maanantaina, joulukuuta 18, 2023

Me sankarit

Valitettavan ajankohtainen sotaromaani Me sankarit, Juhani Konkan esikoisromaani vuodelta 1921, joka perustuu hänen sotapäiväkirjaansa.

Ntamo -kustantamo julkaisi kirjan uudelleen syksyllä 2023. Kustantaja esittelee kirjan seuraavasti:
Me sankarit on inkerinsuomalaisen Juhani Konkan salanimellä 1929 julkaisema pasifistinen romaani, joka perustui nuoruuskokemukseen aseellisesta selkkauksesta 1921 itärajan takana, aiheutti kirjasodan ja aloitti ainutlaatuisen uran julkisessa sanassa. Ntamo-uusintapainokseen sisältyy tekijän tyttären kirjailija Anita Konkan jälkisana ja kuvia kovia kokeneesta Karjalasta. #https://www.ntamo.net/
Ehkpä kirjan pasifismi aiheutti silloisen äärioikeiston hyökkäyksen kirjaa vastaan. Ei ollut pasifismi huudossa silloin, eikä taida olla nykyäänkään.' ,

Otteita  Me sankarit  – romaanin jälkisanoista

 Isäni Juhani Konkka (1904–1970) oli saapunut Inkerinmaalta 1919 Suomeen. Perhe asettui itäiselle Karjalankannakselle Rautuun, kunnes palattiin 1921 Inkeriin. Kuusitoistavuotias Juhani jäi kuitenkin maahan, kiersi kesän työnhaussa Pohjanmaalla ja sai paikan Ylistaron tiilitehtaalta. Kun siellä houkuteltiin syksyllä nuoria miehiä Venäjän bolševikkihallinnon vastaiselle retkelle Vienan Karjalaan, hän ilmoittautui mukaan ensimmäisten joukossa. Konkka aloitti 11. joulukuuta 1921 junassa sotapäiväkirjan, jonka etusivulle hän merkitsi motoksi Inkerin kansallishymnin alkusäkeet. 

Nouse Inkeri, jo herää työhön,

aamunkoi jo sulle heijastaa!

 Valoa jo elämäsi yöhön leviää, 

oi armas synnyinmaa.

.Pohjanmaalaisten nuorten värväämisen oli organisoinut suojeluskunta. Niinpä Konkallakin oli matka-asunaan suojeluskuntapuku, päässä valkoinen Mannerheim-turkislakki ja jaloissa kippurakärkiset pohjalaiset hiihtotossut, joiden sivuissa heilahtelivat siniset tupsut. Vyöllä oli saksalaisvalmisteinen Mauser-pistooli, jota ohjeiden mukaan tuli piilotella. Ylistaron suojeluskuntapäällikkö oli käskenyt sanomaan mahdollisille kyselijöille, että määränpäänä oli tukkisavotta rajametsissä. 

"Hyvästi Etelä-Pohjanmaa, kenties iäksi. Koska olen nuori, en voi ajatella kuolemaa, mutta en myöskään pelkäisi, jos minulle joku sanoisi, että Karjalan vapaus vaatii henkeni. Olen synkällä mielellä, ei voi ajatella mitään muuta kuin punaisia ryssiä".

 Sortavalasta hän osti kukkakaupasta tulppaanin ja lähetti sen eräälle ylistarolaiselle neidolle. Sen jälkeen hän hankki sotapojan eväät: näkkileipää makkaraa, voita, juustoa ja sardiineja.

Konkka näki Tuulivaaran tienoilla Lusmankylän lähellä ensimmäiset vihollisen kaatuneet. Päiväkirjan perusteella kokemus järkytti.

"En saanut mielestäni pois kolmea kaamean näköistä ruumista, vaikka yritin teeskennellä iloista. Joku Karjalan pojista sanoi, että koskahan itse kukin on tuon näköinen. Pyysin, etteivät hautoisi sellaisia asioita mielessään". 

