmannessa persoonassa, joka on nainen ja  rasittava  tyyppi, joka soittelee päivin ja  öin tukiverkostonsa  jäsenille ( ne ovat hänen   entisiä koulu- ja  opiskelutovereitaan, joita hän ei ole tavannut  kasvoista kasvoihin vuosikausiin).  Ei  Suomessa tuollaisia  tukiverkostoja ole,   suomalaiset  masentuneet  vaikenevat, minun kokemukseni mukaan.  Eivätkä  suomalaiset  terapeutit  käytä ammattikieltä, kuten  novellin terapeutti, kun masentunut henkilö kertoo hänelle  collegenaikaisesta tapahtumasta, kun hän kuuli sivusta kuinka pari  miestä  puhui  puolitutusta naisopiskelijasta, että "ainoa merkittävä ero tämän naisen ja  vessanpöntön  välillä oli se, että vessanpönttö ei lähtenyt säälittävästi ruikuttaen juoksemaan perässä heti kun sitä oli käyttänyt." Siitä tapauksesta on neljä vuotta, mutta vieläkin se ahdistaa häntä ja  hänestä tuntuu kuin kaikki nauraisivat  hänelle. Terapeutti selittää  masentuneelle henkilölle,  että   aikuinen  ihminen saattaa takertua liikaa  vanhoihin (so. lapsuudenaikaisiin) emotionaalisiin puolustusmekanismeihin, jotka ovat muuttuneet haitallisiksi kehityksen esteiksi. 

Määritelmäni  novellin "viiltävästä itseironiasta" muuttui   "viiltäväksi  ironiaksi", kun luin  nettilehti Rolling Stonesista, että   Masentuneen henkilön  esikuvana  oli   ollut Prozac Nationin kirjoittaja Elizabeth Wurtzel,  jolta  Wallace oli saanut pakit  ja kirjoittanut  niiden jälkeen  novellinsa. Se tapahtui vuonna 1998.  Vastenmieliset tyypit ilmestyivät vuonna 1999. 

Ei ehkä olisi pitänyt googlata. Mutta  mitä väliä  sillä on kuka  oli esikuva.  Omista kokemuksistaan Wallace  kuitenkin taisi kirjoittaa. Hän oli  potenut  masennusta  nuoruusvuosista asti ja kokenut   kaikenlaisia hoitomuotoja   alkaen itsehoidosta (alkoholi ja huumeet)  päätyen sähköhoitoon.  Hän  lopetti masennuslääkkeiden käytön, koska  uskoi että  ne  aiheuttivat hänen  kirjoitusjuminsa.   Hän  joutui  sähköhoitoon, sekään   ei avannut jumia.   Kun hän ei pystynyt  kirjoittamaan,  hänen elämästään  katosi tarkoitus eikä   hän malttanut odottaa  " pitkällä aikavälillä" että tarkoitus  olisi  palannut, ja hän tappoi itsensä 47-vuotiaana  vuonna  2008. Näin  hän kirjoitti  kymmenen vuotta aikaisemmin masennuksesta:  Hän [masentunut henkilö] sanoi masennuksen tuntuvan niin keskeiseltä ja vääjäämättömältä osalta hänen identiteettiään ja persoonallisuuttaan, että kykenemättömyys jakaa masennuksen todellista luonnetta tai oikein edes kuvailla sitä tuntui samalta kuin jos tuntisi epätoivoista tarvetta kuvata taivaalla näkyvää aurinkoa - kuin se olisi elämän ja kuoleman kysymys - mutta ei  voisi tai saisi tehdä muuta kuin osoittaa maassa näkyviä varjoja.
( Vastenmielisten henkilöiden lyhyitä haastatteluja s. 64)

sunnuntaina, helmikuuta 03, 2019

Pietarilainen tilikirja

 Dom Mertensa, entinen  Mertensin   kauppahuone, joka myi  turkiksia ja   muotia, nykyinen Pietarin Zara  Nevski  prospektilla. 
Kuvan  kauppahuone  on  vastapäätä  Suurta Tallikatua,  jota  pitkin kävelin   joka päivä    Nevskille ja sieltä  metrolle kolme vuotta sitten.    Kävin vain kerran  Zarassa.  Oli pakkaspäivä lokakuun lopulla eikä minulla ollut   villapaitaa. Sellaista Zarasta ei löytynyt, siellä oli muutenkin  erinäköistä muotia kuin Helsingin  Zaroissa. Illalla palasin Suurelle Tallikadulle, jonka varrella  varrella on  inkerinsuomalaisten Marian kirkko ja sen vieressä Suomi-talo, jossa   asuin kuukauden.  Siellä oli  Suomen  Kirjailijaliiton residenssi ja hyvä kirjasto. Iltaisin  luin uudelleen  pietarilaiskirjailijoita.


Minulla oli   suunnitelma:  kirjoittaisin kirjan  Pietarista samalla  metodilla kuin olin kirjoittanut  kirjan Ravennasta ja äidistäni. Kävelisin pitkin ja poikin  kaupunkia ja  kirjoittaisin  muistiin mitä  mieleen tulisi.  Kirjoittaisin isästä, joka oli kirjoittanut  kirjan Pietarin valot. Kävisin katsomassa paikkoja, jotka hän mainitsee kirjassa,  ja etsisin talon jossa isoäitini oli asunut Pietarissa,   eli silloisessa Leningradissa ennen kuin hänet karkotettiin toistamiseen  Siperiaan.  Sitä sanottiin  evakuoinniksi, koska se tapahtui Suuren isänmaallisen sodan aikana. Niin hän säästyi Leningradin piirityksestä ja todennäköiseltä nälkäkuolemalta.  Mutta siihen kaupunkiin  hän ei päässyt enää takaisin asumaan, koska hän oli "finka" eli suomalaisnainen passin mukaan.

