Kolmetoista tapaa katsoa mustarastasta

Eilen, kun pyrytti  oikein kunnolla, mustarastas palasi takaisin  luhtikäytävälle.  Se  on  ollut poissa  melkein kuukauden. Se  katosi kun helmikuun pakkaset  alkoivat.  En tiedä missä se on aikaansa viettänyt.  

 Eilen    mustarastas piti pyryä  minun puutarhapöytäni alla.

Koko pitkän päivän oli ilta.
Satoi lunta
ja tarkoitti sataakin.
Mustarastas istui kuusen kämmenellä.


 Se oli  13. säkeistö   Wallace  Stevensin   runosta Kolmetoista tapaa katsoa  mustarastasta. Koko  runon voi lukea  kokoelmasta  Tämän ilmaston runot, jonka  on  suomentanut Jukka Kemppinen.  Hän on suosittu  bloggari,    runojakin  aikoinaan kirjoittanut.

Wallace  Stevens oli amerikkalainen runoilija ( 1879-1955).   Ostin    runokokoelman  kaksikymmentä vuotta  sitten Akateemisesta kirjakaupasta, se maksoi 99 markkaa. Kokoelman lopussa on Kemppisen jälkisanat Hän kirjoitti Stevensistä ( mm.) " Runoista jää mieleen  kurittomin osa, kuten vihreä kissa kaniinivalossa, mudan mestari, tuuli joka sataa, mustarastas joka pakenee todellisuutta kuin runo tulkintaa,  taivaalle kirjoitetut pilvet ja jäätelökeisari." 


Kokoelman  suomennoksen  kustansi WSOY.  Tänään  tuli  ikävä  uutinen:  WSOY  menettää kotinsa  Bulevardilta. Se  talo  oli tuttu  minulle  lapsesta alkaen. Siellä oli isän  työpaikka.   Muistan että WSOY:n ulko-ovi oli koettelemus, se avautui   toisinpäin   kuin suomalaiset  ovet tavallisesti .  Nyin sitä turhaan  auki, kun  olin menossa  allekirjoittamaan kustannussopimusta esikoisromaanistani  noin 40 vuotta sitten. Lopulta älysin, että   ovea pitää  työntää  sisäänpäin, ja pääsin   allekirjoittamaan kustannussopimuksen. 


Ensin  meni  Suvikunta,  WSOY:n  kesäpaikka Porvoon  ulkosaaristossa, ja nyt  Bulevardin talo.  Suvikunnassa vietin  varhaisnuoruuteni parhaat  kesät,  Bulevardin talossa  koin kirjailijaurani  alun nousun ja laskun.  Kummassakin  paikassa käyn  unissani  useammin kuin koulutiellä.   Lähdin  WSOY:sta Tammeen, nyt  WSOY  menee   samaan taloon Korkeavuodenkadulla   kuin Tammi.   Sic  transit gloria mundi!   


Tiedoksi blogin lukijoille.  Blogger  on taas  tehnyt  uudistuksia.  " Sanat kuin  ennen"   on kadonnut. Sen tilalla  on  tullut  blogin dynaaminen näkymä.   Kaipaan entistä  näkymää ja  blogrollia sen oikeassa sivupalkissa.   Toivottavasti  Blogger    palauttaa Blogrollin  dynaamisen näkymän    sivun  oikeaan  laitaan.  Nyt  sieltä löytyy blogiarkisto, tiedot minusta, tunnisteet ja lukijat, kun vie  hiiren     ylälaidassa olevan   mustan  palkin päälle ja klikkaa hiirtä.  












  

Uudenvuodenyön runot ja rituaalit - I Ching

Kuvan lähde: Street Art Utopia.   Siellä kannattaa

käydä  katsomassa katutaiteen parasta antia 

vuodelta 2011. 

Sattumamenetelmällä saatu uudenvuodenruno/säe: 

Olet yksin pian on aamu

kaduilla kolistavat maitomiehet astioitaan....

Säe on  Apollinairen  runosta Vyöhyke, lähde  on Aale Tynnin kokoama  antologia Tuhat  laulujen  vuotta.   Olen  käyttänyt  Tynnin kokoelmaa  koulutytöstä asti  niin  monena uutenavuotena, että se alkanut avautua  samoista paikoista, esim. tältä sivulta  jossa lukee:

Rakas lahoaminen! oi morsian,

pian vuoteemme laatia anna!

Olen hylkäämä Luojan ja maailman,

vain sinuun voin  tovoni panna!

Se oli  Erik Johan Stagneliuksen runosta Lahoaminen.

Tynniin  kyllästyneena kokeilin   runokokoelmaa, jossa on sivuja melkein  yhtä paljon kuin Tynnin kokoelmassa,  Se on  Hannu Helinin  Maailman  sivu. Sormi tökkäsi kohtaan jossa luki:

meren juurella on kirves

terveisiä  täältä

pariisista kalkuttaan

ulottuvasta

vuoristosta. 

Uudenvuodenyön rituaaleihin kuuluu    myös tinanvalanta.    Tina oli    muodoltaan kuin  gondoli,  keulassa  vähän röpelöä = rahaa.   Voi olla että  lähden  tänä  vuonna  matkalle,  mutta tuskin   Pariisista  Kalkuttaan. Rahat   riittävät hädintuskin   Tallinnan matkaan.

Kolmas rituaalini  on  I  Chingin   konsultoiminen.  Se  neuvoi minua  luopumaan   tänä vuonna harhaisesta innostuksestani.  Jos ja kun  niin teen, siitä  seuraa  edistyminen,  se lupasi :

PROGRESS. The powerful prince

Is honored with horses in large numbers.

