Etsin suomenkielisestä Wikipediasta määritelmää käsitteelle " toksinen maskuliinisuus." Halusin tietää mistä se on lähtöisin ja kuka sen on keksinyt. En löytänyt selitystä. Sen sijaan löysin aiheesta testin miehille. Tein sen ja sain tuloksen:"Miehuudessasi on toksisia sävyjä. Olet omaksunut ympäristöstäsi stereotyyppisen näkemyksen miehekkyydestä, mutta uskallat välillä myös kyseenalaistaa sen. Koet tosinaan paineita olla tosimies, vaikka sinussa on myös pehmeämpi puoli."
Englanninkielisestä Wikipediasta löytyi artikkeli "Hegemonic masculinity" ja sen alaotsikkona "Tocix masculinity". Lisävalaistusta asiaan antoi lähdeluettelosta löytämäni viite: How Trump's Toxic Masculinity Is Bad for Other Men. Vaikuttaa vähän siltä, että toksinen maskuliinisuus tai tuon termin käyttö olisi lisääntynyt Trumpin presidentiksi tulon jälkeen. Vaikka ainahan amerikkalainen kulttuuri on ollut maskuliinisuus-toksisesti sävyttynyttä, ainakin elokuvista päätellen. Ei ihme että #metoo-liike syntyi siellä.
Tunnen amerikkalaista kirjallisuutta huonommin kuin ranskalaista ja venäläistä kirjallisuutta. Hemingway, yksi jenkkikirjallisuuden suurista nimistä, oli minusta nuorena rasittavan maskuliininen, toksisen maskuliininen tyyppi, sanottaisiin kai nykyään. En innostunut hänen kirjoistaan. Minun suosikkejani ovat olleet vähemmän maskuliiniset kirjailijat kuten Emily Dickinson, Sylvia Plath, Carson McCullers sekä beatnikit Allen Ginsberg ja William S. Burroughs.
Tammikuun lopulla luin lehdestä, että Kimi Räikkösen elämänkerran suurmenestyksen ansiosta Kari Hotakaisen Sanavalinta ja Siltala kustantavat yhdessä Davis Foster Wallacen pääteoksen yli tuhatsivuisen Infinite Jestin suomennoksen ( joka voisi olla suomeksi Loputon pila). Mikä suurenmoinen kulttuuriteko, ihan kuin entisinä aikoina, jolloin hyvin myyvä viihdekirjallisuus kustansi vähälevikkisen kaunokirjallisuuden! Hyvä Hotakainen ja Siltala!
Mieleeni tuli, että olen ostanut Wallacen novellikokoelman Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja (suom. Juhani Lindholm, Siltala 2014), silloin kun se ilmestyi suomeksi, mutta en muista sen sisällöstä yhtään mitään. Etsin sitä kirjahyllyistäni, myös kirjojen takaa ja seuraavana päivänä patterien takaa ynnä muista epätavallisista paikoista, enkä löytänyt. Muisto oli väärä. Ilmeisesti olin ajatellut, että ostan sen kirjan, ja ajatus oli muuttunut muistissa teoksi , kuten toisinaan tapahtuu.
Lainasin kokoelman äänikirjana Celiasta sekä paperikirjana Helmetistä. Luettuani olisin ostanut kirjan, jos se olisi ollut myynnissä, mutta ei sitä ollut edes antikvariaateissa. (Adlibriksesta sen olisi saanut englanniksi neljällätoista eurolla). Harmillista, että kiinnostavista novelleista ei tehdä pokkareita. Suomessa on liian vähän niiden lukijoita. Pieni kansa, pienet resurssit.
Wallacen Novellit tekivät minuun suuren vaikutuksen, ei vaan ne kolahtivat lujaa.(Käyttääkseni huumeslangin verbiä). Toisin sanoen hullaannuin päätä pahkaa niihin. En tiedä vielä tekivätkö novellit minuun "lähtemättömän vaikutuksen", sillä hullaantuminen on niin tuore tapahtuma. Siitä on vasta vajaa kolme viikkoa. Mutta Wallace (ja Lindholmin suomennos) on jo ehtinyt opettaa minulle kielen tarkkuutta, siksi lainausmerkit yllä olevan kulahtaneen ilmaisun yhteydessä. Wallacella muita kulahtaneita sanoja ovat mm. tunne/tunteet, ihmissuhde/ihmissuhteet ja r-sana, joita ei itseään kunnioittava kirjailija käytä. Minusta myös parisuhde on vastenmielinen sana.