Ravennan kävelin vajaassa kolmessa kuukaudessa kirjaksi, mutta Pietari on  niin iso kaupunki, että siinä ajassa sitä ei kirjaksi  käveltäisi.   Ajattelin  että minun  pitäisi  asua ja kirjoittaa Pietarissa syksyn lisäksi kuukausi  myös talvella,  keväällä  sekä kesällä.


  Nevski prospekt elokuussa 2017

Seuraavan  kerran  kävin  Pietarissa  kahden vuoden kuluttua.  Asuin  viisi  päivää Millionnaja ulitsalla, suomeksi  Miljoonakadulla  lastenlasten kanssa.  Se on katu,  joka alkaa  Eremitaasin nurkalta ja  johtaa Mars-kentälle.  Tsaarin aikana  sillä kadulla  asuivat  rikkaat, mistä se sai nimensä.  En tiedä mikä sen nimi oli  neuvostoaikana.

Pietari-kirja  ei  elokuussa ollut mielessäni. Olin aloittanut  tai pikemminkin jatkanut  edellisenä talvena  matkakirjaa, joka oli  jäänyt kesken, kun Unennäkijän muistelmat oli ajanut sen ohitse noin kymmenen vuotta sitten.   Kun  sain matkakirjan käsikirjoituksen pois käsistäni,  Pietari-kirja palasi  mieleen ja aloin   suunnitella   talvista kirjoitusmatkaa Pietariin. Mutta matkaan oli tullut mutkia.  Kirjailijaliitolla ei  ole  enää residenssiä Pietarissa.   Minulla on kirjailijaeläke (1408,19 e/kk, mistä jää käteen 1098,39 e/kk) eikä sillä matkustella enkä  minä ole enää nuori.

Kolmekymmentäviisi vuotta sitten olin hypännyt bussiin, kun  olin saanut  Kordelinin matka-apurahan, ja  ajanut  Keski-Euroopan läpi  Müncheniin, sieltä  yöjunalla Bolognaan ja aamujunalla Ravennaan, eikä minulla ollut   aavistustakaan hotellista ja  siitä missä  asuisin  seuraavat pari kolme kuukautta ja  riittäisivätkö rahat. Eivät sellaiset  asiat  nuorena huolettaneet   niin kuin vanhana,  pääasia oli  että pääsi matkaan. Sitä uskoi silloin, että kyllä kaikki järjestyy.

Venäläiset  tilikirjani


 Jokin kuukausi sitten varasin kirjastosta Anniina Tarasovan kirjan Venäläiset tilikirjani  nimen perusteella. Oletin että  tekijä on  nuori venäläinen nainen, ja  että kirja on itsetilitystä. Se kiinnosti, sillä harvemmin  Venäjältä suomennetaan nuoria  naiskirjailijoita.  Jostakin  olin lukenut  että Tarasova on esikoiskirjailija ja että hänen kirjansa kertoo  Pietarista. Se oli toinen syy  miksi halusin  lainata kirjan. Jono eteni  niin hitaasti, että nimikin ehti muuttua muistissani Pietarilaiseksi  tilikirjaksi ennen kuin sain kirjan luettavakseni.

Venäläiset  tilikirjani   kuuluu  kustantaja Gummeruksen luokituksen mukaan  lajityyppeihin: naistenviihde (= chick-lit), jännitys, rikos ja dekkari, joten minä en varsinaisesti kuulu kirjan kohderyhmään. Syypää siihen on  Dostojevskin pietarilaisromaani Rikos ja rangaistus   minkä  luettuani dekkarit ja  viihdekirjat  tuntuivat minusta   tylsän latteilta. Olin  kuusitoistavuotias, kun lakkasin lukemasta niitä ja  aloin suhtautua  kirjallisuuteen  vakavalla  intohimolla.  

Kirjan takaliepeestä kävi  ilmi, että Tarasovalla on vallankumouksen ajalta emigranttitaustaa eli pakolaistaustaa  kuten minullakin (emigranttitausta kuulostaa jotenkin hienommalta), ja että hän on suomalainen  kasvuyritysjohtaja, joka tuntee suomalaisen ja venäläisen  työelämän. 

Romaanin  minäkertoja   on  töissä suomalaisessa rakennusalan konsernissa, jolla on tytäryhtiöitä   Venäjällä. Sivumennen sanoen venäläisten  luottamus suomalaisiin  rakentajiin on vanhaa perua.  Kirjassa eletään vuotta  2010.  Kertoja saa työkomennuksen Pietariin. Tehtävänä on tytäryhtiöiden  tilien  tarkastus. Häneen  iskee jo  junamatkalla Pietariin  paranoia, että  hänen passinsa  on takavarikoitu ja  hänen  teelasiinsa  on  tiputettu myrkkyä.

Paranoia on   venäläinen  kansantauti,  jolla on juurensa todellisuudessa ja joka tarttuu  helposti.  Stalinin aikana se  levisi pahana  epidemiana, joka  vei hautaan miljoonia ihmisiä. Eikä taudinaiheuttajasta ole, paha kyllä, päästy  eroon vielä nykyäänkään. 

