Työtehtävä

Sain  mieluisan  työtehtävän  vuoden alussa. NPR Booksin toimittaja  pyysi  esittelemään   400:lla  sanalla   persoonallisen   näkemykseni  jostain suomalaisesta  kirjasta.  ( NPR=  National Public Radio  Yhdysvalloissa, jolla on Wikipedian mukaan 20,9 miljoonaa kuuntelijaa viikossa). Toimittaja kertoi, että    kirjan pitää  olla saatavilla  Yhdysvaltain  markkinoilta eikä se saa  olla   sikäläisen kustantajani  kirja "teknisistä syistä."  Ei harmainta aavistustakaan mitä toimittaja tarkoitti,   mutta  "tekniset syyt" pudottivat    Rosa Liksomin ja  Marja-Liisa Vartion  kirjat pois  ehdokaslistalta. Lupasin  toimittajalle, että  palaan  asiaan loppiaisen jälkeen.

FiLin  suomalaisen  kirjallisuuden  käännösluettelosta   vuosilta 2002-2012  löytyi    16 kirjailijaa, joiden proosaa oli  ilmestynyt Yhdysvalloissa noina vuosina.  Yksi  kirjoista  oli omassa  kirjahyllyssäni. Se oli  Pentti Saarikosken  Euroopan reuna, jonka Anselm Hollo on  kääntänyt englanniksi.  Riemastuin  että  siinäpä kirja,  josta on helppo kirjoittaa, koska olen  lukenut sen  moneen kertaan,  ja  joka kerta sen on   inspiroinut minua. Mutta  löytyisikö sitä enää  Yhdysvaltain   markinoilta, kun   sen  ilmestymisestä oli kulunut  lähes   kuusi vuotta.  Parin  päivän kuluttua  toimittaja  ilmoitti , että kyllä sitä löytyy. 

 Hienoa!  Yhdysvallat on iso kulttuurimaa,  siellä kustantajien varastotkin ovat isot, eivätkä  kirjat katoa markkinoilta  yhtä nopeasti kuin meidän  pienessä Suomessamme,  jossa   viisi vuotta  vanhempia kirjoja löytyy  enää antikvariaateista, jos sieltäkään,  ja  kymmenen vuotta vanhat kirjat pannaan  silppukoneeseen. 

Seuraava  vaihe oli  löytää  Anselm  Hollon  käännös  The Edge of Europe. Halusin lukea sen ennen kuin  esittelisin kirjan  amerikkalaiselle  yleisölle. Sitä ei löytynyt  Yliopiston kirjastosta eikä Helmetistä.   Piti  tilata  nettiantikvaariaatista. Viikon kuluttua  se saapui ja osoittautui      kelpo  käännökseksi.,  tosin  ihmettelin    paria Hollon ratkaisua ,  mutta  kyllä   käännöstä   kelpasi esitellä.

 Minulla oli enää viikko aikaa    jutun deadlineen, joka  oli 25. tammikuuta. Kaksi päivää  meni  aloittamisen vaikeuksissa. Sitten  juttu alkoi luistaa ja   400:n  sanan saldo  ylittyi nopeasti.  Sanoja  kertyi   yli   700.  Seuraavat  kaksi  päivää   menivät  siihen  että  vähensin sanoja.  Onnistuin supistamaan sanat  510:een   ja  lähetin  jutun  toimittajalle  pahoittelujen kera että ylitin sanasaldoni  eikä   englanninkielenikään  ole  ihan sujuvaa.  Hän vastasi  oitis, että ei hätää,  hän  editoi   jutun.   

Ylläolevassa kuvassa  kirjallinen  assitenttini  Ninni  lipaisee tyytyväisenä  huuliaan.     Hänestä   Saarikosken kirja on ( varmaankin) hyvä valinta,  sehän alkaa  kissojen  kuvauksella: "Sanokaa minua miksi haluatte, ei minulla ole nimeä, niin ei kissoillakaan ole, minä kyllä nimittelen niitä, että Herakleitos, Kleopatra  tai Birgitte Bardot, mutta ei se auta, sillä kun kutsun  Herakleitosta syömään ehtii Brigitte Bardot ennen häntä,  Herakleitokselle jää vain  tähteet, jotka hän jakaa Kleopatran kanssa. Brigitte Bardot sai nimensä siitä,että  minä kerran Pariisissa tapasin  naisen, jonka nimi oli Brigitte  Bardot, ja  minä toivoin hänen levittävän koipensa minulle, mutta ei hän tehnyt sitä. Tämä kissa  tekee niin, hän kierähtää selälleen ja levittää koipensa nähdessään minun tulevan, ja tästä syytä hänen nimensä on Brigitte Bardot, sillä eiväthän  ihmisen toiveet  koskaan toteudu, tai toteutuvat  tavalla joka aiheuttaa ihmiselle pettymyksen."

