Syksyä Siperiassa. Tuntematon mies kissansa kanssa
siperilaiskylän raitilla. Kuvasin hänet vuonna 2004, jolloin
osallistuin suomalais-ugrilaisten kirjailijoiden kokoukseen
Hanti-Mansiassa. (Klikkaa kuva isommaksi)
Jevgeni Griškovets: Joet
Jevgeni Griškovetsilta on ilmestynyt suomeksi viime keväänä mainio pieni kirja Joet (Suom. Saija Aarros. Kampus Kustannus, Jyväskylä 2012). Griškovets on syntynyt, kasvanut ja käynyt koulunsa Siperiassa. Nykyään hän asuu Kaliningradissa. Hän on kotimaassaan suosittu näytelmäkirjailija, ohjaaja ja näyttelijä, Venäjän Woody Alleniksi sanottu. Griškovetsin kirja kannattaa lukea, vaikkei olisi ikinä Siperiassa käynyt.
"Minulla ei ole mitään käsitystä siperialaisesta eksotiikasta, minä en ole sitä kokenut",
sanoo kirjan nimetön kertoja. Hän tunnustaa, että on nähnyt karhun kerran, ei ole ikinä pitänyt joesta uimisesta, ja taigassakin käynyt vain kerran, "ollut siellä hyttysten syötävänä, nuuhkaissut vähän sen ilmaa, nähnyt jotain. En käsittänyt siitä mitään ja...palasin kaupunkiin."
Kertojaminän Siperia ei ole synkkä paikka, vaikka hänen kaupunginosansa rajalla olikin vankila nro 5, jonka muurit ja valonheittimet pelottivat häntä lapsena. Mutta vielä enemmän häntä pelottivat järvien iilimadot. Hän pelkäsi niitä kuollakseen. Hän kertoo lempeällä ironialla poikavuosistaan Siperiassa, jossa elämä oli ihan tavallista. "Kun koulutunnit peruuttiin pakkasten takia, me juoksimme elokuviin tai ihan vain pihalle leikkimään. Alaskassa oli koiravaljakoita ja oikea kuolettava pakkanen. Mutta meillä oli ihan tavallinen pakkanen. Aivan tavallinen!" Kertoja on lukenut Jack Londonin kuvauksia Alaskan pakkasista ja koiravaljakoista, ja häneen on tehnyt suuren vaikutuksen se, että kun siellä sylkäisee, niin sylki jäätyy ennen kuin se ehtii pudota maahan.
Tunnistan itseni kertojan kuvaillessa, miten hämmästyneitä ulkomaalaiset ovat kun he saapuvat ensi kertaa Siperiaan. He hämmästelevät mm. Fuji- tai Kodak-kyltillä varustettuja valokuvausliikkeitä, koska ovat tuoneet kotimaastaan filmirullakasan "saadakseen itsestään kuvia paikallisten asukkaiden, porojen ja karhujen kanssa ja, luonnollisesti, ikuistaakseen kuuluisat siperialaiset vankilat ja pakkotyöleirit. He ovat hämmästyneempiä kuin ensimmäiset Kuun pinnalle astuneet ihmiset olisivat olleet, jos olisivat löytäneet sieltä vaikkapa muurahais- tai mehiläispesän." Minä hämmästelin ensimmäisellä Siperian matkallani Whiskas-kissanruokapurkkeja, joita näin Nenetsian niemimaalla olevassa kaupassa.
Lisää Venäjän nykykirjllisuudesta Kiiltomadossa, Kristina Rotkirchin kirjoitus: Vapaus ja pluralismi. Muutama sana Venäjän nykykirjallisuudesta.
Andrei Makine: Ikuisen rakkauden kosketuksia
Andreï Makine on syntynyt Siperiassa, mutta kasvanut Penzassa, joka on Udmurtian naapurissa. Hän lähti kolmenkymmenen vuoden iässä Ranskaan, vaihtoi kieltä ja ryhtyi ranskalaiseksi kirjailijaksi, joka kirjoittaa Venäjästä. Ranskalaisia Venäjä on aina kiinnostanut , joten ei ole ole ihme , että Makine on suosittu kirjailija Ranskassa. Näyttää olevan myös Suomessa, koska hänen kirjoistaan on ilmestynyt kymmenen suomennosta. Olen lukenut kauan sitten Makinen Ranskalaisen testamentin, hänen läpimurtoteoksensa, joka sai kiitosta, ylistystä ja kirjallisuuspalkintoja, eikä se hullumpi kirja ollutkaan.