Tunnen amerikkalaista kirjallisuutta huonommin kuin ranskalaista ja venäläistä kirjallisuutta. Hemingway, yksi jenkkikirjallisuuden suurista nimistä, oli minusta nuorena rasittavan maskuliininen, toksisen maskuliininen tyyppi, sanottaisiin kai nykyään. En innostunut hänen kirjoistaan. Minun suosikkejani ovat olleet vähemmän maskuliiniset kirjailijat kuten Emily Dickinson, Sylvia Plath, Carson McCullers sekä beatnikit Allen Ginsberg ja William S. Burroughs.
Uusi suosikki
Tammikuun lopulla luin lehdestä, että Kimi Räikkösen elämänkerran suurmenestyksen ansiosta Kari Hotakaisen Sanavalinta ja Siltala kustantavat yhdessä Davis Foster Wallacen pääteoksen yli tuhatsivuisen Infinite Jestin suomennoksen ( joka voisi olla suomeksi Loputon pila). Mikä suurenmoinen kulttuuriteko, ihan kuin entisinä aikoina, jolloin hyvin myyvä viihdekirjallisuus kustansi vähälevikkisen kaunokirjallisuuden! Hyvä Hotakainen ja Siltala!
Mieleeni tuli, että olen ostanut Wallacen novellikokoelman Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja (suom. Juhani Lindholm, Siltala 2014), silloin kun se ilmestyi suomeksi, mutta en muista sen sisällöstä yhtään mitään. Etsin sitä kirjahyllyistäni, myös kirjojen takaa ja seuraavana päivänä patterien takaa ynnä muista epätavallisista paikoista, enkä löytänyt. Muisto oli väärä. Ilmeisesti olin ajatellut, että ostan sen kirjan, ja ajatus oli muuttunut muistissa teoksi , kuten toisinaan tapahtuu.
Lainasin kokoelman äänikirjana Celiasta sekä paperikirjana Helmetistä. Luettuani olisin ostanut kirjan, jos se olisi ollut myynnissä, mutta ei sitä ollut edes antikvariaateissa. (Adlibriksesta sen olisi saanut englanniksi neljällätoista eurolla). Harmillista, että kiinnostavista novelleista ei tehdä pokkareita. Suomessa on liian vähän niiden lukijoita. Pieni kansa, pienet resurssit.
Wallacen Novellit tekivät minuun suuren vaikutuksen, ei vaan ne kolahtivat lujaa.(Käyttääkseni huumeslangin verbiä). Toisin sanoen hullaannuin päätä pahkaa niihin. En tiedä vielä tekivätkö novellit minuun "lähtemättömän vaikutuksen", sillä hullaantuminen on niin tuore tapahtuma. Siitä on vasta vajaa kolme viikkoa. Mutta Wallace (ja Lindholmin suomennos) on jo ehtinyt opettaa minulle kielen tarkkuutta, siksi lainausmerkit yllä olevan kulahtaneen ilmaisun yhteydessä. Wallacella muita kulahtaneita sanoja ovat mm. tunne/tunteet, ihmissuhde/ihmissuhteet ja r-sana, joita ei itseään kunnioittava kirjailija käytä. Minusta myös parisuhde on vastenmielinen sana.