 Juttu Saarikosken  kirjasta Euroopan  reuna/ The Edge of Europe  ilmestyy ensi kesänä   sarjassa  Around the World in  80  books.  

Kissa sisälläni, ja unet.

"Me olemme  kissat sisällämme.  Me olemme  kissat, jotka eivät  voi kulkea yksin, ja meille on olemassa vain yksi paikka." William S. Burroughs.

William ja  kissa  Ginger, yksi monista  hänen kissoistaan  Tämän kuvan "pelastin" Facebookin päivitysvirrasta.  Kuva on  peräisin täältä: http://www.vice.com/read/the-cat-offers-itself- Sivulla  kerrotaan   Burroughsin  kissoista. Kannattaa lukea.

Burroughs kirjoittaa:  "En ole  koiranvihaaja. Sitä vihaan minkä ihminen on parhaasta ystävästään tehnyt. Pantterin murina on vaarallisempaa kuin koiran murina, mutta se ei ole  rumaa. Kissan viha  on kaunista,  se palaa  puhtaalla kissan liekillä, karvat pystyssä ja rätisee sinisiä kipinöitä, silmät  loimuavat ja suu sylkee. Mutta  koiran  murina on rumaa, punaniskaista lynkkausjoukkion pakistanalaistenhakkaajan murinaa...jonkun murinaa, jolla  on "Tapa homo Kristuksen tähden" -tarra autorämässään, omahyväistä miehitettyä murinaa. Nähdessäsi tuon murinan katsot jotakin, jolla ei ole omia kasvoja. Koiran viha ei ole sen omaa. Sen sanelee koiran  kouluttaja. Ja lynkkausjoukon vihan sanelee valmennus."  (Suom. Elina Koskelin)

En minäkään ole  ole koiranvihaaja.  Mutta  en  jaksaisi  elää  koiran kanssa.  Koira on ekstrovertin , kissa introvertin  ihmisen eläin. Minä olen introvertti.

Burroughsin   Kissa sisälläni, pieni punainen kirja,   ilmestyi  vuonna 2005 Sammakon kustantamana.   Ostin sen   silloin.  Nykyään ostan harvoin  kirjoja,  mutta  keväällä  ostin Burroughsin     unien kirjan    Koulutukseni.    Myös sen on   kustantanut Sammakko ja  suomentanut  Elina  Koskelin.  Suosin   Sammakon kaltaisia  pienkustantajia, siksi ostan niiden kirjoja. Ne   suhtautuvat  kirjallisuuteen vielä   intohimoisella  rakkaudella. Samaa  ei voi sanoa   suurkustantajista, joiden  täytyy  myydä  kirjoja  osakkeenomistajien taloudelliseksi  hyödyksi.  On  varmaankin  painostavaa olla suurkustantamossa  kustannustoimittajana,  joka rakastaa kirjallisuutta, mutta jonka  on  pakko  lukea  käsikirjoituksia sillä  silmällä  ovatko ne taloudellisesti  kannattavia.

 Burrghous kertoo   unikirjassaan näkevänsä usein unta pakkaamisesta.  "Liian vähän  aikaa  ja liian paljon pakattavaa,"  hän sanoo.  Minäkin näen  usein   pakkaamisunia,  useimmiten  ne  liittyvät Suvikuntaan, WSOY:n kesäpaikkaan, jossa vietin kolme varhaisnuoruuden kesää. Myös  minulla on liian paljon pakattavaa ja  aikaa  liian vähän.  Burroughs saa pakkaamisunissa    orgasmin, minä en.  Pakkaamisunien  erotiikka herättää     hänessä kysymyksen: Onko seksillä mitään  tekemistä seksin kanssa?  Koko seksin  rituaali, kosiskelu, itse halu, huohotus ja hikoilu ja  asennot pelkkää huijausta  samalla kun  nappeja painellaan näyttämön  ulkopuolellla?"

Ja hän jatkaa: "  Ikään kuin joku kävisi läpi monimutkaisen seremonian  tuottakseen valoa, sitten joku muu,  tietyllä hetkellä, painaa valokatkaisinta. Miksi  pakkaamis- tai aikauni saa aikaan orgasmin yli  seitsemänkymmentävuotiaalla miehellä? Ehkä ajalla ja seksillä on  on yhtä intiimi suhde kuin kuolemalla   ja seksillä. Sekä  kuolema että seksi irrottavat  yksilön ajasta."  

 Minun  kokemukseni mukaan myös unet   irrottavat ajasta.

Häirikkö

Tuttu tilanne.   Kissan ihmisellä on tärkeä   kirjoitustyö menneillään, mutta   kissa  kerjää  ruokaa/seuraa/ huomiota.  Se on kuin pikkulapsi.    Kissa kyllä   keinot  keksii. Simonin  kissa irrottaa virtajohdon eikä Simon  edes raivostu.   Vain  kissanystävät kestävät  lemmikkinsä tyranniaa.

