sunnuntaina, tammikuuta 13, 2019

Erilainen matkakirja



Japanilaisen Susumu Shingun  liikkuva veistos Mudamissa, Modernin taiteen museossa Luxemburgissa ( ja minä  ihailemassa   veistosta).   Shingun näyttely päättyi loppiaisena.  Ihastuin hänen  kineettisiin   veistoksiinsa, joita tuuli  liikutteli Mudamin pihamaalla.  Minusta  on mainiota , että  veistokset  liikkuvat   eivätkä enää jökötä liikkumattomina maassa.  

                                   Matkat ja museot


Joulun ja uudenvuoden  välissä  lensin  Helsingistä  Frankfurtiin, sieltä Luxemburgiin  ja   samaa  reittiä toisinpäin takaisin Suomeen. Matkakirjana  minulla  oli  Tokarczukin   Vaeltajat ( Suom. Tapani Kärkkäinen  2012.)  Teoksen   teeman  keskeinen lause, minun mielestäni on: " Se joka pysähtyy, kivettyy, joka jää, lävistetään kuin hyönteinen, hänen sydämensä läpi isketään puinen neula."  

Vaeltajien  kertoja on nimetön nainen.   Hänen  itineraarinsa on paljon kiinnostaampi kuin minun.  Se  on  seuraavanlainen:  1. Wien, Narrenturm  2. Wien, Josephinum 3. Dresden, Deutsches Hygiene-Museum 4. Berlin, Berliner Medizinhistorische Museum der Charité 5. Leiden  Museum  Boerhaave 6. Amsterdam, Vrolik Museum 7. Riika, Paula Stradina Medicinas vestures muzejs ja Jekaba Primana anatomijas muzejes 8. Pietari, Musei antropologii  (Kunstakamera) 9. Philadelphia, Mütter Museum.


Olen linkittänyt  kolme  museota, jotta  lukija voi  käydä  katsomassa mikä  nimetöntä minäkertojaa kiinnostaa.   Hän sanoo, ettei hän ole koskaan  ollut  kovin kiinnostunut taidemuseoista ja  mikäli  hänestä riippuisi,  hän muuttaisi ne mielihyvin "kuriositeettikabineteiksi, joihin  kootaan esille pantavaksi kaikkea sellaista, mikä on  harvinaista ja ainutkertaista, kummallista ja hirviömäistä. Sellaista mikä lymyää tietoisuuden varjopuolella ja joka sinne kurkistaessa lymyää samantien näköpiiristä." 
(Minun lisäykseni: Kuten yli 300 miljoonaa vuotta vanha sokeritoukka, joka livahtaa piiloon  kun kylpyhuoneeseen sytyttää valon).

 Häntä   vetävät   puoleensa sairaaloiden yhteydessä olevat  kokoelmat.    "Ne  kertovat  muinaisten keräilijöidensä  arveluttavasta mausta,   jota  edustavat      vuosien varrella kerätyt luonnonoikut, kaksipäiset ja päättömät     formaldehydiliuoksessa leijuvat reliikit.   Joku on nähtävästi katsonut, että  näille luonnonoikuille kuuluu kuolemattomuus."   Anatomisten museoiden reliikit ovat  kertojan  vaelluksen  päämäärä.   Hän vertaa itseään pyhiinvaeltajaan.   Hän on  sitä mieltä, että  ihmisestä, joka ei pidä yksin matkustamisesta, ei ole  pyhiinvaeltajakasi.

Hän    vaeltaa    kaksituhattaluvun  ensimmäisellä  vuosikymmenellä pääasiassa Euroopassa,   ehkä vuoden 2005 tienoilla,  koska   minun muistini  mukaan  tuon vuosikymmenen   parina ensimmäisenä  vuonna ei  vielä ollut  videoyhteydellä  varustettuja kännyköitä,  ei Wikipediaa , ei ilmaista internettiä lentokentillä,  ei naisille  minikokoisia kosmetiikkapakkauksia  lentomatkoja varten eikä    Lara Croftia   voinut pelata  lentokoneessa.   Ne olivat viattomuuden aikoja.   Somea ja  Facebookia ei ollut,   Googlekin kulki  vielä lapsenkengissä, mutta jo vuosikymmenen puolivälissä googlaamalla  v oi löytää   melkein kenet tahansa.    Jos ihmistä ei  löydy internetistä , niin häntä ei  ole  olemassa, toteaa  kertoja.  Yksi  Vaeltajien monista tarinoista kertoo miehestä, joka  löytää nuoruudenrakastettunsa     nimen ja osoitteen netistä ja   ottaa häneen yhteyttä sähköpostilla. Nainen matkustaa toiselta puolen  maapalloa tapaamaan miestä.

Kertoja on senikäinen  nainen, että hän  on muuttunut näkymättömäksi.  Se tapahtuu  väistämättä  naisille  keski-iän koittaessa. Hänestä se on hyvä asia. Silloin  voi   tarkkailla ihmisiä ja kirjoittaa rauhassa,  mitä näkee ja ajattelee.    Hän kertoo kirjoittavansa junissa, hotelleissa,  odotushalleissa, lentokoneiden  alas laskettavilla pöydillä, museoiden portailla, kahviloissa, tiensivuun pysäytetyssä autossa. Hän kirjoittaa lounaan aikana, joka pöydän alla ( mikä huvittaa minua) tai vessassa.  Minä ymmärrän häntä. Matkoilla   saa paljon   ideoita, jotka on kirjoitettava heti muistiin  muuten ne katoavat  kuin öiset unet.   On matkustettava yksin  ja   välteltävä maanmiehiä, että voi kirjoittaa.