Vastenmieliset tyypit
Minun laskujeni mukaan haastatteluja on kirjassa seitsemäntoista. "Haastateltavat" ovat miehiä ja "haastattelijat" naisia. "Haastattelut" ovat epätyypillisiä. Yksi niistä ei ole edes haastattelu, vaan New Jerseyn Trentonissa sivusta kuultu kahden miehen keskustelu. Toinen mies kertoo naisesta joka itki Daytonin lentoasemalla vesiputouksena: "Mä menen sen typyn luo ja kysyn onko joku hätä ja noin, ja kun pääsen näkemään vähän lähempää [...] niin jumankauta sillä olikin oikeasti siis uskomattomat tissit." Ja tissien lisäksi "pinkit farkut ja korkkarit jotka sanoi kaikilla lukemattomilla maailman kielillä että pane mua -" Tarina jatkuu eikä sitä tarvitse selittää mitä sitten tapahtuu. Se on itsestään selvää. " "Jätkä perkele. Helvetin porsas", toteaa toinen mies. Ja sitten miehet naureskelevat että hehheh, ja toinen toteaa, että semmoista se on. Minua tämä epähaastattelu huvitti suuresti, koska olen itsekin ollut joskus se nainen joka on odottanut petollista miestä, en tosin lentoasemalla, vaan laivarannassa, ja itkenyt mutta vasta kotona.
Kahdella haastateltavalla on suhde haastattelijaan. Toisen suhde on päättymässä, mies on saanut tarpeekseen naisesta, on kantanut jo matkalaukunkin eteiseen ja purkaa mieltään: "Kykenetkö ajattelemaan, että sinä edes mahdollisesti olisit saattanut olla väärässä. Voisitko mitenkään antaa edes sen verran periksi? Koska tämä ei ole hauskaa minullekaan, mitä? Nähdä sinun ilmeesi, joka jää viimeiseksi mielikuvaksi sinusta. Käsitätkö että se sieppaa minuakin aika syvältä? Käsittäkö? Että ei ole kyse yksin sinusta."
Toinen mies puolestaan yrittää aloittaa suhteen uudelleen entisen kumppaninsa kanssa. Hän kertoo ihmissuhdehistoriaansa, miten hänen onnistuukin aina loukata kumppanin tunteita. Miten hänelle aina käy niin, että kun hän rakastuu ja haluaa sitoutua, paniikki iskee ja hänen on pakko häipyä. Kuvio toistuu aina samana, mutta ei toistu enää, mies vakuuttaa: "Haluan olla sinulle rehellinen, että lähdettäisiin puhtaalta pöydältä ja oltaisiin rehellisiä, kultapieni." Tiedän tyypin. Kun se sanoo olevansa rehellinen, se valehtelee niin että korvat heiluvat eikä se edes tajua valehtelevansa.
Minua nauratti eräskin "haastateltava," joka opetti "haastattelijaa" (Utahin mormonia) polttamaan ruohoa samalla kun korosti omaa erinomaisuuttaan rakastajana mollaamalla miehiä, jotka uskovat olevansa suuria rakastajia. "Ne tähtää naisen mielihyvään ja siihen että ne pystyy antamaan sitä. Niiden tyyppien koko juju on siinä [...] niin kuin vaikka että ollaan naisen kanssa jinjangia tuntitolkulla ja pidätellään omaa saamista niin että hommaa voidaan jatkaa monta tuntia, tiedetään G-pisteet ja parhaat asennot [...] se on vähän niin kuin katsoisi itseään täynnä olevia asentajia, jotka polleina järkkää jonkun Porchen kimpussa."
Kaikki "haastattelut " eivät ole hauskoja. Erityisesti yksi jäi vaivaamaan mieltäni. Se oli kadehdittavan taitavasti rakennettu novelli. Jännite kasvoi loppua kohden ja loppu yllätti minut kuin klassinen haukkateoria (kts. Rafael Koskimies. Novellin teoria) Aiheena on joukkoraiskaus. Haastateltava on logoterapian isän Viktor Franklin ihailija, joka on sitä mieltä että jos holokaustia ei olisi ollut, niin ei olisi olemassa niin hienoa kirjaa kuin Franklin Elämän tarkoitusta etsimässä. "Keitä me olemme sanomaan, etteikö insestillä tai hyväksikäytöllä tai väkivallalla olisi pitkällä aikavälillä ajatellen ihmiselle jotain myönteistä annettavaa?", hän sanoo haastattelijalle, joka ei haastatelevan reaktioista päätellen ei ole samaa mieltä hänen kanssaan. (Haastattelijoiden repliikkejä ei "kuulla" yhdessäkään haastattelussa.)