Tämmöistä minun elämäni on nykyään. Yritän editoida  tekstiä julkaisukuntoon.  Ninni  kiehnää ja kiertää  näyttäpäätettä.  Lopulta  sen onnistuu  irrottaa näyttöpäätteen  johto ja  ruutu  pimenee.  Minä paiskaan  kissan  kiroillen   pöydältä pois.  Ja kohta se on taas siinä kiehnäämässä.  Onneksi  se ei ole keksinyt, miten virtajohto irrotetaan  koneesta.

Kirjailijan kissa

Georges Perec ja hänen kissansa Délo ( *katso nimen korjaus  alempaa).    Valokuvannut Anne de Brunhoff.  Kuva löytyi sivustolta  Writers and Kitties.   Sieltä  löytyy   muun muassa Tove Jansson ja Edith Södergran kissoineen.  Sinne  voi lähettää  kuvia kirjailijoista ja heidän kissoistaan.


Luen Perecin romaania  Elämä Käyttöohje sillä  silmällä  löytyisikö sieltä kissoja.  Tähän  mennessä  olen  löytänyt  yhden kissan sivulta 74.  Se oleilee herra  Smautzin huoneessa. Smautz on  omalaatuisen  miljönääri  Percival  Bartleboothin  kahdeksankymmentävuotias sihteeri, kameripalvelija ja  hovimestari.  Näin  Perec kuvailee kissaa:


"Valkoturkkinen kissa torkkuu oranssilla päiväpeitteellä silmät puoliummessa, etutassut vieretysten kuin sfinksillä." [...]  "Valkoinen  kissa ei kuulu Smautfille, vaan se on koko kerroksen yhteinen. Joskus se asuu Jane Suttonin tai rouva  Orlowskan luona, tai laskeutuu Isabelle Gratioletin tai neiti Crespin  vieraaksi. Se tuli  kolme tai neljä vuotta sitten katon kautta. Sen kaulassa oli suuri haava. Rouva Orlowskka otti sen kiinni ja hoiti sitä. Huomattiin että sillä on eriväriset silmät, toinen sininen kuin kiinalainen posliini ja toinen kullanvärinen. Vähän myöhemmin sen huomattiin olevan umpikuuro." ( Suom. Ville  Keynäs. Loki-Kirjat 2006).   


Raportoin  täällä, jos löydän lisää kissoja Perecin romaanista.


 *Korjaus myöhemmin.  Luotettava  oulipolainen lähde kertoi , että  Perecin kissan nimi ei ollut Délo, vaan  Duchat.

Ninni piirakkavuoassa päiväunilla.  Se rakastaa ympyränmuotoisia esineitä, joihin se   tunkee nukkumaan.  Se on  lihonut kesän aikana niin paljon, ettei mahdu enää kunnolla piirakkavuokaan.   Kesällä   se keksi miten se saa kissanmuroja. Kun  istuin  tietokoneen ääressä kirjoittamassa Unennäkijän muistelmia, se   rupesi   hiertämään ja kiertämään  näyttöruutua niin että en nähnyt  kirjoittaa.  Kissanmuroilla sain sen pois häiriköimästä. Siinä syy lihomiseen.   Nyt se on joutunut  laihdutuskuurille, muroja ei enää tipu.  Saa nähdä miten käy sitten, kun rupean kirjoittamaan muistelmien toista osaa.


PS. Voit vaihtaa  vanhaan näkymään  tästä linkistä.
                                                  

Kissa ja lankapuhelin

"Kirjahyllyn nuuskija, " Kirsti Ellilän blogikirjoitus. 


 Viime sunnuntain  Hesarissa oli Ritva Liisa Snellmanin kirjoitus arkipäivän etikettiongelmista.  Yksi niistä oli: Saako vieraisilla ollessa tutkia isäntäväen  kirjahyllyjä?  Ninni  ( kuvan kissa) on intohimoinen kirjahyllyjen nuuskija, ja niin olen minäkin.  Me ei välitetä etiketistä.  Me  käyttäydytään  huonosti, me  vedetään kirjoja esiin.

 Ninni  on juurin  vetänyt  esiin  William Blaken kirjan Poems and  Prophesies ja suunnittelee seuraavan kirjan  esiin vetämistä.


Nyt asiaan.  Ninnin syytä on, että päätin  vihdoinkin luopua  lankapuhelimesta.   Kävi  nimittäin niin, että  se  astui  jumiin  puhelimen yhden  näppäimen.     Puhelin ja tulostin ovat  vierekkäin penkillä.   Kun tulostin käynnistyy, Ninnin ryntää  puhelimen ylitse katsomaan mitä  tulostimessa tapahtuu.    Eräänä päivänä  puhelin  soi ja sieltä kuului vain ohutta sirinää. Sirinä ei  lakannut, joten  tein  vikailmoituksen parin päivän  kuluttua.  Asentaja tuli käymään ja totesi yhdellä  silmäyksellä ,  että  näppäin on jumissa. Hän kehotti  minua ostamaan uuden puhelimen.  Lasku tuli perässä - 78,80 euroa  parin minuutin käynnistä!