In a single day he is granted audience three times.

I Chingin  ( Muutosten kirjan) neuvoja  on aina syytä  lukea  tarkasti.  Se  ei erehdy.   Mutta tulkitsija  voi erehtyä.  Tulkitsen sen  tarkoittavan  luopumista harhasta, että  kirja olisi valmis , kun sen on kirjoittanut  kertaalleen.   Siitä  harhasta luovuin  tosin  jo ennen  uudenvuodenyötä.  Toissapäivänä ryhdyin editoimaan tekstiä. Siinä riittää minulle  töitä   alkuvuodeksi,  näillä näkymin juhannukseen asti. 

Valitettavasti klassista  Muutosten kirjaa, jonka on  saksantanut Richard Wilhelm,  sovittanut englanniksi Cary F Baynes ja  esipuheella  varustanut C. G. Jung, ei ole  vieläkään  saatu suomenkielelle.  Sen kääntäminen ei ole helppoa, Baynesilta kului työhön kymmenen vuotta.  Netti on täynnä   Muutosten kirjan new age -henkisiä väärennöksiä.   Siitä heinäsuovasta  neulan  etsiminen voi  olla  turhauttavaa.   Mutta tässä linkki   klassikkokäännökseen:  http://www.pantherwebworks.com/I_Ching/ 

Ninni aamulla sängyssäni  ja  uudenvuodenyön runokirjat:

Hannu Helinin Maailman sivu,  Aale Tynnin Tuhat  laulujen vuotta ja alimpana I Ching.

Joulun alla

Valokuvatorstain  229. haaste on  tontut hiipivät.   Hermostuttavaa aikaa!  

Joseph Brodskyn kokoelmasta Joulutähti (suom. Jukka Mallinen)  löytyi runo, joka kuvaa runoilijan tunnelmia joulun alla. Tuttua on minullekin. Siteraan kaksi  ensimmäistä  säkeistöä  runosta Puhe läikkyneestä maidosta.

1

Saavuin  joulun luokse  tyhjätaskuna.

Kustantaja kuhnii romaanini kanssa.

Moskovan kalenteriin on tarttunut  Koraani.

Ei voi nousta ja lähteä kylään,

ei tuttavalle, jonka luona  vinkuvat lapset,

ei perheeseen  eikä tutun pimun luo.

Joka paikassa pitää olla rahaa.

Istun tuolilla ja tutisen kiukusta.

2

Ah, kirottu  runoilijan käsityö.

Puhelin ei soi, edessä on dieetti.

Voisi vipata paikalliskomitealta, mutta se

on kuin vippaisi akalta.

Pahempi on menettää riippumattomuutensa

kuin viattomuutensa. Sivusta

on varmaan kiva haaveilla aviomiehestä,

mukava lausua "olisi jo aika".


Lisäys 17.12.   Anna Amnell kertoi kommenteissa, miten hänen kissansa kaatoi joulukuusen. Se sai minut  lisäämään  tänne videon   Simonin kissasta ja  joulukuusesta.

Pistekirjoitusta

 "pilviä, paljon pilviä."

(klikkaa kuvat isommiksi)

"yhdeksäntoista, ovi, tuossa on ovi,  perään en huutele,"

Valokuvatorstain 220. haaste on Risto Oikarisen runo kokoelmasta  Puupuuhaltaja ( Otava 2005):
”Pistekirjoitusta. Vastapäisestä kerrostalosta viisi valoa, puiston katuvalot, kuusi, seitsemän pistettä, silmäpuoli auto, kahdeksan. Rannassa vene väärinpäin, yhdeksän, alla tuikkii silmä, kymmenen, haluani etsien, Kiinaa, kaivoin ja kaivoin, alussa seisoi kiitos, lopussa mykkä manner, yksitoista, istun, syön pannukakkua ja kaipaan punaista robottiautoa, kaksitoista, puhuminen on vaikeaa, kolmetoista, neljätoista, tuuli kopeloi veneen suojamuovia, ystävyydellä ja seurustelulla ei ole eroa, viisitoista, vesi on korvissa, aamu, majakanvartija nukkuu tai on uimassa, kuusitoista, nainen on viisas kuin valas, mies on kalassa, seitsemäntoista, sinä, vuosirenkaat, taivaan kappaleet, pyryttää sanoja, minähän sanoin sinulle että, kahdeksantoista, merivettä, yhdeksäntoista, ovi, tuossa on ovi, perään en huutele, kaksikymmentä, mustaa leipää, pilviä, paljon pilviä.”


PS. Voit vaihtaa  vanhaan näkymään  tästä linkistä.

Rohtoraunioyrtti

Rohtoraunioyrtti palasi takaisin.


 Viime  vuoden  keväällä kerroin  täällä,  että  palstani reunalta  oli varastettu  rohtoraunioyrtti.   Jäljellä oli vain iso kuoppa.  Salakuljetin yrtin juuritaimen  Moskovan kirjailijaliiton pihalta  Suomeen  kaksikymmentä vuotta sitten.  Yrtin menetys  suretti.  Sillä oli   monta  ihailijaa, jotka pysähtyivät   kysymään  mikä se on, kun  eivät ole  nähneet sellaista kasvia ennen.   Kenties  joku ihailija kävi  kääntämässä  sen maasta yön  pimeydessä. Tänä  keväänä  tyhjään  kuopaan ilmestyi   rivi   rohtoraunioyrtin taimia.  Nyt ne kukoistavat, kukkivat ja  varmaankin iloitsevat sateesta   helteisten päivien jälkeen. 