Ikuisen rakkauden kosketuksia ( Le livre des brèves amours éternelles) ilmestyi Ranskassa viime vuonna ja tänä vuonna suomeksi. ( Suom. Annikki Suni, WSOY 2012). Kun näin Makinen uutuuskirjansa pikalainahyllyssä, tartuin siihen siihen innokkaana uudistamaan vuosien takaisen tuttavuuden, vasitenkin kun kirjan nimi viittasi rakkauteen, joka on kiinnostanut minua varhaisteini-iästä asti.
En tiedä oliko vika minussa vai kirjassa, että lukukokemus oli pettymys. En saanut kontaktia orpokodissa kasvaneeseen kertojaan sen enempää kuin kirjailijaankaan. Minusta tuntui kaiken aikaa, että sanoista ja niiden väleistä tiuhkui epämääräistä negatiivisuutta, jota vierastin.
Kirja alkaa kohtaamisesta. Kertoja lähtee saattamaan kotiin Dmitri Ressiä, toisinajattelijaa, jonka vankileirikierre oli alkanut parikymppisenä. Ress oli silloin liimannut jonkin viraston seinään julisteen, jossa luki " Eläköön suuri sikakumous". Erään puiston portilla he pysähtyvät. Kertoja näkee tuntemattoman kaunottaren , joka nousee autosta ja kulkee ohitse lapsensa kanssa ja jättää jälkeensä kitkerän ja kylmän hajuveden hulvahduksen. "Nuoruudesta lähtien on sen kohtaamisen muisto palannut ajoittain mieleeni. Se on piinannut ja paennut kuin arvoitus, jonka ratkaisun ihminen toivoo edelleen löytävänsä."
Kummallinen yhteensattuma jäi pitkäksi aikaa vaille vastausta, kertoja sanoo. Hän unohtaa Dmitri Reissin ja siirtyy muistelemaan lyhyitä kohtaamisiaan ikuisen rakkauden kanssa. Usein kohtaamisessa on taustalla jokin poliittinen kulissi - Brežnevin suuri naamakuva tai paraatikoroke, jonka alla olevaan terästankojen alla olevaan labyrinttiin kertoja eksyy. Neuvostojärjestelmä ei suosinut rakkautta, kertojan mukaan: "Vapaiden rakastavaisten asema vertautui irtolaisiin, varkaisiin ja toisinajattelijoihin. Mikä ei tavallaan ollutkaan väärin: rakkaus on olemukseltaan kumouksellista."
Viimeisessä kertomuksessa tuntemattoman kaunottaren arvoitus selviää. Kertoja näkee nizzalaisessa ravintolassa naisen, jota Ress oli rakastanut "ylimaallisella rakkaudella niin kuin Dante Beatricea." Nainen ei ollut enää kaunotar, hänestä oli tullut "nomenklatuuramuija," kuten kertoja luonnehtii, kaiken lisäksi nainen on tuhonnut Ressin elämän. Siinä vaiheessa minulle selviää, mikä vierottaa minua Makinen kirjasta. Siinä on liikaa osoittelevaa tendenssiä. Ymmärrän kyllä orpokodissa kasvaneen ja Afganistanin sodassa palovammoja saaneen kertojan katkeruuden, mutta miksi menestynyt kirjailijakin on katkera, ja miksi hän kirjoittaa yleviä, ilmeisesti syvällisiksi tarkoitettuja lauseita, esimerkiksi: " Me ihmiset erehdymme kohtalokkaasti, kun haluamme löytää pysyviä paratiiseja." Monikon ensimmäinen persoona toistui niin usein, että minusta alkoi tuntua kuin Makine jättäisi sanomatta jotain henkilökohtaisesti kipeätä ja merkitsevää, ja piiloutuisi mahtipontisen me-kulissin taakse
Sergei Dovlatov: Meikäläiset
Sergei Dovlatov on minulle uusi tuttavuus Griškovetsin tavoin. Ja miten riemastuttava kohtaaminen Makinen jälkeen! Wikipedian tietojen mukaan Dovlatov opiskeli suomea Leningradin yliopistossa. Hän syntyi Ufassa 1941 ja kuoli New Yorkissa 1990. Hän joutui emigroitumaan Yhdysvaltoihin vuonna 1979. Syy: neuvostokriittisten kertomusten julkaiseminen samizdatissa. Hänen viisitoista teosta käsittävästä ja 25:lle kielelle käännetystä tuotannostaan on ilmestynyt suomeksi vain Meikäläiset ( Suom. Pauli Tapio. Idiootti 2012). Sivumennen sanoen pienkustantajat tekevät nykyään kulttuuritekoja, joihin suurilla kustantajilla ei ole varaa.