 Ajattelin, että miksi pitäisin puhelinta, jonka kuukausimaksut  vastikään   kohosivat,   varsinkaan kun en käytä sitä koskaan (paitsi kun kännykkä on hukassa).   Siihen  soittavat vain lehtien  myyjät ja tietokoneongelmainen naapuri, joka ei ole   periaatteellisista syistä hankinnut  kännykkää. 


 Tänään  kävin  irtisanomassa lankapuhelimen, näytin henkilöllisyystodistusta ja  allekirjoitin paperin. Niin päättyi  lähes   viisikymmentä vuotta kestänyt  suhteeni Elisan (  o.s. HPY) kanssa.  Kyllä   niin pitkän suhteen päättyminen  aina yhden blogikirjoituksen ansaitsee.


PS. Blogger  yrittää  imarrella,   jotta rupeaisin  käyttämään Adsensia.  Tänään kun pitkästä aikaa avasin Bloggerin, esiin  ponnahti ilmoitus: " Näyttää siltä että blogisi on  suosittu."  Höh. Enhän minä  ole aikoihin mitään kirjoittanut blogiin, kun  olen kirjoittanut  muistelmiani. Ne ovat nyt siinä  vaiheessa, että   ensimmäisen osan viimeinen luku on kirjoittamatta. Olen alkanut  korjata alkua ja suunnitella hakemistoa.

Pääsiäiskissa

Assistentti

Ninni    avustaa muistelmien  kirjoittamisessa.   Kissan    kehräys  kuulemma  alentaa  stressiä ja verenpainetta.   En ole  tutkinut asiaa  objektiivisesti.   Ninni on hyvä työkaveri.   Kun se kyllästyy työntekoon, se menee kukkaruukkuun   nokosille. 

Mistähän  johtuu, että   bloggaamattomuus  aiheuttaa lievästi  huonoa omatuntoa, ikään kuin   se olisi jokin velvollisuus?   Kirjoittaminen vie aikaa,  myös  blogin  kirjoittaminen.  Facebook  on nopeampi  ja helpompi  kommunikointimuoto. 

Puhdistus

Ninni puhdistaa tassujaan   kultaköynnösruukussa, joka on yksi sen mielipaikoista. Siihen paistaa aamuaurinko.

Niille tiedoksi, jotka  tulevat  tähän blogiin hakusanalla “Puhdistus” . Olen  kirjoittanut Sofi Oksasen Puhdistuksesta  täällä  aikaisemmin.  Silloin  hänen kirjansa  oli  minulla pikalainana. Luin sen nopeasti matkalla Länsi-Suomeen ja se teki minuun  voimakkaan vaikutuksen.  Pidin  jo hänen   esikoisromaanistaan Stalinin  lehmät, koska  siinä oli    kosketus- ja kokemuspintaa  omaan  lapsuuteeni ja nuoruuteeni “ryssän”  tyttärenä. Se ryssä oli inkeriläinen isäni.

PS.  Ninnillä  on uusi tapa herättää minut aamulla. Aikaisemmin se kiskoi hampaillaan  hiuksiani, mikä ärsytti  minua. Vedin  lakanan  pääni ylitse ja jatkoin unia. Nykyään  Ninni koskettaa  huuliani pehmeästi kynnettömällä tassulla.  Hellyys tehoaa.  Minä nousen  antamaan  sille ruokaa ja palaan  takaisin  sänkyyn “ vetämään hirsiä”. Mistähän sekin sanonta tulee?   Edesmenneellä Noora-kissalla oli tapana  herättää minut lipomalla  nenänpäätä. Sen veli Nestori hyppäsi rinnan päälle  rompsis ja sai minut heräämään kiljahtaen. Millaisia   kokemuksia teillä   lukijat on kissaherätyksistä?

Kuudes kuva

Kuvahaaste: Mikä on blogisi kuudes kuva? via Tuima.

Tämä se on, kirjastokissa nimeltään Loader Amsterdamin yleisestä kirjastosta. Kuva ilmestyi Sanaton -nimisen kirjoituksen yhteydessä syyskuussa 2005. Olin aloittanut Sanat-blogin edellisessä kuussa. Sitä ennen olin kirjoittanut nettiin lähes kolme vuotta Kirjailijan päiväkirjaa. Siihen aikaan minulla ei ollut digikameraa, niinpä ryöstäviljelin surutta netin kuvia tai skannasin omia kuviani. Löysin Loaderin kuvan Maailman kirjastokissojen kartalta, joka on edelleen blogini sivupalkin linkeissä. Nykyään minulla on ihan oma kirjastokissa nimeltään Ninni Sen on melkein samanvärinen kuin Loader. Nuoresta asti olen toivonut oranssia kissaa ja nyt sekin toive on toteutunut. Melkein kaikki nuoruuden toiveeni ovat toteutuneet, mutta ei se yksi joka jääköön minun salaisuudekseni.