"Ja se minkä menetimme, tuli takaisin.
Sitä mukaa kuin alistuimme menettämään, se tuli takaisin,"


kirjoitti Rabbe Enckell runossa Välisanat, pitkospuut ( suom. Tuomas Anhava).   Samassa runossa  hän  kirjoitti puutarhurin  keväästä:


Niin vaivihkaa tulee  kevät vastaan:
kaikissa maustepenkeissä ovat jo piilossa
siemenet - maustepenkeissä,
jotka ovat  puutarhurin sydäntä  kaikkein lähinnä.
Siemenpalot
kahisivat pussissa
odotuksen jännitystä - ja  nyt ne ovat päätyneet
mullan  pehmeään poimuun, hyvään talteen.

Huhtikuu ensimmäisenä päivänä

Aurinkolahden aallonmurtaja  aprillipäivänä.  Talvi jatkuu, mutta ei enää  kauan. Horisontissa siintää jo   avomeri  vapaana.  Ennustus:  ensi viikolla tulevat lokit. Valokuvatorstain  201. haaste on  jatkuu.


"Huhtikuu on kuukausista julmin,"  runoili T. S. Eliot  kokoelmassa  Autio maa, mutta en nyt  siteeraa sitä runoa, koska  täällä ei huhtikuu vielä työnnä  sireeneitä kuolleesta maasta, vaan sataa jäistä tihkua.  Sen sijaan siteeraan  Helena Sinervoa joka voitti   tänään   Yleisradion Tanssiva karhu-palkinnon runokokoelmalla Väärän lajin  laulut. 


 Kokoelmassa on paljon   lintuja  ja väärän lajin  olentoja, kuten  ne peräkammarin pojat jotka  ovat  hakeneet vaimon Thaimaasta ja  näkevät   lentokoneen ikkunasta vain lunta ja metsää,  kun kone kaartaa kohti maata, Suomea joka  näyttää  autiudessaan uhkavalta. " Miten kukaan  saattoi asua täällä,/ miten kukana uskalsi etsiä turvapaikkaa juuri täältä?" kysyy runoilija.


koneen pyörät tömähtivät
roudan ja jään peittämälle  kiitoradalle
huhtikuun ensimmäisenä päivänä
eikä tämä ole aprillipila vaan totta:


perillä lumityöt odottavat, ja lumesta
herää muisto: vuorillinen  villamyssy,
äidin kädet sitomassa punaisia nauhoja
leuan alta, miten ne koskevat, kädet.
ja katso nyt ettei mitään unohdu,
ettei lapsi kylmety matkalla, nyt,
nyt astumme kotimaan kamaralle.


Sitaatti on runosta Lentokoneen ikkunasta.  Minua  kiehtoo runossa  äidin kädet, jotka  koskevat.  Sillä    verbillä  on kaksi merkitystä.   Ehkä se kaksinaisuus on peräkammarin pojan syvin ongelma.  


Olen lukenut vain muutaman runon Sinervon kokoelmasta. Ei runoja voi lukea kuin romaania. Lukeminen on hidasta kun   pitää  pysähtyä miettimään sanojen merkityksiä ja aivoissa alkaa kihistä  ajatuksia.  Runo jatkuu mielen sisäisenä tapahtumana. 

Patsaiden joulumuotia

 Tyttö Espalla.  Päässä on  lumesta muotoiltu pipo. Villahuivi lämmittää näillä pakkasilla.

 Stockan kulman kahdella sepällä  on suu suljettu  keltaisella  liinalla.  Pään päällä lumitötterö. Seppä näyttää jotenkin epätoivoiselta, kun se ei saa sanoa  sanottavaansa ( klikkaa kuva isommaksi). 

Jukka Vienolta on ilmestynyt tänä vuonna tuhti  runokirja (377 sivua).  Hyvä joululahja   runouden ystäville, lukemista riittää  pitkäksi aikaa.  Lainaan  kokoelman  nimirunosta  pari säkeistöä.    Sopinevat tämän   hetken hektisiin tunnelmiin.

Autoja,ihmisiä, ratikoita

katkeamattomana virtana

Stockan kulmassa

talvi-illan neonkelmeässä

kun pakokaasua ei

erota pakkashuurusta, hengityshuurua

sielun savusta,

[***]

Mutta syvin kaikista on

mielen murheen hämärä

sitä ei lievitä

katumaasturin

sumuvalojen sarja,ei

Stockan kulman kahvilan

espresson äkkinäinen voima.

Jukka Vieno. Stockan kulma. WSOY 2010

Varis

Pyörätelineiden luona tallustaa varis
kädet taskuissa. Luulee kai, ettei kukaan näe,
kun nostaa kalsareitaan ja itsekseen  nyökyttelee.


Juho Niemisen runo Varis kokoelmasta  Muovin kukkia,  ilmestynyt  tänä syksynä.   Niemisen kaupunkirunoja lukisin  pitempäänkin, mutta  kun   pitää  palauttaa kokoelma kirjastoon tänään.   Joku toinen  on tilannut  sen.  


Takakannessa kerrotaan, että  Juho Nieminen on voittanut kolme kertaa Helsingin Poetry Slam -mestaruuden.   En tiedä   onko hän esittänyt  lavoilla  tämän  kokoelman runoja.  Ne toimivat  hyvin  paperilta luettuna.   Kun  kuuntelee runoa live-esityksenä, paljon menee  korvien ohi hukkaan. Mieleen jää vain runon tunnelma.


Niemisen   kokoelman   arvioinnin voi lukea  Kiiltomadosta.

