Naapurisuhde

Varokaa asianajajia naapureina! Viime viikolla luxemburgilainen La Voix -lehti kertoi ruotsalaisesta " Salomonin tuomiosta." Muuan asianajaja ei sietänyt sitä että naapurin puutarhasta leijui tupakansavua hänen puutarhaansa. Asianajaja vei jutun oikeuteen, ja tuomari päätti että naapurin nainen saa tupakoida vain puutarhansa perimmäisessä kolkassa. Asianajajan lisävaatimuksena oli että joka kerta kun nainen tupakoi muualla puutarhassaan,hänen on maksettava asianajajalle 213 euroa. Oikeus ei ole vielä ottanut kantaa lisävaatimukseen.

Mikähän siinä on että naapurit eivät tule toimeen keskenään? Asianajajat ansaitsevat heidän riidoillaan. Kemppinen viittaa tänään bloginsa kommenttiosastossa raja- ja tieriitoihin, joita hän sanoo oikeudellis-psykiatriseksi ongelmaryhmäksi. Mahtaneeko pyskiatriasta olla apua, jos naapuri ei siedä naapuriaan? Mikäli uskoo karman lakiin, niin naapurikseen saa juuri sellaiset ihmiset, jollaiset on ansainnut edellisessä elämässään.

Kuva on kaapattu Smoke-elokuvasta. Kuvatekstissä lukee: " Pian tupakoinnista saa kuulan kalloonsa." Elokuva valmistui 90-luvun alkupuolella. Siinä poltetaan paljon tupakkaa. Amerikassa se ei taida nykyään olla sallittua edes elokuvissa. Elokuvan käsikirjoitus on Paul Austerin. Ja sattuma määrää kohtalon, kuten aina hänen teoksissaan.

Freudin mukaan ihmisen psyykkisessä elämässä ei ole sattumaa. Mutta mistä ihmeestä ikävät naapurit ja elämän muutkin vastoinkäymiset sitten sikiävät? miettii AK luxemburgilaisessa puutarhassa tietokone polvien päällä, ja lähtee kohta metsään koiran kanssa.

Torniolaistyttöjen rakkaus

Päivän sitaatti

”Romaani ei ole kilparatsu jonka tehtävä olisi voittaa, eikä se ole historiateos jonka tehtävä olisi tuoda esiin uusia faktoja.” Jarmo Papinniemi. Parnasso-blogi.

Runoratsu, jonka selkään runoilija on sidottu.? Tosiasiassa kuvan alaston mies on Mazeppa, josta Puškin kirjoitti runoelman. Mazeppa oli kasakkapäällikkö, joka liittoutui Kaarle XII:n kanssa Pultavassa. Puškinin runoelmassa hän on petturivanhus, joka rakastui kummityttäreensä – ”hävytön ukko riettauttaan unohti ihmisten tavat”, kuten P. kirjoittaa.

Hän haki aiheensa historiasta, kuten Kjell Westö ja Jari Tervo, joiden tämänsyksyisiä romaaneja Parnasso-blogissa sivutaan.

Minua kiinnostaa historiassa alaviitteet, eivät suuret kansalliset teemat ja merkkihenkilöt. Muutama päivä sitten kuuntelin Eino Leino Seuran tilaisuudessa Jyrki Siukosta, joka kertoi kirjastaan Mies palavassa hatussa. Hän mainitsi ohimennen kaksi torniolaistyttöä, jotka 1730- luvulla lähtivät rakkauden perään Pariisiin. Aika harvinaista tytöiltä siihen aikaan.

Kävin kirjastossa ottamassa selvää tyttöjen tarinasta. Yrjö Hirn kertoo kirjassaan Matkamiehiä ja tietäjiä heidän tarinansa. Ranskalainen geodeettinen retkikunta vietti talvikauden Torniossa – tytöt, Christine ja Elisabeth , rakastuivat hurmaaviin ranskalaismiehiin, jotka houkuttelivat heidät mukaansa. Siellä tytöille paljastui, että miehet olivat naimisissa Elibeth järkyttyi ranskalaismiehen petoksesta niin että menetit järkensä ja vietti loppuelämänsä luostarissa. Retkikunnan johtaja Maupertius kirjoitti Voltairelle ja pyysi avustua ” pohjolan harhaanjohdetuille tytöille. Voltaire lähetti 50 écuta ja liitti lahjoituksen mukaan pienen runon. Näin tytöt päätyivät alaviitteeksi Voltairen elämänkertaan. Maupertius itse taisi olla ihastunut Christineen, koska kirjoitti hänen innoittamaan runon:

J’ai perdu Christine dans neige;

Amour, voulous-tu m’éprouver? […]

Olen kadottanut Christinen lumeen/Rakkaus, haluatko koetella minua? […]

Christinen meni naimisiin ranskalaisen markiisin kanssa, mutta avioliitto oli onneton. Markiisi nosti oikeusjutun häntä vastaan, syy oli aviorikos. Tyttöjen tarinasta saisi aiheen romaaniin. Dostojevskia tai Turgenevia heidän kohtalonsa olisi varmaan kiinnostanut. Mutta Suomessa arvokkaat mieskirjailijat eivät voisi kirjoittaa niin banaalista aiheesta kuin rakkaus.

Päivän sitaatti 2

”Jos naiset lakkaavat lukemasta, romaani kuolee” Ian McEwan The Guardianissa vuosi sitten. Hän kertoo kolumnissaan, että jakoi ilmaisia kirjoja poikansa kanssa jossain lontoolaisesessa puistossa. Kirjat kelpasivat naisille, mutta miehiä ei kiinnostanut:

“They frowned in suspicion, or distaste. When they were assured they would not have to part with their money, they still could not be persuaded. "Nah, nah. Not for me. Thanks mate, but no." Only one sensitive male soul was tempted.”

In our Times- lehdessä, jonka bongasin Now What-blogin kautta, Lakshmi Chaudry pohtii miksi naiset lukevat, mutta miehet eivät. Käykää lukemassa mitä hän kirjoittaa ”fiction gapista.”

Parisuhde

Parisuhde puutarhapöydällä

On ollut sen verran hyvä työvire, että en ole malttanut istua nettikoneen ääreen bloggaamaan ja lukemaan blogeja - äh inhoan blogi-sanaa ja kaikkia sen johdannaisia. Toinen sana jota inhoan, on parisuhde - varsinkin yhdistelmää: "toimiva parisuhde," joka mieleeni teknisen laitteen, esim. sähkövatkaimen.

Viime maanantaina avasin telkkarin, koska Voimalassa oli ohjelmatietojen mukaan aiheena rakkaus. Mutta mitä vielä - parisuhteesta siellä jauhettiin, kukaan ei puhunut rakkaudesta. Toinen juontajista sentään huomasi ohjelman loppupuolella, että

rakastaminen taitaa olla pelkkä sivujuonne. Parisuhteesta on turvallisempaa puhua kuin rakkaudesta, ei ainakaan häpäise itseään julkisesti.

Luen parhaillaan Eva Maria Korsisaaren väitöskirjaa miehen ja naisen välisestä etiikasta kirjallisuuden rakkauskuvauksissa. Väitöskirjan nimi on Tule, rakkaani! Luen epäsystemaattisesti, aloitin neljännestä luvusta joka käsittelee 1100-luvulla Oksitaniassa (Etelä-Ranskassa) eläneen naistrubaduurin Dian kreivittären rakkauslyriikkaa ja miten se eroaa samaan aikaan eläneiden miestrubaduurien rakkauskäsityksestä. Miehet kuvaavat kaukorakkautta ja ihannenaista joiden kanssa heillä ei ole rakkaussuhdetta. Rakkaus ei ole heidän runoissaan lihallista, vaan se on abstrakti idea. Miestrubaduurit ”rakastavat saadakseen kärsiä ja kärsivät voidakseen jalostua.” Naiset tuskailevat rakkauden tuomia murheita, mutta eivät pidä sydänsuruja jalostavina. he eivät rakasta kärsiäkseen ja jalostuakseen,” vaan saadakseen nauttia rakkauden tarjoamista iloista nyt, tässä.” ( s. 243). Dian kreivitär murehtii Olen ollut perin onneton –runon alussa että ei suonut ritarilleen lihallista rakkauttaan ja on ”kärsinyt siitä virheestä niin vuoteessa kuin vaatetettunakin.” Hän tahtoisi pidellä ritariaan yhden illan alastomaan käsivarsillaan ja olla hänen pieluksenaan Runon viimeisessä säkeistössä hän puhuttelee ritariaan:

Komea ystäväni, hurmaava ja hyvä
milloin sana teidät valtaani,
saan maata vieressänne illan
ja suoda lemmekkäitä suudelmia?
Tietäkää että tunnen suurta halua
pidellä teitä puolisoni sijaan,
kunhan vain lupaatte tehdä kaiken tahtoni mukaan.