Ninni järjestelee kirjahyllyäni. Se on juuri vetänyt

hyllystä alas Audenin ja Baudelairen runot.

Vajaa viisi vuotta sitten siteerasin Sanaton- kirjoituksessa Pier Paulo Pasolinin runoa Seksi, kurjuuden lohtu. Se runo tuli mieleeni, kun luin Houllebecqin romaania Oikeus nautintoon. Niistä päivin blogin luonne on hieman muuttunut - en enää kirjoita kovin pitkiä ja henkilökohtaisia juttuja blogiin, kuvia on enemmän ja ne ovat minun ottamiani. Runoja siteeraan edelleen ja kirjoitan kirjoista milloin ehdin.

Pääsiäisyön kissa

Hauskaa Pääsiäistä. Joyeuses Pâques. Happy Easter

toivoo Ninni ( Klikkaa kuva isommaksi.)

Lue Kaktuskissan legenda Raapimapölkystä.

Minä luen pääsiäisyönä W.B. Yeatsin runoja. Näin hän kirjoittaa kissasta ja jäniksestä ( ei pääsiäispupusta):

Kirjava kissa ja kesy jänis

syövät ja nukkuvat

lieteni luona

ja minuun ne katsovat kumpikin

turvaa ja neuvoa saadakseen,

kuin minä katson Sallimukseen.

Hätkähdän unesta miettimään:

mitä, jospa ne unohdan

syöttää ja juottaa,

tai ovi jää auki,

jänis karkaa ja tavoittaa

siloäänisen torven ja koiran hampaan.

Minun taakkani tuntisi raskaaksi

mies kaikessa säännöllinenkin,

mitää muuta voin,

hajamielinen narri tämmöinen,

kuin rukoilla Luojalta voimaa

tämän suuren vastuuni kantamiseen?

Tämä oli ensimmäinen Kahdesta narrin laulusta, suomentanut Aale Tynni. Oi, että rakastan Yeatsia! Kun luin hänen runojan kauan sitten ensimmäisen kerran, ne olivat minulle ihme ja ilmestys. Niiden jälkeen luin hänen päiväkirjansa, elämänkertansa ja kaiken mahdollisen mitä hänestä käsiini sain, ostin jopa Golden Dawn -tarokkikorttipakan, jolloista hän käytti päivittäin.

Löytöeläinpäivä

Tänään maaliskuun 6. päivänä vietetään löytöeläinpäivää. Kuvan löytöeläin löytyi tukkikasasta kesällä ja sai kodin luotani. Se otti keväällä vanhuuteen kuolleen Noora-kissan paikan minun supervisorinani (= valvojana). Kun istun tietokoneen ääressä, se makaa näyttöruudun ja näppiksen välissä. Aika tylsää hommaa sen mielestä. Sitä alkaa väsyttää, se haukottelee ja sitten se nukahtaa. Mutta kun käynnistän tulostimen, se valpastuu ja ja siirtyy korvat suippoina valvomaan tulostinta.

Matkavalmisteluja

Valokuvatorstain 153. haaste: Kerro tarina, valokuvin.

 Surinaa, hurinaa, mielihyväkehräystä. 

Hei, mun pallo on tuolla!

Se pitää   saada  mukaan.

Pettymys ja tyrmistys! Käsketään  kassista pois. Eikö  mua  huolitakaan matkalle ?

Katso  Kissin hepuli.  Kiitos  Jimin poppoolle jonka kautta linkki löytyi.

Kaikki kissat ovat harmaita pimeässä

 Mustavalkomaanantain  kuudentena aiheena  on  tällä viikolla vapaavalintainen  valokuva, joka on työstetty värikuvasta.  Alkuperäinen   kuva   pitää liittää mukaan  vertailun vuoksi.

Ninni mielipaikallaan keittiön pöydällä, jossa se tarkkailee minua, kun teen  ruokaa ja syön. Kuva on otettu   huonoissa  valaistusolosuhteissa, siksi siinä on paljon kohinaa.

Ninni on oppinut  kaupunkilaiskissan tavoille, se ei enää  tiskaa astioita eikä  syö leipää  ja  perunoita. Se  on ruvennut valikoivaksi.  Jos  se ei tykkää kissanruuasta, jota tarjoan sille  (esim.   Gourmetin Goldin   riistaa ja ja maksaa béchamel-kastikkeessa),  se  kaapii  halveksivasti  lattiaa ruokakupin  ympäriltä ja  paastoaa mieluummin kuin syö ällöttävän hajuista ja makuista   muka gourmet- ruokaa.