Tilikirjojen tarkastuksen  edetessä  kertojan  paranoia osoittautuu perustelluksi epäluuloksi.  Yksi  jos toinenkin  tytäryhtiöiden   työntekijöistä  alkaa  vaikuttaa epäilyttävältä ja dekkarijuoni kiristyy.  Lopussa  paljastuu  vanha kunnon  Troijan hevonen, jollaista käytettiin jo antiikin Iliaassa.   

 Täytyy tunnustaa, että inhoan juonivetoisia   romaaneja, ja  erityisesti dekkareita, joissa koko homma  perustuu  juoneen.  Minusta tuntuu kuin  dekkarin juonenpunoja    kahlitsisi  mieleni  ketjuilla ja taluttaisi  sen  jonkinlaiseen putkeen tai  tunneliin, jossa ei näe  sivuillensa.  Siellä  tulee umpiokammo. Olisin luultavasti pitänyt Venäläisistä tilikirjoista  enemmän,  jollei se olisi lähtenyt kehittymään  väärään suuntaan, minun  mielestäni,  vaan olisi  pysytellyt a  kuvauksena  nuoren naisen työstä, elämästä ja ihmissuhteista Pietarissa.

Anniina Tarasova kirjoittaa blogissaan,  että  Venäläisten tilikirjojen kirjoittaminen kesti  seitsemän vuotta.   Se on myyttinen vuosien määrä,   Gustave Flaubertin sanotaan kirjoittaneen  Rouva  Bovarya seitsemän  vuotta.  Myös  Aleksis  Kivi kirjoitti  seitsemän vuotta Seitsemää veljestä.   Mieleen ei tule nyt muita, mutta varmaan moni  muukin  kirjailija on  kärsinyt kirjansa vuoksi nuo myyttiset vuodet.  Se  ei merkitse, että kirja  olisi kirjoitettu joka päivä, viikko, kuukausi tai vuosi. Joskus  kestää vuosia  ennen kuin kirja löytää  muotonsa.  Vähän minua harmittaa, että Venäläisten  tilikirjojen rikas  materiaali   löysi  dekkarimuodon.   Olisiko kasvuyritysjohtaja  sanellut  epävarmalle kirjailijanalulle, että  tulos tai  ulos?   Mutta kannattaako viihde paperikirjan muodossa nykyään, kun  on   telkkarisarjat, Netflix, digipelit,  some ym. epäkirjalliset ajanvietteet?










  





























tiistaina, tammikuuta 22, 2019

Kokemuksia äänikirjoista

Kuvassa  Ninni ja kirjoja joita kuuntelen tai  olen kuunnellut   (luurien väliin ei mahtunut  neljää kirjaa enempää).


Kuinka kaikki alkoi


Olen vuosikaudet potenut kausiunettomuutta joulu-  ja   kesäkuussa, ja  syönyt  unitabletteja tai juonut  punaviiniä saadakseni unta.  Runsas  vuosi sitten joulukuussa  keksin vihdoin ja viimein ratkaisun  ongelmaan.  Se  löytyi  Ylen Areenasta.  Rupesin  kuuntelemaan  öisin    Marcel Proustin
 Kadonnutta aikaa etsimässä -kirjasarjaa, jota luki  näyttelijä Erja  Manto.  Hänellä  oli  niin rauhoittava  ääni, että  nukahdin kymmenessä minuutissa    aivan kuin  lapsena,  kun  äiti oli lukenut iltasatuja,   joita ilman en saanut  unta.  Voi olla, että Erja Manton (Mannon?) äänessä oli jotain samaa kuin äitini äänessä, jota en  muista.

 Kuinka kaikki jatkui

Ei aikaakaan, kun halusin kuunnella  äänikirjoja myös metrossa, bussissa, junassa ja erilaisissa jonotus- ja odotustiloissa.    Aikaisemmin olin lukenut  liikennevälineissä ja odotustiloissa, mutta heikko näköni oli   heikentynyt  entistäänkin niin, että  lukeminen niissä  kävi  rasittavaksi silmille.  Mutta  Ylen Areenan kuunteleminen  oli niissä  hieman hankalaa.  Ei ollut joko  WiFi-yhteyttä tai  jos oli, niin    se katkeili   varsinkin metrossa silloin kun vaunut olivat täynnä ihmisiä luurit korvilla (ehkä he kuuntelivat äänikirjoja). 

 Latasin  puhelimeen Helmetin Ellibs - sovelluksen. Helmetin e-kirjakokoelma oli aika vaatimaton,  menekkikirjoja kyllä löytyi, mutta ei vähälevikkistä kirjallisuutta.  Novelleja oli vähän ja  runokokoelmia vain yksi, se oli   Eino Leinon runot.  Vahinko, sillä runot ovat  oivaa kuunneltavaa  lyhyillä metromatkoilla.

 Ajattelin kokeilla jotain maksullista kirjojen digipalvelua,  mutta en löytänyt   Nextorysta,  Elisasta, Bookbeatista ja Storytelista   mielikirjailijoitani Olga Tokarczukia ja   Georges Perecia. Storytel  vaikutti muuten  kiinnostavalta palvelulta, siellä oli  mm. Samuel Beckettiä englanninkielellä, Danten Divina Commedia  myös englanninkielellä -  ja  ihme kyllä Paavo Haavikon  esikoiskokoelma Tiet  etäisyyksiin ja  Katri Valan  Pesäpuu palaa!  