Meikäläiset on Dovlatovin suvun tarina. "Toivoakseni se on varsin tavallinen", hän sanoo kirjan lopussa. Ainakin se on hauska, vaikkei suomalaisesta näkökulmasta kovin tavallinen. Dovlatov osaa anekdoottien kertomisen taidon parhaaseen venäläiseen tyyliin. Hän on hulvaton tarinaniskijä. Hän liioittelee, kärjistää, pelkistää, karrikoi. En hetkeäkään epäile, etteivätkö hänen tarinansa sedistä, tädeistä, enoista ja serkuista olisi totta.
Sergein isoisä Isaak oli käsityöläinen, entinen kaartilainen, atleetti ja elostelija. Hänellä oli kolme poikaa, joihin hän suhtautui jokseenkin halveksivasti. Yksi kirjoitti runoja ( Mihail-setä). Toinen näytteli (Sergein isä Donat). "Tomerimmaksi ja käytännöllisimmäksi osoittautui nuori Leopold. Kahdeksantoistavuotiaana hän karkasi kotoa iäksi." Hänestä tuli huijari ja hän päätyi Shanghain kautta Belgiaan, josta lähetti tuttavansa mukana isoisälle smokin ja "valtavan puhallettavan kirahvin, joka sittemmin osoittautui hattutelineeksi." Isoisä pidätettiin belgilaisena vakoojana. Hän sai kymmenen vuotta ilman kirjeenvaihto-oikeutta, mikä merkitsi teloitusta.
Tuohon aikaan ihmisiä alkoi katoilla arvaamattomasti. Sergein äiti kirosi Stalinia, mutta isä kunnioitti Stalinia ja arvioi tilanteen toisin. Näyttelijä kun oli hän näki tapahtumat draamana, jossa paheesta rangaistiin, kunnes isoisä pidätettiin. Isoisähän oli hyvä ihminen! "Isä hämmentyi. Hän ymmärsi , että kuolema kulkee jossakin lähistöllä. Että sankari on vaarassa kuten Shakespearen tragedioissa." Isä erotettiin teatterista, koska hän oli juutalainen, hänen isänsä oli teloitettu ja veli oli ulkomailla. Siis aivan tavallinen tarina entisessä Neuvostoliitossa.
Sergeistä kasvoi toisinajattelija, "aloitteleva dissidentti", kuten hän sanoo. Kuusivuotiaana hän tiesi, että Stalin tappoi isoisän. Ja koulun päättyessä hän oli perillä aivan kaikesta."Tiesin että sanomalehdissä kirjoitetaan valheita. Tiesin että ulkomailla ihmiset elävät paremmin ja onnellisemmin. Tiesin että on häpeällistä mutta hyödyllistä olla kommunisti."
Myös Sergein ystävät olivat aloittelevia dissidenttejä, parrakkaita, arvoituksellisia ja synkeitä. He joivat terästettyä viiniä ja pitivät toisiaan neroina. He kirjoittivat kuten Sergeikin, mutta heitäkään ei julkaistu. Sergein äiti tunsi myötuntoa hänen ystäviään kohtaan ja ruokki heitä, mutta siihen että ystävät eivät pesseet käsiään vessassakäynnin jälkeen, äiti suhtautui melkein yhtä ankarasti kuin yhdyssanavirheisiin. Hänestä oli äärimmäisen moraalisen rappion merkki, jos esimerkiksi sana "ylipäänsä" kirjoitettiin "yli päänsä". Äiti oli oikolukija, se oli vastuullista työtä, kirjoitusvirheestä saattoi joutua vankilaan. "Kuten tiedetään, lehdissämme vain kirjoitusvirheet ovat totta", Dolvatov irvailee.