Joulupukin hirttäjäiset loppiaisena

 Ei lapsille eikä heikkohermoisille. Ninni näyttää miten joulupukki hirtetään: Ensin heitetään köysi kaulan ympäri ja  sidotaan  tukeva solmu. Sitten  nykäistään köydestä. Lopuksi  tarkastetaan kuoliko se varmasti.  Kun se on  kuollut, se pakataan joulukoristelaatikkoon ja viedään kellariin.

Hyvä kun   päästiin  eroon siitä  ukkelista.     Kun   se tuli  jouluaattona taloon, kaikki karvani nousivat pystyyn, Ninni kertoo. Vihasin sitä ensisilmäyksestä alkaen  Sen tuulipuku kahisi ja se   haisi  omituiselta, oli  kuulemma  Luxemburgista kotoisin. Se  röyhkimys istui   sohvalle, jossa  minulla  on tapana  ottaa päivänokoset. Ilmaisin  syvän  vastalauseeni  kusaisemalla sen päälle.  Vasta  sitten minun ihmiseni ymmärsi, että  reviiriäni on loukattu, ja paiskasi ukkelin parvekkeelle.  Jouluvalmisteluista kyllä tykkäsin,  rapisevista papereista, joulukuusen palloista ja koristenauhoista sekä siitä että sai syödä   piparkakku- ja torttutaikinaa.  Sanon vielä sen, että  uuden vuoden aatto  oli  kauhea kokemus. Meinasin  saada hermoromahduksen, kun joka puolella  paukkui.  Minä olen  maalta kotoisin enkä ole tottunut sellaiseen menoon.

Ninni toivottaa...

Hyvää joulua   kaikille lukijoilla kuin 

myös satunnaisille kävijöille !

Matkalla jonnekin

Pyhtitsan mustavalkoinen luostarikissa matkallla jonnekin.

Mustaa ja valkoista -valokuvablogin  viikon aihe on  "MATKAAN JO KÄY"

Kissanelämää ja linkkejä

 Ninni  pyydystää päärynöitä

 Asuinkumppaniani  kiinnostaa kaikki minkä saa pyörimään,  kuten päärynät ja pienet  pomppivat  pallot    Se on  oppinut  leikkimään  itsekseen  ja  katsomaan  telkkaria.   Tavallisesti  se katsoo sitä  valimatkan päästä, mutta  pari  iltaa sitten se työnsi  nenänsä  ruutuun kiinni, kun  näki  siellä  Runoraadin juontajan  Minna Joenniemen.  Ehkä  Minna muistutti  jotain   Ninnin menneisyyden  ihmistä. 

Linkkejä:  Talvisodan valokuvia  löytyy     sivupalkin  Jaetuista otsikoista  klikkaamalla kohtaa  The Winter War.  Palkista  löytyy  myös   linkki  eilen  The   Guardianissa  olleeseen Jeanette Wintersonin haastatteluun.  Hänen  mielikirjansa  on  Family Moomintroll.  Kenties  hänen  hänen  mielihenkilönsä  on  Muumikirjosta tuttu majakanvartija,   koska  eräs hänen romaaninsa  on nimeltään Majakanvartija.  Tällä hetkellä hän  haluaisi  olla  pariisilaisessa Shakespeare& Co -kirjakaupassa. Siellä minäkin haluaisin  olla.  Ennen siellä oli  paljon kissoja,  en tiedä onko enää.  Pitäisi päästä katsomaan.  Lopuksi    hän  toteaa, että elämä  muuttuu  paremmaksi, kun vanhenee.   Lohdullista,  mutta  kuinkahan  vanhaksi  sitä pitäisi vanheta,  mietin minä.  

  

Asuinkumppani

Tässä  on  uusi asuinkumppani. Sen nimi on  Ninni, lempinimi Ninotska.  Se  tarkkailee minua kirjanhyllyn päällä katon rajasta, kun istun  tietokoneen  ääressä.  Ollaan  asuttu nyt  runsas viikko  yhdessä ja   kummasteltu  toistemme tapoja.  Yhteiselämään  sopeutuminen vie aikansa.  Kun se  tuli luokseni, se kehräsi kovasti kaiken aikaa.  Se oli  stressikehräämistä. Sillä tavalla kissa rauhoittaa  itseään, kun se joutuu  uusiin,  hämmentäviin  oloihin.  Kuvat  otettu illalla täyssprektisen  päivänvalolampun valossa.  Se on  siitä hyvä lamppu, että se ei kovin paljon  vääristä värejä ja  huonekasvit tykkäävät siitä.