Kiinnostava tuo viimeinen rivi, mutta en rupea kommentoimaan sitä nyt, en jaksa, kun olen koko päivän kirjoittanut.

Amerikkalaisen kustantajan lähettämiä linkkejä:

Kirjallinen yhteisöblogi: Now What - a collective blog by alternative prose writers & publishers
co-founded by lance olsen & ted pelton. Vaikuttaa kiinnostavalta.

Mitä anglosaksisessa maailmassa kirjoitetaan Hullun taivaasta.

The Guardian

Complete Review

Now What

Näkymättömiä yhteyksiä

"Invisible threads are the strongest ties" lukee yllä olevassa kortissa, jonka sain eräältä ystävältä.

Sanat ovat Nietzschen. En tiedä missä yhteydessä hän on ne kirjoittanut. Hänen sanansa tulivat mieleeni, kun kymmenen vuoden takaiselta nettituttavalta tuli sähköpostia juuri kun ajattelin, että pitäisikö minun kirjoittaa hänelle. Tapasimme viikko sitten Helsingissä pidetyssä kansainvälisessä konferenssissa. Hän itse oli ehdottanut, että tapaisimme siellä. Minulla ei ollut aavistustakaan minkä näköinen hän on. Kyselin konferenssin osanottajilta ja löysin hänet, esittelin itseni ja juttelimme jonkin aikaa, mutta kommunikaatio kasvotusten ei luonnistanut. Vaihdettiin muutama tyhjänpäiväinen lause : ” Nice to meet you. Helsinki is a nice city etc,” ja sitten kadotin hänet ihmisjoukkoon.

Olin juuri aikeissa kirjoittaa hänelle, että olisin mielelläni jutellut hänen kanssaan, mutta en nähnyt häntä enää, kun tuli hänen sähköpostinsa jossa hän kirjoitti, että hän oli ”horrified to realize after you left,” ettei tunnistanut minua eikä tajunnut heti kuka minä olen, ja kun hän tajusi, olin kadonnut. En tiedä kuinka tavallista on, että ihminen jota juuri ajattelee, soittaa tai lähettää sähköpostia samanaikaisesti? Eikä sen ihmisen välttämättä tarvitse olla ”elämän tärkeä ihminen,” siis sellainen jota muutenkin ajattelee usein. Minulle sellaista sattuu toisinaan. Sitä sanotaan telepatiaksi. Mutta en käsitä miksi se toimii toisten ihmisten kanssa, mutta toisten, vaikka olisivat kuinka läheisiä ihmisiä, se ei toimi.

Johtopäätös: Ei kannata yrittää tapaamista nettituttavien kanssa, sillä ihminen ei ole yhtä kuin hänen sanansa. Sanojen perusteella syntyy mielikuva, joka ei pidä yhtä ihmisen fyysisen olomuodon kanssa. Viisaampaa on pysytellä pelkkänä henkenä.

Virtuaalirakastaja

Kuvassa viisi ylpeää pyöränomistajaa Pohjanmaalta. Sieltähän minäkin puolittain, kun äiti syntyi Lapualla. Kadut sulavat kohta pääsee taas pyörällä viilettämään ja metromatkailu jää vähemmälle, ja metrolukemiset myös. Viimeksi luin metrossa Petri Hytösen & Mark Mallonin sarjakuvaromaanin Fillarijuttu. se kertoo Iineksestä joka näki unta, ja miten sitten tapahtui. Kirjan takakannessa on hyvä neuvo:

Käytä herättyäsi edes muutama
hetki unien muistamiseen.
Muuten unet käyttävät sinun
aikaasi, siten kuin lystäävät.

