Varpunen Strindbergin kahvilan terassilla Espalla.
Minulla ei ole lintupulmaa, vaan Jonathan Franzenilla. En ole koskaan ollut lintubongari kuten hän. Tunnen vain tavallisimmat lintulajit, ne joita kuulee ja näkee kaupungissa. Lapsuuskesiltä maalla on pari tuttua lintua: kuhankeittäjä ja koskikara. Lapsuudessa en koskaan kuullut satakieltä, nykyään kuulen sen joka ilta, kun se konsertoi viljelypalstan reunalla Puotilassa. Meriharakkaakaan en ollut nähnyt ennen kuin muutin Vuosaaren Aurinkolahteen.
Franzen kirjoittaa lintupulmastaan esseekokoelmassa Epämukavuusalue ( The Discomfort Zone, Suom. Tero Valkonen. Kustannusosakeyhtiö Siltala 2012). Esseekokoelman alaotsikko on Henkilökohtainen historia. Juuri henkilökohtaisuus on se ominaisuus joka tekee hänen esseistään mielenkiintoista luettavaa. Siis minulle, kun en jaksa nykyään kiinnostua epähenkilökohtaisista jutusta ja keksityistä tarinoista.
Franzenin lintupulma alkoi, kun hän kävi kuuntelemassa Al Goren ( Nobelin rauhanpalkinto v.2007) esitelmän ilmastonmuutoksesta. Hän ei saanut unta esitelmän jälkeen, kun mielessä pyörivät Al Goren tietokonekuvat autioituneesta Pohjois-Amerikasta. Hän ei voinut olla välittämättä miljardeista linnuista ja tuhansista lajeista, jotka olivat vaarassa kuolla sukupuuttoon ympäri maailmaa."Ihmiset kykenisivät luultavasti sopeutumaan tuleviin muutoksiin,[...] mutta linnuilla ei ollut yhtä paljon vaihtoehtoja kuin meillä." Hän huolestui muun muassa käpytikoista joilla ei ilmastonmuutoksen aiheuttamien hiilipäästöjen takia ollut elintilaa. "Omistusyhteiskunta ei enää niitä auta. Niiden elintaso ei nouse maailmanlaajuisen vapaakaupan ansiosta. Ne eivät voi edes osallistua rikastumisväylistä ankeimpaan, lottoon."'
Franzenista tuli lintubongari verraten myöhään, vasta 1990-luvulla, kun hän oli eronnut vaimostaan. Hän arvelee, että avioliitto olisi ehkä pelastunut, jos hän ei olisi niin kokonaisvaltaisesti keskittynyt vaimoonsa, vaan olisi välillä lähtenyt linturetkille. Hänen lintubongauksensa alkoi viattomasti New Yorkin Keskuspuistossa, jossa hän oli kävelyllä sisarensa ja lankonsa kanssa. Hän näki linnun, joka oli muodoltaan kuin punarinta, mutta väreiltään erilainen. " Viitarastas," sanoi hänen lankonsa. Franzen ei ollut koskaan kuullut viitarastaista. "Oli outoa nähdä vieras ja epäkuuluisa viitarastas pomppimassa noin vain polulla vajaan parin metrin päässä päivänä jolloin puoli Manhattania otti puistossa aurinkoa. Minusta tuntui kuin olisin koko elämäni erehtynyt jossain tärkeässä asiassa."
Franzen lähti ensimmäisen kerran elämässään bongaamaan lintuja vuonna 1999 äitinsä kuoleman jälkeen Hat Islandiin Washingtonin osavaltioon. Ylihuolehtiva, ylirakastava äiti on luku erikseen, kenties yksi esseekokoelman "epämukavuusalue" ja kantava teema. En tiedä kun en ole lukenut kirjaa kokonaan enkä ehdi lukea, kun en voi uusia lainausta, koska joku/ jotkut oivat varanneet sen ja odottavat sitä. Franzen kirjoittaa: " Se joka ajatteli, että RAKASTA ÄITIÄSI on hyvä ympäristönsuojelua edistävä puskuritarrateksti, ei selvästikään ollut kokenut samanlaista äitiä kuin minä. Kun näin Subaruja tai Volvoja joiden perässä oli tämä teksti ja sen vieressä kuva maapallosta , koin vielä 1990-luvulla, että viesti oli jotenkin piinaava, aivan kuin se haluaisi sanoa että " luonto haluaa kuulla minkä takia se ei ole kuullut sinusta melkein kuukauteen" tai "Planeettamme paheksuu elämäntapaasi syvästi" tai "Maapallo ei halua nalkuttaa, mutta..."
Franzen kertoo että yksi syy miksi hän aloitti lintubongauksen vasta keski-iässä, oli se että hänen lukioaikanaan parhaat lintuharrastajat olivat pilvenpolttajia ja haponvetäjiä, sen lisäksi että useimmat olivat poikia. Hänen mukaansa saattaa olla yksi syy siihen, että vuosi se jälkeen kun hän näki viitarastaan ja alkoi bongata lintuja yhä useammin, hän tunsi omituista häpeää sen vuoksi mitä teki . Hän piti huolen, ettei kantanut New Yorkissa kiikaria kaulalla, vaan piti siististi toisessa kädessä ja jos otti lintuoppaan puistoon, piti huolen, ettei että etukansi, jossa luki isolla kirjaimilla LINNUT ei näkynyt. Tunnen tuon häpeän. Ulkomaan kaupungeissa en ole voinut pitää kameraa ja karttaa esillä, etten näyttäisi halveksittavalta turistilta. Nykyään sillä ei ole väliä miltä näytän.