Ninni  harrastaa  kotitaloushommia, se   esipesee tiskit.   Se on siitä  omituinen kissa,  että  se syö keitettyjä  perunoita ja järsii   leipää,  jos unohdan perunat ja leivän pöydälle.  En ole  aikaisemmin  tavannut  sellaista kissaa.   Millaisesta kodista  se mahtaa olla kotoisin, minä  mietin.   Ei siellä ainakaan  televisiota ole ollut, koska se pelästyi  kun  ensimmäisenä iltana avasin telkkarin.    Jääkaappiakaan ei  tainnut olla,  sillä  se  ei juokse  jääkaapille, kun avaan  oven eikä  tutki  ostoskassia, kun tulen kaupasta.  Eikä se osannut leikkiä kissan leikkejä  ihmisen kanssa ennenkuin opetin niitä sille.

   
Kun se  se on  esipessyt tiskit, se menee  puun juurelle ottamaan   nokoset.  Se viihtyy   kukkaruukuissani.  Ehkä   multa  tuo  sen   mieleen  entisen elämän  maaseudulla. Se  löytyi  tukkipinosta pentujensa kanssa. Pennut  saivat kodin  Ollilan  luomutilalta. 


 Sen   menneisyys on hämärän peitossa.  Se  on ollut ihmisten kissa, koska se ei  pelkää  ihmisiä, mutta sylissä  se ei halua olla.   Se on  todennäköisesti elänyt  reipasta maalaiskissan elämää,  pyydystänyt hiiriä ja rottia ja syönyt  mitä on saanut  syödäkseen.   Täällä  kaupungissa se ei pyri  ulos, ei uskalla mennä edes parvekkeelle.   Kun  kannan sen sylissä sinne, se pyristelee pois ja juoksee  sisälle.


 Ninnin  muotokuva löytyy Valopilkusta.  

Kissa töissä

Kissa tuli töihin illalla Puotilan palstoille Sillä on hyvät metsästysmaat siellä. Paljon vesimyyriä. Se kuunteli korva tarkkana ja silmä kovana, kuuli rapinaa ojasta ja lähti liikkeelle. Näitä kissatyöntekijäitä saisi olla palstoilla enemmän, koska vesimyyriä on niin paljon, ettei yksi kissa niistä selvää tee. Viime kesänä ne söivät minulta perunat ja punajuuret. Ja syksyllä ( tai talvella) tulppanien sipulit.

Naakkojen tarkastuslautakunta saapuu paikalle.

Ne tulevat joka ilta tutkimaan mitä olen saanut aikaan palstalla. Eivät pelkää, vaan tulevat ihan liki, mutta heti kun otan kameran esiin, ne lehahtavat pakoon. Onnistuin saamaan ne luvaan illalla, kun kamera oli valmiina punavalkoisen kissan kuvaamisen jälkeen. Naakat eivät ole linssiluteita. Mutta kissa työnsi nenänsä linssiin, teki sen luultavasti pelkkää uteliaisuuttaan. Olen huomannut ennenkin, että kissoja kiinnostavat tekniset vempaimet, paitsi pölyimurit joita ne pelkäävät, koska ne pitävät sietämätöntä ääntä.

Kissoista

Jos  äitini eläisi,  antaisin    hänelle äitienpäivälahjaksi Doris Lessingin   kirjan  Kissoista  (suom. Kristiina Rikman, Otava 2009).   Sen ensimmäinen ja pisin kertomus  Kissoista eritoten, on ilmestynyt  aikaisemmin   suomeksi kirjana nimeltä  Erittäin kissamaista.   Lessing kertoo  kahdesta äitikissasta, harmaasta ja  mustasta, joilla ei  ole  nimeä. " Äitejä on moneksi, kissoissakin," totesin kolme kuukautta sitten  täällä.   Musta kissa oli  väsymätön,  antaumuksellinen, velvollisuudentuntoinen äiti, kun taas  harmaan kissan  äidinvaistot eivät  olleet  kovin kehittyneet.  Pentujen hoito oli sille   riesa, muut asiat kiinnostivat sitä paljon enemmän.

Kissoista  -kirjan kaksi  aikaisemmin suomentamatonta   kissatarinaa kertoo kahdesta uroskissasta: Rufuksesta  ja El  Magnificosta   jotka  valitsivat  Lessingin omaksi  ihmisekseen.  El Magnifico teki sen  heti kun sen silmät avautuivat.  Kun se  näki hänet, se  lähti  kissapesästä, huojahteli epävarmasti hänen jalkansa luo ja  kiipesi   säärtä ja käsivartta pitkin  hänen olkapäälleen pitäen tiukasti kiinni pikkuisilla neulanterävillä kynsillään, asettui  hänen leukansa alle ja  käpertyi sinne kehräämään. " Se oli  rakkautta ja se kesti elämäniän,"  Lessing  kirjoittaa. Kun  El Magnifico oli neljätoistavuotias, sen  olkaluussa  todettiin syöpä.  Se oli  joko  lopetettava tai sen sen  etujalka ja olkapää oli  poistettava. Niin  suuri oli  Lessingin kiintymys, että hän valitsi jälkimmäisen  vaihtoehdon.   El  Magtnifico selvisi   leikkauksesta ja  eli  kolmijalkaisena kissana  ainakin  kolme vuotta ellei pitempäänkin. 

