Joulun alla

Valokuvatorstain  229. haaste on  tontut hiipivät.   Hermostuttavaa aikaa!  

Joseph Brodskyn kokoelmasta Joulutähti (suom. Jukka Mallinen)  löytyi runo, joka kuvaa runoilijan tunnelmia joulun alla. Tuttua on minullekin. Siteraan kaksi  ensimmäistä  säkeistöä  runosta Puhe läikkyneestä maidosta.

1

Saavuin  joulun luokse  tyhjätaskuna.

Kustantaja kuhnii romaanini kanssa.

Moskovan kalenteriin on tarttunut  Koraani.

Ei voi nousta ja lähteä kylään,

ei tuttavalle, jonka luona  vinkuvat lapset,

ei perheeseen  eikä tutun pimun luo.

Joka paikassa pitää olla rahaa.

Istun tuolilla ja tutisen kiukusta.

2

Ah, kirottu  runoilijan käsityö.

Puhelin ei soi, edessä on dieetti.

Voisi vipata paikalliskomitealta, mutta se

on kuin vippaisi akalta.

Pahempi on menettää riippumattomuutensa

kuin viattomuutensa. Sivusta

on varmaan kiva haaveilla aviomiehestä,

mukava lausua "olisi jo aika".


Lisäys 17.12.   Anna Amnell kertoi kommenteissa, miten hänen kissansa kaatoi joulukuusen. Se sai minut  lisäämään  tänne videon   Simonin kissasta ja  joulukuusesta.

Ois joulu ainainen

 Joulu  saisi olla kerran neljässä vuodessa   kuten  olympiakisat. Tai  vielä  parempi, minun mielestäni, jos   se  olisi joka viides vuosi Sibelius- viulukilpailun tapaan.  Onneksi se on taas tältä vuodelta ohi.


Minun suosikkini  joulukertomusten joukossa on  Heinrich Böllin  Ois joulu ainainen, joka  sisältyy kokoelmaan Tohtori  Murken  kootut tauot  ja muista satiireja( suom. Kristiina Kivivuori.  Otava 1962).  Se  on   tragikoominen   kertomus   Lenzin  porvarisperheen  moraalisesta rappiosta. 


Kaikki  saa  alkunsa  perheen 60-vuotiaasta Milla-äidistä,  jolla  on  “mieltymys joulukuusen koristeluun, harmiton, joskin omalaatuinen heikkous, jonka levinneisyys isänmaassamme on melkoinen,” kuten  kertoja toteaa.  Sodan  takia Millan oli pakko  luopua kuusesta, mikä  katkeroitti hänen mieltään.  Se olikin ainoa trauma minkä sota hänelle aiheutti.    Olojen palattua  normaaleiksi  joulua päästiin   viettämään Lenzin perheessä “niin kuin ennenkin.”


Kynttilänpäivän tienoilla kun  kuusta  ruvettiin riisumaan,  Milla  alkoi huutaa täyttä kurkkua. Hän  ei syönyt, ei puhunut, ei nukkunut, vaan   huusi  melkein viikon, kunnes  hänen  hyväsydäminen miehensä Franz  keksi   hankkia uuden kuusen.    Kynttilät sytytettiin, lasikääpiöt  alkoivat takoa, latvaenkeli kuiskasi “rauha, rauha,”   perhe  viritti laulun Oi kuusipuu,  pipareita, mantelikakkuja ja marsipaania syötiin.  Kaikki oli   taas “kuin ennenkin,”  paitsi että  joulua   piti  viettää siitä pitäen  joka ilta,  mikä aiheutti paljon vaivaa ja huolta  sekä Franzille että  perheen aikuisille lapsille.  Lapsenlapset  nakersivat  pipareita ja leikkivät nukeilla ja puuautoilla nurkassaan  tyytyväisinä, mutta muuttuivat  pikkuhiljaa yhä kalpeammiksi. 


Kun joulunviettoa oli kestänyt  vuoden,  perheen  tytär Lucie sai  raivokohtauksen ystävättären kotona nähdessään joulukuusen.  Hän ulvoi ja riehui, kaatoi  kuusen ja ja särki posliinia. Hänet vietiin pakkopaidassa mielisairaalaan. Neljän viikon kuluttua hän   palasi takaisin   viettämään perhejoulua, mutta hänestä  oli tullut eksistentialisti  ja  hän oli alkanut  liikkua hämäräperäisissä  yökerhoissa. 


Myös  muissa  perheenjäsenissä  tapahtui  huolestuttavia muutoksia.  Kunnollisesta lakimiespojasta  tuli kommunisti – voiko  sen  kauheampaa tapahtua kunniallisessa porvarisperheessä!   Vähemmän kunnollinen esikoinen, joka oli valinnut  nyrkkeilijän ammatin (minkä takia häntä ei  nauttinut arvonantoa  suvun piirissä), lopetti  lupaavasti  alkaneen  ammattilaisuransa ja meni luostariin  maallikkoveljeksi.    Ja isän   rappio oli  täydellinen. Hän  alkoi käydä  vieraissa  naisissa ja   keksi hankkia näyttelijän  sijaisekseen jokailtaiseen joulujuhlaan.   Kahden  vuoden kuluttua näyttelijäseurue edusti perheenjäseniä, Lucie oli miehensä kanssa muuttanut  maahan jossa ei vietetty joulua, ja lapsenlapset oli korvattu vahanukeilla. Ja joulu jatkuu,   Milla  ja eläkkeellä oleva prelaatti  ovat  ainoat   aidot joulunviettäjät. "He juttelevat vanhoista hyvistä ajoista, nauraa  kihertävät, näyttävät viihtyvän mainiosti ja keskeyttyvät juttelunsa vain laulua  aloitettaessa" 


Luen joka  joulu  Böllin  joulukertomuksen.  Se antaa  voimia kestää   joulun koettelemukset.   Kirja on  jo melkein repaleiksi  luettu, siitä puuttuvat kannet ja selkämys,  sivujakin  on irronnut.  Otava saisi ottaa  siitä uuden  painoksen. Minulla on varmaankin jollakin tapaa   kieroutunut huumorintaju, koska nautin    Böllin ironiasta,  jonka  hän  kohdistaa “pyhään perhejouluun.”


PS. Tänään tuli Akateemisen kirjakaupan  alennusmyyntiluettelo. Tarjolla on   Böllin omaelämäkerrallinen pienoisromaani  Mitähän  siitä pojasta tulee?   Se ei ole hinnalla pilattu, maksaa vain 3,90 euroa.   Suosittelen kaikille jotka pitivät lempeästä  ironiasta ja tarkkasilmäisestä yhteiskuntakritiikistä.