 Pohjanmaalaistuneen inkeriläisen matka jatkui Lentiiraan. Siellä hän tovereineen seisoi rivissä pataljoonan komentajan, 24-vuotiaan Paavo Talvelan (1897–1973) edessä. Tämä komennusvastuussa ollut upseeri, tuleva Suomen armeijan  kenraali, teroitti ”vapaustaistelun” vaatimaa ”sitkeää kestävyyttä, voimia ja tarmoa”. Konkasta Talvela teki kirjurin, mistä tämä ei lainkaan pitänyt. Ilokseen hän sai pian luovuttaa toimistotehtävät turkulaiselle tulokkaalle ja saattoi haaveilla taistelu- ja tiedustelutehtävistä: ”Erittäin houkuttelevaa!” Hänet kuitenkin määrättiin tulkiksi erään vangin kuulusteluun, missä häntä vaivasi käsky teloittaa ”säälittävältä” vaikuttanut neuvostosotilas.

 "Ensimmäisen kerran koin millaista sissisota voi olla. Miksi piti viedä saunan taakse mies, joka oli aseeton, haavoittunut ja mitä säälittävimmän näköinen? Totta totisesti niin raaka en voi olla, ja siksi tunsin inhottavan olon sydämessäni. Samassa muistin, että velvollisuuteni on totella päällikön käskyä. Komensin punaisen sotilaan edelleni ja sanoin että vien hänet pataljoonan esikuntaan. Olin jo hyvin lähellä saunaa, kun kuulin päällikön huutavan: –Tuo takaisin!"

 Konkka pääsi lopulta mukaan taisteluun. Hän sai tulikasteensa Kuutamolahden valtauksessa jouluaatonaattona. Jo aattoiltana hän haavoittui vakavasti Porajärven suunnalla, kun luoti iski 203 hänen reiteensä takaapäin, omien joukosta. Reisiluuvamma vaati kymmenen kuukauden toipumisen Sortavalan sairaalassa.  Alaraajaan jäi iso kolo. Se ihmetytti minua nelivuotiaana pikkutyttönä, kun näin sen joulusaunassa. Juhani kertoi kolon tarinan ja näytti luunkappaleita, jotka oli poistettu reidestä. Hän säilytti niitä vanhassa nahkalompakossa kuin henkilötodistusta. Minä katselin isää kuin suurta sankaria

Heimosodan jälkeen

 Saksalaisen Erich Maria Remarquen (1998–1970) sotaromaani Länsirintamalla ei mitään uutta (Im Westen nichts Neues, 1928) ilmestyi heinäkuussa 1929 suomeksi opettaja Armas Hämäläisen (1884– 1955) käännöksenä. Konkka luki kirjan kahteen kertaan ja eli uudelleen omat heimosodan kauhunsa ja kärsimyksensä. Remarque iski suoraan ytimeen. Konkka alkoi kirjoittaa suuren innoituksen vallassa esikoisromaaniaan, joka perustuisi hänen rintamapäiväkirjaansa ja kertomuksiin, joita oli kuullut Itä-Karjalan pakolaisilta.

 Hän kirjoitti syyskuun lopussa aikoinaan Sortavalan seminaarissa 1923– 1925 tutuksi tulleelle Heikki Myllärille, että oli laatinut parissa kuukaudessa noin 200-sivuisen  kaunokirjallisen teoksen Me sankarit, jonka hän julkaisee Urho Torikan  salanimellä, koska halusi suojella Inkerinmaalle jääneitä   omaisiaan.  Etunimen ilmeistä herooisuutta täydensi ja muunsi leikkimielishalventavaa ”torrakka”- tai ”torrakko”-sanaa eli kivääriä muistuttava sukunimi. ”Kirjassa kohotetaan ensimmäisen kerran puolustusääni karjalaisten puolesta”, Konkka viestitti. Hän kertoi ja pohti enemmänkin.

" Olen jo myynyt teoksen Kansanvallalle. Mikään porvarillinen kustantaja ei olisi sitä ottanut. Se on liian suorasukainen ja rehellinen teos. Kansanvalta maksaa minulle palkkion 20 %:n mukaan. Se on korkein palkkio mikä kirjailijalle maksetaan Suomessa. Ensi keskiviikon jälkeen saan nostaa ennakkona 5 000 markkaa. Jos ensimmäinen painos 2 500 kpl myydään loppuun, saan kaikkiaan 15 000 markkaa.  Välisalmi,  Kansanvallan kirjallinen johtaja on sitä mieltä, että teosta menee vähintään 5 000 kappaletta, joten tuloni tulee olemaan vähintään 30 000 markkaa. Yleensä toveripiirissäni ollaan sitä mieltä, että kirja tulee herättämään yhtä suurta huomiota kuin Haanpään  novellikokoelma Kenttä ja kasarmi.  Eikä kirjani ole vailla taiteellista puoltakaan. Eräät asiantuntijat sanovat, että siinä kuvataan yksilön elämää ja tunteita sissisodassa mestarillisella tavalla. Luulen muuten, että AKS:laiset repivät minulta silmät päästä. Kirjassa annetaan heitäkin nokalle. Eniten siinä tietysti tehdään pilaa Suomen kapitalistien Suur-Suomi[-]politiikasta, ja tämä siinä eniten ärsyttää porvaristoa. "