Lehdet lehtiä - kellastuvaa

Puiden  silhuetti joelta päin.
Kirjaimet, puita, joitten on syksy.
Lehdet käyvät pilkullisiksi. Rivit lyhenevät syksyä kohti.
Käsi piirtää pöytään tuhat turhaa kiemuraa.
Pullo juo joen. Maailma nähty. Jäähyväiset.
Surumieli on kirjoitusta, ei äänny sanottaessa,
eivät rivit, kirjaimet, varjot, yö joelta päin.


Tämä oli Paavo Haavikkoa   kokoelmasta Lehdet lehtiä.  


Valokuvatorstain  176.haaste on syyssateiden kunniaksi: kellastuvaa

Rakkaus

Mustaa ja valkoista.  Haaste 24 on  rakkaus helluntain kunniaksi.  Se ehti mennä.   Viime tingassa haastessa mukana, huomenna on jo uusi haaste.   Kuva on otettu  Rodin-museossa Pariisissa  helmikuussa.  Kamera  oli   Panasonic Lumix DMC-FZ8.

 Tämän pienen onnemmekin he ottaisivat pois


He kadehtivat meitä,
       sitä että jollakin on joku,
eikä vain televisiofilmien
               katossa värisevä todellisuus;

kaikki me olemme vannoneet nuorina,
mutta miten harva muistaa,
että rakkaus on erehdysten koko sarja,
vasta siitä syntyy rehellisyys.

Runo on  Jarkko Laineen kokoelmasta Ensimmäinen  pastis plataanien alla ( Savukeidas 2007) jonka  ostin eilen Maailmankirjat-teltasta Rautatientorilta.

Helatorstaina Samuel Beckettistä

Näkymä parvekkeelta. Koivu hiirenkorvilla.

Samuel Beckettillä on runo Helatorstai. Suomentanut Caj Westerberg.

ohuen seinän takana

tämä päivänä jolloin poika

tavallaan tuhlaaja

palasi perheensä luo

kuulen liikuttuneen

äänen joka selostaa

jalkapallon maailmanmestaruuskilpailuja

aina liian nuori

samaan aikaan avoimesta ikkunasta

halki ilman mutkattomasti

vaimeana

uskovaisten maininki

hänen verensä ryöpsähti runsaana

lakanoille tuoksuherneille poikaystävän päälle

joka ällöttävillä sormillaan sulki

suurten vihreiden hämmästyneiden silmien luomet

hän kulkee keveästi

haudallani joka on ilmaa.

Runo sisältyy kokoelmaan Miten sanoa: Runoja vuosilta 1930-1988 ( Basam Books 2006). Kokoelman lopussa on suomentajan huomautuksia ja selityksiä. Niistä selviää että hän jonka veri ryöpsähti runsaana lakanoille, oli Beckettin serkku Peggy Sinclair joka kuoli tuberkuloosiin ja johon Beckett oli syvästi ja traagisesti rakastunut, kuten suomentaja huomauttaa.

Näkymä parvekkeelta : Aurinkoa odotellessa

Aurinkolahdessa.

Nuorena miehenä Beckett poti masennusta, kärsi paniikkihäiriöistä eikä pystynyt nukkumaan. Hän meni kuuntelemaan Jungin luentoa Tavistock-klinikalle Lontooseen ja äkkiä hänelle kirkastui, ettei hän ole vielä syntynyt. Se oivallus sai hänet aloittamaan psykoanalyysin Wilfred Bionin, ryhmäterapian pioneerin hoivissa. Hän kävi Bionin luona kolme kertaa viikossa kahden vuoden ajan.

Beckett voitti 27-vuotiaana runokilpalun Pariisissa 98-säkeisellä runolla Whoroscope (Huoroskooppi), joka sisältyy kokoelmaan Miten sanoa. Tarinan mukaan hän sai kuulla kilpailusta samana päivänä jona kilpailutyö piti pättää. Hän ryhtyi kirjoittamaan runoa joka valmistui kello kolmen aikoihin yöllä, ja vei sen kilpailun järjestäneetn kustantamon postilaatikkoon. Palkintona oli 10 puntaa. Hänen uransa alkutaival oli takkuinen. Hän tarjosi esikoisromaaniaan 32:lle kustantajalle ennen kuin se hyväksyttiin. Kului kaksikymmentä vuotta ennen kuin hänestä tuli maailmankuulu näytelmällä En attendant Godot, (Godotia odottaessa), joka esitettiin Suomessa nimellä Huomenna hän tulee. Näin sen Kansallisteatterissa ja se vaikutti minuun kuin ilmestys. Sen jälkeen Shakespeare ja muut olivat minusta turhaa rymistelyä ja huutoa.

Tuntemattoman katutaitellijan näkemys Beckettistä

Synkeässä nuoruudessani Beckett oli mielikirjailijani. Kannoin hänen näytelmiään olkalaukussa ja luin niitä kahviloissa. Ne olivat hyvä suoja epäintellektuaalia seuraa vastaan. Mutta ei aina. Vanhan kuppilassa joku Mitcha töhräsi Happy Daysin etusivulle runonpätkän " Täss kun nyt istutaan/ ja juodaan sahtia/ Ei maassa sitä mahtia/ ken meitä pelastaisi." Beckett meni alitajuntaani tai verenkiertooni ( kts. Penjami Lehdon blogikirjoitus Kirjailija verenkierrossa) niin että hänestä tuli unirakastajani. En muista julkaisinko seuraavan unen kirjassa Nainen unen peilissä, sekin kirja on kadoksissa eikä kirjasto ole tänään auki, että voisin käydä tarkistamassa asian siellä.