Vastenmielisten tyyppien - haastattelusarjan viimeinen
"haasteltava" on opiskelijapoika, joka kertoo "haastattelijalle" tytöstä. Tyttö oli ollut hänen mielestään "New Age-hörhö, huuhaasalatiedon harrastaja ja posthippityyppinen mysli-ihminen", yhden yön juttu, kuten hän sanoi, mutta olikin rakastunut tyttöön, kun tyttö kertoi hänelle tarinansa. Raivohullu raiskaaja oli raiskannut ja uhannut tappaa tytön. Pojan mukaan tytön oli pelastanut hänen hölmönkuuloiset uskomuksensa, että ihmisten välinen yhteys ja myötätunto ovat perustavanlaatuisempia sielullisia tekijöitä kuin pahuus ja psykoosi. Hän alkoi uskoa, että tyttö pystyisi pelastamaan hänet. "Minä olin liikuttunut, muuttunut mies - usko sinä mitä haluat," hän sanoo haastattelijalle. Ilmeisesti haastattelija ei usko pojan vilpittömyyteen. Hän kysyy kai jotain tyhmää, eikä yhteyttä synny ja haastattelu päättyy "haasteltavan" raivonpurkaukseen.
Minusta tuntui, että tässä samoin kuin muutamassa muussakin "haastattelussa" oli jotain kipeän omakohtaista. Vastenmieliset tyypit kaipasivat yhteyttä, mutta eivät onnistuneet saamaan vastakaikua. "Me olemme kaikki hirvittävän, hirvittävän yksin", kuten Wallace sanoi eräässä haastattelussa. Kirjailijalle kirjoittaminen on yritys (ja monesti ainoa keino) päästä ihmisten yhteyteen, eikä sekään yritys aina kanna tulosta.
Koska en ole puritaaninen lukija, jolle riittää pelkkä kirja sellaisenaan, googlasin vähäsen. Halusin tietää enemmän Wallacesta. Selvisi, että Wallace oli ollut itsekin vastenmielinen tyyppi, mikä ei sinänsä ole hämmästyttävää, kirjailijat kun usein ovat sellaisia. Olikohan se Tolstoi vai Thomas Mann, joka sanoi että kirjailijat panevat kirjoihinsa parhaimman puolen itsestää. Paljon ei jää jaettavaa perheelle.
Metoo -kampanjan yhteydessä kirjailija Mary Karr, johon Wallace oli pakonomaisesti rakastunut 1990-luvun alussa, kertoi Twitterissä, että Wallace oli pahoinpidellyt, uhkaillut ja stalkannut häntä, ja sitä oli jatkunut kuukaudesta toiseen. Suhteesta on kulunut melkein 30 vuotta eikä sillä näytä olleen edes pitkällä aikavälillä ajatellen mitään myönteistä annettavaa Karrille. Eräässä haastattelussa Karr sanoi olevansa lopen kyllästynyt siihen, että häneltä alituiseen kysytään Wallacesta ikään kuin hänen antinsa kirjallisuudelle olisi se, että hän oli nainut Wallacen kanssa pari kertaa. "Jokaisen joka lukee Infinite Jestin, pitäisi maksaa minulle dollari", hän heitti haastattelijalle. (Wallace oli sanonut jossain yhteydessä, että hän kirjoitti Infinite Jestin tehdääkseen vaikutuksen Karriin). Ymmärrän kyllä Karria, harmiksihan se pistää, kun kaikki haastattelijat ovat kiinnostuneempia Wallacesta kuin hänestä.
Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja on valtavan runsas ja hienosti rakennettu novellikokoelma. Sen rungon muodostaa haastattelujen sarja, jota haarovat lyhyemmät ja pitemmät novellit, laskujeni mukaan niitä on seitsemäntoista (saattaa olla enemmänkin, en tarkastanut laskuani). Kokoelma on rakenteeltaan ja rytmiltään kuin rikassävyinen nykysävelteos.