 Celian nettisivustolta löytyivät kaikki ne  kaipaamani  äänikirjat, joita  ei kaupallisissa  digipalveluissa ollut. Celia on  näkövammaisten kirjasto.  Siellä on  aktiivisia   äänikirjojen kuuntelijoita siitä  päätellen, että olen saanut sieltä parhaat lainauskorvaukset. Rupesin miettimään miten pääsisin  Celian asiakkaaksi.  Nettisivustolla lukee, että sen   palvelu on "tarkoitettu kaikille joille  painetun tekstin lukeminen on vamman, sairauden tai muun vastaavan syyn vuoksi hankalaa."  Kysyin kirjastonhoitajalta, että olisiko  minulla edellytyksiä päästä  asiakkaaksi, kun  olen  lukihäiriöinen,   likinäköinen ja alkava kaihi on  ruvennut  haittamaan  lukemista.   Edellytykset riittivät.  Ensimmäinen kirja  jonka  lainasin Celiasta oli   ranskalaisen Michel Butorin  Tänä yönä nukut levottomasti. Se  kertoi keski-ikäisestä miehestä, joka matkusti yöjunassa Pariisista Roomaan vaimon luota  rakastajattaren luo. Se  oli  ranskalaisen uuden aallon romaaneja, ilmestynyt 1950-luvun loppupuolella. Junamatkan kuvaus oli syy miksi kirja kiinnosti minua.


Kuuntelukokemuksia

Ensimmäiset kuuntelemani runokirjat olivat Lassi Hyvärisen Tanssiva karhu -palkinnon voittanut Tuuli ja kissa (Poesia 2018),  ja  600 vuotta sitten eläneen zen-munkki  Ikkyuun  Riehaantunut pilvi ja luurankouni  (suomKai Nieminen, Basam Books 2010).  Kyllä kannatti  kuunnella!   Mutta  jos kuuntelee metromatkalla  dekkaria,  kannattaa pitää varansa, ettei aja  aseman ohi.

Seuraavaksi yritin kuunnella  kokonaisen  runoeepoksen. Se oli  Goethen Faust (suom. Otto Manninen, WSOY 1936), joka oli tehnyt minuun vaikutuksen kuusitoista- seitsemäntoistavuotiaana niin että  muistan vieläkin säkeet:

Kaks sielua, ah, mulla rinnass' on,
erilleen pyrkii kumpainenkin noista;
syliinsä lemmenkiihkoin maailmaa
pusertaa toinen kouristavin vaistoin,
maast' irti toinen pyrkii rajuin taistoin
päin alkuansa korkeaa.

Luettuna säkeet  säkeet ovat jotakuinkin siedettäviä, mutta kuultuina  aivan  kamalia.  En  pystynyt  jatkamaan kuuntelua. Vika ei ollut lukijassa, vaan aikansa  eläneessä suomennoksessa.  Sivumennen sanoen Vajaan vuoden aikana olen  kohdannut vain yhden lukijan,  jota en voinut kuunnella, koska hänellä oli niin vetelät  ässät.  

Minulle  kuuntelijana  on  tuottanut suurta  iloa  kaksi   modernia klassikkoa:  James Joycen Odysseus  ja  Georges Perecin  Elämä  Käyttöohje. Romaaneja.  Pentti Saarikoski suomensi Odysseuksen ja Ville Keynäs  Elämä Käyttöohjeen. Molemmat verrattomia suomentajia, ilman heidän  kielentajuaan kuuntelunautinto olisi  jäänyt pienemmäksi.

Joycen Odysseus ilmestyi vuonna 1964.  Olin siihen aikaan  kunnianhimoinen kirjallisuudenopiskelija  ja  kävin  yliopiston kuppilassa  enemmän tai  vähemmän teoreettisia keskusteluja kirjan rakenteesta, kielestä, tyylistä, kerronnasta ynnä muista seikoista.  Asiaan kuului myös  arvostella Saarikosken suomennosta kehnoksi.  Lähiluin  kirjan  rähjäiseen kuntoon kuten ylläolevasta kuvasta näkyy (se seisoo  Tammen Keltaisen kirjaston kirja Lasihelmipelin vieressä).  En  muistanut, miten  hauska kirja se oli  ennen kuin kuuntelin sen viime vuoden puolella. Ehkä en nuoruuden  tiukkapipoisuudessani ollut edes huomannut sen hauskuutta.  Ja  Saarikoskikin osoittautui   sekä luovaksi että loistavaksi  suomentajaksi.

Perecin "Käyttöohjetta" yritin lukea 2000-luvun  alussa ranskaksi pienessä ranskalaisessa kaupungissa, mutta  kielitaitoni ei riittänyt,  ja kirja  jäi kesken.  Ville Keynäsin  suomennos  ilmestyi vuonna  2006.   Ostin kirjan, mutta en päässyt lukemisen alkuun.  Oulipolaiset  teoriat kirjan  rakenteesta  olivat jäykistäneet minut.   Vapauduin  teorioiden vallasta vasta kun   rupesin  kuuntelemaan "Käyttöohjetta."  Rentouduin ja  nautin kuulemastani.  Kuuntelin kirjan ainakin kolmeen kertaan, ja joka kerta löysin  siitä jotain hykerryttävän hauskaa. 

Kolmas kuuntelemani moderni klassikko  on  Herman Hessen  Lasihelmipeli.  Teini-ikäisenä  hullaannuin +  samastuin Hessen  Arosuteen.  Hesse-huumassa minun oli  saatava lisää   lisää hänen kirjojaan, mutta suomeksi oli tuohon aikaanvain Alppien poika  Arosuden lisäksi.  Oli pakko lukea    ruotsinkielellä  Demian ja Siddhartha.  Kiinnostukseni itämaiseen henkisyyteen saattaa olla peräisin  Hesseltä.  Hyötyäkin  hänen kirjoistaan oli - ruotsinnumeroni nousi viitosesta  kahdeksikkoon, ja ylioppilaskirjoituksissa olin  hilkulla saada  laudaturin.

