Näytetään tekstit, joissa on tunniste Max Frisch. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Max Frisch. Näytä kaikki tekstit

torstaina, joulukuuta 07, 2023

Ingeborg Bachmannista

 




Kävin katsomassa Margarethe von Trottan elämäkertaelokuvan Ingeborg Bachmann – Matka aavikolle.  Elokuva vaikutti aika sekavalta. Ajattelin että se johtuu käsikirjoituksesta. Mutta saattaahan se johtua myös Bachmannin elämästä. Hänestä ei ole kirjoitettu vielä elämäkertaa, koska hänen henkilökohtaiset arkistonsa pysyvät omaisten toiveesta suljettuina vuoteen 2025 asti.  Sen jälkeen hänestä alkaa taatusti ilmestyä elämäkertakirjoja samaan tahtiin kuin Sylvia Plathista. Hänen kuolemansa oli traaginen – itseaiheutettu mutta ei itsemurha kuten  Plathin kuolema.

Elokuva ei ehkä olisi vaikuttanut niin sekavalta, jos olisin hakenut  netistää  tietoja  ennen elokuvaan menoa  tai lukenut edes  arvostelut.  Netistä selvisi, että  käsikirjoituksen oli tehnyt von Trotta. Hän oli  käyttänyt  pohjana itävaltalaisen   toimittaja  ja elokuvantekijä  Adolf Opelin kirjaa 'Wo mir das Lachen zurückgekommen ist' (Missä naurusi palasi). Se kertoo Opelin ja Bachmannin  yhteisistä matkoista.  Yksi matka 60-luvun suuntautui Egyptiin 60-luvun alkupuolella. Elokuvan mukaan se oli Bachmannille matka vapauteen.  Hän vapautui kirjailija  Max Frischistä.  

Ihmettelin elokuvissa istuessani onko ryhmäseksisessio kahden arabin ja yhden nuorenpuoleisen miehen eurooppalaismiehen kanssa Egyptissä elämäkerrallisesti kovinkaan merkittävä tapahtuma.  Nettiselailun jälkeen ymmärsin, että oli se tärkeä kohtaus, joka kertoi Ingeborgin vapautumisesta  eikä vain fyysisesti, vaan myös henkisesti. Se oli esteettisestikin kaunis kohtaus.  Tosin  se ei  ns. todellisuudessa tapahtunut Egyptissä  vaan Ateenassa eivätkä miehet olleet  arabeja vaan kreikkalaisia. Mutta ei kai  elokuviin  tosiasioita mennä  hakemaan.

Mieleeni jäi elokuvasta repliikki,. jonka elokuvan Ingeborg -hahmo sanoi Max -hahmolle. Se kuului suunnilleen seuraavasti: ”Fasismi ei kuollut vuonna 1945, vaan se jatkuu miesten ja naisten välisissä suhteissa.”  Löysin netistä tiedon, että Bachmann oli puhunut patriarkaalisen yhteiskunnan vaikutuksesta naisiin ja sanonut  jossain    yhteydessä sanonut:  ”Olen miettinyt  ennenkin mistä  fasismi alkaa. Se ei ala ensimmäisistä heitetyistä pommeista, vaan ihmisten välisistä suhteista.  Se vaikuttaa ennen kaikkea miehen ja naisen välisessä  suhteessa.”

 Kävin katsomassa elokuvan sen ensiesitysviikolla Maximissa.  Salissa istui joitakin naisia  siellä täällä ja  yksi mies.   Kirjailijaelokuvat eivät suomalaisia liiemmin kiinnosta, kun urheilukansaa ollaan. Arvostelutkaan eväti olleet  innostuneita.  Samalla viikolla kuoli muuten  Henry Kissinger.  Hän oli yksi  Bachmannin elämän  miehistä,  Saksan juutalaisia joka  pakeni  perheen mukana  Yhdysvaltoihin vuonna 1938.  Hän kutsui Bachmannin  Harvardissa pidettyyn symposiumiin kesällä  1955,   ja  "the two had a romantic relationship that lasted several years”, kertoo englanninkielinen Wikiwand.  Suomalainen Wikipedia ei kerro   näin henkilökohtaisia asioita.  Molemmat olivat nuoria tohtoreita, Kissinger syntynyt 1923 ja väitellyt valtio-opista  1950 ja  Bachmann syntynyt 1926  ja väitellyt  Heideggerin filosofiasta. Kissinger oli naimisissa, Bachmann ei ollut eikä koskaan mennyt naimisiin, vaikka jossakin  nettijutussa toisin väitettiin.

Elokuvan jälkeen nostin työpöydälle neljä  kirjaa:  Bachmannin romaanin  Malina ja kertomuskokoelman Simultaani sekä Max Frischin teokset  Montauk  ja Olkoon nimeni Gantenbein. Kuvasta puuttuu Bachmannin  Kolmanneskymmenes vuosi joka oli minun  suosikkini vuonna 1964, jolloin kokoelma  ilmestyi suomeksi. En löytänyt sitä kirjahyllyistäni.  Ehkä olin lainannut  sen jollekin ystävälle, joka  ei  muistanut palauttaa  enkä minä muistanut kenelle olin lainannut sen.   Bachmannista uudelleen innostuneena kävin kirjastossa  lainaamassa   sen ja  samalla lainasin  saksankielisen  nykykirjallisuuden  esseekokoelman Muistijälkiä.  Tässä yhteydessä nykykirjallisuus tarkoittaa noin 50-60 vuotta vanhaa  kirjallisuutta.  Kokoelmasta löytyi minua riemastuttanut kirjallisuudenlaji  ”isäkirjallisuus” (Väterliteratur), jota syntyi  Saksassa runsaasti, kun  nuori sukupolvi nousi kritisoimaan isiensä  fasistista perintöä ja  kirjoitti  traumoista joita  kansallissosialismi oli heille  aiheuttanut.   Tietämättömänä ”isäkirjallisuudesta” kirjoitin sitä lajia  ensimmäisessä ja toisessa ja vielä 90-luvullakin yhdessä romaanissani.

Margaretha von  Trottan  lisäksi muutkin  ohjaajat ovat olleet kiinnostuneita Ingeborg  Bachmannista.  Michael Haneke on jo vuonna 1976 tehnyt elokuvan   Drei Wege zum See, joka perustuu  Bachmannin kertomukseen  ”Kolme tietä järven rantaan” kokoelmassa Simultaani.  Se kertoo vanhan isän ja viisikymmentävuotiaan tyttären suhteesta ja tyttären suhteista muihin miehiin.  Sen  elokuvan haluaisin nähdä samoin kuin itävaltalaisen Ruth Beckermannin  elokuvan The Dreamed Ones (Die Geträumten; 2016).  Sen pohjana on Bachmannin  ja  runoilija  Paul Celanin  rakkaus/kirjeenvaihto.  Kolmas elokuva on   saksalaisen Werner Schroeterin tulkinta  romaanista Malina,  käsikirjoittajana on    nobelkirjailij Elfriede Jelinek  ja kirjailijan  pääosassa Isabelle  Huppert. Hänen ja  Jelinekin takia  haluaisin  nähdä  tämän elokuvan.   Enempää en löytänyt Youtubesta.