KOHTAUKSIA ELÄMÄSTÄ SAMUEL BECKETTIN KANSSA 2.5.82

"Sinä tulit", sanoi Samuel Beckett.

"Niin", sanoin minä.

Alkoi yhteiselämä, joka oli jotenkin omituinen mutta hauska. Beckettin vaimo ilmestyi paikalle ja minun oli lähdettävä. Aloin kerätä tavaroitani hitaasti.

Beckettin vaimo kattoi pöydälle kolme kahvikuppia. Yksi kupeista oli likainen. Hän ei kaatanut kahvia, vaan odotti että minä lähtisin.

"Kyllä sinä voisit minullekin tarjota lähtiäisiksi," sanoin.

Hän kaatoi kuppeihin kahvia.

Menin keittiöön. Siellä oli Beckettin palvelustyttö. Hän kuori porkkanoita. Kysyin paljonko kello on.

"Puoli kahdeksan" sanoi tyttö.

"Aamulla vai illalla?"

"Aamulla", sanoi tyttö.

Tyttö kertoi että yhteen aikaan tässä talossa oli ollut ilta silloin kun toisilla oli aamu. Hän valitti että ei nähnyt koskaan kirkasta aamun aurinkoa. Beckett tuli keittiöön. Hänellä oli likainen burberrytakki ja päässä tumma huopahattu. Hän rupesi laulamaan aariaa: "Sua tyttö mä yhä vain rakastan". Hän lähestyi, minä peräännyin, nojasin oveen joka aukesi ja lennähdin selkä edellä huoneeseen, joka oli .yhdistetty pukeutumishuone ja vessa. Siellä ei ollut ikkunoita. Seinustalla oli laveri.

"Tämä oli merkki", hän sanoi. "Nyt nopeasti."

Hänen peniksensä kasvoi, se ulottui hänen olkapäähänsä asti. Se oli pitkä kuin vappuilmapallo.

"Älä pelleile, ole kunnolla", minä sanoin.

(Unen loppu sensuroitu)

Tätä kirjoittaessa aurinko tuli sumupilvien takaa esiin ja minä lähden puutarhatöihin.

Tulppaanien hälinä

Tulppaaneja palstalla eilen, jolloin aurinko vielä paistoi.

Minun silmääni niiden terhakka punaisuuus ilahduttaa.

Sylvia Plathilla on runo Tulppaanit kokoelmassa Sanantuoja, suomentanut Marja-Leena Mikkola. Runon minä makaa sairaalassa js katselee tulppaaneja, joita joku on tuonut hänelle. Katkelmia runosta:

Tulppaanit ovat ensinnäkin liian punaisia, ne satuttavat

minua

...

Niiden puna puhuttelee haavaani, se vastaa.

Ne ovat ovelia: ne näyttvät leijailevan, vaikka

ne painavat minua,

ne häiritsevät minua terävillä kielillään ja värillään,

tulisia punaisia lyijypainoja kaulani ympärillä.

...

Ennen niiden tuloa ilma oli rauhallinen,

kulki sisään ja ulos, henkäys henkäykseltä, metelöimättä.

Sitten tulpaaanit täyttivät sen kuin äänekäs hälinä.

...

Tulppaanit olisi pidettävä kaltereiden takana, kuten

vaaralliset pedot

ne avautuvat kuin jonkin suuren afrikkalaisen kissaeläimen

kita,

Plath oli 30-vuotias kirjoittaessaan tämän runon, " kolmekymmentävuotias lastialus", kuten hän sanoo. Seuraavana vuonna hän teki itsemurhan. Ei masentunut ihminen näe tulevaisuuteen. Jos näkisi, itsemurha jäisi tekemättä.

Sanantuojan välistä löysin Hesarin naispuolisen kriitikon ynseän arvioinnin Plathin merkityksestä. Kriitikko kiitti suomentajaa , mutta oli sitä mieltä että Plath "on runoiljana kohtalainen, vähän keskivertoa parempi. Muttei niin hyvä että häntä kannattaisi suomentaa neljässä vuodessa kahdesti." Edellinen suomentaja oli Kirsti Simonsuuri. Loppukaneetissaan kriitikko sanoo, että Sylvia Plath "on valitettavasti myös näyttö siitä miten toivottomasti teoria mikä tahansa, yksioikoistaa sävyt ja latistaa sanottavan." Kriitikko oli lukenut Plathin runoja mediahälyn ja feminismileiman lävitse eikä ollut nähnyt niiden merkitystä.

Minulle Plathin runot ( joita luin englanniksi) merkitsevät kolmenkympin kriisissäni enemmän kuin yhdenkään miespuolisen runoilijan teokset. Niiden kautta sain kosketuksen omiin tunteisiini. Se oli 70-lukua jolloin naisen tavalle hahmottaa maailmaa ja tunteitaan ei paljon arvoa annettu, eikä Hesarin kritiikistä päätellen vielä 80-luvullakaan, jolloin Sanantuojat ilmestyi suomeksi.

Kansainvälisenä kirjan ja ruusun päivänä

Mitähän tänään lukisi? tuumii Ninni ja pudottaa

hyllystä Jouni Tossavaisen Kuusikirjan.

Kuusikirja avautuu sivulta 118, jolla lukee näin:

Että on kevyt, levätä

aikansa tässä

puun juuressa.

Ei kaadu päälle maailman reunat,

ihmepuu kantaa selässään

meidän kattoa.

Että voimapuulla

on kevyt

hyvä varjo. Tappaa se

itäpuu

pahan auringon silmän.

