Hellepäivän ilta

Helteellä ei jaksa kirjoittaa,  ei  eväänsä liikauttaa, tuumii vanha yrmy ahven.


Illansuussa kävin  palstalla  poimimassa vadelmia.  Jossakin Tshehovin novellissa naiset poimivat vadelmia ja lörpöttelevät naisten tapaan. Kun vain muistaisi mikä  novelli se on, niin lukisin sen uudelleen.
Kastelin palstan ja  hiki nousi pintaan.  Kun  pyöräilin  kotiin,  alkoi  sade. Suuria  lämpimiä pisaroita läiskähteli katuun ja  asfaltti  alkoi tuoksua. Vain  paljasjalkaiset kaupunkilaiset  tietävät miten ihana  tuoksu se on. Se tuo mieleen lapsuuden jäätelökesät. Kotona otin kylmän  suihkun ja istuin parvekkeelle nauttimaan kylmästä valkoviinilasillisesta. Ah helleillan   nautintoja!


Sosiaalinen media on jäänyt vähemmälle  huomiolle hellepäivinä, syötteenlukijassani  on yli  tuhat lukematonta blogia.    Kannoin  miniläppärin parvekkeelle, kaadoin toisen lasillisen valkoviiniä ja aloin lukea.  Osui  silmään   00100-blogin otsikko “ Kirjailija joka ylitti ensimmäisen esteen” ja se johdatti minut  ensi kevään esikoiskirjailijan  blogiin.  Voi millaisia paineita nykyään nuorilla  naiskirjailijoilla on! Pitää mennä  rasvaimuun, että  kelpaisi medialle.  Toivottavasti se  oli ironiaa.  Millaisia  paineita  mahtaa olla nuorilla mieskirjailijoilla?  Pitääkö heidän  olla  bodattuja?  Siihen aikaan  kun aloittelin  kirjailijanuraani, ulkonäöllä ei ollut niin väliä. Esikoiskirjani ilmestyttyä    eräs  nuori mies kysyi  minulta Vanhalla ( 60- ja 70 –lukujen   taitteen intelligetsian istumispaikassa), että senkö takia  sinusta tuli kirjailija, kun olet niin ruma. Lasten ja humalaisten suusta  kuulee totuuden.

Suursiivous Södikassa

Tyhjiä tuoleja  ja pöytiä Loiston terassilla myrskyn jälkeen.

Taitaa olla WSOY:n  loiston päivät   luetut, kun sinne  on  päästetty huseeraamaan hollantilainen, joka   ei lue kirjoja eikä tunne suomalaista  kulttuuria.    Kirjasin ensityrmistykseni tuonne aiemman postauksen Kirjailijan ja kustantajan suhteesta  kommenttiosastoon, kun eilen luin Hesarista WSOY:n  ykköspomon  Jacques Eijkensin lausunnon: “ On tärkeää, että kustannuskonseptin  taustalla on kiinnostava persoona. Ihmiset eivät halua vain kirjaa, he  haluavat kirjailijan.”

Kirjailijan pitää olla läsnä mediassa, verkossa, kännykässä, livenä. Suomeksi se tarkoittaa että kirjailijan pitää myydä itseään. Entiseen aikaan  itsensä myymistä sanottiin huoraamiseksi.

Mitä mieltä  kirjojen lukijat  ovat  asiasta, sen voi  lukea vaikkapa  Kertomus jatkuu – blogista   Lukijat haluavat kirjan,  eivät kirjailijaa.  Muistan   miten minua ärsytti nuorena, kun   Pentti Saarikoski    jakoi itseään  kaikissa lehdissä, eikä  niissä jutuissa ikinä  puhuttu hänen runoudestaan.  Pidin  häntä huonona  runoilijana. Luin hänen runojaan vasta hänen   kuolemansa jälkeen ja totesin ei hän niin huono runoilija ollutkaan.

Facebookissa on käyty   kiihkeää  keskustelua Eijkensin lausunnoista ja   kustantamisen nykytilanteesta. Vaikuttaa vähän siltä että   kiinnostavimmat keskustelut ovat  siirtyneet  blogeista Facebookiin.   Karri Kokko  selostaa  Suomen kuvalehden blogissa Facebookissa käytyä keskustelua, jonka aloitti  Tommi Melender.

Ei kirjailijoiden brändäys  ole mikään uusi juttu  suomalasissa kustantamoissa,  Eijkens  vain ilmaisee asian harvinaisen yksioikoisesti.  Aina tai ainakin  60-luvun lopulta asti, jolloin vein esikoiseni  Södikaan,  kustannustaloissa on  haluttu myydä  kirjaa  jollakin  ulkokirjallisella  jutulla.  Siihen aikaan  sitä ei sanottu  brändäykseksi, mutta   toivottiin ( hienotunteisesti)  mahdollisimman suurta näkyvyyttä julkisuudessa.


Doris  Lessingin    sanat ovat  tällä hetkellä  ajankohtaisia   myös   meillä : “ Ongelman ydin on se, että kustantamoja johtavat kirjanpitäjät, joita ei kiinnosta teoksen kirjallinen laatu vaan se miten paljon sitä myydään, ja kirjailijoita  arvioidaan pelkästään myyntilukujen perusteella. Kuitenkin jotkut kirjailijat – ja he ovat  joskus niitä parhaita – eivät koskaan  myy enempää kuin parisataa tai parituhatta kappaletta. Siitä huolimatta heillä on voimakas, laaja ja syvällinen vaikutus. Todelliset, hyvät kirjat, ne jotka luovat kokonaisen maan tai kulttuurin normit tai sävyn, ovat aina olleet ja tulevat aina olemaankin vakavahenkisen vähemmistön kirjoja. Sellaisesta  kirjasta ei millään “myynninedistämisellä” tehdä bestselleriä; tuloksena on vain myymättömien kirjapinojen kertyminen varastoihin odottamaan makulointia.” ( Varjojen aika sivut 130-131)