Kokoelman kaksi parasta novellia, minun mielestäni, on
Masentunut henkilö ja Arvostetun nuoren näytelmäkirjailijan isä pitää sinua kädestä ja pyytää kuolinvuoteellaan palvelusta. Viimemainittu on kerta kaikkiaan lyömätön kuvaus isän tunteista poikaansa kohtaan. Jotain kai kertoo kieroutuneesta huumorintajustani, että nautin suuresti gargantuaanisiin mittoihin kohoavasta inhosta, jota isä on tuntenut poikaansa kohtaan syntymästä alkaen, kun hän seisoi silmät suurina katsomassa kuinka " istukka tulee ulos ja lätkähtää lattialle ja mitä sille sitten tehdään eikä kukaan kertonut siitä etukäteen." Isä paljastaa kuolinvuoteella kaikki ne inhon, vihan ja halveksunnan tunteet, jotka hän on pitänyt tiukasti sisällään kolmekymmentä vuotta. Pahuksen poika, joka pilasi hänen elämänsä, ja joka sai päälle päätteeksi Pulitzerin palkinnonkin! Suosittelen isille ja pojille. Novelli on rankka, mutta hauska.
Kun luin Masentunutta henkilöä, ajattelin että onpa viiltävän itseironinen juttu, että Wallace kirjoittaa omasta masennuksestaan kolmannessa persoonassa, joka on nainen ja rasittava tyyppi, joka soittelee päivin ja öin tukiverkostonsa jäsenille ( ne ovat hänen entisiä koulu- ja opiskelutovereitaan, joita hän ei ole tavannut kasvoista kasvoihin vuosikausiin). Ei Suomessa tuollaisia tukiverkostoja ole, suomalaiset masentuneet vaikenevat, minun kokemukseni mukaan. Eivätkä suomalaiset terapeutit käytä ammattikieltä, kuten novellin terapeutti, kun masentunut henkilö kertoo hänelle collegenaikaisesta tapahtumasta, kun hän kuuli sivusta kuinka pari miestä puhui puolitutusta naisopiskelijasta, että "ainoa merkittävä ero tämän naisen ja vessanpöntön välillä oli se, että vessanpönttö ei lähtenyt säälittävästi ruikuttaen juoksemaan perässä heti kun sitä oli käyttänyt." Siitä tapauksesta on neljä vuotta, mutta vieläkin se ahdistaa häntä ja hänestä tuntuu kuin kaikki nauraisivat hänelle. Terapeutti selittää masentuneelle henkilölle, että aikuinen ihminen saattaa takertua liikaa vanhoihin (so. lapsuudenaikaisiin) emotionaalisiin puolustusmekanismeihin, jotka ovat muuttuneet haitallisiksi kehityksen esteiksi.
Määritelmäni novellin "viiltävästä itseironiasta" muuttui "viiltäväksi ironiaksi", kun luin nettilehti Rolling Stonesista, että Masentuneen henkilön esikuvana oli ollut Prozac Nationin kirjoittaja Elizabeth Wurtzel, jolta Wallace oli saanut pakit ja kirjoittanut niiden jälkeen novellinsa. Se tapahtui vuonna 1998. Vastenmieliset tyypit ilmestyivät vuonna 1999.
Ei ehkä olisi pitänyt googlata. Mutta mitä väliä sillä on kuka oli esikuva. Omista kokemuksistaan Wallace kuitenkin taisi kirjoittaa. Hän oli potenut masennusta nuoruusvuosista asti ja kokenut kaikenlaisia hoitomuotoja alkaen itsehoidosta (alkoholi ja huumeet) päätyen sähköhoitoon. Hän lopetti masennuslääkkeiden käytön, koska uskoi että ne aiheuttivat hänen kirjoitusjuminsa. Hän joutui sähköhoitoon, sekään ei avannut jumia. Kun hän ei pystynyt kirjoittamaan, hänen elämästään katosi tarkoitus eikä hän malttanut odottaa " pitkällä aikavälillä" että tarkoitus olisi palannut, ja hän tappoi itsensä 47-vuotiaana vuonna 2008. Näin hän kirjoitti kymmenen vuotta aikaisemmin masennuksesta: Hän [masentunut henkilö] sanoi masennuksen tuntuvan niin keskeiseltä ja vääjäämättömältä osalta hänen identiteettiään ja persoonallisuuttaan, että kykenemättömyys jakaa masennuksen todellista luonnetta tai oikein edes kuvailla sitä tuntui samalta kuin jos tuntisi epätoivoista tarvetta kuvata taivaalla näkyvää aurinkoa - kuin se olisi elämän ja kuoleman kysymys - mutta ei voisi tai saisi tehdä muuta kuin osoittaa maassa näkyviä varjoja.