 Konkan oma poliittinen ajattelu oli jatkuvassa murroksessa. Hän oli opiskelijana lähentynyt Kansalaiskorkeakoulun rehtorina Helsingissä vaikuttanutta Yrjö Ruutua (1887–1956, alk. Ruuth), joka oli kulkenut pitkän tien jääkäriliikkeestä valkoisen armeijan kautta heimoaktivistiksi ja 20-luvun omintakeisen ”valtiososialistisen” ideologiansa pääedustajaksi. Konkka toimi ensin tämän perustaman ja vain puoli vuotta jaksaneen Päivän Uutiset -lehden (1928) päätoimittajana ja sitten ruutulaisen aikakausjulkaisun Tähystäjän (1928–1930) toimitussihteerinä. Romaanihankkeen yhtenä tavoitteena oli itsenäistyä näistä pesteistä ja sidoksista..

 "Jos saan kirjastani vähintään 20 000 markkaa, eroan Tähystäjästä ja antaudun yksinomaan kirjoittamaan. Luulen, että minulla on hyvät mahdollisuudet vapaana ammattilaisena.

 Joulukuussa 1929 ilmestyneen Me sankareiden Reino Kivekkään hahmossa Konkka saattoi tarkastella heimoaatteen ja aggressiivisen nationalismin lumoa ja ongelmia. Päähenkilön sota kesti vain kuukauden, mutta siinäkin oli puolet enemmän kuin kirjailijalla. Teoksen yksi avainrepliikki sijoitetaan Kivekkään ystävän ja sotakaverin Pekkalan suuhun:

" Meidän kaikkien sydämet on myrkytettyjä. siksi emme koskaan tunne todellista onnea. Toiset meistä saattavat mennä naimisiin ja saada lapsiakin, mutta se on suuri onnettomuus, me tuhoamme vaimojemme ja lapsiemme elämän." 

Esikoisteoksen poliittinen vastaanotto

Konkka ennusti oikein. Suur-Suomi-aatteen innoittaman vaikutusvaltaisen Akateemisen Karja-Seuran (1922–1944) ”kansallispoliittisessa aikakauslehdessä” Suomen Heimossa (1923–1944) nimimerkki Vasara löi matalaksi sekä kirjan että tekijän. Kriitikko oli sydänjuuriaan myöten loukkaantunut kaikkien niiden heimosoturien puolesta, jotka olivat taistelleet Karjalan vapauden  puolesta:" romaani häpäisee miehiä, jotka ovat olleet tuolla onnettomasti päättyneellä vapautusretkellä. He ovat sadisteja, homoseksualisteja ja yhteiskunnan hylkiöitä. Torikka lausuu paksuja syytöksiä tovereistaan. Hän on kerta kaikkiaan päättänyt raivata itselleen tien kuuluisuuteen. Hän toimittaa Tähystäjä-lehteen, jonka taloudenhoitaja hän itse on, kehumisia kirjastaan ja korostaa sen sensaatioluonnetta. Totisesti on sillä pojalla moraalia!"

 Lisää lunta tupaan tuli saman lehden palstoilla. Suomen Heimon kirjallisuustoimittaja nimimerkki P. Mustapää alias Martti Haavio (1899–1973) lyttäsi neljällä rivillä Me sankarit. Hänen mielestään kirja oli pelkkää pötyä, jota oli reklamoitu Karjalassa taistelleen koulupojan kirjoittamaksi: Kirja ei ole muuta kuin äärimmäisen kunnianhimoisen miehen tekele ja […] sen tekijä ei ole koskaan millään Karjalan retkellä ollutkaan."

