Näytetään tekstit, joissa on tunniste Edith Södergran. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Edith Södergran. Näytä kaikki tekstit

torstaina, kesäkuuta 27, 2019

Mitä nainen haluaa?

 Aino  Vähäpesola. Onnenkissa. *Kosmos 2019



Edith Södergran oli 24-vuotias, kun hän julkaisi  esikoisrunokokoelmansa Dikter ( Runoja )  vuonna  1916. Yksi sen runoista  oli Onnenkissa, japanilaisten kissanhahmoinen onnensymboli, jota  runon minä pyytää hankkimaan kultaisen sormuksen,  joka kertoo että hän on onnellinen, peilin joka kertoo että hän on kaunis, ja viuhkan joka  leyhyttää pois ahdistavat ajatukset.

Aino Vähäpesolan  Onnenkissan  kertoja on 24-vuotias   kirjallisuudenopiskelija, joka tekee gradua Edith Södergranin runoudesta. Häntä kiinnostavat  sukupuoliroolit   1900- luvun alun runoudessa, erityisesti  Södergranin   runoissa, joiden kautta hän tutkii omaa naiseuttaan ja   sukupuolisuuttaan.  Hän pohtii mitkä ongelmat  ovat edelleen ajankohtaisia, missä  on tapahtunut  kehitystä ja  miltä tämän päivän  feminismi näyttää viime vuosisadan  alkuun verrattuna. Hän esittelee  graduaihettaan   professorille, mutta  professori suhtautuu  aiheeseen penseästi  samoin kuin feministiseen kirjallisuudentutkimukseen, queerteoriaan ja  kertojan  oppiäiteihin: Judith Butleriin sekä Simone de Beauvoiriin.  Proffa sanoo:  "Kyllä naiset ovat naisia  ja miehet miehiä."  Minusta  kuulostaa siltä, että   hänen   suunsa  kautta puhuu  patriarkaatti.  Siinä suhteessa  yliopisto  ei ole  paljon muuttunut  siitä kun minä  siellä  opiskelin. Patriarkaatti puhui, oli puhuja sitten mies tai nainen.

 Kertojan gradun teko hyytyy,  sen sijaan   syntyy  romaani  rakkaudesta, seksistä ja    siitä millaista on olla  nuori  nainen   2010-luvulla. Kertoja  sanoo, että hän on ensisijaisesti Edith Södergranin  runojen lukija. Hän lukee niitä runoja jotka resonoivat hänessä ja rakentaa -  kuten  hän sanoo: "omasta  Edith Södergranistani  itseni kuvan, "kaksoisolentoni, jonka runot   tekevät tunteistani taidetta sitä mukaa kun elän niitä. "

Jossakin toisessa yhteydessä ( minun piti viedä kirja kirjastoon enkä voi tarkistaa missä yhteydessä) kertoja   sanoo, että "joskus oma elämä ja luettu teksti kohtaavat eikä sille mahda mitään."    Sehän on onnellinen sattuma, miksi sille pitäisi mahtaa mitään! minä mietin.  Toinen lause  jota jäin   miettimään,  oli: "Kohdatessaan vaikuttavan ja puhuttelevan tekstin jokainen  lukija  näyttelee itse osaa lukemassaan."   En ole  varma, mitä  kertoja tarkoittaa.   Minä tulkitsen lauseen niin, että lukija  heijastaa omat kokemuksensa ja näkemyksensä tekstiin.   Siksi  tekstit ovat  erilaisia  eri lukijoille, ja on   turha  kiistää  lukijan  lukukokemusta  ja/tai  tulkintaa, vaikka se tuntuisi itsestä  täysin väärältä.

