Basam Books on tehnyt kulttuuriteon:
julkaissut tänä syksynä Sylvia Plathin lyhytproosasta muhkean
kokoelman, sivuja tasan 500. Suomentaja on Jussi Korhonen. Kirjan on koonnut ja esipuheella varustanut
Plathin ex-aviomies Ted Hughes. Jos minulta
olisi kysytty, olisin pannut lukijaa ohjailevan esipuheen jälkipuheeksi, niin paljon
minua ärsytti Hughesin rajoittunut näkemys Plathin proosasta, jonka laatua hän
ei runoilijana arvostanut eikä ymmärtänyt.
Paniikki-Johnny ja uniraamattu ilmestyi postuumisti vuonna 1977. Sen ensimmäinen laitos oli laiha kirja,
se sisälsi vain 13 kertomusta, jotka
Hughes oli koonnut Plathin kirjallisesta
jäämistöstä. Luin kirjan
tuoreeltaan, koska olin siihen aikaan hurjan innostunut sekä Plathin runoista
että proosasta. Kokoelmasta on mieleeni jäänyt niminovelli, jonka kertojaminä
työskentelee suuren sairaalan mielenterveysklinikalla sihteerin apulaisena. Kertoja
kirjoittaa puhtaaksi lääkärien sanelemia potilaskertomuksia ja kopioi niistä
salaa uniraamattuunsa potilaiden näkemiä unia: ”Unet paljastavat heidän henkilöllisyytensä paremmin kuin ristimänimet.
Esimerkiksi yksi pallolaakerifirmassa työskentelevä tyyppi uneksii joka yö makaavansa
selällään hiekanjyvä rintansa päällä. Jyvä kasvaa vähitellen suuremmaksi kunnes
se on kerrostalon kokoinen, eikä hän voi hengittää.” Kertomuksen surrealismi teki minuun vaikutuksen,
koska olin siihen aikaan samanlaisissa töissä kuin Plath, kirjoitin puhtaaksi
potilaskertomuksia, ja kopioin kiinnostavia tarinoita muistikirjaani. Yhtään
unta en kylläkään löytänyt.
Toivomuslaatikko
Ted Hughes oli sitä mieltä, että todellisiin olosuhteisiin
rajoittuminen jähmetti Plathin kuvittelukykyä ja proosaa. Minä puolestani olen sitä mieltä, että hänen proosansa
voima on arkitodellisuuden aistimusvoimainen ja tarkkasilmäinen kerronta, jota maustaa
ihanan sarkastinen huumori. Hughes yritti vapauttaa Plathin mielikuvituksen koulimalla
häntä mielikuvaharjoittelulla. Kokoelmassa on mainion itseironinen kuvaus niistä
harjoituksista.
Novellin nimi on Toivomuslaatikko. Se
kertoo nuoresta avioparista Agneksesta ja Haroldista, jotka muistuttavat Sylviaa
ja Tediä. Harold on suuri uniennäkijä,
Agnes kadehtii ja on mustasukkainen hänen unilleen, koska näkee
itse harvoin unia, ja ne ovat silloin joko
pitkästyttäviä tai painostavia.
Harold rupeaa kouluttamaan Agnesista uniennäkijää, ja huonostihan siinä
loppujen lopuksi käy. Plath
kirjoitti novellin vuonna 1956, kun oli ollut lyhyen aikaa naimissa Hughesin kanssa. Novelli on kuin prognoosi heidän liittonsa
tulevaisuudelle. Plath vapautui
kirjoittajana ja runoilijana vasta
kun erosi Hughesista. Hän kirjoitti parhaan kokoelmansa Arielin parissa kolmessa kuukaudessa
eron jälkeen.
Viimeinen kertomus
Plathin viimeinen kertomus Lumimyrsky ei sisältynyt ensimmäiseen
laihaan laitokseen, mutta on mukana paksussa laitoksessa, joka ilmestyi vuonna
1979, ja kolmenkymmenenviiden vuoden kuluttua suomeksi.