 "Mutta minusta ei koskaan tullut oikeaa kirjailijaa - miehet ylipäätään tuntuvat kirjailijoina vakuuttavammilta,"  kertoja toteaa ja jatkaa: " Teksteissäni elämä muuttui epätäydellisiksi kertomuksiksi, unenomaisiksi pikkutarinoiksi tai  hämäriksi  juonenpätkiksi, se näyttäytyi etäältä, kummallisesti nyrjähtäneistä näkökulmista tai  poikkileikkauksina, ja kokonaisuudesta oli vaikea sanoa yhtään mitään."  Onneksi hän  ei  oppinut  kirjoittamaan kuten miehet. 

 Vaeltajat -romaanin   kerronta  ei etene lineaarisesti kuin juna  pisteestä A pisteeseen B, vaan  hypähtelee  ajasta,  paikasta, asiasta ja henkilöstä toiseen. Kirjassa on 116 otsikolla varustettua fragmenttia. Jotkut  niistä   ovat vain  lauseen tai parin mittaisia, jotkut kymmenien  sivujen pituisia  tarinoita. Valitsen näytteeksi fragmentin, joka  on vajaan puolen sivun mittainen. Sen nimi  on: 



                                                    Naparetket.


"Mieleeni muistuu, että Borges muisti joskus lukeneensa  siitä, miten tanskalaispapit olivat tiettävästi joskus Tanskan  suurvalta-aikaan julistaneet kirkoissa, että se joka lähtee  naparetkelle Pohjoisnavalle saa helpommin  osakseen sielun pelastuksen. Mutta koska halukkaita ei juuri ollut, papit totesivat että retki olisi pitkä ja raskas, eikä se suinkaan sopisi kaikille vaan ainoastaan rohkeimmille. Mutta halukkaita ei edelleenkään ilmaantunut. Jotta papit olisivat  säilyttäneet kasvonsa, he yksinkertaistivat julistustaan: oikeastaan mikä tahansa matka voitaisiin lukea naparetken veroiseksi, vaikka ihan lyhytkin retki, jopa vossikka-ajelu.
     Nykyään varmaan metromatkakin."

Minä valitsin tuon  fragmentin, koska ennen  matkalle  lähtöä  olin  lukenut  Borgesin esseen   Kafka ja hänen edeltäjänsä kokoelmasta  Haarautuvien polkujen  puutarha. Latasin kokoelman äänikirjana matkapuhelimeeni   Tokarczukin Vaeltajien lisäksi   ja riemastuin kun  löysin Borges-muistuman hänen kirjastaan.   Se ei sinänsä  ollut mikään suuri yhteensattuma, mutta  kirjallisuuden lukeminen on    toisinaan  suuri löytöretki.


Borges oli pitänyt Kierkegaardia  yhtenä Kafkan edeltäjistä ja perustellut näkemystään  mm. tarinalla tanskalaisista papeista, jonka oli löytänyt Kierkegaard-elämäkerrasta.  Kierkegaardin mukaan   papit ilmoittivat lopulta, että" matka kuin matka, vaikkapa vain  laivaretki Tanskasta Lontooseen, tai sunnuntaiajelu kaupungin keskustassa on oikein tulkittuna  todellinen naparetki." ( Matti Rossin käännös v. 1969).  


Yhtä  riemastuttava oli   ensikohtaaminen Olga Tockarczukin  kanssa vuonna  2004, jolloin hänen  romaaninsa  Päivän talo, yön talo  ilmestyi suomeksi Tapani Kärkkäisen suomentamana.  Tockarczukista tuli   suosikkikirjailijana, kun luin että kirjan  minäkertoja  kävi  internetin  unisivustoilla lukemassa  unia.  Unet olivat  kirjan keskeinen teema. Ajattelin, että ehkä me olemme tavanneet jollakin  unisivustolla  yhdeksänkymmentäluvulla, jolloin  vierailin ahkerasti noilla sivustoilla.  Hänestä tuli  tuolloin minun  kirjailijasuosikkini.  Suhde häneen   on ollut kestävä.   Me olemme  tavanneet kerran  Best European Fiction -antologian  sivuilla (se tapahtui vuonna 2011), mutta en  ole varma huomasiko hän minut. 



                            Kirjan  uusi  tuleminen


Vuonna  2018   Tockarczukin matkakirja ilmestyi englanniksi  nimellä  Flights ja  sai  samantien   arvostetun Kansainvälisen Booker- palkinnon.  Flights tarkoittaa lentoja ja pakoja eikä se aivan  vastaa vuonna 2007 ilmestyneen  alkuteoksen nimeä Bieguni.    Kirjan  suomentaja Tapani  Kärkkäinen    selvittää blogikirjoituksessaan Olga Tockarczukista,  että   Bieguni -nimi   viittaa 1700 luvulla syntyneeseen vanhauskoiseen lahkoon, joka tunnetaan venäjäksi nimellä beguny tai stranniki, suomeksi "vaeltajat, "muukalaiset" tai "pakenijat."  Lahko uskoo, että maailma on joutunut saatanan valtaan ja ainoa keino pysyä puhtaana on olla  alituisesti liikkeessä ja välttää kaikkia  yhteiskunnan järjestyneitä organisaatioita.  