( Vastenmielisten henkilöiden lyhyitä haastatteluja s. 64)
Lisää Wallacesta Kirjailijan päiväkirjassa: Elämäkerroista ja David Foster Wallacesta
Kahdella haastateltavalla on suhde haastattelijaan. Toisen suhde on päättymässä, mies on saanut tarpeekseen naisesta, on kantanut jo matkalaukunkin eteiseen ja purkaa mieltään: "Kykenetkö ajattelemaan, että sinä edes mahdollisesti olisit saattanut olla väärässä. Voisitko mitenkään antaa edes sen verran periksi? Koska tämä ei ole hauskaa minullekaan, mitä? Nähdä sinun ilmeesi, joka jää viimeiseksi mielikuvaksi sinusta. Käsitätkö että se sieppaa minuakin aika syvältä? Käsittäkö? Että ei ole kyse yksin sinusta."
Toinen mies puolestaan yrittää aloittaa suhteen uudelleen entisen kumppaninsa kanssa. Hän kertoo ihmissuhdehistoriaansa, miten hänen onnistuukin aina loukata kumppanin tunteita. Miten hänelle aina käy niin, että kun hän rakastuu ja haluaa sitoutua, paniikki iskee ja hänen on pakko häipyä. Kuvio toistuu aina samana, mutta ei toistu enää, mies vakuuttaa: "Haluan olla sinulle rehellinen, että lähdettäisiin puhtaalta pöydältä ja oltaisiin rehellisiä, kultapieni." Tiedän tyypin. Kun se sanoo olevansa rehellinen, se valehtelee niin että korvat heiluvat eikä se edes tajua valehtelevansa.
Minua nauratti eräskin "haastateltava," joka opetti "haastattelijaa" (Utahin mormonia) polttamaan ruohoa samalla kun korosti omaa erinomaisuuttaan rakastajana mollaamalla miehiä, jotka uskovat olevansa suuria rakastajia. "Ne tähtää naisen mielihyvään ja siihen että ne pystyy antamaan sitä. Niiden tyyppien koko juju on siinä [...] niin kuin vaikka että ollaan naisen kanssa jinjangia tuntitolkulla ja pidätellään omaa saamista niin että hommaa voidaan jatkaa monta tuntia, tiedetään G-pisteet ja parhaat asennot [...] se on vähän niin kuin katsoisi itseään täynnä olevia asentajia, jotka polleina järkkää jonkun Porchen kimpussa."
Kaikki "haastattelut " eivät ole hauskoja. Erityisesti yksi jäi vaivaamaan mieltäni. Se oli kadehdittavan taitavasti rakennettu novelli. Jännite kasvoi loppua kohden ja loppu yllätti minut kuin klassinen haukkateoria (kts. Rafael Koskimies. Novellin teoria) Aiheena on joukkoraiskaus. Haastateltava on logoterapian isän Viktor Franklin ihailija, joka on sitä mieltä että jos holokaustia ei olisi ollut, niin ei olisi olemassa niin hienoa kirjaa kuin Franklin Elämän tarkoitusta etsimässä. "Keitä me olemme sanomaan, etteikö insestillä tai hyväksikäytöllä tai väkivallalla olisi pitkällä aikavälillä ajatellen ihmiselle jotain myönteistä annettavaa?", hän sanoo haastattelijalle, joka ei haastatelevan reaktioista päätellen ei ole samaa mieltä hänen kanssaan. (Haastattelijoiden repliikkejä ei "kuulla" yhdessäkään haastattelussa.)