Vuoden 1962 joulukuussa Sylvia Plath vuokrasi
viideksi vuodeksi asunnon talosta, jossa
Nobel-runoilija W.B. Yeats oli aikoinaan asunut. Plath piti asunnon vuokraamista hyvänä
ennemerkkinä. Joulupyhien jälkeen tuli lumimyrsky ja alkoi pakkaskausi,
jollaista ei Lontoossa ollut ollut sataan vuoteen. Pakkauskautta kesti lähes kuukauden, aina tammikuun lopulle
asti. Tammikuussa 1963 ilmestyi Plathin
ainoaksi jäänyt romaani Belle Jar (suom. Lasikellon alla). Englanninkielinen Wikipedia (joka sivumennen
sanoen on luotettavampi kuin
suomenkielinen) toteaa lakonisesti, että kirja ”was met with critical indifference,”
mikä on
kenelle tahansa
kirjailijalle masentava vastaanotto, saati sitten Sylvia Plathille, joka
minun arveluni mukaan odotti kirjalle hyviä arvosteluja, huomiota ja myyntituloja,
joista olisi ollut apua yksinhuoltajan heikossa taloudellisessa tilanteessa. Mitään sellaista ei tullut. Plath ei kerro viimeiseksi
jääneessä kertomuksessaan odotuksiaan ja pettymyksiään, vaan kuvailee millaista
oli elämä Lontoossa ja Yeatsin talossa pakkaskauden aikana.
”Suuren Pakkasen aamuna
huomasin, että kylpyammeeni oli täynnä saastaista vettä. En ymmärtänyt sitä. En
ymmärrä vesijohdoista mitään. Odotin päivän; ehkä se katoaisi. Vesi ei kuitenkaan kadonnut vaan lisääntyi. Seuraavana päivänä
herätessäni huomasin katselevani tahraa kauniin valkeassa uudessa katossani.
Seinästä valui siinä katsellessani useasta kohdin pisaroita tahmeaa nestettä,
joka plomsahteli matolle. Kattotapetti roikkui saumoiltaan.”
Suuren pakkasen päivinä vesijohdot
jäätyivät ja paukahtelivat halki. Putkimiehiä oli mahdotonta saada. Lapsilla
oli flunssa, kertojakin sairastui flunssaan. Sitten alkoivat sähkökatkot.
Yeatsin talossa ei ollut keskuslämmitystä.
Kertojan asunto oli kylmä kuin kellari, kun sähkölämmittimet eivät
toimineet. Alakerran naapuri lainasi
hänelle kuumavesipullon. Hän kääri kaksivuotiaan tyttärensä huopaan
kuumavesipullon kanssa ja puki
9-kuukauden ikäisen vauvansa
toppapukuun. ”Onneksi minulla on
kaasuhella”, kertoja toteaa. Hän
päätti odottaa ”lumen sulamista, mystistä ennustamatonta päivää, jolloin kaikki
korjaantuisi itsestään.”
Plath päättää viimeisen kertomuksensa
sanoihin: ”Lapseni varttuvat
peräänantamattomiksi, riippumattomiksi ja sitkeiksi. He taistelevat jonoissa
tuodakseen kynttilöitä minulle, horkkatautiselle vanhukselle. Sillä aikaa
keitän vedetöntä teetä – sitä tulevaisuus ainakin saisi tuoda mukanaan –
nurkassa olevalla kaasukeittimellä. Ellei sitten kaasukin ole lopussa.
Kaasu ei ollut lopussa, kun Plath pisti päänsä helmikuun 11. päivä 1963
kaasu-uuniin ja tappoi itsensä. Hän oli loppuun väsynyt äiti. Ennen sitä hän tilkitsi lastenhuoneen oven ja
avasi lastenhuoneen ikkunat, että lapset eivät kuolisi kaasumyrkytykseen. Hän halusi heidän jäävän elämään. Tyttärestä
tuli sitkeä, mutta poika, lumimyrkyn aikaan 9-kuukauden ikäinen, ei kestänyt,
vaan teki itsemurhan keski-ikäisenä.
Johnny-Paniikista ja Uniraamatusta muualla:
