Näytetään tekstit, joissa on tunniste Goethe. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Goethe. Näytä kaikki tekstit

lauantaina, marraskuuta 12, 2011

Muuan rakastunut mies

Saksan  kansallisrunoilija, salaneuvos  Goethe  maalari  Johan  Joseph Schmellerin  ikuistamana vuonna  1825. Goethe  täytti sinä vuonna   76 vuotta. ( Lähde:  Harenburg Literatur  Tageskalender). Komea, suoraselkäinen   mies,  sydämeltään ikuinen nuori.   "Nerokkaat luonteet kokevat  nuoruuden yhä  uudestaan ja uudestaan, tavalliset ihmiset ovat  vain kerran nuoria," hän kehui itseään vanhoilla päivillään.

Martin Walser  kirjoitti   Goethen  viimeisestä  rakkaudesta romaanin  Muuan rakastava mies ( suom. Otto Lappalainen,  Lurra Editions, 2011).  Kirja on viehättävän vanhanaikainen  ulkoasua myöten.  Sivujen välissä on ohut  punainen nauha, jota voi  käyttää  kirjanmerkkinä. Sellaisia  nauhoja ei  nykykirjoissa enää  näe, eivät ne  sopisi tyyliin.   Käytännöllisiä ne kyllä olisivat, koska  ne eivät putoile  sivujen välistä kuten irtokirjanmerkit.

 Goethen  viimeinen rakkaus oli  19-vuotias  Ulrike  von  Levetzow.    Hän  tunsi tytön entuudestaan  -  hän  kuului tytön  äidin  Amelien ihailijapiiriin.    Rakkaus syttyi  Marienbadin kylpylässä  kesällä  1823 ja  kohta  siitä  tiesi  koko  Saksa.  Goethe oli oman aikansa superjulkkis. Walserin mukaan Goethe oli turhamainen mies: " Hän nautti katseista, supisemaan  kumartuneista päistä, ja piti aina huolen, että Ulrike ja hän puhuivat keskenään." 

 Ulrike  ei   rakastunut Goetheen, mutta häntä  imarteli kuuluisan  miehen seura.  Walserin romaanissa  hänen  seurustelunsa Goethen kanssa   on  sosiaalisesta  peliä,  kurtiseeramista, leikkiä ja ajanvietettä.   Hän  on  rakkauden kohde,  yksi monista  Goethen  pitkän elämän  aikana.   Goethe rakastui joka seitsemäs  vuosi. Oli   melkoisen sattumanvaraista kehen   hänen rakkautensa   kiinnittyi, kun hän  oli luomisen ja  rakastumisen tilassa.   Rakkaus palveli  hänen runouttaan muuta tarkoitusta  sillä ei ollut. Kun  luomisvaihe oli ohi,  rakkaus haihtui. 


 Goethe  kosi Ulrikea. Puhemiehenä  toimi  Weimarin suurherttua.  Äiti-Amielella tuskin oli mitään kuuluisaa sulhasmiestä vastaan, mutta Ulrike empi ja antoi lopulta rukkaset. Seurustelusuhde  kesti 49 päivää ja sen seurauksena  syntyi  Marienbadin elegia, Goethen jäähyväiset rakkaudelle.  "Milloinkaan ennen ei pidättyvä runoilija ole kirjoittanut tällaisia säkeitä [...] Kuluneiden viidenkymmenen vuoden aikana ei tunteva ihminen, suuri  lyyrikko kenties ole ollut koskaan hänessä elävämpi kuin tällä unohtumattomalla hetkellä, tässä elämänsä merkillisessä käännekohdassa," hehkuttaa Stefan Zweig  Goethen elegian syntyä kirjassaan  Ihmiskunnan  tähtihetkiä

Marienbadin  elegia sisältyy kokonaisuudessaan Walserin romaaniin.  Otto Lappalainen on  ollut  mahdottoman tehtävän  edessä, kun on  joutunut  suomentamaan elegian.  Loppusoinnut kyllä rimmaavat, mutta Goethen intohimo ja kaipaus  ovat  kadonneet.  Elegia on vain kalpea aavistus  siitä mitä  Zweig ylistää Goethen "elämänpuun ihanaksi lehdeksi, jossa ei  vielä parinsadan vuoden kuluttuakaan ole jälkeäkään lakastumisesta ja  tummumisesta."   Mahtaako  Suomesta  edes löytyä  nykyään runoilijaa, joka  osasi kääntää Goethea  kadottamatta  tunnetta?

Nostan    hattua (symbolisesti) Lappalaisen  käännösyritykselle ja  Lurra Ediotinsille,   joka   on ottanut   kustannusohjelmaansa   Walserin  kirjan,  niin vailla mediaseksikyyttä kuin se onkin.  Tuskin olisin  kirjaan  tarttunut, ellen  olisi   kuudentoista iässä rakastunut Goethen  Faustiin.  Siis  ensimmäiseen osaan, toista osaa en jaksanut lukea.   Vieläkin  muistan Faustin säkeitä  ulkoa.  Nuoren Wetherin kärsimykset eivät vaikuttaneet minuun yhtä suuresti.  Minusta oli tyhmää tehdä  itsemurha rakkauden takia.   Siihen  aikaan  kukaan ei     lukenut  Goethea, hän oli  auttamattomasti passé, Camus, Hesse ja Kafka olivat  muodissa.  En  voinut puhua   Faustista  kenenkään kanssa,  ettei minua olisi  syytetty erikoisuuden tavoittelusta. 

 Minun  oli  vaikea  lukea  Walserin   kirjaa   puhtaasti   romaanina. Olisin halunnut  tietää mikä on tarua, mikä totta. ( Naisen asiallisuutta!   Goethe kirjoitti siitä.  Vai oliko se  sittenkin Walser?)  Fiktiossa voi  ottaa suurempia vapauksia kuin faktiossa. Voi  laittaa Goethen  laulamaan mustasukkaisuuden  tuskissa   Schubertin säveltämää laulua "Vain ken kaipuun tietää."  Tosiasiassa Schubert ei  ollut  romaanin  tapahtuma-aikaan vielä  säveltänyt  tuota Goethen  runoa.  Tai  voi  lähettää  Marienbadin  elegian   Ulrikelle,   vaikka todellisuudessa  Ulrike sai  elegian vasta Goethen  kuoleman jälkeen.   

 Mutta mitäpä pikkuseikoista! Walser  onnistuu  kuvaamaan  vanhan   Wetherin   rakkauden  kärsimyksiä   niin sisäistyneesti kuin  olisi kokenut  samat kärsimykset itse. Kenties  olikin.    Hän  kirjoitti  romaaninsa  lähes kahdeksankymppisenä. 

 Walser  suhtautuu  kansallisrunoilijaan  lempeällä  ironialla, toisin  kuin  Erik Walström, jonka Kärpäsenkesyttäjä, romaani meidän kansallisrunoilijastamme, oli  viime  vuonna  kirjallisuuden Finlandia-edokkaana.  Kun tulee  kyllin  vanhaksi on varaa olla  lempeä jopa kansallisrunoilijalle.