Noudatin neuvoa tänä aamuna ja muistin että yritin yöllä rakastella siivouskomerossa Jorma Ollilan näköisen miehen kanssa, mutta mies oli niin isokokoinen, ettei se mahtunut komeroon, eikä rakastelusta tullut mitään. Selvä kevään merkki, tämmöinen uni. Kun näkisi vielä käärmeistä unta (kts. –C- ), niin asiat olisivat hyvin, energiaa riittäisi kirjoittamiseen, puutarhanhoitoon ja pyöräilyyn.

Kevään merkkejä sekin, että täältä Sanoista etsitään Google-haulla nykyään joka päivä erektiota, valitettavasti sitä ei täältä löydy. Tunteet heräävät keväällä netissäkin. Erittäin akateemisella PsyArt –listalla on viime päivinä keskusteltu rakkaudesta: Conditions of Love - Can Love Last.? Siinäpä vasta kysymys. Eräs keskustelijoista sanoo, että rakkaus on draama, joka paljastaa sen mitä et tiedä itsestäsi. ”What you don’t know about yourself is what you do – to the other.” PsyArt on IPSA:n ( Institute of Institute for Psychological Study of the Arts) postituslista, jolle liityin nettihistoriani alkuaikoina, yksitoista vuotta sitten, ja olen pysynyt uskollisena sille listalle. IPSA:lla on ensi kesänä kansainvälinen konferenssi Helsingissä.

Toinen lista , johon liityin samana keväänä oli Psyber, joka tutki psyykeä kyberavaruudessa. Se lista on nykyään syvässä unitilassa, siellä ei ole vuosiin tapahtunut mitään. Mutta sinä keväänä kun liityin sille listalle, siellä oli käynnissä vilkas keskustelu virtuaalisesta rakkaudesta - oliko se todellista vai pelkkää mielikuvitusta. Muistiini on jäänyt erään keskustelijan repliikki. Hän sanoi, että ns. todellisuudessa rakkaus perustuu ruumiin kieleen, mutta virtuaalitodellisuudessa mielen kieleen – sanoihin, lauseisiin ja niiden rakenteisiin. Virtuaalitodellisuudessa kirjoittaja paljastaa sielunsa, tahtoi hän sitä tai ei. Virtuaalinen rakkaus voi olla paljon syvempää ja todellisempaa kuin lihallinen rakkaus ( Kirjoittajalla oli asiasta kokemusta, oli tullut avioero virtuaalirakkauden takia). Se oli minusta hyvin kiinnostavaa ja minä jäin kuulolle.

Sillä listalla tapasin virtuaalirakastajan, joka hurmasi sanoilla listan naisia, kuten myöhemmin kävi ilmi Hän lähetti minulle runoja, mutta minä en syttynyt, koska runot olivat minusta liian imeliä, eikä kyberromanssia syntynyt. Jos hän olisi kirjoittanut kuin Haavikko nuorena, ,olisin saattanut hullaantua häneen. Tai ehkä en, koska siihen aikaan olin rakastunut epävirtuaalisesti eli epäsiveellisesti .( Sana ”virtual” viittaa etymologisesti siveyteen, kuten Johanna Sinisalo huomauttaa Enter-lehden ( 2/2006) kolumnissa Virtualistit). Varmaan tänäkin kevääna netin miljoonilla keskustelufoorumeilla puidaan onko virtuaalirakkaus todellista vai epätodellista. Johanna Sinisalon mukaan tunteet eivät ole yhtään epätodellisempia kohdistuivat ne sitten mielikuvaan tai henkilöön. Minä en osaa tähän asiaan sanoa mitään, kun en ole kokenut virtuaalista rakkautta.

