Katugrafiikkaa Aurinkolahdessa. Tekijä: tuntematon underground-taiteilija. Kohde päiväkodin seinä Taiteilijatalon naapurissa. Tänään huomasin, että se oli kadonnut seinästä. Sisälläni elää pieni anarkisti, joka ei ole päässyt toteuttamaan itseään, siksi ihailen näiden dissidenttien sitkeää uurastusta uhanalaisissa olosuhteissa. Suosittelen Teema-kanavan sarjaa Pietarin underground-taiteesta.
Toinen suositus: Mariseva joukko, joka myös tulee Teema-kanavalta. Nyt on vuorossa miesten marinat. Englantilaiset eivät ole sen kummempia kuin suomalaisetkaan, mutta niin kuin tuolla alempana sanoin jossain merkinnässä sanoin he osaavat tehdä sketseistä hauskempia. Miksei YLE varasta ideaa?.Marinamateriaalia löytyy ilmaisjakelulehtien tekstiviestipalstoilta. Valitusta riittää bussikuskeista, parveketupakoinnista, yhteiskunnan eläteistä, maahanmuuttajista, kerrostalojen häiriköistä, lapsista, vanhemmista, koirien ja kissojen kakoista jne. jne.
Tänään eräs pettynyt marisi Vartissa, että ”sanoma- ja aikakauslehtien kestotilaajia syrjitään. Jos tilaat lehdet pätkissä, saat kuukausien lehdet ilmaiseksi ja vielä lahjat päälle. Vuosien kestotilaajat ei saa edes kiitosta.” Olen täysin samaa mieltä, se on huutava vääryys.
Viime tiistaina menin kuuntelemaan marisevaa joukkoa paikan päälle Laulumiehiin, jossa oli Eino Leinon seuran tilaisuus aiheena Kirjallisuuden palkitseminen. Se on aihe josta kirjailijat, apurahojen lisäksi eniten marisevat, mutta eipä siellä kirjailijoita juuri näkynyt. He jupisevat omissa sisäpiireissään.
Paikalla oli kaksi tämänvuotisen Finlandia-esiraadin jäsentä: Stefan Moster ja Barbo Holmberg, mutta kukaan ei pannut kyseenalaiseksi raadin työskentelyä. Sen tekee Jouni Tossavainen, joka kysyy tämän päivän Hesarissa: ” Kun raadissa istuivat saksalainen, suomenruotsalainen ja näyttelijä, niin kenen tehtävänä oli lukea suomenkieliset romaanit? Kun Lymi ei sitä tehnyt, kenelle hän siirsi vallan? ( Keskustelua: Raadissa täytyy lukea HS 29.11.06). Ja Tossavainen jatkaa:” Kun F-kisassa ei ole mukana kuin yksi naiskirjailijan romaani, niin jostain syystä hyvin ovat edustettuina kääntäjä Stefan Mosterin saksantamat kirjailijat ja suomenruotsalaiset teokset.”
Tästähän kirjailijat ovat keskenään puhuneet, mutta eivät vain tulleet Eino Leinon seuran tilaisuuteen sanomaan sitä ääneen. En minäkään avannut suutani siitä asiasta. Sen sijaan marisin ääneen, että miksi Hesari noteeraa niin isolla Finlandia-palkinnon, mutta ei Runeberg-palkintoa, jonka voittaja saa julkisuutta vain pienessä sivupalkin uutisessa ilman kuvaa. Seurassa ollaan niin sivistyneitä nykyään, ettei mitään sanota ääneen. Toista oli takavuosina. Keskustelu on kuollut. Mikä minua/meitä vaivaa?
Luin tiistaina metrossa Uutislehti Satasta, kun palasin seuran kokouksesta. Joku inkerinsuomalainen marisi tekstiviestipalstalla , että ” Mogadishu Avenuessa inkeriläisen naisen ulkomuoto, käyttäytyminen puhe tai elämäntavat eivät vastaa todellisuutta. Kirjailija ei tunne inkerinsuomalaisia.” Samasta syystä lakkasin katsomasta sarjaa. Inkerinsuomalaiset naiset ovat leveänaamaisia, sini- tai harmaasilmäisiä, vaalea- tai punatukkaisia. Olen itse puoleksi inkerinsuomalainen (isä tuli pakolaisena Inkeristä vallankumouksen jälkeen, äiti oli suomalainen Pohjanmaalta). Kirjailija ( JariTervo) oli aikoinaan samassa kirjallisuuden laudaturseminaarissa yliopistolla kuin minä. Olisi hänen pitänyt tietää millainen on inkerinsuomalainen, vaikkakin olen vain puolikas. Mutta ehkä näkemys naisesta on ohjaajan. Sivumennen sanoen, samassa seminaarissa oli muuten Kari Hotakainenkin. Molemmat olivat runopoikia siihen aikaan.
Tämän päivän Hesarista vielä yksi sitaatti. se liittyy kulttuuriosaston pääjuttuun Media hylkii maahanmuuttajia. Percy Mashaire kysyy Näkökulma-kolumnissa Onko Jari Tervo pakolaisten ääni? Mashairen mielestä ”Jari Tervo voi olla yksi Suomen loistavimmista kirjailijoista, mutta tämän sarjan ( Mogadishu Avenue) hän ei sovi maahanmuuttajien elämän tulkiksi […] Mogadishu Avenuen tapaus osoittaa taas kerran, että maahanmuuttajista voi puhua, mutta he eivät saa puhua.”Olen samaa mieltä. Suomalaiset ovat kuin venäläisiä, syvästi epäluuloisia suhteessaan ulkomaalaisiin, varsinkin jos he vääränvärisiä tai väärästä ilmansuunnasta tulleita muukalaisia.
Kun en jaksa kirjoittaa, bloggaan. Jotkut käyttävät blogata-verbistä suomalaisempaa muotoa, joka on plokata. Slangisanakirjan mukaan plokata merkitsee noukkia ja poimia (tulee ruotsalaisesta plocka-sanasta). Alun perin blogi tarkoitti verkkojulkaisua, johon oli poimittu linkkejä sivustoilta joissa bloginpitäjä oli käynyt. Nykyään harva viitsii linkata eli plokata linkkejä netistä. Minä yritän tehdä sitä, mutta en harmikseni nyt muista miltä sivustolta löysin
Juha Seppälän blogin. Seppälä haukkui blogit pataluhaksi sellaisella intohimolla, että en ihmettele yhtään hänen ryhtymistään bloginpitäjäksi. Kulttuurikapakka löytyi JarkkoTontin Kirjaamon kommenttipalstalta. Pseudonyymin blogin löysin, kun pseudonyymi kommentoi edellistä merkintääni. Kunhan ehdin, liitän em. blogit oikean sivupalkin linkkilistaan.
Bloggaamiseen ja linkkilistan ylläpitoon kuluu yllättävän paljon aikaa. Kun kirjan kirjoittaminen sujuu hyvin, ei aikaa eikä energiaa jää blogikirjoittamiseen. Ne ovat kaksi täysin erilaista kirjoittamisen lajia. Tänä iltana piti tehdä vain lyhyt merkintä, mutta juutuin nettikoneen ääreen marisemaan. Ai niin, yksi marina oli unohtua. Geisha-suklaapatukasta löytyi lasinsiru. Pitäisiköhän tehdä valitus Fazerille. Siru oli viimeisessä palassa. Jotain kovaa osui kieleen, luulin että hampaastani on irronnut pala, mutta se olikin lasia.