Minua  Vähäpesolan  romaani puhutteli ja ilahdutti.  Sen    kautta peilasin omaa nuoruuttani. 24-vuotiaana olin  yhden lapsen äiti, Ylioppilaslehden kirjallisuuskriitikko ja  opiskelin  yleistä kirjallisuustiedettä (sen nimi oli siihen aikaan nykyiskansain kirjallisuus) samassa yliopistossa kuin  romaanin kertoja.  Laudaturseminaari oli  yhtä  nihkeä tilaisuus kuin  romaanissa  kuvattu tutkimusaiheen  käsittely.  Opiskelutoverit  katselivat pitkin seiniä ja  miettivät  mitä älykkään  ilkeätä  keksisivät sanoa esitelmästäni.    Sen aiheena oli  Samuel Beckettin  absurdi teatteri  verrattuna  Bertolt  Brechtin osallistuvaan teatteriin,  aihe  joka  ajankohtainen, mutta ei vähääkään henkilökohtainen.  Tutkimusmetodi oli varmaankin uuskriittinen,  koska se oli  kirjallisuuden laitoksella   muotia  tuolloin.    Seminaarin osallistujien  kritiikki oli muistini mukaan murskaavaa, mutta muistan vain  professorin sanat: " Tämähän on  kuin  neurootikon  kirjoittama, kun on niin paljon kirjoitusvirheitä".  Minä    suutuin  niin että  painelin  saman tien ulos  koko yliopistosta ( palasin sinne vasta  yli kymmenen vuoden kuluttua) ja  keskityin  kirjoittamaan  esikoisromaania, joka kertoi  millaista on olla nuori nainen 1960-luvulla.

Vähäpesolan  Onnenkissan kertoja luki jo 13-vuotiaana  Södergrania. Häneen oli tehnyt  jo silloin vaikutuksen  runo Vierge moderne  (Moderni neitsyt) Minä luin samanikäisenä Waltarin Sinuhea ja   vaikutuin synnillisen  eroottisesta Neferneferneferistä.  Luin   Södergrania vasta lukioluokilla.  Kolme  runoa   oli tehnyt   silloin  minuun vaikutuksen: Tuska, Rakkaus ja Erokselle.   Eros oli  jumalista julmin  tytöille.   Se  heitti heidät pimeään  holviin, se sitoi kädet ja jalat. Runon minä ei paennut  eikä odottanut, hän vain kärsi niin kuin eläin. 

Muistan vieläkin Tuska-runon alun, jota  siteerasin ylioppilaskirjoitusten äidinkielen aineessa: 

Onnella ei ole lauluja, onnella ei ole ajatuksia, onnella
                                                           ei ole mitään.
Töytäise onneasi, että se  särkyy, sillä onni on paha.
                                                         (Suom. Uuno Kailas)

Lukioluokilla Södergran  oli ollut kova nimi.   Minulla oli kolme luokkatoveria, tyttöjä jotka lukivat  runoja. Voi olla, että ilman heitä en olisi löytänyt  Södergrania.  Kahden  mielirunoilija  oli Södergran ja  kolmannen Eeva-Liisa Manner.  Minun  mielirunoilijani oli Helvi   Juvonen.  En muista miten löysin hänet,  mutta hänen  kauttaan löysin  Emily  Dickinsonin, jota  rupesin  lukemaan englanniksi.  Tuohon aikaan,  pojat  jotka  lukivat  runoja, lukivat  Haavikkoa ja Saarikoskea. Heistä tuli kriitikoita, kirjailijoita tai kirjallisuudentutkijoita.  Yliopistossa ymmärsin, että  jos  aioin tulla joksikin minun oli luettava miesrunoilijoita ja kirjoitettava kuin mies.

Uuno Kailaan kokoamassa ja suomentamassa  Runoja -kirjassa ei ollut Södergranin esikoiskokoelman runoa  Vierge moderne  ( so. Moderni neitsyt). Se ilmestyi  suomeksi vasta  1960-luvun loppupuolella Suomenruotsalaisen lyriikan antologiassa  Aale Tynnin  suomentamana.  Runon minä sanoo:  " En ole  nainen. Olen neutri."  [...]  " olen hyppy vapauteen ja  omaan itseen... "     

Neitsyys ei   ole  enää  onneksi  yhtä arvostettu ominaisuus (länsimaisen kulttuurin piirissä ) kuin 1910-luvulla ja  vielä 1960-luvun alussa, jolloin   piti valehdella poikaystävälle , että olen  pudonnut puusta,  kun  neitsyys oli mennyt.  Harva  nykytyttö  haluaa  kultaisen sormuksen ennen kuin päästää pojan  sänkyynsä. E-pillerin keksimisen jälkeen  seksi ei yhtä  ole ahdistavaa kuin ennen, mutta ei sen käyttöönotto mikään hyppy vapauteen ollut. 