PS. Allekirjoitin äsken Dalkey Archive Pressin kustannussopimuksen. Lähden nyt viemään sitä postiin. Toivottavasti postilennot USAan ovat jo käynnissä.

Lisäys myöhemmin

Kansainvälistä kirjallisuutta mm. näissä blogeissa:

Särön Maailmankirjat

Teemu Helteen Kroonikko

Pääsiäisyön kissa

Hauskaa Pääsiäistä. Joyeuses Pâques. Happy Easter

toivoo Ninni ( Klikkaa kuva isommaksi.)

Lue Kaktuskissan legenda Raapimapölkystä.

Minä luen pääsiäisyönä W.B. Yeatsin runoja. Näin hän kirjoittaa kissasta ja jäniksestä ( ei pääsiäispupusta):

Kirjava kissa ja kesy jänis

syövät ja nukkuvat

lieteni luona

ja minuun ne katsovat kumpikin

turvaa ja neuvoa saadakseen,

kuin minä katson Sallimukseen.

Hätkähdän unesta miettimään:

mitä, jospa ne unohdan

syöttää ja juottaa,

tai ovi jää auki,

jänis karkaa ja tavoittaa

siloäänisen torven ja koiran hampaan.

Minun taakkani tuntisi raskaaksi

mies kaikessa säännöllinenkin,

mitää muuta voin,

hajamielinen narri tämmöinen,

kuin rukoilla Luojalta voimaa

tämän suuren vastuuni kantamiseen?

Tämä oli ensimmäinen Kahdesta narrin laulusta, suomentanut Aale Tynni. Oi, että rakastan Yeatsia! Kun luin hänen runojan kauan sitten ensimmäisen kerran, ne olivat minulle ihme ja ilmestys. Niiden jälkeen luin hänen päiväkirjansa, elämänkertansa ja kaiken mahdollisen mitä hänestä käsiini sain, ostin jopa Golden Dawn -tarokkikorttipakan, jolloista hän käytti päivittäin.

Piinaviikko ja pääsiäisruno

Valokuvatorstain 161. haaste on kärsimys.

Aiheeseen liittyen Anna Ahmatovan runo Ristiinnaulitseminen sarjasta Rekviem.

Hetken valtavuutta ylistivät enkelit

ja koko taivaankansi suli tuleksi.

Isälle hän sanoi:"Miksi hylkäsit!"

ja Äidille:"Oi, älä murehdi..."

Magdaleena vääntelehti itkien,

rakkain Oppilaista katsoi turtana,

vaan sinne missä seisoi Äiti vaieten

ei kukaan uskaltanut edes vilkaista.

Runo on ilmestynyt suomeksi 1978 Neuvostolyriikkaa 3 -kokoelmassa. Suomentajaa ei erikseen mainita. Se saattaa olla Pentti Saaritsa.

(PS. Kuvan voi klikata isommaksi)

Naistenpäiväruno

Naistenpäivä oli ja meni. Täältä etsittiin sinä päivänä moneen kertaan runoa naiselle. Minulla oli muuta tekemistä, en ehtinyt päivittää blogia. Seuraavaa naistenpäivää varten laitan tänne runon, joka saattaisi kelvata jollekin naiselle. Se on Shakespearea, hänen 18. sonettinsa kokoelmasta Nautintojen ajan aarre, suomentanut ja selityksin varustanut Kirsti Simonsuuri.

Kesäpäivään vertaisinko sinua?

Olet suloisempi, tyynempi;

tuulenpuuskat ravistavat nuput toukokuun

ja kesän laina kestää liian lyhyeen.

Joskus taivaan silmä loistaa tulessa

ja kultaotsa peittyy usein pilveen,

ja kauneuttaan kaunis joskus kadottaa,

sattuman ja luonnonkierron riistossa.

Vaan ikikesäsi ei kuihdu koskan,

ei kadota kauneuttaan, sinulle kuuluvaa,

ei kuolema voi kerskua että käyt sen varjossa

kun ikuisissa säkeissä liityt aikaan.

Niin kauan kuin on henki taikka silmät nähdä,

niin kauan tämä elää, elämäsi lähde.

Yksinäisyyden runot

Kuva Anne Hännisen Surusidonnan takakannesta.

Kannen tekijä: Kirsi Kujansuu.

Jos voisin ostaa vain yhden runokirjan tänä vuonna, niin luultavasti se olisi Hännisen Surusidonta. Se ilmestyi viime syksynä, mutta jäi vähälle huomiolle, ehkä siksi että se poikkeaa nykyrunouden valtavirrasta. Se on puhdasta keskeislyriikkaa, vanhanaikaista voisi joku sanoa. Vanhanaikaista sieluani virkistää lukea vaihteeksi runouden suuria teemoja; runoja surusta, menetyksestä, kuolemasta, yksinäisyydestä, vuodenajoista. Ne asiat pysyvät, vaikka maailma muuttuu.

Tunnen yksinäisyyden olomuodot, kasvot.

Ja runous, silkan yksinäisyyden ruumiillistuma

- kaiken kanssa yhtä -

on pienin niistä.

Pinnalla kelluvat naamioiden kuvat,

pohja on yhteinen ja syvä, mutta

jakamaton.

Yksinäisyyttä ei voi jakaa. Sukulaissielut ovat poissa, eri ajoissa, heitä runon minä ei tavannut koskaan. Joku oli, joku jonka kanssa hän katsoi samaa merta, mutta jonka mieli oli eri merissä. Hän valokuvaa kuuta ja tähtiä itseään varten, hetkiä talteen, katselee tarkkaan, ajattelee: Kuka katsoisi minut, tallentaisi, pysäyttäisi kuolemisen?/ Merkityksellisesti, kokonaan nähdyksi tehden!