Lukekaa ihmeessä Meikäläiset, sivuja on vain 147, yksikään sivu ei ole tylsä, eikä sivuilla ole "syvällisiä" viisauksia à la Andreï Makine, luojan kiitos!
Kirja alkaa kohtaamisesta. Kertoja lähtee saattamaan kotiin Dmitri Ressiä, toisinajattelijaa, jonka vankileirikierre oli alkanut parikymppisenä. Ress oli silloin liimannut jonkin viraston seinään julisteen, jossa luki " Eläköön suuri sikakumous". Erään puiston portilla he pysähtyvät. Kertoja näkee tuntemattoman kaunottaren , joka nousee autosta ja kulkee ohitse lapsensa kanssa ja jättää jälkeensä kitkerän ja kylmän hajuveden hulvahduksen. "Nuoruudesta lähtien on sen kohtaamisen muisto palannut ajoittain mieleeni. Se on piinannut ja paennut kuin arvoitus, jonka ratkaisun ihminen toivoo edelleen löytävänsä."
Kummallinen yhteensattuma jäi pitkäksi aikaa vaille vastausta, kertoja sanoo. Hän unohtaa Dmitri Reissin ja siirtyy muistelemaan lyhyitä kohtaamisiaan ikuisen rakkauden kanssa. Usein kohtaamisessa on taustalla jokin poliittinen kulissi - Brežnevin suuri naamakuva tai paraatikoroke, jonka alla olevaan terästankojen alla olevaan labyrinttiin kertoja eksyy. Neuvostojärjestelmä ei suosinut rakkautta, kertojan mukaan: "Vapaiden rakastavaisten asema vertautui irtolaisiin, varkaisiin ja toisinajattelijoihin. Mikä ei tavallaan ollutkaan väärin: rakkaus on olemukseltaan kumouksellista."
Viimeisessä kertomuksessa tuntemattoman kaunottaren arvoitus selviää. Kertoja näkee nizzalaisessa ravintolassa naisen, jota Ress oli rakastanut "ylimaallisella rakkaudella niin kuin Dante Beatricea." Nainen ei ollut enää kaunotar, hänestä oli tullut "nomenklatuuramuija," kuten kertoja luonnehtii, kaiken lisäksi nainen on tuhonnut Ressin elämän. Siinä vaiheessa minulle selviää, mikä vierottaa minua Makinen kirjasta. Siinä on liikaa osoittelevaa tendenssiä. Ymmärrän kyllä orpokodissa kasvaneen ja Afganistanin sodassa palovammoja saaneen kertojan katkeruuden, mutta miksi menestynyt kirjailijakin on katkera, ja miksi hän kirjoittaa yleviä, ilmeisesti syvällisiksi tarkoitettuja lauseita, esimerkiksi: " Me ihmiset erehdymme kohtalokkaasti, kun haluamme löytää pysyviä paratiiseja." Monikon ensimmäinen persoona toistui niin usein, että minusta alkoi tuntua kuin Makine jättäisi sanomatta jotain henkilökohtaisesti kipeätä ja merkitsevää, ja piiloutuisi mahtipontisen me-kulissin taakse
Sergei Dovlatov: Meikäläiset
Sergei Dovlatov on minulle uusi tuttavuus Griškovetsin tavoin. Ja miten riemastuttava kohtaaminen Makinen jälkeen! Wikipedian tietojen mukaan Dovlatov opiskeli suomea Leningradin yliopistossa. Hän syntyi Ufassa 1941 ja kuoli New Yorkissa 1990. Hän joutui emigroitumaan Yhdysvaltoihin vuonna 1979. Syy: neuvostokriittisten kertomusten julkaiseminen samizdatissa. Hänen viisitoista teosta käsittävästä ja 25:lle kielelle käännetystä tuotannostaan on ilmestynyt suomeksi vain Meikäläiset ( Suom. Pauli Tapio. Idiootti 2012). Sivumennen sanoen pienkustantajat tekevät nykyään kulttuuritekoja, joihin suurilla kustantajilla ei ole varaa.