 Kaksikymmentäviisivuotias esikoiskirjailija raivostui. Konkka soitti Haaviolle ja sanoi: ”Te tiedätte erinomaisesti, että minä olen ollut Karjalan retkellä ja olen siellä vakavasti haavoittunut. Jos te olisitte puhunut vain kirjasta ja sen ansioista ja heikkouksista, silloin en olisi vaivautunut soittamaan teille, mutta kun teidän tarkoituksenne oli loukata minua henkilökohtaisesti, niin sanon teille ilman sarvia ja hampaita, mikäli te nyt näinä päivinä osutte minun eteeni, niin isken teitä nyrkillä leukaan.” 

Hän tapasi Mustapään onneksi vasta runsaan kymmenen vuoden kuluttua. Haavio oli tunnetusti pitkävihainen ja -muistinen mies. Hän ei unohtanut saamaansa uhkausta, josta oli haittaa Konkalle, sillä Haavio oli noussut kustannusmaailmassa portinvartijaksi työskennellessään WSOY:llä editorina 1924–1931 (jatkaakseen sitten Suomalainen Suomi -lehden päätoimittajana 1933–1945).

 Kirjankustannustoimintaa 1918–1934 harjoittanut Kansanvalta oli jo ennen Me sankareiden ilmestymistä puffannut uutuuttaan sensaatioteokseksi. Romaanin mainoskampanjaa edisti käänteisesti ja huomattavasti entinen ilmavoimien komentaja Arne Somersalo (19891– 1941), joka sittemmin toimitti äärioikeistolaisten lehtiä, Lapuan liikkeen Ajan Sanaa (1930–1942) ja Isänmallisen Kansanliikkeen Ajan Suuntaa (1932– 1944) sekä vaikutti IKL:n kansanedustajana 1933– 1936. Everstiluutnantti oli aktiivinen esimerkiksi antikommunistisen Suomen Suojelusliiton (1923–1944) pääasiamiehenä ja Mäntsälän kapinallisena 1932. Hän lähetti porvarillisten lehtien päätoimittajille kiertokirjeen, jossa hän kehotti lehtiä vaikenemaan Me sankarit -kirjasta maan yleisen edun vuoksi.

" Karjalan retkikunnan esittää Torikka vain suomalaisten liikemiesten häpeämättömäksi metsäkeinotteluksi ja kapitalistiseksi saalistusyritykseksi. [...] Upseerit ja alipäällystö ovat järjestään hulikaaneja ja rikollisia. Isänmaallisia tunteita ja ”Suur-Suomi”-aatetta pilkataan kirjassa mitä törkeimmällä tavalla melkein joka toisella sivulla. [...] Porvarillisella lehdistöllä ei liene mitään syytä tukea sosialistista isänmaan ja puolustushengen vastaista propaganda."

Isänmaallisuuden pornografiaa

. Kiertokirje sai aikaan kirjasodan. Kansanvalta-yhtiön niin ikään kustantama Suomen Sosialidemokraatti (1895–, alk. Työmies, nyk. Demari) nimittäin julkaisi sen etusivullaan 14. joulukuuta 1929. Vasemmistolehdet kiittivät kirjan rehellisyyttä ja totuudellisuutta, sen kaunokirjallisia arvoja, tyyliä ja mainiota henkilökuvausta, kun taas oikeistotoimitteet vaikenivat noudattaen Somersalon kehotusta. Vain kokoomuslainen Iltalehti (1919–1930), joka kuului Uuden Suomen (1919– 1991) konserniin, julkaisi arvostelun. Nimimerkki  A. P. totesi, että ”teoksen kirjalliset avut eivät ole olemattomat. Siinä on tyylin nasevaa iskevyyttä, hyvää kuvien valintaa, terävästi piirrettyjä tilanneasetteluja, vaikkakin usein raakoja ja ruokottomia, ja päähenkilön psykologinen kehityskin on uskottavaa”. Yhtä kaikki arvostelun mukaan romaani ”on muodollisista ansioistaan huolimatta hengeltään eräänlaista isänmaallisuuden pornografiaa. Ja muutamassa kohdassa tavattava tahallinen Jumalan-pilkka panee ajattelemaan, onko sellainen kirjallisuudessamme sallittua edes tyylillisissä tarkoituksissa.”