Vastenmielisten tyyppien - haastattelusarjan viimeinen
"haasteltava" on opiskelijapoika, joka kertoo "haastattelijalle" tytöstä. Tyttö oli ollut hänen mielestään "New Age-hörhö, huuhaasalatiedon harrastaja ja posthippityyppinen mysli-ihminen", yhden yön juttu, kuten hän sanoi, mutta olikin rakastunut tyttöön, kun tyttö kertoi hänelle tarinansa. Raivohullu raiskaaja oli raiskannut ja uhannut tappaa tytön. Pojan mukaan tytön oli pelastanut hänen hölmönkuuloiset uskomuksensa, että ihmisten välinen yhteys ja myötätunto ovat perustavanlaatuisempia sielullisia tekijöitä kuin pahuus ja psykoosi. Hän alkoi uskoa, että tyttö pystyisi pelastamaan hänet. "Minä olin liikuttunut, muuttunut mies - usko sinä mitä haluat," hän sanoo haastattelijalle. Ilmeisesti haastattelija ei usko pojan vilpittömyyteen. Hän kysyy kai jotain tyhmää, eikä yhteyttä synny ja haastattelu päättyy "haasteltavan" raivonpurkaukseen.
Minusta tuntui, että tässä samoin kuin muutamassa muussakin "haastattelussa" oli jotain kipeän omakohtaista. Vastenmieliset tyypit kaipasivat yhteyttä, mutta eivät onnistuneet saamaan vastakaikua. "Me olemme kaikki hirvittävän, hirvittävän yksin", kuten Wallace sanoi eräässä haastattelussa. Kirjailijalle kirjoittaminen on yritys (ja monesti ainoa keino) päästä ihmisten yhteyteen, eikä sekään yritys aina kanna tulosta.
Koska en ole puritaaninen lukija, jolle riittää pelkkä kirja sellaisenaan, googlasin vähäsen. Halusin tietää enemmän Wallacesta. Selvisi, että Wallace oli ollut itsekin vastenmielinen tyyppi, mikä ei sinänsä ole hämmästyttävää, kirjailijat kun usein ovat sellaisia. Olikohan se Tolstoi vai Thomas Mann, joka sanoi että kirjailijat panevat kirjoihinsa parhaimman puolen itsestää. Paljon ei jää jaettavaa perheelle.
Metoo -kampanjan yhteydessä kirjailija Mary Karr, johon Wallace oli pakonomaisesti rakastunut 1990-luvun alussa, kertoi Twitterissä, että Wallace oli pahoinpidellyt, uhkaillut ja stalkannut häntä, ja sitä oli jatkunut kuukaudesta toiseen. Suhteesta on kulunut melkein 30 vuotta eikä sillä näytä olleen edes pitkällä aikavälillä ajatellen mitään myönteistä annettavaa Karrille. Eräässä haastattelussa Karr sanoi olevansa lopen kyllästynyt siihen, että häneltä alituiseen kysytään Wallacesta ikään kuin hänen antinsa kirjallisuudelle olisi se, että hän oli nainut Wallacen kanssa pari kertaa. "Jokaisen joka lukee Infinite Jestin, pitäisi maksaa minulle dollari", hän heitti haastattelijalle. (Wallace oli sanonut jossain yhteydessä, että hän kirjoitti Infinite Jestin tehdääkseen vaikutuksen Karriin). Ymmärrän kyllä Karria, harmiksihan se pistää, kun kaikki haastattelijat ovat kiinnostuneempia Wallacesta kuin hänestä.
Isän salatut tunteet ja masentunut henkilö
Kokoelman kaksi parasta novellia, minun mielestäni, on
Masentunut henkilö ja Arvostetun nuoren näytelmäkirjailijan isä pitää sinua kädestä ja pyytää kuolinvuoteellaan palvelusta. Viimemainittu on kerta kaikkiaan lyömätön kuvaus isän tunteista poikaansa kohtaan. Jotain kai kertoo kieroutuneesta huumorintajustani, että nautin suuresti gargantuaanisiin mittoihin kohoavasta inhosta, jota isä on tuntenut poikaansa kohtaan syntymästä alkaen, kun hän seisoi silmät suurina katsomassa kuinka " istukka tulee ulos ja lätkähtää lattialle ja mitä sille sitten tehdään eikä kukaan kertonut siitä etukäteen." Isä paljastaa kuolinvuoteella kaikki ne inhon, vihan ja halveksunnan tunteet, jotka hän on pitänyt tiukasti sisällään kolmekymmentä vuotta. Pahuksen poika, joka pilasi hänen elämänsä, ja joka sai päälle päätteeksi Pulitzerin palkinnonkin! Suosittelen isille ja pojille. Novelli on rankka, mutta hauska.