Lasihelmipeli ilmestyi ensimmäisen  kerran suomeksi  1972, sen  jälkeen sitä on ilmestynyt useita painoksia.    Ostin kirjan  viidennen painoksen, joka ilmestyi vuonna 1988.   Olin edelleen  kiinnostunut  itämaisesta henkisyydestä,   mutta   en ollut  enää teini-ikäinen.  Minusta  kirja oli  pitkäveteinen utopia  Kastalia -nimisestä  provinssista jossain Keski-Euroopassa joskus 25. vuosisadalla.  Se oli miesten valtakunta, jossa miehet pelasivat lasihelmipeliä  ja harrastivat  henkisiä  asioita ( tieteitä,  taiteita ja filosofiaa).    Naisia ei siellä ollut, ymmärrettävistä syistä, naiset olisivat vain  häirinneet miesten hengenviljelyä! Minusta se oli  pikemminkin  dystopia kuin utopia. Kirja jäi kesken. 

Seuraavan kerran  yritin lukea  Hessen aateromaania vuonna  1995, jolloin pelasin koko kesän ja osan syksyäkin lasihelmipeliä netissä.  Kirja   jäi taas kesken.  Se oli liian abstrakti.  Hesse ei kertonut mitään konkreettista  lasihelmipelistä, jotta olisin voinut verrata siihen omia pelikokemuksiani.  Peli  oli ilmeisesti  jonkinlainen  kehitelmä hänen mielikuvituksessaan, eikä  hän  ollut  pelannut sitä todellisuudessa.

Kolmannen  kerran yritin päästä Lasihelmipelin sisään kuuntelemalla sitä.  Viikko sitten (15.1.)  nukahdin  kesken kuuntelun. Näin unta että istuin  hämärässä huoneessa pitkän soikean pöydän  ääressä  tuntemattomien ihmisten kanssa.   Oli menneillään joku kokous. Pöydän  toisella puolella  seisoi tummatukkainen nainen pitämässä puhetta. Hän näytti keskikoulun aikaiselta luokkatoveriltani,  Hän puhui puhumistaan Vaikutti siltä kuin hän olisi pitänyt jonkinlaista vaalipuhetta.   Minulla  oli jotain  sanottavaa, ehkä eriävä mielipide, mutta  en saanut puheenvuoroa. Yritin monta kertaa keskeyttää naisen  puhetulvan.  Ääni ja voimat menivät  turhissa yrityksissä, ja kurkusta  kuului  pelkkää kähinää. 

  Tilanne oli kuin painajaisunissa, joissa  jalat halvaantuvat, kun yrittää juosta  jotain karkuun.  Minulta halvaantui ääni ja heräsin aamuyöstä omaan pihinääni. Olin  unohtanut  säätää kuunteluohjelman  uniajastimen,  luureissa pajatti  lukija  "veljeskuntamme ja  järjestelmämme tarkoituksesta."   Tuli tunne , että  minulla ei ole  edellytyksiä päästä tämän kirjan  sisään. Hyvästi  Lasihelmipeli!  Minun pitäisi olla  maailman ja  ihmisten  parantamisesta innostunut teini,  mutta olen  vanha nainen.  Oman  rajallisuutensa tajuaa   aamuyön hiljaisina tunteina.

 Klassikkojen  lisäksi olen kuunnellut koko joukon  viime  vuonna  ilmestyneitä kirjoja, mutta   en muista kirjojen ja tekijöiden nimiä. Minulla on parempi  näkö- kuin kuulomuisti,  joka  on kertakaikkiaan kehno,  ollut sellainen aina.  En muista ihmistenkään nimiä, kun heidät  esitellään minulle  ensikertaa. Se on kiusallista.  Kaksi  kirjaa  on kuitenkin jäänyt   mieleeni.  Toinen  on  Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen  öisin ja toinen Eeva  Turusen Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa.  

 Minä ihastuin kummankin kertojanääneen, se oli  niin persoonallinen,että heidän  kirjansa  erottuivat  selkeästi muista kirjoista. Tuntui  kuin Tukkimäki olisi   puhunut   minulle itsestään  ja  kiinnostuksensa kohteista  naisista, jotka  kirjoittivat, maalasivat ja matkustivat, kuin  olisin ollut  hänen hyvä  kaverinsa.    Ostin hänen kirjansa, koska tutkimusmatkailija- ja  taiteilijanaiset, joista hän kertoi, alkoivat kiinnostaa minuakin.

 Turusen virkeät lauseet,  hänen kielensä rytmi ja  kekseliäisyys puolestaan hurmasivat  minun korvani. Erityisen paljon  pidin kertomuksesta  Parahin tekninen isännöitsijä,  jossa  yksinäinen  nainen kirjoittaa isännöitsijälle  pitkää kirjettä.  Nautin   hänen ihmissuhdetarinoitaan, ne olivat  niin tragikoomisia, että hihittelin  itsekseni metrossa. Ne  poikkesivat    huumorinsa takia  niin paljon   angstisista  suomalaisihmistarinoista. 

