Tapaamisia

Kuka on M. Vilkastus? Sitä kysyttiin eilisillä Tammiglögeillä, mutta Papinniemi vaikeni kuin muuri. Tapasin glögeillä blogihenkilön, jonka nimi Otto-Erik. Hän kirjoittaa Kuvakirja ( Kuva ja Kynä) – nimistä blogia, joka on ollut linkkilistallani jo jonkin aikaa, koska pidän Otto-Erikin kirjoituksista. Blogihenkilön taustalta löytyi turkulainen kirjankustantaja ja runoilija Ville Hytönen, jonka tapasin muutama vuosi sitten Jani Saxellin häissä.

Tapasin muitakin vanhoja tuttuja, kuten Kuisma Korhosen, en tunnistanut, koska viime näkemästä oli kulunut yli 20 vuotta. Siihen aikaan hän kävi tutkimassa kirjahyllyjäni, löytyisikö niistä kirjallisuuden tenttikirjoja. Hän oli poikani Jyrkin kavereita. Hänestä tuli sittemmin Helsingin yliopiston kirjallisuuden dosentti ja Jyrkistä tuli saman yliopiston käytännön filosofian dosentti. Olisikohan siitä kiittäminen minun kirjahyllyjäni, joissa oli isältä perintönä sekä kirjallisuuden että filosofian klassikoita?

Sirkka Turkan, vanhan koulukaverini kanssa muistelin kouluvuosia. Hän muisti että suomenopettaja poltti meidät tupakanpoltosta koulun urheilupäivänä Servin Maijan mökillä. Tuli käytöksen alennus kahdeksikkoon ja kaksi tuntia jälki-istuntoa, minkä jälkeen mentiin tupakalle, kuinkas muuten? Olimme rinnakkaisluokilla, ahkeria koulunpenkin kuluttajia molemmat, saimme ehtoja, jäimme luokalle. Sirkalla ei ole huonoja muistoja koulusta, hän soitti viulua koulun orkesterissa ja kävi hevostalleilla, minä lorvailin kahviloissa ja osallistuin koulun kirjallisuuskerhon toimintaan mutta en uskaltanut avata suutani kerhon kokouksissa, kun siellä puhuttiin fiksuja juttuja sivullisen ongelmista , äänessä Seppo Heikinheimo ja Valdemar Melanko, joka oli monilahjakkuus, soitti pianoakin kuin Rahmaninov.

Kutantajan glögeillä tapaa tietysti kustannustoimittajansa, joka kysyy tuleeko kirjaa syksyksi. Se pitäisi tietää nyt. Siinä sitä kirjailija kiemurtelee sanoo että öh ja äh, kun se romaani meni jumiin ja rupesin kirjoittamaan muistelmia, mutta muistelmatkin ovat menossa jumiin, kun en tiedä voiko ihmisistä kirjoittaa heidän oikeilla nimillään, jos vaikka joku väittää, että väärin muistettu ja nostaa kunnianloukkausjutun. Kuolleista on helpompi kirjoittaa, ne eivät rupea rähäköimään. Mutta mitä tehdä elävien kanssa? Jos vaikka alkavat syyttää, että olen ryöstänyt heidän elämäntarinansa ( joka on kietoutunut omaan elämäntarinaani)? Kemppinen tosin sanoo: Eurooppalainen oikeus ei tunne yksinoikeutta "elämäntarinaan".

Luokkakokous

Kuvassa Munkkinimen yhteiskoulun historian luokka. Noissa Ilmari Tapiovaaran suunnittelemissa tuoleissa ja pulpeteissa olen kuluttanut kymmenen vuotta elämästäni. Historian luokka sijaitsee nykyään voimistelusalissa, jossa rääkättiin kömpelöitä oppilaita kuten minua, ja pidettiin teinihippoja. Käyttääkö kukaan enää sellaista sanaa? Elvis ja Paul Anka olivat sen ajan suursuosikkeja, jiveä tanssittiin ja teinitytöt kirkuivat äänensä käheiksi kun viime Linnanmäellä.

Voimistelusalin lattia, ikkunat ja tiiliseinä ovat perua vanhoilta ajoilta. Seinä oli minusta kuin vankilan seinä. Kuuluin luokan ”rupusakkiin,” eli niihin jotka istuivat jälki-istunnoissa, saivat ehtoja ja käytöksenalennuksia ja jäivät luokalle. En ollut ainoa. Luokkakokouksessa joku muisteli, että yhtenäkin keväänä luokalle luokalle jätettiin kahdeksan ja ehtoja sai neljätoista.

Historian luokan seinällä oli sulassa sovussa Freudin ja Stalinin kuvat. Ei sellainen olisi käynyt päinsä minun aikanani. Jos joku olisi esitellyt koulussa viereistä Freudin kuvaa, hän olisi saanut jälki-istuntoa tai pärstäkertoimesta riippuen käytöksen alennuksen pornografisen kuvan tuimisesta kouluun. Se oli tekopyhyyden aikaa. Jotkut sanovat sitä myös viattomuuden ajaksi.