Hännisen runojen tunnelmassa on kaunista melankoliaa, kansanlaulujen lohduttavaa surua, mutta runokuvat ovat kansanlaulujen kuvia värikkäämpiä ja rehevämpiä, kuin olisivat kotoisin eteläisemmistä puutarhoista. Vahinko että ihmiset eivät lue runoja enemmän. Runot ovat sielun ruokaa. Ilman ruokaa sielu kuihtuu ja kieli kutistuu rationaaliseksi - sanomalehtikieleksi, joka rapisee kuivuuttaan. Ja sitten käy niin ettei ihminen enää muunlaista kieltä ymmärräkään, vaan torjuu sen liian vaikeana, liian erilaisena.

Lempipuu ja runoilija

Araucaria araucana

Tämä on minun lempipuuni Jardin des Plantesissa. Sillä on vanhat, viisaat silmät. Ihastuin ensinäkemältä sen silmiin ja "hiuksiin." Sen nimi on ranskaksi désespoir des singes (= apinoiden epätoivo), englanniksi Monkey Puzzle Tree ( = apinan pulmapuu), koska apinoiden on vaikeata hypellä sen oksilla. Se on Chilen kansallispuu ja voi elää 1200-vuotiaaksi. Varsinainen fossiilipuu, sillä se on ollut olemassa jo dinosaurusten aikana. Araukaria, huonekuusi, lienee sen kaukainen sukulainen, pikkuserkku tai pikkuserkun serkku.

Jacques Jouet lempipuunsa juurella. Puun nimi on metasequoia, suomeksi kiinanpunapuu, fossiili sekin. Lisää puita Picasa-albumissani Jardin des Plantes. Kävin siellä Jouetin kanssa viime sunnuntaina. Hänellä on projekti: hän kirjoittaa runon jokaisesta puutarhan puusta. Aikamoinen urakka, sillä puita on yli 3000. Teoksesta tulee laaja, ainakin kuusiosainen, arvelisin. En lainkaan epäile, etteikö projekti onnistuisi. Hän on tavattoman ahkera, kurinalainen ja innovatiivinen kirjailija, joka on julkaissut kahdeksankymmentäluvun alusta alkaen lähes 60 teosta: runoja, romaaneja, näytelmiä, esseitä. Hän kirjoittaa junassa, metrossa, kaikkialla. Viime kesänä hän kirjoitti romaania lavalla yleisön katsellessa hänen työskentelyään isolta valkokankaalta Villete -puiston kirjallisuusfestivaalissa, jonka oli järjestänyt Oulipo = ranskalainen kirjallisuusryhmä, jonka jäsenistä Suomessa tunnetaan parhaiten Italo Calvino, Georges Perec ja Raymond Queneau.

Tutustuin Jacques Jouetiin kesällä 2000, kun matkustimme kuusi viikkoa junalla pitkin ja poikin Eurooppaa 105 muun kirjailijan kanssa. Sillä matkalla tutustuin oulipolaiseen kirjoitusmetodiin, jota en sivumennen sanoen itse ole pystynyt noudattamaan. Hän kirjoitti joka päivä kaksi, kolme runoa sanoista joita hän keräsi matkatovereiltaan. "Kolme sanaa jotka ensimmäisenä tulevat mieleen," hän pyysi jokaiselta kumppaniltaan.

Vuonna 2002 P.O.L ( arvostettu pariisilaiskustantaja) julkaisi kokoelman Poèmes avec partenaires (Runoja kumppaneiden kanssa). P.O.L on toimittanut YouTubeen videoklipin, jossa hän lausuu runon kolmelta kumppaniltaan: Fatos Kongolilta, Kamiel Vanholelta ja minulta ( olen imarreltu kun olen päässyt niin hyvään seuraan)

Minun kolme sanaani ovat : "van Gogh", "varvas" ja "sieniä." Tällaiselta runo näyttää kirjoitettuna.

D'avoir peint les mangeurs de sieniä

un soir d'hallucinations, Van Gogh

se coupa au rasoir un varvas.

C'est là une autre vie de Van Gogh

que j'ai lue dans un plat de sieniä.

Pour le faire manger à Van Gogh

Gauguin mit dans l'huile le varvas

en l'entourant de quelques sieniä

psilocybine ou truffe, varvas

chauffant la perception de Van Gogh.

Quand la douleur parut au varvas

la gangrène y fixa ses sieniä

rendit bien moins mobile Van Gogh

qui, ne ramassant plus les sieniä

songe à trancher un autre varvas.

Runo on niin tiukkaan muotoon ja mittaan ( redonde ranskaksi) sidottu, että sitä on mahdotonta kääntää suomeksi minun rytmikorvattomuudellani, eikä siitä tolkkua tule huonolla ranskankielen taidollani mutta runon sisältö saattaisi olla tämä:

Kun Van Gogh oli maalannut sienien syöjät/ eräänä hallusinaatioiltana/ hän leikkasi partaveitsellä varpaansa/ Siitä alkoi Van Goghin toinen elämä minkä luin sienivadilta./

Gauguin teki ruokaa Van Goghille/ pani öljyyn varpaan/ sen höysteeksi joitakin sieniä/ philocybineja ja tryffeleitä,/ varvas kiihotti Van Goghin aistimia.