Summa summarum:  Äänikirjat  ovat  armottomia. Ne paljastavat  kielen ja tyylin  falskiudet ja kömpelyydet. Teennäiset   metaforat ja vertaukset tappavat  kielen. Jos kieli on tylsää  ja  lauseiden rytmi   yksitoikkoisen elotonta,   kirja on  kuuntelukelvoton.  Mikäli   tarinan rakenne, monikerroksisuus,  yksityiskohdat ynnä muut  kaunokirjalliset seikat kiinnostavat, kannattaa lukea   enemmin  kuin kuunnella kirja. 






























sunnuntaina, tammikuuta 13, 2019

Erilainen matkakirja



Japanilaisen Susumu Shingun  liikkuva veistos Mudamissa, Modernin taiteen museossa Luxemburgissa ( ja minä  ihailemassa   veistosta).   Shingun näyttely päättyi loppiaisena.  Ihastuin hänen  kineettisiin   veistoksiinsa, joita tuuli  liikutteli Mudamin pihamaalla.  Minusta  on mainiota , että  veistokset  liikkuvat   eivätkä enää jökötä liikkumattomina maassa.  

                                   Matkat ja museot


Joulun ja uudenvuoden  välissä  lensin  Helsingistä  Frankfurtiin, sieltä Luxemburgiin  ja   samaa  reittiä toisinpäin takaisin Suomeen. Matkakirjana  minulla  oli  Tokarczukin   Vaeltajat ( Suom. Tapani Kärkkäinen  2012.)  Teoksen   teeman  keskeinen lause, minun mielestäni on: " Se joka pysähtyy, kivettyy, joka jää, lävistetään kuin hyönteinen, hänen sydämensä läpi isketään puinen neula."  

Vaeltajien  kertoja on nimetön nainen.   Hänen  itineraarinsa on paljon kiinnostaampi kuin minun.  Se  on  seuraavanlainen:  1. Wien, Narrenturm  2. Wien, Josephinum 3. Dresden, Deutsches Hygiene-Museum 4. Berlin, Berliner Medizinhistorische Museum der Charité 5. Leiden  Museum  Boerhaave 6. Amsterdam, Vrolik Museum 7. Riika, Paula Stradina Medicinas vestures muzejs ja Jekaba Primana anatomijas muzejes 8. Pietari, Musei antropologii  (Kunstakamera) 9. Philadelphia, Mütter Museum.


Olen linkittänyt  kolme  museota, jotta  lukija voi  käydä  katsomassa mikä  nimetöntä minäkertojaa kiinnostaa.   Hän sanoo, ettei hän ole koskaan  ollut  kovin kiinnostunut taidemuseoista ja  mikäli  hänestä riippuisi,  hän muuttaisi ne mielihyvin "kuriositeettikabineteiksi, joihin  kootaan esille pantavaksi kaikkea sellaista, mikä on  harvinaista ja ainutkertaista, kummallista ja hirviömäistä. Sellaista mikä lymyää tietoisuuden varjopuolella ja joka sinne kurkistaessa lymyää samantien näköpiiristä." 
(Minun lisäykseni: Kuten yli 300 miljoonaa vuotta vanha sokeritoukka, joka livahtaa piiloon  kun kylpyhuoneeseen sytyttää valon).

 Häntä   vetävät   puoleensa sairaaloiden yhteydessä olevat  kokoelmat.    "Ne  kertovat  muinaisten keräilijöidensä  arveluttavasta mausta,   jota  edustavat      vuosien varrella kerätyt luonnonoikut, kaksipäiset ja päättömät     formaldehydiliuoksessa leijuvat reliikit.   Joku on nähtävästi katsonut, että  näille luonnonoikuille kuuluu kuolemattomuus."   Anatomisten museoiden reliikit ovat  kertojan  vaelluksen  päämäärä.   Hän vertaa itseään pyhiinvaeltajaan.   Hän on  sitä mieltä, että  ihmisestä, joka ei pidä yksin matkustamisesta, ei ole  pyhiinvaeltajakasi.

Hän    vaeltaa    kaksituhattaluvun  ensimmäisellä  vuosikymmenellä pääasiassa Euroopassa,   ehkä vuoden 2005 tienoilla,  koska   minun muistini  mukaan  tuon vuosikymmenen   parina ensimmäisenä  vuonna ei  vielä ollut  videoyhteydellä  varustettuja kännyköitä,  ei Wikipediaa , ei ilmaista internettiä lentokentillä,  ei naisille  minikokoisia kosmetiikkapakkauksia  lentomatkoja varten eikä    Lara Croftia   voinut pelata  lentokoneessa.   Ne olivat viattomuuden aikoja.   Somea ja  Facebookia ei ollut,   Googlekin kulki  vielä lapsenkengissä, mutta jo vuosikymmenen puolivälissä googlaamalla  v oi löytää   melkein kenet tahansa.    Jos ihmistä ei  löydy internetistä , niin häntä ei  ole  olemassa, toteaa  kertoja.  Yksi  Vaeltajien monista tarinoista kertoo miehestä, joka  löytää nuoruudenrakastettunsa     nimen ja osoitteen netistä ja   ottaa häneen yhteyttä sähköpostilla. Nainen matkustaa toiselta puolen  maapalloa tapaamaan miestä.