Rufus oli hylätty ja sairas  kissa.  Sillä oli munaisivika ja  märkivä haava korvassa, joka ei parantunut. Se  alkoi  varovasti  seurailla   Lessingiä kadulla,  ei naukunut   ilmoittakseen että sillä oli nälkä ja jano,   ei liehtonut hänen jaloissaan mielistelevästi, katseli vain mietteliäänä  hänen silmiinsä.   "Tällä  kissalla oli ollut koti, jonka  se  oli menettänyt. Se tiesi että sen kuului olla kotikissa, lemmikki. Se halusi hyväilyjä," Lessing toteaa.  Mutta kesti  kuukausia ennen kuin  Rufus   uskalsi  tulla Lessingin kotiin, jossa  oli ennestään  kaksi kissaa. Se sai ruokaa,  lämpöä ja hellyyttä, hoitoa, lääkkeitä ja osoitti kiitollisuuttana  äänekkäällä kehräämisellä, mutta "sen rakkaus  oli joskus petetty niin pahasti, ettei se uskaltanut  rakastaa enää ketään."    Se  eli neljä vuotta  Lessingin hyvässä hoidossa.  Hän kertoo, että vasta aivan  elämänsä lopussa sen ollessa niin sairas ettei se pystynyt enää kävelemään,   se  päästi luottavaisen, rakastavan kurahduksen jolla kissat tervehtivät niitä ihmisiä  ja kissoja joita ne rakastavat,  kun hän  silitteli sen  hereille antaakseen  sille lääkettä.

 

Lessing  päättää  kertomuksen Rufuksesta sanoihin: " Tuttavani kissat, elämäni  kissat, jäljelle  jää vain saostunut suru, toisenlainen kuin ihmisen jälkeensä jättämä: sen kerroksissa on tuskaa niiden avuttomuuden takia ja syyllisyyttä meidän kaikkien puolesta."

Ylläolevassa  ( Photoshop Elementsillä käsitellyssä) kuvassa on Noora joka olisi  täyttänyt  16 vuotta tässä kuussa.  Se kuoli vajaa kolme viikkoa sitten munaisvikaan. Se ei    enää   halunnut  syödä    dieettiruokia ja laihtui luuksi ja nahkaksi,  mutta se oli  loppuun asti  henkisesti virkeä ja pystyi liikkumaan.  Se   ajoi häntäänsä takaa kuin  lapsena ja  pyydysti kuivettuneita limoviikunan lehtiä, jotka rapisivat lattialla hiirimäisesti. Siitä tuli  läheisriippuvainen,viimeiset viikot se halusi olla koko ajan  lähelläni, joko  sylissä tai  olkapäälläni kun kirjoitin, tai kainalossani kun nukuin.  Sen  kuolemaa  edeltävänä päivänä olin  poissa  kotoa  aamuvarhaisesta iltamyöhään. Kun  tulin kotiin, se katsoi minua silmiin ja naukui   epätavallisen  pienellä ja  surkealla äänellä. Minusta tuntui kuin se olisi    kysynyt: Miksi jätit niin pitkäksi aikaa yksin?  Sitten se käpertyi kainalooni  kehräämään. Aamulla heräsin sen kuolinkamppailuun,  joka kesti vajaan tunnin.    Minusta oli parempi että  se kuoli   kotona , sillä on kauheata viedä elävää kissaa lopetettavaksi. Olen  kokenut sen  kerran enkä halua kokea toista kertaa.

En ole  vielä oikein  tottunut kissattomaan elämään; siihen ettei kukaan   istu ikkunalla odottamassa minua kotiin, ei juokse  eteiseen  vastaanottamaan minua,  ei  herätä minua aamuisin,  ei  juttele  minulle asioitaan (  se oli puhelias kissa ja sillä oli paljon kerrottavaa,  vahinko vain että en ymmärtänyt sen kieltä), ei  makaa  näyttöruudun ja näppiksen välissä valvomassa kirjoitustöitäni eikä  lämmitä  kylkeäni  öisin.   Joskus kun näen silmäkulmastani sängyllä   mytyn tai  varjon vilahtavan lattialla  tai  kun  kuulen  rapinaa, minusta tuntuu hetken aikaa  kuin  se olisi läsnä, kunnes muistan että ei sitä enää ole.  Tuttavat kyselevät minulta  aionko ottaa uuden kissan, mutta ei kissoja oteta, ne tulevat  jos  ovat  tullakseen.