 Kriitikko toivoo, ettei vastaava parjaus saisi laajempaa jalansijaa kirjallisuudessamme. Kustantajan riemuksi Me sankareista tuli kuin tulikin kohuteos. Joulukuussa 1929 ilmestynyt ensimmäinen painos myytiin loppuun ennen pyhiä. Toinen painos otettiin tammikuussa ja Krasnaja Karelija (Kaunis Karjala) -niminen lehti (1919–2011, alk. Izvestija, myöh. Kurjer Karelii) julkaisi alakertoina venäjänkielisen käännöksen kirjasta, mutta Juhani ei saanut käännöspalkkioita. Se ei kuulunut itänaapurin tapoihin silloin eikä myöhemminkään, eikä hän onnistunut saamaan Neuvostoliiton lähetystöstä lehden numeroita. Petroskoissa ilmestynyt kuukausijulkaisu Kommunisti (1925–1937) piti romaania sinänsä tervetulleena soraäänenä suomalaisten muuten harrastamassa sapelinkalistelussa ja ”lahtariagitatsioonissa”. Ei tosin maltettu olla luonnehtimatta Torikkaa / Konkkaa ”porvarillisen yliopistosivistyksen saaneeksi Karjalan rosvoretkeen osallistuneeksi pikkuporvariksi”. Suomen puolella esimerkiksi sosiaalidemokraattinen Kansan Työ (1919–1963) ylisti romaanin ”tärisyttävää tragiikkaa”. Se oli päätoimittajansa – entisen punavangin ja tulevan SAK:n puheenjohtajan ja ministerin – Eero A. Wuoren (1900–1966) suulla valmis julistamaan Konkan ”Suomen Remarqueksi”, ja tätä kirjailijalle varmastikin mairittelevaa nimitystä Kansanvalta sitten käyttikin taajaan Me sankarit -markkinoinnissaan. 

 


torstaina, joulukuuta 07, 2023

Ingeborg Bachmannista

 




Kävin katsomassa Margarethe von Trottan elämäkertaelokuvan Ingeborg Bachmann – Matka aavikolle.  Elokuva vaikutti aika sekavalta. Ajattelin että se johtuu käsikirjoituksesta. Mutta saattaahan se johtua myös Bachmannin elämästä. Hänestä ei ole kirjoitettu vielä elämäkertaa, koska hänen henkilökohtaiset arkistonsa pysyvät omaisten toiveesta suljettuina vuoteen 2025 asti.  Sen jälkeen hänestä alkaa taatusti ilmestyä elämäkertakirjoja samaan tahtiin kuin Sylvia Plathista. Hänen kuolemansa oli traaginen – itseaiheutettu mutta ei itsemurha kuten  Plathin kuolema.

Elokuva ei ehkä olisi vaikuttanut niin sekavalta, jos olisin hakenut  netistää  tietoja  ennen elokuvaan menoa  tai lukenut edes  arvostelut.  Netistä selvisi, että  käsikirjoituksen oli tehnyt von Trotta. Hän oli  käyttänyt  pohjana itävaltalaisen   toimittaja  ja elokuvantekijä  Adolf Opelin kirjaa 'Wo mir das Lachen zurückgekommen ist' (Missä naurusi palasi). Se kertoo Opelin ja Bachmannin  yhteisistä matkoista.  Yksi matka 60-luvun suuntautui Egyptiin 60-luvun alkupuolella. Elokuvan mukaan se oli Bachmannille matka vapauteen.  Hän vapautui kirjailija  Max Frischistä.  

Ihmettelin elokuvissa istuessani onko ryhmäseksisessio kahden arabin ja yhden nuorenpuoleisen miehen eurooppalaismiehen kanssa Egyptissä elämäkerrallisesti kovinkaan merkittävä tapahtuma.  Nettiselailun jälkeen ymmärsin, että oli se tärkeä kohtaus, joka kertoi Ingeborgin vapautumisesta  eikä vain fyysisesti, vaan myös henkisesti. Se oli esteettisestikin kaunis kohtaus.  Tosin  se ei  ns. todellisuudessa tapahtunut Egyptissä  vaan Ateenassa eivätkä miehet olleet  arabeja vaan kreikkalaisia. Mutta ei kai  elokuviin  tosiasioita mennä  hakemaan.

Mieleeni jäi elokuvasta repliikki,. jonka elokuvan Ingeborg -hahmo sanoi Max -hahmolle. Se kuului suunnilleen seuraavasti: ”Fasismi ei kuollut vuonna 1945, vaan se jatkuu miesten ja naisten välisissä suhteissa.”  Löysin netistä tiedon, että Bachmann oli puhunut patriarkaalisen yhteiskunnan vaikutuksesta naisiin ja sanonut  jossain    yhteydessä sanonut:  ”Olen miettinyt  ennenkin mistä  fasismi alkaa. Se ei ala ensimmäisistä heitetyistä pommeista, vaan ihmisten välisistä suhteista.  Se vaikuttaa ennen kaikkea miehen ja naisen välisessä  suhteessa.”