Kertoja on senikäinen  nainen, että hän  on muuttunut näkymättömäksi.  Se tapahtuu  väistämättä  naisille  keski-iän koittaessa. Hänestä se on hyvä asia. Silloin  voi   tarkkailla ihmisiä ja kirjoittaa rauhassa,  mitä näkee ja ajattelee.    Hän kertoo kirjoittavansa junissa, hotelleissa,  odotushalleissa, lentokoneiden  alas laskettavilla pöydillä, museoiden portailla, kahviloissa, tiensivuun pysäytetyssä autossa. Hän kirjoittaa lounaan aikana, joka pöydän alla ( mikä huvittaa minua) tai vessassa.  Minä ymmärrän häntä. Matkoilla   saa paljon   ideoita, jotka on kirjoitettava heti muistiin  muuten ne katoavat  kuin öiset unet.   On matkustettava yksin  ja   välteltävä maanmiehiä, että voi kirjoittaa.

 "Mutta minusta ei koskaan tullut oikeaa kirjailijaa - miehet ylipäätään tuntuvat kirjailijoina vakuuttavammilta,"  kertoja toteaa ja jatkaa: " Teksteissäni elämä muuttui epätäydellisiksi kertomuksiksi, unenomaisiksi pikkutarinoiksi tai  hämäriksi  juonenpätkiksi, se näyttäytyi etäältä, kummallisesti nyrjähtäneistä näkökulmista tai  poikkileikkauksina, ja kokonaisuudesta oli vaikea sanoa yhtään mitään."  Onneksi hän  ei  oppinut  kirjoittamaan kuten miehet. 

 Vaeltajat -romaanin   kerronta  ei etene lineaarisesti kuin juna  pisteestä A pisteeseen B, vaan  hypähtelee  ajasta,  paikasta, asiasta ja henkilöstä toiseen. Kirjassa on 116 otsikolla varustettua fragmenttia. Jotkut  niistä   ovat vain  lauseen tai parin mittaisia, jotkut kymmenien  sivujen pituisia  tarinoita. Valitsen näytteeksi fragmentin, joka  on vajaan puolen sivun mittainen. Sen nimi  on: 



                                                    Naparetket.


"Mieleeni muistuu, että Borges muisti joskus lukeneensa  siitä, miten tanskalaispapit olivat tiettävästi joskus Tanskan  suurvalta-aikaan julistaneet kirkoissa, että se joka lähtee  naparetkelle Pohjoisnavalle saa helpommin  osakseen sielun pelastuksen. Mutta koska halukkaita ei juuri ollut, papit totesivat että retki olisi pitkä ja raskas, eikä se suinkaan sopisi kaikille vaan ainoastaan rohkeimmille. Mutta halukkaita ei edelleenkään ilmaantunut. Jotta papit olisivat  säilyttäneet kasvonsa, he yksinkertaistivat julistustaan: oikeastaan mikä tahansa matka voitaisiin lukea naparetken veroiseksi, vaikka ihan lyhytkin retki, jopa vossikka-ajelu.
     Nykyään varmaan metromatkakin."

Minä valitsin tuon  fragmentin, koska ennen  matkalle  lähtöä  olin  lukenut  Borgesin esseen   Kafka ja hänen edeltäjänsä kokoelmasta  Haarautuvien polkujen  puutarha. Latasin kokoelman äänikirjana matkapuhelimeeni   Tokarczukin Vaeltajien lisäksi   ja riemastuin kun  löysin Borges-muistuman hänen kirjastaan.   Se ei sinänsä  ollut mikään suuri yhteensattuma, mutta  kirjallisuuden lukeminen on    toisinaan  suuri löytöretki.


Borges oli pitänyt Kierkegaardia  yhtenä Kafkan edeltäjistä ja perustellut näkemystään  mm. tarinalla tanskalaisista papeista, jonka oli löytänyt Kierkegaard-elämäkerrasta.  Kierkegaardin mukaan   papit ilmoittivat lopulta, että" matka kuin matka, vaikkapa vain  laivaretki Tanskasta Lontooseen, tai sunnuntaiajelu kaupungin keskustassa on oikein tulkittuna  todellinen naparetki." ( Matti Rossin käännös v. 1969).  


Yhtä  riemastuttava oli   ensikohtaaminen Olga Tockarczukin  kanssa vuonna  2004, jolloin hänen  romaaninsa  Päivän talo, yön talo  ilmestyi suomeksi Tapani Kärkkäisen suomentamana.  Tockarczukista tuli   suosikkikirjailijana, kun luin että kirjan  minäkertoja  kävi  internetin  unisivustoilla lukemassa  unia.  Unet olivat  kirjan keskeinen teema. Ajattelin, että ehkä me olemme tavanneet jollakin  unisivustolla  yhdeksänkymmentäluvulla, jolloin  vierailin ahkerasti noilla sivustoilla.  Hänestä tuli  tuolloin minun  kirjailijasuosikkini.  Suhde häneen   on ollut kestävä.   Me olemme  tavanneet kerran  Best European Fiction -antologian  sivuilla (se tapahtui vuonna 2011), mutta en  ole varma huomasiko hän minut. 



                            Kirjan  uusi  tuleminen


Vuonna  2018   Tockarczukin matkakirja ilmestyi englanniksi  nimellä  Flights ja  sai  samantien   arvostetun Kansainvälisen Booker- palkinnon.  Flights tarkoittaa lentoja ja pakoja eikä se aivan  vastaa vuonna 2007 ilmestyneen  alkuteoksen nimeä Bieguni.    Kirjan  suomentaja Tapani  Kärkkäinen    selvittää blogikirjoituksessaan Olga Tockarczukista,  että   Bieguni -nimi   viittaa 1700 luvulla syntyneeseen vanhauskoiseen lahkoon, joka tunnetaan venäjäksi nimellä beguny tai stranniki, suomeksi "vaeltajat, "muukalaiset" tai "pakenijat."  Lahko uskoo, että maailma on joutunut saatanan valtaan ja ainoa keino pysyä puhtaana on olla  alituisesti liikkeessä ja välttää kaikkia  yhteiskunnan järjestyneitä organisaatioita.  