Meikäläiset on Dovlatovin suvun tarina. "Toivoakseni se on varsin tavallinen", hän sanoo kirjan lopussa. Ainakin se on hauska, vaikkei suomalaisesta näkökulmasta kovin tavallinen. Dovlatov osaa anekdoottien kertomisen taidon parhaaseen venäläiseen tyyliin. Hän on hulvaton tarinaniskijä. Hän liioittelee, kärjistää, pelkistää, karrikoi. En hetkeäkään epäile, etteivätkö hänen tarinansa sedistä, tädeistä, enoista ja serkuista olisi totta.
Sergein isoisä Isaak oli käsityöläinen, entinen kaartilainen, atleetti ja elostelija. Hänellä oli kolme poikaa, joihin hän suhtautui jokseenkin halveksivasti. Yksi kirjoitti runoja ( Mihail-setä). Toinen näytteli (Sergein isä Donat). "Tomerimmaksi ja käytännöllisimmäksi osoittautui nuori Leopold. Kahdeksantoistavuotiaana hän karkasi kotoa iäksi." Hänestä tuli huijari ja hän päätyi Shanghain kautta Belgiaan, josta lähetti tuttavansa mukana isoisälle smokin ja "valtavan puhallettavan kirahvin, joka sittemmin osoittautui hattutelineeksi." Isoisä pidätettiin belgilaisena vakoojana. Hän sai kymmenen vuotta ilman kirjeenvaihto-oikeutta, mikä merkitsi teloitusta.
Tuohon aikaan ihmisiä alkoi katoilla arvaamattomasti. Sergein äiti kirosi Stalinia, mutta isä kunnioitti Stalinia ja arvioi tilanteen toisin. Näyttelijä kun oli hän näki tapahtumat draamana, jossa paheesta rangaistiin, kunnes isoisä pidätettiin. Isoisähän oli hyvä ihminen! "Isä hämmentyi. Hän ymmärsi , että kuolema kulkee jossakin lähistöllä. Että sankari on vaarassa kuten Shakespearen tragedioissa." Isä erotettiin teatterista, koska hän oli juutalainen, hänen isänsä oli teloitettu ja veli oli ulkomailla. Siis aivan tavallinen tarina entisessä Neuvostoliitossa.
Sergeistä kasvoi toisinajattelija, "aloitteleva dissidentti", kuten hän sanoo. Kuusivuotiaana hän tiesi, että Stalin tappoi isoisän. Ja koulun päättyessä hän oli perillä aivan kaikesta."Tiesin että sanomalehdissä kirjoitetaan valheita. Tiesin että ulkomailla ihmiset elävät paremmin ja onnellisemmin. Tiesin että on häpeällistä mutta hyödyllistä olla kommunisti."
Myös Sergein ystävät olivat aloittelevia dissidenttejä, parrakkaita, arvoituksellisia ja synkeitä. He joivat terästettyä viiniä ja pitivät toisiaan neroina. He kirjoittivat kuten Sergeikin, mutta heitäkään ei julkaistu. Sergein äiti tunsi myötuntoa hänen ystäviään kohtaan ja ruokki heitä, mutta siihen että ystävät eivät pesseet käsiään vessassakäynnin jälkeen, äiti suhtautui melkein yhtä ankarasti kuin yhdyssanavirheisiin. Hänestä oli äärimmäisen moraalisen rappion merkki, jos esimerkiksi sana "ylipäänsä" kirjoitettiin "yli päänsä". Äiti oli oikolukija, se oli vastuullista työtä, kirjoitusvirheestä saattoi joutua vankilaan. "Kuten tiedetään, lehdissämme vain kirjoitusvirheet ovat totta", Dolvatov irvailee.
Lukekaa ihmeessä Meikäläiset, sivuja on vain 147, yksikään sivu ei ole tylsä, eikä sivuilla ole "syvällisiä" viisauksia à la Andreï Makine, luojan kiitos!