Vanhojen pulpettien kansissa oli riipustuksia eri vuosikymmeniltä. Yhteen pulpettiin oli riipustettu sana: vittu. Sen täytyy olla peräisin myöhemmiltä ajoilta. Kukaan ei olisi uskaltanut 50-luvulla kaivertaa sellaista sanaa pulpettiin. Koko luokka olisi silloin joutunut istumaan koulun jälkeen niin kauan kunnes syyllinen olisi ilmoittautunut. Hän olisi saanut kaksi tuntia jälki-istuntoa ja käytöksen alennuksen.

Luokkakokous oli eilisiltana, nyt on pää kipeä, kun tuli juotua liikaa punaviiniä, muuten ilta oli terapeuttinen. ”Rupusakki” oli pärjännyt hyvin elämässä vastoin opettajien odotuksia. ” Te ette kelpaa muuhun kuin ojaa kaivamaan,” oli eräskin opettaja ennustanut luokan edessä. Opettajat eivät olleet kovin kannustavia siihen aikaan. Minulle käsityön opettaja antoi vitosen, kun olin kutonut hienon sukansuun vanhan karjalaisen mallin mukaan. Hän sanoi: ”Äitisi on kutonut sen.” Eräs luokkatoverini oli päntännyt kasvitenttiä varten päähänsä kasvien latinalaiset nimet ja osasi ne kuin vettä vain, mutta sai tentistä seiskan. Pärstäkerroin ja vanhempien sosiaalinen status ratkaisi. Tuo luokkatovereni painostettiin eroamaan keskikoulun viidenneltä luokalta ( nyk. yläasteen viimeinen luokka), hän siirtyi toiseen kouluun ja menestyi hyvin. Aika moni lopetti viidenneltä luokalta, joko painostuksen tuloksena tai omasta ja päätöksestä. Painostetut olivat enimmäkseen poikia, omasta ( tai vanhempien) päätöksestä eronneet tyttöjä. Tyttöjen kolutusta ei siihen aikaan pidetty kovin tärkeänä asiana, koska ” ne menevät kumminkin naimisiin,” kuten joku isä sanoi.

En todellakaan ollut ainoa jota jotkut opettajat kiusasivat ja nöyryyttivät. Oppilaiden keskinäistä koulukiusaamista oli vähemmän Samat opettajat kiusasivat muitakin luokkatovereitani. Osat ovat vaihtuneet, lehtijuttujen mukaan nykyään oppilaat kiusaavat opettajia niin että nämä pelkäävät. 50-luvulla oli toisinpäin, oppilaat pelkäsivät opettajia, jotka nöyryyttivät ja kohtelivat epäoikeudenmukaisesti heitä. Onneksi kaikki opettajat eivät olleet samanlaisia.

Sain käydä Munkkiniemen yhteiskoulua ylioppilaaksi asti eikä minua painostettu eroamaan koska koulun rehtori Jussi Saukkonen oli jossakin opettajan kokouksessa , jossa käsiteltiin V A luokan oppilasasioita, puolustanut minua, kun jotkut opettajat olivat sitä mieltä, että Konkasta pitää päästä eroon,. Jussi oli sanonut, että se pärjää ylioppilaskirjoituksissa, se osaa kirjoittaa. Hän oli historianopettajani ( ja Kokoomuksen puheenjohtaja ja opetusministeri) ja minä olin kapinallinen niihin aikoihin. En muista mitä sanoin tai tein yhdellä historiantunnilla, muttamusitan miten hänen niskansa paisui ja muuttui punaiseksi ja sitten hän karjaisi: ”Konkka ulos luokasta.” Minulla on sellainen muistikuva, että 15-vuotiaana olisin viettänyt suuren osan tunneista koulunkäytävässä ja istunut joka lauantai-ilta jälki-istunnossa. Olin varmaankin todella kiusallinen oppilas.

Seppo Heikinheimo on kertonut Mätämunan muistelmissa millaista oli hänen aikanaan Munkkiniemen yhteiskoulussa. Hän luettelee kirjassaan koko joukon kulttuuri- ja talouselämän vaikuttajia, joita siitä koulusta tuli, taiteilijoita ja kirjailijoita, joukossa kaksi Finlandistia. Heikinheimo oli koulun ensimmäinen kuuden laudaturin ylioppilas. Hänelle kävi huonosti, hän teki itsemurhan. Samoin kävi meidän luokan priimukselle. Elämästä selviää helpommin lävitse, kun kukaan ei odota mitään. ” Rupusakkiin” kuulunut ystäväni totesi eilisiltana, että koulu kasvatti sisua ja halua näyttää, että kyllä minä pärjään vaikka opettajat eivät antaneet mitään toivoa.

En ole ainoa joka näkee vieläkin unia siitä että harhailee Munkkiniemen yhteiskoulun käytävillä, ei löydä luokkaa eikä pärjää ylioppilaskirjoituksissa, kunnes unessa havahtuu siihen ajatukseen, että on jo päässyt ylioppilaaksi. Sitä asiaa enää tarvitse stressata.