Palkinnon jälkeen  Australiassa ilmestynyt  pokkarin kansi. En tiedä kuka on  graafikko. Palkinto  tuli  toukokuussa. ja minä päätin, että luen  kirjan uudelleen heti kun pääsen eroon oman matkakirjani käsikirjoituksesta.  (Pääsin siitä irti vasta joulun alla).  Olin lukenut   Tockarczukin kirjan  kuusi, melkein seitsemän  vuotta   sitten,  kun  kirja ilmestyi  suomeksi,  ja kirjoittanut  siitä   blogitekstin, mutta unohtanut  sekä sen  tekstin  että  kirjan sisällön   lukuun ottamatta yhtä tarinaa, jossa  heinällä  täytetty  itävaltalainen hovimies  ja diplomaatti  Angelo Soliman oli pantu  näytteille  Wienin  Kunstkameraan, koska hän oli  ihonväriltään musta.  Tarina oli tehnyt minuun vaikutuksen.  Kirja kannatti lukea uudelleen. Se oli  ollut  hyvä jo  ensimmäisellä lukukerralla ja vain   parantunut  vanhetessaan.  

Kansainvälinen   Booker-palkinto nosti   Tokarczukin  kirjan  unholasta.  Harvoille kirjoille käy  niin onnellisesti, mutta joskus  ajallinen välimatka auttaa näkemään  paremmin kirjan monet tasot. Tokarczuk sanoi palkinnonjakotilaisuudessa olevansa  yllättynyt ja  onnellinen.    Hän oli  uskonut , että    Vaeltajien  aika  oli ohitse, koska se oli  ilmestynyt  jo  yksitoista vuotta sitten.  " Olen  hyvin onnellinen, että  tämä kirja on saavuttanut uuden tason  yleismaailmallisena   kertomuksena  matkustamisesta,  liikkeestä ja liikkuvuudesta.   Kirja tuntuu olevan   yhä ajankohtainen," hän  totesi palkintopuheessa. 


 Tilaisuuden  jälkeen tehdyssä  haastattelussa  hän kertoi, että  hän oli  aloittanut  Vaeltajien kirjoittamisen  etsimällä uutta muotoa romaanille, "koska  me elämme  sellaisessa hullussa maailmassa, että meidän  on  määriteltävä uudelleen  mikä  romaani on. On mahdotonta  kertoa  kirjan tarinaa alusta loppuun lineaarisella tavalla.  Aluksi  mielessäni oli    hyppiminen  yhdestä pisteestä toiseen. Se  on kuin  tietokoneen ikkunoiden avaaminen, on niin paljon  paikkoja.  Tai kuin  television laittaminen  päälle  - siinä toinen metafora - ja   voi  hyppiä  kanavalta toiselle."




                           Ihmisen vahvin elin on kieli


Vaeltajat   on kääntäjiä palkitseva kirja.  Vuonna  2013 Tapani Kärkkäinen sai Acgricola-palkinnon parhaasta   suomennoksesta,  ja  vuonna 2018 Jennifer Croft parhaasta englanninnoksesta. Hän jakoi  Kansainvälisen Booker-palkinnon  50 000 puntaa Olga Tokarczukin kanssa. 

Jennifer Croft on kirjailija, kriitikko ja kääntäjä.  Hän on opiskellut  puolankieltä Iowan yliopistossa, suorittanut maisterin tutkinnon kirjallisuuden kääntämisestä ja   asunut  kaksi vuotta Puolassa  Fullbright- stipendiaattina.    Kaikin puolin  ansioituneellekin  kääntäjälle tulee  eteen  pulmatilanteita.   Puolan- ja suomenkielessä  on  yksi "kieli" jolla on kaksi merkitystä, se tarkoittaa yhteydestä riippuen joka  anatomista  lihasta tai  puhuttua, kirjoitettua, viitottua kieltä. Englanninkielessä on "tongue" (lihas) ja "language" (kielijärjestelmä).   Ylläoleva otsikko  on  Kärkkäisen käännös suomeksi.  Croft kääntää  saman  otsikon englanniksi: " The    Tongue Is the Smallest Muscle" ( katso Wikipedian artikkeli, jossa on luettelo kirjan otsikoista). En tiedä millainen on alkukielen otsikko,  mutta englanninkielellä otsikko menettää metaforisen merkityksensä.  Kieli on, jos ei ihmisen, niin ainakin kirjailijan vahvin elin.  Englanninkielinen lause ei sitäpaitsi pidä paikaansa.  Ihmisen pienin lihas on  välikorvan jalustinlihas, ei kieli.   Tämänkaltaisiin  ongelmiin  kääntäjä  törmää, kun hän siirtyy kielijärjestelmästä toiseen.   Mutta onneksi on   vielä olemassa lannistumattomia  kääntäjiä. Ilman heidän työtään  lukijoiden maailma jäisi  kovin  nurkkakuntaiseksi.




 OlgaTokarczukin romaanin Vaeltajat kuvitusta.  Aukeaman  kuva    Odysseuksen   vaelluksista.   Karttakuva  on peräisin   teoksesta The Agile Rabbit Book of  Historical and Curious Maps. The Perin Press, Amsterdam  2005.