Onnenkissan kertoja pohtii  sukupuolirooleja. "Kun on kysymys ulkonäöstä, noudattelen sukupuolirooliani huomattavan tarkasti  osallistumalla puunaustalkoihin ( =ulkonäön säätämiseen), vaikka sellainen on vastoin  arvojani.  Samasta ilmiötä oli  hänen  mukaansa kyse, kun hänen sulkeutunut poikaystävänsä muuttui sängyssä avoimmeksi ja puheliaaksi, "sillä paneminehan  on miesten heiniä, heidän aktiivisuuden aluettaan." Tunteista poikaystävä ei kyennyt puhumaan. Kertoja  ymmärtää, että rakenteet ja kulttuuri määrittivät  sukupuolirooleja  eivät  yksilölliset omaisuudet.  Hän  on  paljon viisaampi kuin minä  24-vuotiaana. Miehiksi ja naisiksi kasvetaan, ei synnytä,  Miehet  ovat yhtä lailla sukupuoliroolinsa vankeja kuin naiset. 
   
 Pientä   edistymistä sukupuolten välisissä  suhteissa on  tapahtunut  verrattuna viimevuosisadan  alkuun.  Naiset   tietävät  mitä he haluavat ja uskaltavat sanoa, että he  haluavat  tasa-arvoa,  omaa itseyttä, vapautta  ja seksiä joka on muutakin kuin freudilaista penetraatioseksiä.

Södergranin  runo  Rakkaus puhutteli   nuorena ja puhuttelee  yhä niin minua kuin   romaanin nimetöntä kertojaa, joka sanoo, että  tuossa runossa "rakkaudessa  onnistuminen edellyttää naiseuden performanssin toteuttamista."   Runon minä jättää  sielunsa merenrantakalliolle,  menee alasti  sinun luoksesi (oletan että runon sinä on mies) ja istuu naisenkaltaisena pöytääsi, juo viiniä ja hengittää  ruusujen tuoksua.

Huomasit  että olin kaunis
ja muistutin jotain,  mistä  olit nähnyt unta.
Minä unohdin kaiken, unohdin lapsuuteni ja  kotimaani                    
Tiesin vain että hyväilysi pitivät minut vankinaan.
Ja  hymyillen  otit peilin ja  pyysit minua   katsomaan itseäni.  
Näin että olkapääni olivat tomua ja  murenivat rikki,
näin että kauneuteni oli sairas eikä tahtonut muuta kuin
                                                                          - kadota.                
Oi, pidä minut sylissäsi niin lujasti että en  kaipaa mitään.
                                                                (Suom. Pentti Saaritsa)

Tämä runo ahdisti minua,  se vastasi  kokemustani rakkaudesta - että  rakkaus  kutistaa minua. Olin onnellinen, mutta     en enää oma itseni vaan joku toinen.  Siksi  onni oli paha ja sitä  piti töytäistä niin että se meni rikki.

Vähäpesolan romaanin kertoja tulkitsee runoa  samansuuntaiseti kuin minä ymmärsin   sen  nuorena:  "Rakkaus vaatii  jättämään  taakse osan ihmisyyttä. Voi vain toivoa, että  rakastaja rakastaa niin lujaa, että oman identiteetin uhraus unohtuu."  Mutta   se  ei ole  mahdollista,  minun mielestäni Jossain vaiheessa  oma identiteetti  vaatii tilaa potkaisee rakkauden hajalle. 

 Päätän  tämän  blogijutun  onnenkissan  tassun  heilutukseen  ja kertojan   sanoihin:"Rakkautta ja onnea on usein  nimenomaan siellä missä on joustettu  rehellisyydestä ja oikeudesta olla mitä on."