Olisikohan Cyrano de Bergerac kaikkien virtuaalirakastajien esi-isä? Sulkakynä vain on vaihtunut tietokoneeksi. Cyranolla oli niin iso ja ruma nenä, että hän ei uskonut saavansa vastarakkautta serkultaan Roxanalta johon oli rakastunut. Hän kirjoitti rakkauskirjeitä Roxanalle nimimerkillä ”Christian.” Christian oli Cyranon ystävä, kaunis mies, mutta ei osannut ilmaista tunteitaan sanoin. Cyranolla se taito oli, sillä hän oli runoilija ja näytelmäkirjailija. Roxane rakastui Christianin sanoihin ja ryntäsi sotatantereelle tapaamaan häntä. Christian ihmetteli miksi hän sinne syöksyy muutaman rakkauskirjeen takia. Roxane sanoo, että jos Odysseus olisi kirjoittanut Penelopelle samanlaisia kirjeitä, niin tämä olisi jättänyt neuletyönsä ja lähtenyt Odysseuksen perään. ”joka kirjeen sivu oli minulle/ kuin kukan terälehti, suoraan sielustasi,/ ne kirjeet polttivat, ja joka sanasta/ koin rakkauden aitouden… ( suom. Pekka Lintu) Koit aitouden? hämmästyy Christian, joka tiesi että eivät ne sanat hänen sielustaan olleet peräisin. Jospa miehet tietäisivät, että naiset rakastuvat sanoihin, eivät ulkonäköön, he opettelisivat käyttämään sanoja. Roxane-parka rakasti väärää miestä, meni luostariin, kun Christian kaatui sodassa ja sai vasta neljäntoista vuoden kuluttua tietää kirjeet oli kirjoittanut Cyrano. Se oli surullinen tositarina rakkauden pelosta ja petoksesta. Edmond Rostand, näytelmän kirjoittaja, oli ”rakkauden kuiskaaja,” hän kirjoitti rakkauskirjeitä lahjattoman ystävänsä puolesta.

PS. Timbuktulaiset ovat ilokseni palanneet takaisin autiomaahansa,. Ja taas minulla on näpräämistä linkkilistan kanssa.

Rakkaudesta

“Ei vain suuri rakkaus, vaan kaikki rakkaus laskee irti, antaa tilaa ja iloitsee toisen elämästä. Kirja lähtee aina pois tekijänsä näpeistä ja sylistä, sen pitää antaa lentää omille teilleen. Se lentää, irtoaa tekijästään ja kääntäjästään, kirjoittaa Jaana Kapari, Harry Potterin kääntäjä uudessa Parnassossa. (Kääntäjän rakkaus ei ehdy 4:2005).

Kirjoittaminen on rakastamista. Jos ei rakastu kirjaan jota on tekemässä, kirja joko menee kesken tai syntyy kuolleena. Kun aloitan uuden kirjan, halu kirjoittaa ja kirjoittamisen torjunta kamppailevat keskenään. Ei siinä mitään mystistä ole, jokainen joka on joutunut tekemään jonkin kirjallisen työn vaikkapa yliopistossa, tietää miten hankalaa aloittaminen on. Sitä kiertelee ja kaartelee ja keksii kaikenlaista ”parempaa” tekemistä, kunnes on pakko viimeisessä hädässä tehdä se kirjoitustyö. Mutta joskus torjunta voi olla niin voimakasta, että se lamaannuttaa kirjoittamisen halun kokonaan. Minä yritin kaksi vuotta kirjoittaa äitini tarinaa, kunnes luovuin siitä kesäkuun alussa ja aloin kirjoittaa toisesta aiheesta, ja rakastuin, toisin kuin äitini tarinaan. Uusi kohde täyttää ajatukseni ja uneni, kirjoitan luvun päivässä, kun ennen sain hädin tuskin yhden kappaleen aikaan. Olen euforisessa tilassa kuin vastarakastunut jonka tunteet saavat vastakaikua, herään aamuisin onnellisena ja täynnä intoa, torjunta ja painajaiset jotka liittyvät aloitusvaiheeseen, ovat väistyneet. Mutta sitten koittaa aika, jolloin rakkaus polttaa itsensä loppuun ja kirja valmistuu. Se on tuhkanmakuista aikaa, en pysty iloitsemaan, kun luen oikovedosta vaan häpeän, että mitä tulinkaan kirjoittaneeksi. Rakkauden aika on lopullisesti ohitse. Minä olen tyhjä. Kestää taas vuosia ennen kuin rakastun uudestaan, jos enää rakastun. Nuorempana sitä rakastui nopeammin, jo vuodenkin päästä saattoi uusi suhde olla aluillaan.

PS. Kuva on Henri Rousseaun maalaus: Muusa inspiroi runoilijaa (1909). Muusa on Marie Laurencin ja runoilija Giullame Apollinaire