Palkinnon jälkeen  Australiassa ilmestynyt  pokkarin kansi. En tiedä kuka on  graafikko. Palkinto  tuli  toukokuussa. ja minä päätin, että luen  kirjan uudelleen heti kun pääsen eroon oman matkakirjani käsikirjoituksesta.  (Pääsin siitä irti vasta joulun alla).  Olin lukenut   Tockarczukin kirjan  kuusi, melkein seitsemän  vuotta   sitten,  kun  kirja ilmestyi  suomeksi,  ja kirjoittanut  siitä   blogitekstin, mutta unohtanut  sekä sen  tekstin  että  kirjan sisällön   lukuun ottamatta yhtä tarinaa, jossa  heinällä  täytetty  itävaltalainen hovimies  ja diplomaatti  Angelo Soliman oli pantu  näytteille  Wienin  Kunstkameraan, koska hän oli  ihonväriltään musta.  Tarina oli tehnyt minuun vaikutuksen.  Kirja kannatti lukea uudelleen. Se oli  ollut  hyvä jo  ensimmäisellä lukukerralla ja vain   parantunut  vanhetessaan.  

Kansainvälinen   Booker-palkinto nosti   Tokarczukin  kirjan  unholasta.  Harvoille kirjoille käy  niin onnellisesti, mutta joskus  ajallinen välimatka auttaa näkemään  paremmin kirjan monet tasot. Tokarczuk sanoi palkinnonjakotilaisuudessa olevansa  yllättynyt ja  onnellinen.    Hän oli  uskonut , että    Vaeltajien  aika  oli ohitse, koska se oli  ilmestynyt  jo  yksitoista vuotta sitten.  " Olen  hyvin onnellinen, että  tämä kirja on saavuttanut uuden tason  yleismaailmallisena   kertomuksena  matkustamisesta,  liikkeestä ja liikkuvuudesta.   Kirja tuntuu olevan   yhä ajankohtainen," hän  totesi palkintopuheessa. 


 Tilaisuuden  jälkeen tehdyssä  haastattelussa  hän kertoi, että  hän oli  aloittanut  Vaeltajien kirjoittamisen  etsimällä uutta muotoa romaanille, "koska  me elämme  sellaisessa hullussa maailmassa, että meidän  on  määriteltävä uudelleen  mikä  romaani on. On mahdotonta  kertoa  kirjan tarinaa alusta loppuun lineaarisella tavalla.  Aluksi  mielessäni oli    hyppiminen  yhdestä pisteestä toiseen. Se  on kuin  tietokoneen ikkunoiden avaaminen, on niin paljon  paikkoja.  Tai kuin  television laittaminen  päälle  - siinä toinen metafora - ja   voi  hyppiä  kanavalta toiselle."




                           Ihmisen vahvin elin on kieli


Vaeltajat   on kääntäjiä palkitseva kirja.  Vuonna  2013 Tapani Kärkkäinen sai Acgricola-palkinnon parhaasta   suomennoksesta,  ja  vuonna 2018 Jennifer Croft parhaasta englanninnoksesta. Hän jakoi  Kansainvälisen Booker-palkinnon  50 000 puntaa Olga Tokarczukin kanssa. 

Jennifer Croft on kirjailija, kriitikko ja kääntäjä.  Hän on opiskellut  puolankieltä Iowan yliopistossa, suorittanut maisterin tutkinnon kirjallisuuden kääntämisestä ja   asunut  kaksi vuotta Puolassa  Fullbright- stipendiaattina.    Kaikin puolin  ansioituneellekin  kääntäjälle tulee  eteen  pulmatilanteita.   Puolan- ja suomenkielessä  on  yksi "kieli" jolla on kaksi merkitystä, se tarkoittaa yhteydestä riippuen joka  anatomista  lihasta tai  puhuttua, kirjoitettua, viitottua kieltä. Englanninkielessä on "tongue" (lihas) ja "language" (kielijärjestelmä).   Ylläoleva otsikko  on  Kärkkäisen käännös suomeksi.  Croft kääntää  saman  otsikon englanniksi: " The    Tongue Is the Smallest Muscle" ( katso Wikipedian artikkeli, jossa on luettelo kirjan otsikoista). En tiedä millainen on alkukielen otsikko,  mutta englanninkielellä otsikko menettää metaforisen merkityksensä.  Kieli on, jos ei ihmisen, niin ainakin kirjailijan vahvin elin.  Englanninkielinen lause ei sitäpaitsi pidä paikaansa.  Ihmisen pienin lihas on  välikorvan jalustinlihas, ei kieli.   Tämänkaltaisiin  ongelmiin  kääntäjä  törmää, kun hän siirtyy kielijärjestelmästä toiseen.   Mutta onneksi on   vielä olemassa lannistumattomia  kääntäjiä. Ilman heidän työtään  lukijoiden maailma jäisi  kovin  nurkkakuntaiseksi.




