Mainos Tulenkantajat -lehdessä 3.2.1929.
Mainos osui silmiini, kun etsin aineistoa seuraavaan
kirjaan Kansalliskirjaston digitaalisesta
lehtiarkistosta hakusanoilla
Juhani Konkka/ Urho Torikka. Täytyy tehdä
arkistotutkintaa kotikoneen ääressä, koska Kansallisarkisto on suljettu koronaviruksen
vuoksi. SKS:n kirjallisuusarkisto näyttää
olevan nettitiedon mukaan auki
normaalisti, mutta en ole voinut
istua siellä lukemassa aineistoa,
koska sain Espanjan matkalta tuliaisiksi nuhan ilman kuumetta, yskää päänsärkyä
ja muitakaan koronaviruksen oireita.
Kävin etsimässä isäni jälkiä Andalusiassa. Löytyi Villa Pastora Churrianasta, Malagasta Siinä talossa vuonna 1963 isäni käänsi Leo Tolstoita ja Eeva-Liisa Manner samanaikaisesti japanilaista
Kawabataa.
Villa Pastoran omisti Sara Hildén. Talo tuli tutuksi
monelle suomalaiselle kulttuuri-ihmiselle 1960-70-luvuilla. Kesällä
1963 talossa oli hieman turbulenssia
Sara Hildénin elämäkerran mukaan Hyvä Sara! ( kirj. Anna Kortelainen.
Gummerus Oy, 2018): ” Talon putkiston ja kylän
vesihuollon kehnous, paperisota, valuuttaongelmat ja huono tiedonkulku
Euroopan laidalta toiselle saivat
jatkuvasti aikaan stressiä, murhetta ja konflikteja. Talossa majailevat tuttavat
alkoivat puolestaan riidellä keskenään, kuten Mai Konkka( isäni kolmas vaimo) ja Marjukka
Kaasalainen ( runoilija Harri
Kaasalaisen vaimo). Juhani Konkka rikkoi irtainta omaisuutta juomapuuskiensa
aikana.” SKS:n kirjallisuusarkistossa
lukemani perusteella hän oli hankkinut irtainta omaisuutta omilla rahoillaan,
koska talossa ei ollut huonekaluja, kun hän muutti sinne joskus
helmi- maaliskuussa.
Kaksi
päivää Malagasta paluun jälkeen nenä
ja silmät alkoivat vuotaa ja aloitin omaehtoisen kahden viikon kotikaranteenin. Siitä oli kulunut eilen (18.3.) viikko ja nenä sekä silmät olivat lakanneet vuotamasta, mutta vapaaehtoinen karanteeniksi muuttui yleiseksi ”karanteenin kaltaiseksi tilaksi”, joka koskee kaikki 70 vuotta
täyttäneitä suomalaisia. Se jatkuu
huhtikuun 13.päivään asti ellei
toisin määrätä. Pitää istua eristyksissä kotona ja välttää kaikkia ihmiskontakteja. Kissa- ja
koirakontakteja saa olla. Olin
istunut kolme päivää ja kuunnellut radion koronauutisia ja katsellut television
koronaohjelmia täydellisen lamaannuksen
vallassa. Tämä oli pahempaa
kuin Kuuban ohjuskriisi lokakuussa vuonna 1962.
Atomisodan puhkeaminen ja
maailmanloppu oli lähempänä kuin koskaan.
Lokakuun 27. päivä oli ”ihmiskunnan
historian vaarallisin päivä”. Silloin Neuvostoliiton
kuljetusalukset lähestyivät Yhdysvaltoja
ja
ihmiset hamstrasivat Suomessa
hullun lailla elintarvikkeita – mitä järkeä
siinä oli, kun maailma räjähtäisi
vuorokauden sisällä, minä ajattelin
nuoruuden pessimismillä ( vessapaperia
ei muistini mukaan hamstrattu).
Äidilläni oli samaan aikaan
taidenäyttely eikä yhtään taulua mennyt kaupaksi. Hän ei pystynyt maksamaan rästiin jääneitä
vuo0kria ja niin meidät häädettiin lapsuudenkodista, josta näen joskus vieläkin
unia.
Kuuban
kriisi ratkesi nopeasti, John Kennedy veti ohjukset pois eikä Neuvostoliitto hyökännyt. Minä olin nuori silloin, nyt tajuan
olevani vanha. Minut on eristetty, etten
kuolisi koronavirukseen. Mikä isku itsetunnolle! Yritän sopeutua ajatukseen, että voin kuolla,
se tuntuu nykyään paljon todellisemmalta
kuin vielä muutama vuosi sitten. Saatan kuolla koronaan, jos on tottele
valtiovallan määräyksiä ja pysy kotona.
Olisihan se ehkä jonkin verran epätavallisempi kuolema kuin rintasyöpä
tai sydäninfarkti. Mutta en halua
kuolla, kun isä-projektikin on kesken. Joten on pakko eristäytyä kotiin.
( Kissa Ninni tykkää!)
Näistä
ajatuksista huolimatta hiippailin eilen pimeyden tultua apteekkiin
ja Alkoon huonon omatunnon ja pelon
vallassa, että matkalla virus iskee kimppuuni. Ostin Alkosta pullon punaviiniä, se maistui ja jälkeen päin harmittelin. etten ostanut kolmen
litran paukkausta. Apteekista ostin 76 eurolla
lääkkeitä, vitamiineja ja hengityssuojan. Sellaisen olisi saanut K-raudasta kolme kertaa halvemmalla hinnalla. Apteekit
eivät ole konkurssin partaalla koronan
takia niin kuin monet muut firmat.
Kotona kissa Ninni tuijotti minua
silmät pystyssä, kun pistin naamarin
kasvoilleni. Ensimmäisen kerran minusta
tuntuu että vanhuus on todella kurja tila. Yksinäisyys ei ole kurjaa siihen olen tottunut
nuoresta asti, mutta se vasta kurjaa on, ettei pääse kulkemaan vapaasti kaupungilla ilman pelkoa, että saa
viruksen, ja ilman
syyllisyyttä, kun ei tottele valtiovaltaa, vaan täyttää sairaalat ja saa aikaan terveydenhuollon romahduksen Suomessa.
Tää naamari on kyllä aika tukala, enkä edes tiedä onko se oikein päin naamalla.
