Saksan kansallisrunoilija, salaneuvos Goethe maalari Johan Joseph Schmellerin ikuistamana vuonna 1825. Goethe täytti sinä vuonna 76 vuotta. ( Lähde: Harenburg Literatur Tageskalender). Komea, suoraselkäinen mies, sydämeltään ikuinen nuori. "Nerokkaat luonteet kokevat nuoruuden yhä uudestaan ja uudestaan, tavalliset ihmiset ovat vain kerran nuoria," hän kehui itseään vanhoilla päivillään.
Martin Walser kirjoitti Goethen viimeisestä rakkaudesta romaanin Muuan rakastava mies ( suom. Otto Lappalainen, Lurra Editions, 2011). Kirja on viehättävän vanhanaikainen ulkoasua myöten. Sivujen välissä on ohut punainen nauha, jota voi käyttää kirjanmerkkinä. Sellaisia nauhoja ei nykykirjoissa enää näe, eivät ne sopisi tyyliin. Käytännöllisiä ne kyllä olisivat, koska ne eivät putoile sivujen välistä kuten irtokirjanmerkit.
Goethen viimeinen rakkaus oli 19-vuotias Ulrike von Levetzow. Hän tunsi tytön entuudestaan - hän kuului tytön äidin Amelien ihailijapiiriin. Rakkaus syttyi Marienbadin kylpylässä kesällä 1823 ja kohta siitä tiesi koko Saksa. Goethe oli oman aikansa superjulkkis. Walserin mukaan Goethe oli turhamainen mies: " Hän nautti katseista, supisemaan kumartuneista päistä, ja piti aina huolen, että Ulrike ja hän puhuivat keskenään."
Ulrike ei rakastunut Goetheen, mutta häntä imarteli kuuluisan miehen seura. Walserin romaanissa hänen seurustelunsa Goethen kanssa on sosiaalisesta peliä, kurtiseeramista, leikkiä ja ajanvietettä. Hän on rakkauden kohde, yksi monista Goethen pitkän elämän aikana. Goethe rakastui joka seitsemäs vuosi. Oli melkoisen sattumanvaraista kehen hänen rakkautensa kiinnittyi, kun hän oli luomisen ja rakastumisen tilassa. Rakkaus palveli hänen runouttaan muuta tarkoitusta sillä ei ollut. Kun luomisvaihe oli ohi, rakkaus haihtui.
Goethe kosi Ulrikea. Puhemiehenä toimi Weimarin suurherttua. Äiti-Amielella tuskin oli mitään kuuluisaa sulhasmiestä vastaan, mutta Ulrike empi ja antoi lopulta rukkaset. Seurustelusuhde kesti 49 päivää ja sen seurauksena syntyi Marienbadin elegia, Goethen jäähyväiset rakkaudelle. "Milloinkaan ennen ei pidättyvä runoilija ole kirjoittanut tällaisia säkeitä [...] Kuluneiden viidenkymmenen vuoden aikana ei tunteva ihminen, suuri lyyrikko kenties ole ollut koskaan hänessä elävämpi kuin tällä unohtumattomalla hetkellä, tässä elämänsä merkillisessä käännekohdassa," hehkuttaa Stefan Zweig Goethen elegian syntyä kirjassaan Ihmiskunnan tähtihetkiä.
Marienbadin elegia sisältyy kokonaisuudessaan Walserin romaaniin. Otto Lappalainen on ollut mahdottoman tehtävän edessä, kun on joutunut suomentamaan elegian. Loppusoinnut kyllä rimmaavat, mutta Goethen intohimo ja kaipaus ovat kadonneet. Elegia on vain kalpea aavistus siitä mitä Zweig ylistää Goethen "elämänpuun ihanaksi lehdeksi, jossa ei vielä parinsadan vuoden kuluttuakaan ole jälkeäkään lakastumisesta ja tummumisesta." Mahtaako Suomesta edes löytyä nykyään runoilijaa, joka osasi kääntää Goethea kadottamatta tunnetta?
Nostan hattua (symbolisesti) Lappalaisen käännösyritykselle ja Lurra Ediotinsille, joka on ottanut kustannusohjelmaansa Walserin kirjan, niin vailla mediaseksikyyttä kuin se onkin. Tuskin olisin kirjaan tarttunut, ellen olisi kuudentoista iässä rakastunut Goethen Faustiin. Siis ensimmäiseen osaan, toista osaa en jaksanut lukea. Vieläkin muistan Faustin säkeitä ulkoa. Nuoren Wetherin kärsimykset eivät vaikuttaneet minuun yhtä suuresti. Minusta oli tyhmää tehdä itsemurha rakkauden takia. Siihen aikaan kukaan ei lukenut Goethea, hän oli auttamattomasti passé, Camus, Hesse ja Kafka olivat muodissa. En voinut puhua Faustista kenenkään kanssa, ettei minua olisi syytetty erikoisuuden tavoittelusta.
Minun oli vaikea lukea Walserin kirjaa puhtaasti romaanina. Olisin halunnut tietää mikä on tarua, mikä totta. ( Naisen asiallisuutta! Goethe kirjoitti siitä. Vai oliko se sittenkin Walser?) Fiktiossa voi ottaa suurempia vapauksia kuin faktiossa. Voi laittaa Goethen laulamaan mustasukkaisuuden tuskissa Schubertin säveltämää laulua "Vain ken kaipuun tietää." Tosiasiassa Schubert ei ollut romaanin tapahtuma-aikaan vielä säveltänyt tuota Goethen runoa. Tai voi lähettää Marienbadin elegian Ulrikelle, vaikka todellisuudessa Ulrike sai elegian vasta Goethen kuoleman jälkeen.
Mutta mitäpä pikkuseikoista! Walser onnistuu kuvaamaan vanhan Wetherin rakkauden kärsimyksiä niin sisäistyneesti kuin olisi kokenut samat kärsimykset itse. Kenties olikin. Hän kirjoitti romaaninsa lähes kahdeksankymppisenä.
Walser suhtautuu kansallisrunoilijaan lempeällä ironialla, toisin kuin Erik Walström, jonka Kärpäsenkesyttäjä, romaani meidän kansallisrunoilijastamme, oli viime vuonna kirjallisuuden Finlandia-edokkaana. Kun tulee kyllin vanhaksi on varaa olla lempeä jopa kansallisrunoilijalle.