 OlgaTokarczukin romaanin Vaeltajat kuvitusta.  Aukeaman  kuva    Odysseuksen   vaelluksista.   Karttakuva  on peräisin   teoksesta The Agile Rabbit Book of  Historical and Curious Maps. The Perin Press, Amsterdam  2005.  


keskiviikkona, joulukuuta 26, 2018

Kirjastossa

Työpöydällä kirjakissa Ninni ja  Borgesin  suomennetut teokset



Millainen on suurenmoinen kirjasto?  Mark Twainin mukaan se on  kirjasto, josta on jätetty pois Jane Austenin kirjat ”Vaikka  siihen kirjastoon ei muita kirjoja jäisikään, se olisi  edelleen  suurenmoinen kirjasto, koska siinä ei olisi Jane  Austenin teoksia.”    Mark Twainin kirjastomielipide on peräisin Jorge Luis Borgesin Omaelämäkerrasta (Suom. Pentti Saarista. Aviador 2018.) Alkuperäisteoksen nimi on Autobiographical Essay. Se ilmestyi New Yorkerissa vuonna 1970. Kirja keskittyy olennaiseen eli siihen miten Borges kehittyi lukijasta kirjailijaksi.  Ensimmäinen romaani, jonka hän muistaa lukeneensa kokonaan, oli Twainin Huckleberry Finn. Hän oli yksinäinen lapsi, kuten monet tulevat kirjailijat ovat olleet lapsuusvuosinaan. Kirjat olivat hänen kavereitaan. Isä opetti hänelle muun muassa ”runouden mahdin: sen tosiasian etteivät sanat ole yksinomaan keino kommunikoida vaan maagisia ja musikaalisia symboleja.”  

Omaelämäkerta on kiitettävän tiivis kirja, vain 124 sivua. Kaikki epäolennainen kuten rakkaudet, vaimot ja epäonnistuneet avioliitot on jätetty syrjään.  Hänen elämänsä nainen oli kirjallisesti sivistynyt äiti, joka oli siitä pitäen  kun hän sokeutui, hänen  vakituinen työtoverinsa, sihteerinsä,  matka- ja asuinkumppaninsa. 


Borges oli 38-vuotias, kun hän sai ensimmäisen vakituisen työpaikan apulaisvirkailijana Buenos Airesin kaupunginkirjaston sivukirjastossa. Sitä ennen hän oli julkaissut  seitsemän runo- ja esseekokoelmaa, perustanut  pari kolme kirjallista lehteä, jotka eivät  eläneet kauan, ja   avustanut uutis- ja aikakauslehtiä. Hän oli saanut mainetta kirjallisissa piireissä, mutta kirjastossa hänen nimeään  ei  tunnettu. Hänen mukaansa kirjaston muita ”virkailijoita kiinnostivat ainoastaan hevoskilpailut, jalkapallo-ottelut ja roisit vitsit.”  Minua ihmetyttää miksi he olivat valinneet kirjaston työpaikakseen,  kun kirjat eivät kerran heitä  kiinnostaneet.

 Borgesin tehtävänä oli luokitella kirjaston kirjat kahdenkymmenen muun virkailijan kanssa. Hän luokitteli kirjoja niin vauhdikkaasti, että työtoverit alkoivat pelätä työpaikan menetystä. ”Koska tämä luokittelu on ajateltu näyttämään ulospäin työnteolta, sinä toimitat meidät kaikki kadulle”, työtoverit sanoivat hänelle.  Hän hiljensi työvauhtia, teki tunnissa päivän työt ja vietti viisi  tuntia kirjaston  kellarissa lukemassa ja kirjoittamassa.
Hän työskenteli yhdeksän vuotta kirjastossa. Hänen mukaansa ne olivat kovan onnen vuosia. Niiden vuosien aikana hän kirjoitti tuossa kellarissa kertomuksia, jotka loivat hänen maailmanmaineensa.  Kirjasto oli hänen maailmankaikkeutensa, jota hän kuvaa kertomuksessa ”Baabelin kirjasto”, jonka hän oli ajattelut työpaikkansa painajaismaiseksi toisinnoksi. ”Siinä kuvailtu kirjojen ja hyllyjen ja hyllyjenmäärä vastaa kirjaimellisesti niitä kirjoja ja hyllyjä jotka olivat aivan vieressäni.” Minusta ”kovan onnen vuodet” ovat kirjailija- ja taiteilijaelämä- ja omaelämäkertojen kiintoisinta  ainesta.

Kun Juan Perónista tuli presidentti, Borges sai ”ylennyksen”. Hänet ylennettiin apulaiskirjastovirkailijasta lintujen ja kaniinien torikaupan tarkastajaksi. Hän kieltäytyi virasta ja niin hänestä tuli työtön. Hän kertoo, että ”eräs ystävä poimi minut tien  ohesta ja minut nimitettiin Argentiinan   Englantilaisen Kulttuurin Seuran  kirjallisuuden professoriksi.” Perónin ensimmäisen presidenttikauden päätyttyä vuonna 1955 Borges nimitettiin Kansalliskirjaston johtajaksi.  Kaksikymmentä vuotta myöhemmin, hän kirjoitti Hiekkakirjan saatesanoissa” (suom. Pentti Saaritsa WSOY 2003) ”Tunnen hienoista helpotusta, mutta en halua edes kulkea Kansalliskirjaston ohitse.”

Borgesin Omaelämäkerran jälkeen  mieli lukea  uudelleen  Borgesin  tarinoita,  niistä   erityisesti ”Baabelin kirjasto.”  Menin Oodi –nimiseen  Helsingin kaupungin kirjaston sivukirjastoon, joka oli  vastikään  avattu.    Se kirjasto ei olisi  täyttänyt  Mark Twainin suurenmoisen  kirjaston laatuvaatimuksia.  Hyllyistä löytyi kaksi  Jane  Austenin  romaania!   Oodin kirjahyllyjen mataluudesta on ollut sosiaalisessa  mediassa keskustelua . Ovat kuulemma liian matalia.  Minua se ei häiritse.  Matalien hyllyjen ylitse  voi  pitää pientä silmäpeliä miellyttäviltä  vaikuttavien lainaajien kanssa.   