 Kävin katsomassa elokuvan sen ensiesitysviikolla Maximissa.  Salissa istui joitakin naisia  siellä täällä ja  yksi mies.   Kirjailijaelokuvat eivät suomalaisia liiemmin kiinnosta, kun urheilukansaa ollaan. Arvostelutkaan eväti olleet  innostuneita.  Samalla viikolla kuoli muuten  Henry Kissinger.  Hän oli yksi  Bachmannin elämän  miehistä,  Saksan juutalaisia joka  pakeni  perheen mukana  Yhdysvaltoihin vuonna 1938.  Hän kutsui Bachmannin  Harvardissa pidettyyn symposiumiin kesällä  1955,   ja  "the two had a romantic relationship that lasted several years”, kertoo englanninkielinen Wikiwand.  Suomalainen Wikipedia ei kerro   näin henkilökohtaisia asioita.  Molemmat olivat nuoria tohtoreita, Kissinger syntynyt 1923 ja väitellyt valtio-opista  1950 ja  Bachmann syntynyt 1926  ja väitellyt  Heideggerin filosofiasta. Kissinger oli naimisissa, Bachmann ei ollut eikä koskaan mennyt naimisiin, vaikka jossakin  nettijutussa toisin väitettiin.

Elokuvan jälkeen nostin työpöydälle neljä  kirjaa:  Bachmannin romaanin  Malina ja kertomuskokoelman Simultaani sekä Max Frischin teokset  Montauk  ja Olkoon nimeni Gantenbein. Kuvasta puuttuu Bachmannin  Kolmanneskymmenes vuosi joka oli minun  suosikkini vuonna 1964, jolloin kokoelma  ilmestyi suomeksi. En löytänyt sitä kirjahyllyistäni.  Ehkä olin lainannut  sen jollekin ystävälle, joka  ei  muistanut palauttaa  enkä minä muistanut kenelle olin lainannut sen.   Bachmannista uudelleen innostuneena kävin kirjastossa  lainaamassa   sen ja  samalla lainasin  saksankielisen  nykykirjallisuuden  esseekokoelman Muistijälkiä.  Tässä yhteydessä nykykirjallisuus tarkoittaa noin 50-60 vuotta vanhaa  kirjallisuutta.  Kokoelmasta löytyi minua riemastuttanut kirjallisuudenlaji  ”isäkirjallisuus” (Väterliteratur), jota syntyi  Saksassa runsaasti, kun  nuori sukupolvi nousi kritisoimaan isiensä  fasistista perintöä ja  kirjoitti  traumoista joita  kansallissosialismi oli heille  aiheuttanut.   Tietämättömänä ”isäkirjallisuudesta” kirjoitin sitä lajia  ensimmäisessä ja toisessa ja vielä 90-luvullakin yhdessä romaanissani.

Margaretha von  Trottan  lisäksi muutkin  ohjaajat ovat olleet kiinnostuneita Ingeborg  Bachmannista.  Michael Haneke on jo vuonna 1976 tehnyt elokuvan   Drei Wege zum See, joka perustuu  Bachmannin kertomukseen  ”Kolme tietä järven rantaan” kokoelmassa Simultaani.  Se kertoo vanhan isän ja viisikymmentävuotiaan tyttären suhteesta ja tyttären suhteista muihin miehiin.  Sen  elokuvan haluaisin nähdä samoin kuin itävaltalaisen Ruth Beckermannin  elokuvan The Dreamed Ones (Die Geträumten; 2016).  Sen pohjana on Bachmannin  ja  runoilija  Paul Celanin  rakkaus/kirjeenvaihto.  Kolmas elokuva on   saksalaisen Werner Schroeterin tulkinta  romaanista Malina,  käsikirjoittajana on    nobelkirjailij Elfriede Jelinek  ja kirjailijan  pääosassa Isabelle  Huppert. Hänen ja  Jelinekin takia  haluaisin  nähdä  tämän elokuvan.   Enempää en löytänyt Youtubesta.