Franzen ottaa kantaa Yhdysvaltain poliittiseen tilanteeseen Bush nuoremman ja Kioton ilmastosopimuksen torjumisen kaudella. Hän kirjoittaa, että maa on alkanut suhtautua köyhiin niin vihamielisesti, että suuri osa köyhistäkin äänesti omaa taloudellista hyvinvointiaan vastaan. "Lintujen ongelma tällaisessa poliittisessa ilmapiirissä on se että ne ovat suunnattoman köyhiä[...] Uhanalaisten lajien luetteloon päätyvät kalliimman maun linnut, tiirat ja kahlaajat jotka haluavat asua välttämättä rannalla sekä marmorimurrit ja pöllöt jotka pesivät vanhoihin metsiin."
Etelä-Floridassa lintubongausretkellä Franzen näki rannan korkeiden osakehuoneistojen ja hotellien keskellä joukon rantalintuja, suosirrejä, kanadantyllejä ja amerikansirrejä."Ne näyttivät epäonnistujien laumalta, kun ne katselivat rantaa unisen tyytymättöminä. Tunteeni niitä kohtaan oli rakkautta suurempi. Samastuin niihin täysin [...] ne näyttivät siltä minusta tuntui: kiusatuilta, harvalukuisilta, poispotkituilta. Minulle on kerrottu että inhimillisyyden näkeminen luonnossa on huono juttu, mutta en enää muistanut minkä takia. Sillähän tarkoitettiin joka tapauksessa vain sitä että näki itsensä toisissa lajeissa, ei sitä ettänäki ne itsessään. Että on koko ajan nälkäinen, haluaa hulluna seksiä, on uskomatta ilmastonmuutokseen, on lyhytnäköinen, elää ajattelematta lapsenlapsiaan, käyttää puoli elämäänsä ulkonäön hoitamiseen, on jatkuvasti varuillaan, on pakkomielteinen, on tapojensa orja, on kiihkeä, ei ole vaikuttunut ihmiskunnasta ja pitää eniten itsensä kaltaisista: ne kaikki olivat tapoja olla lintujen kaltainen."
Kalifornianpipiloita, varpusensukuisia lintuja. Kuvannut
Mary (Marysan) Claypool San Diegossa, Kaliforniassa.
Franzenille luonnosta tuli paikka jossa on lintuja, kun hän rakastui kalifornialaiseen naiseen. Hän katseli joka aamu kalifornianpipiloa," linnuista tavallisinta , vaatimatonta maassa asujaa ja hilpeiden yksinkertaisten piipitysten päästäjää." Pipilo ilahdutti häntä enemmän kuin mikään luontoon liittyvä aiemmin, mutta hän reagoi tähän iloon niin, että alkoi kantaa huolta siitä että häntä vaivasi " jokin sairaus paha ja väärä. Riippuvuus." Hän tunsi syyllisyyttä kun hän pysähtyi matkalla työhuoneelleen katselemaan lintuja "hetken."
Syyllisyys on on perua hänen protestanttisesta lapsuudestaan. Isä oli ruotsalaisten maahanmuuttajien jälkeläinen. Vanhemmat arvostivat Jumalan aikaansaannoksia ja kunnioittavat protestanttisia arvoja: vaatimattomuutta, säästäväisyyttä, työteliäisyyttä toisten huomioon ottamista ja uskoivat siihen että omista sotkuista piti kantaa vastuu. Protestanteilla on syyllinen olo kaikesta jatkuvasti. Franzen kertoo esseessä Kaksi ponia, mistä kaikesta hänellä oli syyllinen olo lapsena. Hän siteeraa Tenavien Jaska Jokusta , joka sanoo että kaikesta mitä hän tekee tulee syyllinen olo. Jaska Jokunen on rannalla, hän on juuri heittänyt pikkukiven veteen ja Eppu on todennut: "Kivasti tehty... Tuolta kiveltä kesti neljätuhatta vuotta päästä rannalle, ja nyt sinä nakkasit sen takaisin."
Protestanttiset hyveet eivät ole korkeassa kurssissa nykyään. Franzenin Lintupulman luettuani ajattelin että niin lintumaailmalle, luonnolle kuin tulevaisuuden ihmisillekin olisi parhaaksi kapitalismin romahtaminen. Mihin me tarvitaan jatkuvaa taloudellista kasvua? Hedonismin aikakaudella, kun kaikki tavoittelevat omaa mielihyvää ja nautintoa, on vaikeata ymmärtää syyllisyyden positiivista merkitystä. "Ei saa syyllistää," sanotaan nykyään. Syyllisyys auttaa ihmistä muuttamaan käytöstä/ toimintatapaa joka osoittautuu vääräksi ja aiheuttaa ahdistusta. Yksityinen ihminen saattaa muuttaa toimintatapojaan, kun hän alkaa tuntea syyllisyyttä luonnon pahoinvoinnin takia. Hän pyrkii pienentämään hiilijalanjälkeään ja alkaa lajitella jätteitä. Mutta mitä tekevät poliitikot ja suurten teollisuuslaitoksien johto päätöksiensä takia? Tuntevatko he koskaan syyllisyyttä? Heistähän lintujenkin tulevaisuus riippuu. Tämmöisiä mietteitä Franzenin kirja aiheutti. Olin hänen Lintupulmaansa ihastuksesta lääpälläni, vaikken lintubongari olekaan.
Franzenit. Vasemalla Jonathan Frazen ja
oikealla Franz Mikael Franzén, suomalainen runoilija
syntynyt Ruotsin vallan aikana 1700-luvulla.
Onko näissä miehissä mitään muuta yhteistä kun sukunimi?