 Löysin Oodin  hyllystä  Borgesin   Hiekkakirjan, mutta  en  Kuvitteellisten olentojen kirjaa (suom. Sari Selander. Teos 2009), jota ei ollut edes  Oodin kirjaluettelossa.  Omaelämäkerta oli  kyllä    luettelossa, mutta  se  oli varastossa, josta sen olisi saanut  ( ehkä) tilaamalla.   Omasta hyllystä löytyi  Haarautuvien  polkujen puutarha ( suom. Matti Rossi WSOY 1969).  Mutta  hieman vaivaa piti nähdä, jotta olisin löytänyt Kolmannen maailman, joka on Matti  Rossin toimittama ja suomentama  antologia   eteläamerikkalaista proosaa ja sisältää Borgesin  kolme tarinaa,  joista yksi on  mieleeni  ensimmäiseltä lukukerralta  jäänyt. ”Baabelin kirjasto.  Se löytyi  lopulta   Sörnäisten rantatieltä  Työväen kirjastosta,  joka on sympaattisen  hiljainen ja kotoisa kirjasto.  Kävin siellä Oodissa käynnin jälkeen.  Olin ainoa asiakas. Silmä ja varsinkin korva lepäsi hiljaisuudessa.   Nyt  minulla on menneillään  Borges-kausi.

Hyvää vuodenvaihdetta ja uutta vuotta blogin lukijoille!  Lupaan olla ahkerampi blogikirjailija  vuonna 2019.   



torstaina, syyskuuta 07, 2017

Traumaattinen palautus

Arkistolaitoksen kuva  palautetusta inkeriläisnaisesta.  Hymy  näyttää pakotetulta.  En ihmettele,  varsinkin kun  taustalla on  Stalinin kuva ja ympärillä sotilaita  eikä  takasin kotiin ollut pääsyä. 


Viime päivinä viranomaisten toimet turvapaikanhakijoiden (mm. kahden lapsiperheen) karkottamiseksi Suomesta ovat  palauttaneet  mieleeni inkeriläisten palautukset sodan  jälkeen  Neuvostoliittoon.  Heidät höynäytettiin lähtemään lupaamalla, että he pääsevät takaisin kotiseudulleen.  Viranomaiset toimivat  yhdessä  valvontakomission ja   Valpon ( Valtiollisen poliisin) kanssa.  He antoivat valvontakomissiolle inkeriläisten nimilistan, jossa  oli yli  60 000 nimeä.

 Sodan  aikana    inkeriläisiä oli  tullut  Suomeen  kaiken kaikkiaan 63 032, joista  yli 15-vuotiaita miehiä oli 13 226, naisia  28 411 ja alle  15-vuotioita lapsia 21 385.  Tiedot isäni pikkuserkun sosiaalineuvos Eero Pitkäsen kirjasta Paimenpoika Inkeristä.  Hän toimi sodan aikana apulaispäällikkönä Hangon vastaanottoleirillä. (Vertailun vuoksi vuonna 2015 Suomeen tuli turvapaikanhakijoita 32 477). Viranomaiset tulkitsivat, että inkeriläiset ovat tulleet Suomeen vapaaehtoisina.   Vapaaehtoisuuden kanssa oli vähän niin ja näin.  Saksalaiset pakottivat heidät lähtemään  miehittämiltään alueilta  Länsi-Inkeristä ja Virosta.

 Sodan jälkeen   noin 55 000  inkeriläistä palautettiin Neuvostoliittoon, osa  lähti siinä hyvässä uskossa, että he pääsevät takaisin koteihinsa, osa  pakotettiin  lähtemään.  Viranomaiset toimivat tehokkaasti, he tiesivät, etteivät inkeriläiset pääse  takaisin kotiseudulleen, ja  ettei Neuvostoliitto ole turvallinen   valtio inkeriläisille, mutta heistä  oli päästävä nopeasti eroon. ”Suomi ei ollut valmis vastaanottamaan tällaista ansanpaljoutta,” kuten Eero Pitkänen toteaa.  Yleinen mielipide oli inkeriläisiä vastaan, he olivat ”ryssiä,”  he  eivät kuuluneet  tähän  maahan, heistä  oli pelkkää vaivaa ja vastusta: ”Kuka teitä täällä rupeaa elättämään, pelkkiä naisia ja repaleisia lapsia”, kuten eräs tullimies totesi inkeriläisille. ( Pitkänen s. 446).  Suomalaisilla  oli siihen aikaan tarpeeksi ongelmia   kotinsa ja maansa  menettäneiden karjalaisten asuttamisessa.


Miksi  nykyiset pakkopalautukset   koskettavat minua?

 Minun lapsuudentraumani oli inkeriläisen orpotytön katoaminen.   Saksalaiset lähettivät hänet Suomeen muiden inkeriläisten joukossa. Isäni otti hänet kasvattilapseksi.  Minä olin niin pieni, että minulla ei ole hänestä  selvää muistikuvaa, mutta muistan, että  kyselin   lapsena  vanhemmiltani, missä Niina on?  Ja vastaus oli aina: hänet on luovutettu Neuvostoliittoon.  En voinut käsittää, miksi hänet oli luovutettu, sellainen asia menee lapsen ymmärryskyvyn yli, siksi kysyin yhä uudestaan missä Niina on.  Jossain vaiheessa minulle valkeni, että hänet luovutettiin siksi, että hän oli inkeriläinen.   Aloin pelätä, että isäkin luovutetaan, koska hän on inkeriläinen, ja myös minut luovutetaan, koska olen puoleksi inkeriläinen.  Inkeriläisyydestä tuli minun kohtalonkysymykseni. Ehkä fobiani ja vieraudentunteeni ovat peräisin tuosta lapsuudentraumasta. En tiedä, mutta sen kanssa olen joutunut elämäni elämään. Parin viime vuoden aikana vieraudentunteeni tässä perussuomalaisessa  Suomessa on  vain  voimistunut.