Kun luin Masentunutta henkilöä, ajattelin että onpa viiltävän itseironinen juttu, että Wallace kirjoittaa omasta masennuksestaan kolmannessa persoonassa, joka on nainen ja rasittava tyyppi, joka soittelee päivin ja öin tukiverkostonsa jäsenille ( ne ovat hänen entisiä koulu- ja opiskelutovereitaan, joita hän ei ole tavannut kasvoista kasvoihin vuosikausiin). Ei Suomessa tuollaisia tukiverkostoja ole, suomalaiset masentuneet vaikenevat, minun kokemukseni mukaan. Eivätkä suomalaiset terapeutit käytä ammattikieltä, kuten novellin terapeutti, kun masentunut henkilö kertoo hänelle collegenaikaisesta tapahtumasta, kun hän kuuli sivusta kuinka pari miestä puhui puolitutusta naisopiskelijasta, että "ainoa merkittävä ero tämän naisen ja vessanpöntön välillä oli se, että vessanpönttö ei lähtenyt säälittävästi ruikuttaen juoksemaan perässä heti kun sitä oli käyttänyt." Siitä tapauksesta on neljä vuotta, mutta vieläkin se ahdistaa häntä ja hänestä tuntuu kuin kaikki nauraisivat hänelle. Terapeutti selittää masentuneelle henkilölle, että aikuinen ihminen saattaa takertua liikaa vanhoihin (so. lapsuudenaikaisiin) emotionaalisiin puolustusmekanismeihin, jotka ovat muuttuneet haitallisiksi kehityksen esteiksi.
Määritelmäni novellin "viiltävästä itseironiasta" muuttui "viiltäväksi ironiaksi", kun luin nettilehti Rolling Stonesista, että Masentuneen henkilön esikuvana oli ollut Prozac Nationin kirjoittaja Elizabeth Wurtzel, jolta Wallace oli saanut pakit ja kirjoittanut niiden jälkeen novellinsa. Se tapahtui vuonna 1998. Vastenmieliset tyypit ilmestyivät vuonna 1999.
Ei ehkä olisi pitänyt googlata. Mutta mitä väliä sillä on kuka oli esikuva. Omista kokemuksistaan Wallace kuitenkin taisi kirjoittaa. Hän oli potenut masennusta nuoruusvuosista asti ja kokenut kaikenlaisia hoitomuotoja alkaen itsehoidosta (alkoholi ja huumeet) päätyen sähköhoitoon. Hän lopetti masennuslääkkeiden käytön, koska uskoi että ne aiheuttivat hänen kirjoitusjuminsa. Hän joutui sähköhoitoon, sekään ei avannut jumia. Kun hän ei pystynyt kirjoittamaan, hänen elämästään katosi tarkoitus eikä hän malttanut odottaa " pitkällä aikavälillä" että tarkoitus olisi palannut, ja hän tappoi itsensä 47-vuotiaana vuonna 2008. Näin hän kirjoitti kymmenen vuotta aikaisemmin masennuksesta: Hän [masentunut henkilö] sanoi masennuksen tuntuvan niin keskeiseltä ja vääjäämättömältä osalta hänen identiteettiään ja persoonallisuuttaan, että kykenemättömyys jakaa masennuksen todellista luonnetta tai oikein edes kuvailla sitä tuntui samalta kuin jos tuntisi epätoivoista tarvetta kuvata taivaalla näkyvää aurinkoa - kuin se olisi elämän ja kuoleman kysymys - mutta ei voisi tai saisi tehdä muuta kuin osoittaa maassa näkyviä varjoja.
( Vastenmielisten henkilöiden lyhyitä haastatteluja s. 64)
Lisää Wallacesta Kirjailijan päiväkirjassa: Elämäkerroista ja David Foster Wallacesta