Tuska tuli varpaaseen/ kuolio istututti siihen sieniä/ teki van Goghista vähemmän liikkuvan/ eikä hän enää kerännyt sieniä/ ajatellut leikata toista varvasta.

Mia Toivio on suomentanut Jouetia paremmin kuin minä, hänen metrorunojaan Tuli&Savu- lehden numerossa 4/2005. Jouet kirjoittaa metrorunoja edelleen, mutta ei enää Pariisin metrossa vaan maailman metroissa. Hän ei ole vielä käynyt Helsingissä eikä muissakaan pohjoismaiden pääkaupungissa. Tänne pohjoiseen periferiaan häntä ei ole pyydetty esiintymään.

Pimennossa

Aurinkolahti joulukuussa

Päivä loppuu tänään  kello 15.00

Onhan  tästä ollut  puhetta

taivaan seinällä,

ilmoitustaulu ilmassa kiinni,

ilveillen, tirkistellen vielä ,

näkyykö,

pitkin vuotta olen valmistautunut

pimeän yllätykseen

ja aina se on  yhtä  syvä,

[...]

Katkelma Pirjo  Kotamäen  runosta  esikoiskokoelmassa Ilmi, joka  ilmestyi  viime   toukokuussa Sanasadolta.   En  löytänyt  Kritiikkiportista enkä  muualtakaan netistä  yhtään  ainoata arvostelua  Kotamäen  kirjasta.  Se  elää  pimennossa  omaa  salaperäistä  elämäänsä, ellei  joku kirjastoenkeli nosta sitä  hyllystä  esille, jolloin  satunnainen  ohikulkija  ehkä  poimii sen mukaansa. 

Kotamäki on outo lintu, hän ei ole  verkostunut eikä kuulu mihinkään  ryhmään.  Hän on ulkopuolella leirin, ilman   taustakontekstia.  Ville Hytönen  kirjoittaa Parnasossa ( 1/2009 s.14): "Kotimainen kirjallisuusjulkisuus on henkilö- ja piirivetoista, kritiikeissä arvotetaan kirjoittajan taustakonstekstia, jopa hänen mentoreitaan, kustannustoimittajia, kotikaupunkeja."  Hytösen  mukaan  Suomessa kirjailijasta tulee  kirjailija kun hänet on tavattu, hänen kirjansa on kirjakaupassa ja (painetussa) lehdessä on julkaistu kirjasta  arvostelu. 

Kotimainen kirjallisuusjulkisuus on  aina ollut henkilö- ja piirivetoista.  Oli  jo 60-luvulla jolloin   aloittelin uraani,  oli sitä  myös 20-luvun lopussa jolloin isäni aloitti uransa. Uutta  lienee se että kirjakauppaan on entistä vaikeampi saada  kirjojaan,  siksi että  yksi tai kaksi  kauppaketjua  hallitsee markkinoita ( kts.  Parnasson keskustelu Maan tapa).   Kirjojakin  arvostellaan  lehdissä   harvemmin  verrattuna vaikkapa  60- ja 70-lukuihin.    Näyttäisi siltä, että ainoa  tie   runoilijaksi kulkee  verkottumisen ja  ryhmittymisen kautta.  Entä jos  joku  on luonteeltaan vähän erakko  ja  kirjoittaa niin  omalaatuisesti, ettei  sovi  mihinkään  ryhmään?

Mieleen  tulee  Emily  Dickinson, joka  kirjoitti  niin särmikästä  runoa, että  aikalaiset eivät  ymmärtäneet hänen runokieltään.  Hän sai  vain  muutaman runon  julkaistua elinaikanaan, mikä  oli todella turhauttavaa,  koskapa  hän  kirjoitti eräässä runossaan:

Miten ikävystyttävää olla joku!

Miten julkista, kuin samakko

Kuuluttaa nimeään koko pitkän päivän

ihailevalle suolle!

Aurinko poltti pimeään reiän

kuin pieni tyttö suurennuslasin kanssa

paperi riemastui, vaihtoi olomuotoa,

( Katkelma  Kotamäen runosta.)

Minkälainen on  Ilmi-kokoelman runoilijaminä?   Lyhyt hahmotelma, ei kokokuvaa,     runoilijaminän  omia sanojaan käyttäen: 

 Kun hän   menee  Joukahaisen kanssa pubiin,  hän vetää metson pöydälle, kaupunkilaisen pukimet, laittaa päälle hameen ja miehisen ilmeen, suoraan Sörkasta vedetyn aasinhännän jonka kiinnittää säärensä laitaan,"katsos tässä kohti olen nainen, tässä kohtaa Jussi, tässä kohtaa äiti, tässä pieni lapsi, tässä kohtaa metsästetty eläin, tässä kohtaan ripustettu kyynel, tässä kohtaa rietas neitsyt omalla lihallaan, tässä kohti pariloitu katse miehen viiksiin,"

 Kun hän menee kirkkoon, hän ei  usko:

"kirkonpenkin viivasuoraan järjestysintoon,

pölyn viimeiseen pyyhintään kulta-astiasta,"

puu vavahtelee saarnastuolin alla,

puhe narahtelee saranoistaan,

suu on auki, maanpäällinen näkyy,

kartta infoa, kieltä joka puhuu jotain

maanpäällistä tajuntaa,

niin selvä totuus,

nahkainen jalkapallo, joka osuu minuun

saarnastuolista,ja

kaadun penkin viereen

pelkästä totuudesta."

Hän on odottanut että:

"sanalla on vapaus heittää lippu salkoon,

omassa ilmanalassa

sanat tuulisivat,"

Hän on:

"vanha tienviitta uudella tiellä"