Tähän lopetan  tilityksen ja palaan romaanin kirjoitushommiin. Blogi jatkuu, kunhan olen saanut kirjan valmiiksi. 







keskiviikkona, toukokuuta 31, 2017

Blogi lomalla





Kerrottuja tulppaaneja  viljelypalstan reunalla,  alkoivat kukkia tänä vuonna vasta toukokuun lopulla.

En  ole aikoihin  ehtinyt  päivittää  blogia.  Syy: ryhdyin kirjoittamaan uutta  kirjaa huhtikuussa. Unennäkijän muistelmien jälkeen vannoin, että en  kirjoita enää  ikinä  kirjoja,   rupean  lukemaan  kirjoja ja kirjoittamaan niistä  täällä.  Mutta kuinkas  kävikään!  Kului kolmatta vuotta,  kirjoitussyyhy alkoi vaivata. Päätin  tehdä pienen kirjan, koska  Unennäkijä  oli  ollut  uuvuttava  urakka.  Liian paksukin siitä tuli.  Niin siinä käy kun yrittää sulloa koko elämän yksien kansien väliin.

Kun kirjoitan kirjaa, en  pysty  lukemaan  muiden kirjoja, on mahdotonta päästä  toisenlaiseen  sanamaailmaan sisään,  siksi minulla ei ole mitään  sanottavaa Sanat –blogissa. Tekeillä oleva kirja pitää otteessaan kuin mustasukkainen rakastaja.  Jos jossain välissä pääsen livahtamaan sen otteesta hetkesi, niin  yritän kirjoittaa lyhyen päivityksen  laiminlyömääni  Kirjailijan päiväkirjaan.   Palaan tähän blogiin  sitten kun  kirjasta alkaa tulla valmista. En osaa ennustaa  kuinka kauan  siihen menee.   Pienikin kirja vaatii aikaa syntyäkseen - joskus enemmän, joskus vähemmän kuin yhdeksän kuukautta.

Hyvää  kesää  kaikille lukijoille! 

torstaina, maaliskuuta 02, 2017

Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth

Ruutukaappaus   Dmitri     Šostakovitšin  Mtsenskin  kihlakunnan Lady Macbeth  –oopperasta, joka esitettiin suorana lähetyksenä  Yle  Areenalla 24.2.2017.  Esityksen  voi katsoa Areenalta   heinäkuun 2017 loppupuolelle asti.  http://areena.yle.fi/1-4010537?autoplay=true   

Kuvassa  Katerina (Svetlana  Sozdateleva)  kaipaa  rakkautta,    eikä   kulu aikaakaan, kun  paikalle  ilmestyy   naistenkaataja Sergei  (Alexey Kosaver),  joka  rakastelee Katerinan kanssa  turskaläjän  päällä.  Melkoisen  epäromanttinen paikka!    Mutta ei  se  mikään romanttinen ooppera olekaan , vaan  ” tragedia-satiiri” Šostakovitšin mukaan     Ohjaaja Ole  Anders Tandberg  ja lavastaja  Erlend  Birkeland ovat  korostaneet   oopperan    groteskeja   piirteitä, siksi turskat.     

 Libretosta   poiketen  tapahtumapaikkana   on  kalastajakylä  Lofooteilla.   Libretto,  jonka    Šostakovitš kirjoitti yhdessä Alexander Preisin kanssa,   perustuu   Nikolai  Leskovin kertomukseen.  Tragedian näyttämönä  oli  Tuskarin kaupunki  Kurskin kuvernementissa.  Katerina  oli varakkaan  viljakauppiaan nuori vaimo, joka  oli   tikahtua ikävään: …kun hän heräsi oli jälleen  edessä sama venäläinen ikävä, kauppiaskodin ikävä, josta  vapautuakseen ihminen  ilolla hirttäytyykin, niin kuin on tapana sanoa. ( suom. Juhani Konkka, 1962)

Vertailun  vuoksi   netistä  voi  katsoa  hollantilaisen  version  Mtsenskin Lady Macbethista.
http://www.theoperaplatform.eu/en/opera/shostakovich-lady-macbeth-mtsensk  Minusta alkukantainen kalastajakylä  sopii paremmin groteskien tapahtumien  näyttämöksi. Hollantilaisversiossa Katerina ikävystyy modernissa lasitalossa.   Hänen miehensä on  ehkä kenkäkauppias, ainakin  hänellä on kenkiä kuin  Romanian entisen  diktaattorin  Ceaușescun Elena-vaimolla. 

Šostakovitš  naisasiamiehenä

 Ohoh,  Šostakovitšhan  on feministi!  tuli mieleeni, kun  Katerina    seisoo  kalastajatalon portailla   ja julistaa joukkoraiskaajien joukolle: ”Luuletteko te,  että naiset ovat  vain teidän huvianne varten. Ettekö ole kuulleet naisista , jotka elättävät perheensä, naisista   jotka ovat   taistelleet vihollista vastaan,    naisista  jotka  ovat antaneet  hengen miehensä puolesta. Mutta se ei merkitse teille mitään.  Te ette tiedä mihin nainen pystyy.”

Libretto heijastelee kaksikymmentäluvun  edistyksellisiä  arvoja:   naisten tasa-arvoa       sekä taistelua lukutaidottomuutta  ja  uskonnon valtaaa vastaan.  Katerina  on sorrettu  lukutaidoton nainen,  ja  miehet  ovat hirviöitä, pappikin kourii   häissä  Katerinaa helmojen alta. Musiikissa  soi  aikakauden  avantgardismi  ja seksuaalinen    vapautuminen. 

Šostakovitš kasvoi   säveltäjäksi  tuon   Neuvostoliiton taiteen ja kirjallisuuden  kultakautena. Hän oli vain   26-vuotias, kun  hän  sävelsi  Mtsenskin Lady Macbethin. Nuoren  miehen  tunteiden     raju voima kuuluu  sävellyksessä.  

Oopperan   kantaesitys oli vuonna 1934  ja   suosio  oli valtava. Kahden vuoden aikana sitä  esitettiin noin   400 kertaa, kunnes   Stalin eräänä  tammikuun iltana  vuonna 1936 näki  oopperan ja  ”pöyristyi  oopperan modernistisesta sävelkielestä ja  seksuaalisesti värittyneistä kohtauksista” Wikipedian mukaan.  Kaksi päivää  Stalinin oopperavierailun  jälkeen Pravdassa ilmestyi nimetön  kritiikki ”Sekasotkua  musiikin  sijasta”, jota  arveltiin    Stalinin kirjoittamaksi, ja  ooppera katosi ohjelmistosta  saman tien. Myöhempi tutkimus on  osoittanut , että kirjoittaja   ei ollut Stalin.

Minun  ymmärrykseni mukaan    kolmekymmentäluvun  kulttuuripolitiikka  aiheutti Šostakovitšin  oopperan nuijimisen maanrakoon, ei niinkään Stalinin ”pöyristys.”   Kaksikymmentäluvun avantgardistit oli vaiennettu  pikkuporvarillisina formalisteina,   tilaa oli vain  niille  taiteilijoille , jotka  toteuttivat  töissään sosialistista realismia.  30-luvun loppupuolen suurissa puhdistuksissa taiteen ja kirjallisuuden  modernistit raivattiin lopullisesti pois tieltä,  kuka  telottiin, kuka  suljettiin keskitysleiriin, kuka  karkotettiin Siperiaan.   Oli ihme, että  Šostakovitš, Bulgakov,  Pasternak ja Ahmatova säilyttivät henkensä.  Šostakovitš kertoo Solomon Volkovin kokoamissa muistelmissa, että ”nimettömiä kirjeitä tuli ryöppyämällä: kauan et, kansanvihollinen, enää tallustele Neuvostoliiton maaperällä. Kohta leikataan näes aasinkorvasi irti. Ja saman tien myös pää.”


Millainen nainen Katerina  oikeastaan oli?

 Luin   Leskovin  kertomuksen  kuusikymmentäluvun  alussa, jolloin se ilmestyi ensi kertaa suomeksi,  ja mieleeni jäi vain se, että Katerina oli paha nainen.  Oopperan  jälkeen luin Leskovin  kertomuksen uudelleen   Hämmentävää, että   oopperan Katerina olikin  traaginen    rakkauden  uhri .   Šostakovitšin sympatiat  olivat selvästi hänen puolellaan. Tosin  Katerina tappoi sekä  appensa, aviomiehensä    että   rangaistusvanki  Sonetkan  ja itsensä   matkalla Siperian karkotukseen.   Olisi  mieluummin tappanut  petollisen  Sergein!

 Leskovin   kertomuksen  Katerina  ei   ollut lukutaidoton, hänellä ei vain  ollut lukuhaluja, eikä  kauppiaskodissa ollutkaan  kuin yksi kirja: Kiovan  pyhimysten elämäkerrasto.  Sorrettu nainen hän kyllä oli, tyrannimainen appi  alisti hänet valtansa alle ,   eikä vanhasta  aviomiehestä ollut  tukea  ja turvaa, ei  mitään iloa,  hän ei pystynyt edes panemaan  lasta alulle. 

 Katerina oli 23-vuotias,   iässä   jossa  fyysinen lapsenkaipuu  on väkevä. Taloon  palkattiin  komea  nuori  kauppa-apulainen  Sergei, ja   Katerinan   halu  mieheen syttyi.    Mutta   appiukko  oli suhteen tiellä, joten  Katerina  myrkyttää hänet.  Ja niin   Sergein ja  Katerinan välillä   ”alkoi  rakkaudentäyteinen elämä”,  jota  kylläkin  varjosti  appiukon haamu  kauhean kissan hahmossa.    Kun aviomies palasi   työmatkalla,     Sergei  ja  Katerina  raivaavat hänet  yksissä tuumin  tieltä pois ja rakkaudentäyteinen elämä jatkuu.  Sergei puhuu avioliitosta, hän   on kiipeämässä reittä pitkin kauppiassäätyyn, se kelmi! Rakkaudesta ei alunperinkään ollut   hänen kohdallaan ollut kysymys, mutta Katerina  oli intohimossaan umpisokea.

Katerina   tuli raskaaksi , mutta häitä ei tullut    niin kuin  oopperassa.  Sillä  ” sitten – hupsis, kohtasi arvaamaton yllätys,”  kuten Leskov   asian ilmaisee.   Taloon   saapui  vanha muori  pienen pojan kanssa.   Muori oli edesmenneen  appiukon sisar  ja poika  oli alaikäinen sukulainen ja kauppaliikkeen osaperillinen.  Sergei tajusi heti,  että siinä meni  hänen  mahdollisuutensa  päästä kauppiaaksi.   Hän  rupesi ”laulamaan virttä että tuon  Fedja Ljaminin [sukulaispojan] takia hänestä on tullut kaikkein  onnettomin ihminen, eikä hänellä ole mahdollisuutta nostaa häntä, Katerina Lvovnaa, koko muun kauppiaskunnan yläpuolelle.”  Sillä tavoin Sergei manipuloi Katerinan tappamaan sukulaispojan. Hän piteli poikaa jaloista, kun  Katerina  tukahdutti pojan tyynyllä. 

Lapsenmurhaa  ei  oopperassa  nähdä.   Šostakovitš  loivensi   Katerinan synkkää   tarinaa, joka Leskovin mukaan perustui hänen  lapsuudenmuistoonsa: Kerran eräälle naapurillemme,  seitsemänkymmentävuotiaalle ukolle, joka meni  kesäpäivänä levolle herukkapensaan  varjoon, kostonhimoinen miniä kaatoi korvaan kiehuvaa kirjelakkaa…





  

 Kuvassa Galina Višnevskaja elokuvassa Katerina Izmailova.   Kuusikymmentäluvulla  Šostakovitš   teki uuden version Mtsenkin Lady Macbethista.  Se oli paljon kesympi  versio kuin hänen nuoruudenteoksensa. Elokuvan voi katsoa Youtubesta  https://www.youtube.com/watch?v=lVbbRQgQalI

Lisäys 3.3. 2017

Mitä  Šostakovitš ajatteli Leskovin  Lady  Macbethista ja  rakkaudesta, Katerinasta  ja Sergeistä 



”Minä kuvasin Lady  Macbethissa hiljaista venäläistä perhettä. Perheen jäsenet lyövät ja myrkyttävät toisiaan. Kun katsoo ympärilleen, havaitsee,  etten liioitellut mitään. Sellainen vaatimaton  tarina suoraan luonnosta”,  Šostakovitš  sanoo Solomon Volkoville. (Dmitri Šostakovitšin muistelmat. Koonnut Solomon Volkov. Suomentanut Seppo  Heikinheimo, Otava  1980.    Seuraavat sitaatit ovat kaikki samasta kirjasta)

Šostakovitšin mukaan Leskovin kertomus  Lady Macbethista  ”hämmästyttää lukijaansa  epätavallisella  kirkkaudellaan ja rikkaudellaan. Ksymyksessä on mitä todellisin ja traagisin kuvaus lahjakkaan, viisaan ja  etevän naisen kohtalosta, joka tuhoutuu vallankumousta edeltäneen Venäjän painajamaissa olosuhteissa […]  Se on uskomattoman  voimakas kuvaus eräästä  esivallankumouksellisen Venäjän kaikkein synkimmästä ajasta. Säveltäjälle Lady Macbeth on kirjaimellisesti ottaen  aarre. Terävä henkiöiden luonnehdinta, romanttiset konfliktit – kaikki tämä innosti minua suuresti.”

Šostakovitš jatkaa: ”Jekaterina [ so. Katerina] Lvovna  on ylevä ja valoisa henkilö.” ( Hm, en ole samaa mieltä)  ”Hänen elämänsä on synkkää ja ikävää.” (Olen samaa mieltä).  ”Mutta sitten hänen elämäänsä ilmestyy rakkaus, voimakas veren veto. Ja käy ilmi, että tämä intohimo tekee rikoksen  kannattavaksi. Kaikki on samantekevää; millään muunlaisella elämällä ei ole mitään merkitystä […] Se joka  osaa rakastaa, omistaa samanlaisen lahjan kuin se joka osaa rakentajaa laivoja ja kirjoittaa romaaneja. Tässä suhteessa  Jekaterina Lvovna on nero. Hän on nerokas intohimossaan: rakkauden vuoksi hän on valmis mihin tahansa, myös murhaan.” ( Minä en ole  yhtä vakuuttunut  Katerinan neroudesta). 

Šostakovitš kertoo että hänen suhteensa  Lady Macbethin Sergeihin on  jolloin  tavoin monimutkainen: ” Hän tietenkin roisto. Mutta Sergei on myös komea mies. Ja ennen kaikkea naisten mielestä lumoava.  Samanaikaisesti  kun Jekaterina Lvovnan mies on pelkkä epäsikiö.” […]  ”Ja niinpä annoin Sergeille muutamia erään läheisen tuttavani ominaisuuksia. Hän ei tietenkään ole mikään Sergei, vaan erinomaisen intelligentti henkilö. Mutta  naisten suhteen häntä ei pidättele mikään, Tässä suhteessa ystäväni oli erinomaisen tarmokas. Hän puhui paljon ja kauniisti, ja naiset sulivat […] Kun  Sergei viettelee Jekaterina  Lvovnan, hänen äänenpainonsa ovat minun ystäväni. Mutta se on tehty niin, ettei hän huomannut mitään, vaikka olikin mitä herkkäkorvaisin muusikko."

Šostakovitš on sitä mieltä, että ”on erittäin tärkeää käyttää juonessa todellisia tapahtumia ja todellisia ihmisiä.”  ( Tästä olen samaa mieltä) ”Ja kun teimme Saša Preisin kanssa Lady Macbethin libreton ensimmäisiä luonnoksia, kirjoitimme kaikenlaista hölynpölyä tuttavapiirimme henkilöistä. Se oli erittäin hupaisaa. Ja auttoi suuresti  työtämme, kuten  sitten kävi ilmi."